Eipä ole hetkeen mennyt näin paskasti

Taas kännissä. Tekee niin helvetisti mieli viiltää. Tehdä jotain saatanan typerää ja mielellään vaarallista. Ostin uusia teriä, niin paljon haluan. Viimeksi oon viiltänyt joulukuussa, jolloin terapeutti joutui viemään mut päivystykseen. Ja tiedän, etten saisi minkäänlaista tyydytystä muista kuin tikattavista haavoista. Ja seuraavana päivänä kyllä vituttaa kun niiden parantumista pitää odottaa. Ja meenkö muka itse päivystykseen? Enpä usko, pitäis soittaa jollekin. En haluaisi sitäkään, että ne joudutaan avaamaan uudelleen ja se kaikki häslinki, että kuka edes suostuu siihen. Viimeksi tehtiin selväksi se, että sain olla kiitollinen kun joku sen teki. Ja tiedän, että oli mulle paljon helpompi se, että ne avattiin ja tikattiin kuin se, että ne olis vaan sidottu ja annettu parantua sellaisina. Oonkin kiitollinen, enkä haluaisi vaivata uudestaan samanlaisella jutulla.

Viimeksi join koiravahtina siskon luona lauantaina, jolloin jännästi myös kirjoitin tänne. Jotenkin blogger on jäänyt kun tuntuu, että on koko ajan kiire. Kiire, ihmisellä jolla ei ole mitään tekemistä. Kuin syödä, liikkua ja lihoa. Toki se J on vienyt aika paljon aikaa. Koskahan kehtaan sen nähdä kun vaan turpoan koko ajan. Auttaa paljon tää kaljan kittaaminen ja leipominen. Mä oon niin väsynyt koko ajan. Vitun hormonit taas, mun unet menee vituilleen niiden takia. Ja väsymyshän tietenkin vaikeuttaa aivan kaikkea.

Mä oon vitun epätoivoinen. Syöminen menee vituilleen koko ajan. Syön siis liikaa, varsinkin hiilaria. Kun kaikki sanoo, että voin syödä, mutta en mä osaa syödä sopivaa määrää. Ja nyt tosissani yritän lopettaa oksentamisen. Laihduttaminen on kuitenkin helpompaa kuin uusien hampaiden hankkiminen. Plus tietenkin kaikki muut paskuudet, jotka oksentamisen mukana tulee. Aina kun jotain syön, haluan lisää. Vaikkei ole enää nälkä koko ajan, koska oon syönyt isompia annoksia. Tätähän mä pelkäsin, että kun annan itselleni luvan syödä, en lopeta. Pelottaa niin helvetisti. Se että en missään vaiheessa onnistu syömisessä ja lihon vaan, kunnes joudun aloittamaan alusta koko laihdutusurakan. Mielummin kyllä kuolen, se on selvä. Mutta enpä ole aikaisemminkaan kuolemisessa onnistunut, joten pelottaa. Mä en pysty elämään läskinä. En vaan voi. En halua.

Nytkin oon heittänyt hukkaan kuukausien työn. Vaikka tiedä, että pitäisi ajatella niin, että syömisen opettelu vaatii aikaa, Mähän joudun etsimään täysin uuden tavan ajatella koko jutun, koska en oo ikinä syönyt "normaalisti". Tottakai se on vaikeaa, hidasta ja työlästä. Kuinka paljon vaan ehdin tehdä itselleni vahinkoa? Tiedän senkin, ettei kaikki tää energia, jonka oon itseeni ahtanut, ole mennyt läskiksi, oon kuitenkin liikkunutkin ja kunto paranee koko ajan.

Silti... Haluan kuolla, ei tarvisi ajatella, tuntea, kärsiä. Aina välillä, nykyään useammin vituttaa kun en onnistunut silloin joskus kun tosissani yritin. Perjantaina oli jännä hetki kun tuntui, että pelkäsin, että teen itselleni jotain. Ikinä ei oo sellaista ollut, lähinnä oon vaan toivonut, että sekoaisin ja tappaisin itseni. Silloin tosin olin koiravahtina, että ehkä se vastuu teki sen. Koska nyt ei pelota, nyt vaan todella haluaisin viiltää itseni hengiltä.

Vituilleen menee

Mä vaan lihon. Syön koko ajan aivan törkeitä annoksia, vitun sh-poli. Oon sen jälkeen vaan läskistynyt. Kun siellä ollaan niin sallivia syömisen suhteen, mäkin oon vaan ajatellut, että kyllä mäkin saan syödä. Mut en kyllä näin paljoa, vittu soikoon. Oon taas lähempänä 60 kuin 50 kiloa, vittu kuinka mahtavaa. Hetken painoin alle 50 kiloa. Haluuun takaisin sinne. Vaikka oon kyllä myös liikkunut ja mulla on jo kauan ollut se ajatus, että lopetan painon kyttäämisen ja kasvatan lihasta, joka tietenkin painaa.

Pakko lopettaaa oksentaminen, hampaat on selvästi jo kärsiny. En kyllä tajua, miten voin olla näin vammanen, että kun hampaasta lähtee pala, hammasvälit on selvästi suurentunut ja muutenkin ne on selvästi paskentunut, mä en pysty lopettamaan. Hampaat on vaikea korvata, varsinkin jos ei ole rahaa. Mun kuntoutustukihakemus ei mennyt taaskaan läpi. Kelan mielestä en vaan ole terpeeksi sairas. Vaikka väsyn jo tästä syömisen ja liikunnan miettimisestä. Jos siinä lolis mukana opiskelu tai työ, olisin loppu aivan vitun nopeesti. Se joko loppuis vain siihen, että masennun entistä enemmän ja lopetan tai siihen, että ainakin yritän tappaa itteni.