Niin perkeleen sekaisin

Miten voi olla näin ristiriidassa ittensä kanssa jatkuvasti? Ajatukset heiluu järkevyyden ja typeryyden välissä aivan koko ajan. Mä oon keventynyt hääpäivän aamusta 1,7 kiloa eli siinä oli välissä jäätävät juomingit ja syömingit. Kalorit on viikon heilunu 1100 paikkeilla ja oon liikkunutkin. Sunnuntaina olin juoksemassa pitkästä aikaa ja muutenkin tullut sellaista perusaktiivisuutta enemmän, enkä oo vaan maannu kotona. Ja oon ihan täpinöissäni mun painosta. Siis tää on jotain niin uskomatonta. Vaikka vähän aikaa sitten sanoin, että rupeen liikkumaan ja syömään enemmän. Ja tällä tyylillä ei kauaa mene kun se mun tähänastinen "viimeinen raja" tulee vastaan eli jonka alle en sais mennä. Siis ihan itse joskus asetin sen rajaksi. Varsinkin kun en mä halua olla laihaläski tai lapsen näköinen ja fyysisesti heikko. Ja lihakset painaa. Mun bmi on nyt 20,4 eli ihan hyvä turvaväli ylipainoon. Mut siltikin mä takerrun juurikin tohon. Että mä olen normaalipainoinen eli en mä voi noin vain syödä, koska ei mulla ole mitään tarvetta nostaa painoa.

Pyörin tänään vähän vaatekaupoissa. Senkin pitäis mulle jotain kertoa, että vaatteet on nykyään kokoa S ja XS. Ja joskus ajattelin, että siitä ainakin tajuan mitä koko mä olen. Mut onhan tässä nyt jumalauta ylimääräistä. MUTTA kun se pitäis ottaa liikkumalla pois. Miksi mä en voi tehdä niin? Koska jos mä liikun enemmän, pitäis myös syödä enemmän ja jumalauta miten on mahdollista, että siitä on tullut näin vaikeaa? Ollaan hengailtu sen bestmanin kanssa ja en oo syöny kertaakaan sen edessä, lukuunottamatta palaa banaanista, jonka otin hetken mielijohteesta vastaan. Ja oon ollu pari yötä sen luona ja siis pitkiä aikoja mennyt syömättä sen takia. Yhtenä iltana oltiin pyöräilemässä ja tultiin mun luokse ja olin aivan todella tosissani syömässä jotain. Mutta en pystynyt. Vaikka olisin voinut ihan normaalisti punnita kaiken ja laskea kalorit. Ja oon vähän yrittänyt sille selittää mun vammasuuksiani. Otin rahkankin jääkaapista pöydälle kunnes järkyttävän ahdistuksen takia luovutin, enkä syönyt. Mä en osannut odottaa, että olisin seonnut niin pahasti toisen ihmisen seurassa. En pystyny kattomaan siihen päinkään hetkeen ja halusin vaan ajaa sen ulos, ettei sen tarvis kattella tällasta. Sanoinkin, ettei sen kannattais olla mun kanssa tekemisissä. Vastas vaan, että on aikuinen ihminen.

Joo aika paljon tuli vietettyä viime viikolla aikaa sen kanssa. Nyt se meni kotipaikkakunnalleen vanhempiensa luokse, joten saan olla rauhassa. Siis nimenomaan rauhassa. Mä kyllästyin vähän jo. Oon aika kauhee, mut nyt haluaisin vaan perua koko jutun. Ihmiset on niin uuvuttavia. Parin päivän jälkeen alkoi mennä hermot siihen kun se puhuu koko ajan. Vittu. Ja vaikka se, että se pitää mua kivannäköisenä ja haluaa koskea muhun oli ensin jännää ja kivaa (tosin ihan ensin ahdistavaa ja luonnotonta), ei oikein huvita enää. Vaikka ei ollakkaan mitään vakavaa puuhailtu. Oon vasta pari kertaa ottanut edes pitkähihaisen pois sen kanssa. Ei muuten sanonut mitään mun arvista. Kysyin kyllä, mut se vastas vaan, että mä kerron jos haluan. Se on vielä oikeesti todella kiva ollut koko ajan, eikä painosta mua mihinkään. Silti haluan vaan siitä eroon, olis niin paljon helpompaa.

Sain muuten siskon vanhan Polar Loopin tänään. Jei, auttaa varmaan ihana sikana tähän pakkomielteisyyteen. Ja tuntuu, että koko ajan sit pitäis tehdäkin jotain, mikä on tietysti sen tarkoitus. Nyt suunnittelen aamulenkkiä ja voisin viedä siskon koiria ulos ja voisin mennä juoksemaan ja voisin tehdä lihaskuntoa ja voisin mennä salille. Enkä vieläkään pysty myöntämään, että mulla olis syömishäiriö. Se jotenkin tuntuu niin isolta jutulta. Nyt mä vaan oon vähän sekaisin. Oon kyllä tosissani yrittänyt työstää tätä, että saisin sen sanottua ittelleni, edes mielessä. Koska kyllähän mä sen tiedän. Paitsi sitten kun tulee syötyä enemmän, tänään aamulla vedin tosi ison aamupalan, yli 500 kaloria kerralla. Siinä kun katoin sitä niin hoin vaan kuinka syömishäiriöiset ei vetele tällasia annoksia. Vaikka mun olo oli todella väsynyt ja heikko. Vaikka keho kuinka yrittää sanoa. Ens kuussa taas sinne sh-polille, jospa se auttais. Koska täysin selväähän on, etten mä pysty kovin paljoa muuttamaan tätä ilman apua. Sen takia heinäkuun alussa annoin vaan ittelleni luvan laihduttaa vielä hetken keinolla millä hyvänsä. Koska se jatkuva miettiminen ja soutaminen ja huopaaminen yksin on vitun inhottavaa. Mä tartten apua. Jännä kuinka sen myöntäminen ei ole niin vaikeaa, vaikkakin se on häilyvää, koska heti jos menee hetken paremmin, mä kuvittelen olevani ihan fine yksinkin.

Tää päättämättömyys taas, saatana

Voi ihmiset, mitä mä teen..?
Kalja pyörii päässä.
Oksentaminen pyörii päässä.
Ja tietenkin se kirottu ruoka itsessään vaivaa ajatuksia.
Ääh.
Mulla meni niin kepeästi tässä pari päivää. Olin ihan ok sen suhteen, että syön vähän ja laihdutan. Eilen ahdistus alkoi jotenkin kasaantua, olis pitäny mennä dkt-ryhmään, mut en vaan perkele jaksanut. Fyysinen olo oli erityisen huono eilen, sai tosissaan taistella oksentamista vastaan. Ja päiväunien jälkeen pari kertaa pyörrytti oikein kunnolla kun nousi ylös. Ja se helvetin ruoka. Kun siitäkin tulee huono olo ja pää kipeeksi.

Haluisin viiniä. Mut eihän mun todellakaan pitäisi nyt miettiä mitään alkoholia. Vaikka onnistuisinkin juomaan maltillisesti, pelottaa kuinka törkee olo olis seuraavana päivänä. Kun on heikko fiilis jo muutenkin ja jo pari viime kertaa tässä kun oon juonu, seuraava päivä ei todellakaan ole ollut mitenkään hehkeä. Silloin joskus viime vuoden puolella kun join tosi paljonkin yhdessä vaiheessa, mulla ei ollut mitään erityistä krapulaa, koska mä söin niin törkeitä määriä ruokaa. Enkä edes tajua mikä siinä houkuttaa. Kännissä on kivaa vaan se pieni nousuhumalan hetki ja sit onkin tylsää, eikä tiedä mitä sillä fiiliksellä pitäis tehdä. Vittu.

Eilen iski törkeimmät sessiointihimot aikoihin. Oli jo aika lähellä, etten illalla lähtenyt kauppaan. Mutta en vaan olis edes jaksanut. Ja pelottaa se refleksin meneminen ja se, että kun oon niin väsynyt, entä jos en edes jaksa oksentaa kunnolla? Plus tietenkin kaikki muut paskuudet mitä saa siinä kaupanpäällisinä. Ja tottakai tajuan, että tää johtuu nälästä ja väsymyksestä. Myös tylsyydestä ja yleisestä ahdistuksesta. Ei pitäis antaa niiden ohjailla mua.

Oon heikko. Henkisesti ja fyysisesti. En tajua miten varsinkin tää mun ruhoni voi olla näin heikko? Siis oon huikeat 2 viikkoa nyt mennyt vähän pienemmillä kaloreilla ja alkaa muka jo voimat loppua. Saatana. Mähän saakeli makaan vaan kotona. Jotkut vetää selkeesti vähemmällä ruoalla ja käy koulussa tai töissä. Typerää.

Viiltäminenkin huvittais. Vaikka ei oo mitään syytä. Koska en kuitenkaan onnistu. Senkin takia, että vaan valtavat, edellistä suuremmat tois mulle mitään onnistumisen tunnetta. Ja se tarkottais lääkäriä ja tikkejä, enkä tosiaan olis menossa. Ja sit vaan vituttaa kun pitää niistä toipua. Tuskin saisin ainakaan selvin päin edes mitään muuta aikaiseksi kuin pintanaarmuja. Heikko.

Joten taas kerran nää samat vaihtoehdot pyörii päässä. Hyvin mahdollisesti taas kärsin vaan koko päivän niiden kanssa ja viimeistään seuraavana aamuna oon tyytyväinen, etten mitään tehnyt. Helvetti. Miten normaalit ihmiset hallitsee ahdistustaan? En käsitä. Tai sit niiden ahdistus ei vasn oo tällaista. Olis mulla noita dkt-juttuja, mutta perse niiden kanssa. Ei tähän ainaiseen ahdistukseen auta mikään jääpalojen pitäminen kädessä. Kun se on siinä se ongelma. Mä en toimi sillä tavalla kuin siinä oletetaan, joten niiden keinot ei sovi mulle.

Tuntuu, että kohta napsahdan

Maanantai tuli. Ja terkkari oli samaa mieltä. Ei edes ehdottanu mitään verikokeita. Pari viikkoa pitäis olla nostamatta sykettä, hikoilematta, rentoutua ja levätä. Just. Mun päässä se kääntyy lähinnä kahden viikon lihomiseksi. Tai kahden viikon paastoksi. Vaikka nyt just pitäis syödä oikeesti tarpeeksi, että keholla on ravintoaineita sen ylikunnon paikkaamiseen. No, maanantaina meni 1636 kaloria. Ja tuntui pahalta. Tiistaina pääsikin niin hirveä ahdistus päälle, etten meinannut oikeesti saada syötyä. Kun koko päivän päässä pyöri kuvat liikkumisesta, varsinkin juoksemisesta ja vatsalihaksista. Vaikka suunnuntain 1,5 tunnin kävely ja puolen tunnin rauhallinen pyöräily oli selvästi liikaa. Samalla halusin syödä kaikkea mahdollista, sessioida, juoda kännit, lopettaa syömisen kokonaan. Mut en saanut mitään päätettyä. Heti kun ajattelin, että teen yhtä, halusinkin toista. Kaikki pyöri samaa kehää ympäri koko perkeleen päivän. Makasin vaan sit sängyssä ja katoin The Borgiasia. Ja kiduin. Ramppasin röökillä. Kittasin vettä. Pompin vaa'alla. Päätös limsankin juomisesta venyi johonkin puoli seitsemään illalla. Kun se kuitenkin on huono hampaille. Ja onhan siinä se huikeat 6 kaloriakin. Lopulta sain vielä syötyä illalla ihan hyvän annoksen rahkaa ja raejuustoa mehukeitolla ja kaloreita kertyi 660. Nukkuminen sit olikin ihan karseeta. Ja seuraavana aamuna sydän jyskytti ja päässä heitti heti. Ylläri. Hienoa lepoa annan keholleni. Aamupalan jälkeen menin vielä hitaalle kävelylle ja tuntui kyllä todella pahalta. Mut kävelin silti. Koska taidan olla vitun hullu.

Nälkä vaivaa koko ajan, mut jotenkin vaan lykkään sitä syömistä jatkuvasti vähän eteenpäin. Ei huvita syödä. Ja silti huvittaa. Mutta siitä syömisestä tulee vaan kovempi nälkä. Ja se ei jotenkin asetu mahaan ja tuntuu vaan ällöttävältä. Eikä se eilinenkään reilut 1300 kaloria paljoa auttaneet kun yö oli taas niin paska ja aamukin ihan hirvee. Mut mä en oikein vaan saa syötyä. Mä en uskalla syödä. Ja on se pienempi lukema siinä vaa'alla vaan niin sairaan ihana asia. Kerroin tänään terapiassa siitä kuinka ihanaa on kun on keventynyt ja en voinu olla hymyilemättä. Leveästi. Oikeasti. Koska millään muulla ei tunnu olevan enää mitään merkitystä.

Ei mitään ristiriitoja päässä, ei.

Eilinen oli vitun kamala päivä. Ahdistus jatkuvaa ja tosi voimakasta. Olin 45 minuutin pumpissa, ei taaskaan mitään voimaa löytyny lihaksista. Rupes taas itkettämään ihan hirveesti. Kävelin juoksumatolla sit puolisen tuntia ja kyyläsin vaan niitä kulutettuja kaloreita. Hävettää sanoa, että kävelin juoksumatolla, mut polvi on ollu niin kipee, etten viittiny sitä rasittaa enempää. Enkä oikein uskalla juosta siinä, tuntuu niin hämärältä. Sit menin kotiin  ja söin patukan, jota en olis ansainnut ilman sitä kävelemistä. Seisoin suihkussa sika kauan. Sit yritin soittaa mun terapeutille, ei vastannut. Sit söin vähän ja se oksetti niin saatanasti. Sit yritin taas soittaa. Sit vaan makasin ja katoin kelloa ja kaikki pyöri päässä, ruoka, kalorit, liikuntasuoritukset. Ja ahdistus oli vitun kamalaa, en pystyny yhtään keskittymään mihinkään muuhun. Mua ei huvita nykyään enää edes tehdä ruokaa. Mut tiesin, ettei siihen oloon auta muu kuin että yritän tehdä jotain muuta. Kävin röökillä, joka oksetti kun en ollu paljoa syönyt. Yritin taas soittaa. Tiskasin ja rupesin tekemään ruokaa. Siihen meni naurettavan kauan kun joka saakelin asia oli niin vaikea päättää. Söin sit puoli seiskan aikaan. Ihan hyvää, mut se tunne kun se täytti mahaa.. HYI. Oksetti niin naurettavan paljon. Sit yritin neljännen kerran soittaa sille saakelin terapeutille. Hävetti niin saatanasti. Kyllä se sit lopulta joskus seittemän aikaan soitti mulle takaisin. Ja itkin vaan. Mua pelottaa, että tää mun perseily ei lopu koskaan. Ja varsinkin se, että lihon. Lopulta kuitenkin sain syötyä ja kalorit nousi 1780, mikä lieveästi ahdisti. Mut tänään oli aamulla kyllä niin heikko olo ja lihaksiin sattui, että en selvästi oo palautunu kunnolla. Et vois varmaan enemmänkin syödä. Ja tuli sellanen jännä oivallus tässä, että en oo syönykään viime aikoina niin paljon kuin luulin. Mä oon ajatellu, että päivittäin olis menny sellaset 1800 kaloria, mut laskin äsken viimeisen 7 päivän keskiarvon ja se olikin alle 1700. Mikä tuntuu hämmentävältä. Mutta sairaan hyvältä.

Mitä enemmän oon miettiny ruokavalion ja syömisen vapauttamista, sitä vaikeemmaksi se on mennyt. Jääkaappi on niin täynnä, että kaikki lantut ei edes mahdu sinne. Oon syöny vähemmän ihan senkin takia, että maha tuntuu tulevan täyteen paljon helpommin kuin ennen. Mut eilen rupesin miettimään, että onko se enemmänkin ahdistuksen lisääntymistä, eikä sitä, että maha olis täynnä. Koska kaiken ruoan syömiseen on tullu selvästi mukaan enemmän ahdistusta kuin ikinä. Mä oon ruvennu pelkäämään ruokaa ja syömistä. Ja oon myös ihan tosissani yrittänyt ajatella sallivammin ja suunnitellut ties mitä herkkuja ja hiilaripäiviä. Mut en saa niitä toteutettua. Vaikka kuinka olis nälkä, lykkään sitä syömistä. Kyylään kelloa ja jos oon suunnitellu syöväni kuudelta ja kello on kahta vaille, istun ja odotan sen kaksi minuuttia ennen kuin voin syödä. Mulle on muodostunut ihan hirveesti kaikkia uusia pakkomielteitä ja tapoja.

Ja joo, soitin terapeutille vielä uudestaan illalla. Ja sanoin, että voisinkin mennä sinne shpolille. En meinannu saada sitä ulos suustani. Ja vähän kaduttaa. Eilinen oli vaan niin kauhee, että en tollasta jaksa kauaa.

Eilisen kauheus jännästi pyyhkiytyi pois tän aamun painon myötä. Se oli pudonnut. Torstain painosta oon menny KILON alaspäin. Olin saakelin tyytyväinen. Hetken. Sit rupesin miettimään taas, että mitä syön ja kuinka paljon ja koskahan saan sen taas alemmas. Nyt en haluakaan mennä mihinkään syömishäiriöpolille. Mullahan menee vallan mainiosti.

Päättämättömyys vaan vaivaa taas aivan saatanasti. Haluisin jotain erilaista syödä tänään, mut mitä ja kuinka paljon? Tein vähän sitä ajatellen parikyt minsaa lihaskuntoa. Vaikka piti olla lepopäivä, hups. Mulla on ihan sikana kaikkia erikoisaineksia esim. karppileivontaan, jota en oo edelleenkään saanut aikaiseksi kokeiltua kertaakaan. Kaupasta ei oikein löydy muuta kuin hiilariherkkuja ja vedin kuitenkin kaljaa torstaina niin pelottaa, että jos nyt vedän hiilaria, tulee kauhee himo niihin taas. Taas sellanen, että haluisin kaikkee, mut ei huvita mikään.

Nytkin ihan hirvee nälkä ja yritän vaan saada lisää tekstiä aikaiseksi, että aika kuluis.

Ai niin, oli muuten aivan uskomattoman lähellä, ettei eilen menny sessioinniksi. Oli "pakko" käydä kaupassa kun rööki loppui. 2 kertaa pysähdyin paikalleni kun olin suuntaamassa ulos. Otanko repun mukaan? Eli ostanko jotain isompaa kuin askin röökiä? Ja kaupassa elin kyllä niin perkeleen vaarallisesti kun en lyhintä reittiä vaan suunnannut kassalle vaan kävin vähän silmäilemässä valmiskakkuja. Ja vielä pysähdyin kattomaan mitä Halvan Salmiakkimatossa on kaloreita. Koska ne oli tarjouksessakin. Mut selvisin, mä selvisin. Mä en haluis lähteä siihen oksentamisen kierteeseen enää. Kun se ei todellakaan jää kertaan viikossa. Tai kuukaudessa. Se vaan moninkertaistaa kaiken ruoan himoitsemisen.

Kuinka paljon on liikaa?

Ahdistaa.

Meenkö sekä puolen tunnin steppiin että 45 minuutin pumppiin? Vai vaan pumppiin? Stepin todella haluisin mennä tekemään, mut viimeksi siihen meni kaikki voimat ja pumppi oli perseestä. Ja puolen tunnin step on niin säälittävää, ettei vain siihen voi mennä. Oksettaa. Tää perkeleen päättämättömyys.

Vedin kännit torstaina. Koska päivä jotenkin vaan meni niin, että en syöny vaikka oli hirvee nälkä ja huono olo ja sit tajusin, että kerrankin olis kaloreissa varaa juoda. Ja siis loppusaldo oli 1400 joista 600 oli kaljaa. Erittäin jännä. Yleensä on kännissä hirvee nälkä ja kun pelkään krapulaa niin syön vielä varmuudenkin vuoksi. Mut tällä kertaa en. Oon muutenkin menny ihan kummalliseksi syömisen suhteen. Vaikka olis ihan hirvee nälkä, en vaan syö. Katon vaan kelloa ja kidun. Ei oo ollu mitään pahoja himoja, nälkää oon tuntenu kyllä senkin edestä. Mut jotenkin se oikea nälkä on paljon helpompi sietää kuin järjetön ruoanhimo. En kyllä vaan tiedä kuinka paljon nälkää sellanen "normaalisti" syövä ihminen tuntee. Koska vaikka on oikeesti välillä hemmetin huono olo, hutera ja heikko, kaloreita on kertyny ihan hyvin. Ja kuinka kauan tällanen voi kestää? Onko tässä sit seuraavana se, että syön koko ajan? Siis sellanen, että keho muistais nälän ja yrittää täyttää sen vielä myöhemminkin?

Paino jumittaa kun oon taas nukkunut niin huonosti. En oo sen maanantain stepin jälkeen käynyt salilla, vähän vaan tullut kävelyä ja pyöräilyä. Enkä tiedä kannattaako nytkään mennä mihinkään kunnon lihaskuntojuttuun. Kun ei mun keho vaan tunnu handlaavan suunnilleen mitään rankempaa liikuntaa. Ja polvi on ollu aika huono. Tajusin eilen, että rasvat on jotenkin taas jääny tosi vähälle, mikä myös vaikuttaa niveliin. Mä en todellakaan halua kartella erityisesti rasvaa, koska tiedän, että se on hirveen tärkeä juttu. Se vaan tulee samalla kun laskee kalorit, koska luonnollisesti rasvassa niitä on. Oon kovastikin yrittänyt miettiä miten voisin ruveta laajentamaan tätä mun ruokavaliotani. Mut samaan aikaan oon vaan tiukempi liikunnan ja kaloreiden suhteen. Eilenkin söin vaan alle 1600, vaikka ajattelin, että kyllä saisin ravita itteäni sen alkoholin jälkeen. Silti menin 1, 5 tunnin kävelylle ja melkein koko ajan mietin vaan mitä saan syödä ja koska ja kuinkahan paljon tässä kuluu ja juu, laitanpa kivennäisvettä kylmenemään, jotta voin tarvittaessa taistella sillä nälkää vastaan.

Sen muuten sain aikaiseksi torstaina kun äiti vei mut kauppaan, että otin neljä banaania. Rupes melko nopeesti kaduttamaan se määrä kun olisin tietenkin voinut ottaa vähemmän. Ja ajattelin muka, että teen proteiinilettuja. Niin varmaan. Eilen söin yhden banaanin viilin kanssa. Hyvää oli, mutta täysin naurettavan ahdistavaa. Vielä kun tajusin kuinka helvetisti banaanissa on kaloreita. Niitä on siis vielä kolme.

Mä oon niin vitun sekasin. Ja mä tajuan, että jos lukisin tän jonkun muun blogista, pitäisin täysin itsestäänselvänä, että tolla on syömishäiriö ja, että sen kannattais hakea siihen apua. Mutta ei Mulla mitään sellasta oo. Mä en ihan tosissaan pysty edes päässäni sitä ajattelemaan. En pysty. En halua. Miksi? Koska mun pitää laihtua. En mä osaa sitä tehdä ilman kaloreiden laskemista ja muuta. Äiti sanoi taas just torstaina, että mun pitää sanoa terapeutille syömishäiriöpolista. Mut en mä halua mennä. En mä halua, että kukaan häiritsee mun projektia. Ehkä sit kun lopetan laihduttamisen ja siirryn painon ylläpitoon... Ja kyllä, tajuan kuinka naiivilta tuo kuulostaa. Missähän vaiheessa mä muka lopetan laihduttamisen? Kun se on koko vitun elämä. Ja mä pelkään lihomista. Niin saatanan paljon. Pelkään että jos syön vähänkin väärin, en enää pysty lopettamaan ja lihon kaikki 30 kiloa takaisin. Ja mähän en lihavana enää elä. Se ei vaan ole vaihtoehto.

Ja hups, meni kauan tän väsäämiseen, en ehdi steppiin. Joten pumppi kutsuu kello 12.

Voi persus

Vittuuuuuu
Äiti vie mut kauppaan huomenna. Nyt rupesin miettimään, että kehtaanko ottaa kaikkea selvästi epätavallista. Kun mun piti tehdä juustokakkua eli tarviin sokeria, tuorejuustoa, kermaa, digestivejä. Isä ei niin kiinnitä huomiota, mut äiti saattaa kysellä. Enkä mä nyt voi antaa selitykseksi mitään, että meen kaverin luo tai sellasta kun oon kerran kipee. Hitto, pitäiskö vaihtaa? Mut oon haaveillu siitä viikon, saatana. Ideoita riittää kyllä, mut pääsenkö juustokakkuideasta... Jos se jää vainoamaan sit entistä kamalampana?

Vituttaa myös koska kaloreita ihan liikaa, en todellakaan oo liikuttanu itteäni mihinkään tänään. Ruoan tekemiseen meni liian kauan ja tuli sit vedettyä ihan liikaa kerralla. Kun tuntui, ettei se yksi annos riittänyt. En voinu tietenkään ottaa pienempää. Tai edes laskea ensin. Naamaan vaan, vitun idiootti läski kun olen.

Helvetin perse. Inhottaa kun suunnitelmat muuttu viime hetkellä. Kun justiin olin tyytyväinen, että oon miettiny tarkasti kaiken. Eihän mun tietenkään oo pakko. Jos en vaan ottais mitään ylimääräistä niin en myöskään tekis. Mut en helvata taida pystyä.

Ja nyt taas tuntuu, että pitäis syödä. Eikä oo todellakaan varaa. "Pitää" kuitenkin vielä pieni iltapala syödä kun se mahatuska pelottaa niin paljon.

Ei mee hyvin

Törkee himo kännäillä. Perkele. Eikä auta se, että eilinen terapia oli äärimmäisen ahdistavaa ja kaikin puolin epämukavaa. Mun terapeutti on nyt niin vaativa kun kuulemma ollaan päästy asioiden ytimeen. Ihan vitun kauheeta. Ja nyt tuntuu, etten enää tykkää koko ihmisestä, enkä halua sitä enää nähdä. Mikä tietenkin tarkottaa sitä, että todella ollaan edetty johonkin. Jos se tulee olemaan tollasta niin mä vähän uskon, etten pysty siihen. Koska sen aikana ja jälkeen mulla oli kaikin puolin aivan hirveä olo. Ahdistus oksetti aivan jumalattomasti ja halusin vaan mennä kaupan kautta kotiin sessioimaan. Tai sit vetää hirveet perseet. Onnistuin kuitenkin hakemaan vaan ne pari proteiinipatukkaa, jotka pitikin. Tosin mukaan tuli myös urheilujuomajauhetta, koska olin siinä vaiheessa syöny vaan aamiaisen, kävellyt terapiaan (5k suunta), en todellakaan ollut juonut tarpeeksi ja se henkinen ahdistus on ihan hirveen kuluttavaa ja olin koko ajan suunnittelut meneväni salille. Kotiin päästyä olo oli aivan järkyttävän hirvee. Väsymys ja nälkä jo pelkästään itketti. Kaupassa meni saakelin kauan ja en jaksanut kävellä mitään hyvää vauhtia, joten ehdin just lapata vähän ruokaa suuhun ja pitikin jo lähteä. Itkua vääntäen suunnilleen, mutta oli pakko mennä, koska en edellisenä päivänä ollut. Oon ajatellut, että vähintään joka toinen päivä siellä pitäis olla. Oksennus meinas tulla siitä syömisestä, silmissä vähän pimeni kun kumarruin ottaakseni vesipullon ja kaikin puolin halusin vaan kuolla niin helvetisti. Pystyin kuitenkin keksittymään siihen tuntiin ja sain vähän tehtyäkin, vatsalihakset tosin tuntui olevan jollain lomalla.

En saanut loppuiltana muuta tehtyä kuin syötyä ja maattua. Oli kyllä aika jännä huomata kuinka nopeesti keho imeytti itteensä sen ruoan mitä söin. Ja veden. Paino ei millään meinannut nousta normaaliin iltalukemaan vaikka kuinka söin ja join. Ja olihan se taas vähän alempana tänä aamuna.

Nyt vaan ihan hirveä halua juoda. En oo ollu kännissä sen joulukuun alun jälkeen. Sessioida en saisi, viime oksennuksesta ei ole viikkoa. Plus se sekottaa ton ihanan laskusuhdanteen painossa. Mutta jos juon niin kaloreitahan tulee heti ihan liikaa. Aamusta asti ollut sellanen fiilis, että känniä tarvittais. Olin 45 minuutin pumpissa ja sinnekin lähdin ihan pakottamalla. Aamulla ahdisti aivan törkeesti, eilinen nyt ainakin, mut näin ihan vitun vammasia unia taas ja se ahdistus ei meinannu hellittää millään. Huimas ja oksetti. Itketti. Ja kun en mä edelleenkään hyvin nuku. Psykiatri kirjotti mulle lisää sitä pregabaliinia, jolla pelleilin joulukuussa. En kertonu pelleilystä. En vittu kehdannut. Ja haluun nukkua. Se vaan tuntuukin pahentavan unia ja aamuisin huimaa ja oksettaa.

Väsyttää ihan hitosti. Pitäis venytellä.

Vittu. Jos vaihtoehdot on juoda (pari? silti lihoa), lääkekännäillä (kallista), sessioida (kallista ja kaikki ne muut syyt), kärsiä (niin kuin aina), mikä on paras. Jos yritän järkevästi ajatella, kyllähän mun pitäis pystyä käsittelemään tätä ilman mitään kemikaaleja. Mutta, edelleen järkevästi, kyllähän normaalit ihmiset välillä pari kaljaa juo. Voisin soittaa terapeutille, mutta en oikein haluaisi tai kehtaisi häiritä sitä lauantai-iltana. Ja mä en tällä hetkellä oikein tykkää siitä.

Itkettää. En osaa päättää. Pää on niin vitun painava.

Vitunmoinen paniikki

VOI HELVETIN VITTU. Mitä mä teen?! Mitämäteen?!!

Mun liikuntasuunnitelmat pilattiin. Olin tänään menossa tunnin steppiin, löysin sikahyvät uudet kengät ja olin oikeesti ihan onnessani menossa. Sitten mun saakelin idioottisiskoni haluaa mennä vanhempien luo, koska on isän syntymäpäivä. Joo, se oli vielä siedettävää, olin sit aamulla salilla. Sit justiin kun pääsin kotiin, sama idioottisisko soittaa ja pyytää tekemään salaatin. Ja kertoo, että toinen sisko tekee mutakakkua. Se vielä erikseen sanoi, että haluaisi oikein rasvaista fetaa. Nyt aivan jäätävä ahdistus. Ei ole aikoihin ollut mitään tällaista. Kun nyt en osaa päättää laskenko kalorit vai en. Mulla ei ole fetaa koska en sellaista rasvasuolamyrkkyä halua vetää, mun pitäis mennä kauppaan, mutten vittu jaksa, eikä huvita, paska sääkin. Ja vanhemmilla on aina kaapissa fetaa. Jos lasken sen salaatin kalorit, mun pitäis myös punnita se minkä siitä syön. Enkä välttämättä halua näyttää niille kuinka obsessiivinen oon tässä. Ja kun siihen halutaan sitä vitun fetaa päälle. Onko millään lailla normaalia yrittää sanoa, että mun pitää ottaa siitä ensin, punnita ja merkitä ylös. Ja se saatanan mutakakku. Jonkinlainen arvio siitä pitää toki heittää muutenkin, joten onko ihan turhaa työtä ruveta laskemaan ja punnitsemaan salaattia? Meenkö arvioiden vaan kokonaan? Mutta kun en halua arvioida, haluan tietää. Ja ton salaatin voisin tietää. Ja todennäköisesti se ei mene kokonaan ja äiti haluaa, että otan loput mukaan. Jos sen syöminen menee huomiselle, enkä laske, arviointi jatkuu ja en siedä sitä.

Mä inhoan niitä kaikkia. Miksi, miksi tää piti pilata, oli vielä ihan ok olo äsken. Nyt kaikki on hirveetä. Ja haluan oksentaa kun ahdistaa niin vitusti. Ja jos oksennan voisin syödä ilman punnitsemista. Mutta oksentaminen vetää mun kehon ihan jumiin tosi pitkäksi aikas. Eikä edellisestäkään kerrasta ole edes viikkoa.

Ja mä yritin soittaa mun terapeutille (!!), mikä on todella erikoista. Oon muistaakseni soittanut sille 2 kertaa, varmistaakseni seuraavan ajan ja peruuttaakseni yhden kerran. En mä osaa soittaa yleensäkään kenellekään ja varsinkaan sen takia, että ahdistaa. Ja ei se edes vastannut. Joten mitähän mä vittu teen?

Syödäkö vai eikö syödä, kas siinä pulma

Kauhee päättämättömyys. Oon viimeksi oksentanut sunnuntaina, melkein viikko sitten. Eli mun hienolla mialogiikalla olisin saanut tänään sessioida. Lähinnä haluaisin ihan hirveesti taas leipoa. Ja toki syödä, mutta varsinkin oksentaa. Ihan hirvee himo. Pari paivää on syömisen osalta vaan menneet sen verran hyvin ja painokin tuntuu olevan laskusuunnassa, joten oon käynyt jatkuvaa päänsisäistä väittelyä puolesta ja vastaan. Kyllähän se aineenvaihdunta aina sekoaa kun oksentaa. Plus piti mennä salille mut hirvee ilma (tekosyy, tiedän) ja en aamulla päässyt tarpeeksi aikaisin ylös, jotta olisin ehtinyt steppiin. Ja huomenna olis pumppi. Plus hirveet kasat taas tiskiä, ne pitäis ensin raivata pois. Ja pitäis käydä leipomista varten kaupassa. Ja eihän mulla ole varaa ostaa yhtään mitään, varsinkaan hukkaan heitettäväksi. Ja voisin värjätä hiukset tänään, enkä sitä oksentamisen jälkeen jaksa miettiä. Ja nyt jo kalorit reilu 1000, joten vaikka oksentaminen onnsituiskin suht hyvin, en mä saa ikinä kaikkea pois eli lihominen on hyvin mahdollista. Toki voisin lievittää ahdstusta parilla kaljalla, mut sit ainakin lihon. Ja saattaisin käyttää sitä tekosyynä huomenna olemaan menemättä salille. Joten tää mun oleminen on taas aivan sairaan vaikeaa, en pysty yhtään keskittymään. Yritän kattoa elokuvaa ja päässä pyörii mm. keksit, suklaa, pulla, joulutortut (kun en yhtään jouluna syönyt), sipsit, leipä, pasta, riisi.... Jatkuvalla syötöllä uusia ahmimisideoita.

äääääää... Haluun lyödä itteäni.

Onko kenelläkään muuten ikinä sellasta hämärää fiilistä, että kaikki ajatukset "kuuluu" omassa päässä huutona? Oikein kunnon sairaana raivoamisen äänellä. Eikä mitenkään erikoiset ajatukset vaan ihan kaikki. Mulla soi äsken päässä ton kattomani leffan tunnari ja se kuulu mun päässä ihan raivotautisena. Muutama vuosi sitten mulla oli tällasta todella usein, melkein aina kun menin nukkumaan. Ja siihen liitty kans sellanen erittäin inhottava tunne, ettei tajua mittasuhteita. Heti kun laittoi silmät kiinni, pään sisällä kaikki rupes venymään joka suuntaan, enkä tajunnut yhtään minkä kokoinen vaikka mun käsi oli ennen kuin avasin silmät ja katoin sitä. Vaikee selittää, mutta kuulostaako yhtään tutulta? Kai se on vaan jotenkin yleiseen stressiin ja ahdistukseen liittyvää juttua. Vitun inhottavaa vaan.

Ahdistus ahdistaa

Mulla on tällä hetkellä tasan 2 ahdistuksenhallintakeinoa. Syöminen eli oksentaminen tai alkoholi. Viimeiset viisi päivää on pään sisällä menneet melko rauhallisesti kun annoin vaan periksi ja oon ostanut, syönyt ja oksentanut kaiken mitä on mieli tehnyt. Tänään ajattelin olla oksentamatta. Ja kaljareissuhan siitä tuli. Eli tänään lihon. Eli oksentaminen on siinä mielessä parempi. Mutta se ruoan määrä mitä on mahan kautta viemäriverkoston tukkeeksi mennyt on rikollisen kuvottavaa. Törkeää. Puhumattakaan siitä rahan määrästä. Mutta heti tuli takaisin tää hirveä yleinen ahdistus ja sietämätön päättämättömyys. Se syö mut elävältä ilman näitä mun mahtavia selviytymiskeinoja. Eli ainakaan ahdistukseen ei tuo mun uusi lääke kyllä auta. Uneen ehkä sillai, että heräilen vähemmän enkä oo ihan niin hikinen. Mutta ei se laatu ole miksikään muuttunut. En meinaa millään herätä ja koko ajan väsyttää.

Viiltämistä ajattelen taas aika paljon. Mutta kun tiedän, ettei siitä mitään tule niin en edes yritä. Siinä epäonnistuminen vaan johtaa kahta karmeampaan vitutukseen.

Yliopistolla en ole sen ensimmäisen viikon jälkeen ollut. Ei kiinnosta vittuakaan.

Hullu ja sekava

Eilisen piti olla hyvä päivä. Hallittu, terve päivä. Tein halpaa ja hyvää ruokaa, kaalilaatikkoa. Iltapalaan asti meni aika hyvin, päivällä söin paljon kasviksia sillä välin kun laatikko valmistui. Ja vaikka söinkin sitä liikaa kerralla ja se vitutti ja halusin oksentaa, päätin että se oli kuitenkin hyvää ja terveellistä. Kunnes sitten tuli iltapalan aika. Ja kun se koko loppu kaalilaatikko oli siinä pöydällä edelleen ja se oli tosi hyvää ja halusin sitä, päätin, että vedän sitä vähän lisää. Kahden lautasellisen jälkeen vitutti taas kun ei voi tyytyä siihen yhteen. No, ei se vielä mitään, nythän olin sitten tarpeeksi saanut. Meni varmaan 15 tuskaista minuttia. Kunnes murruin ja otin "vähän" lisää. Ja lisää ja lisää ja lisää. Kunnes koko saakelin laatikosta, josta olisi siis riittänyt ainakin neljän hengen perheelle kunnon ateriaksi, oli jäljellä murenat. Joten samallahan sitten söin sen pois. Ja siellä kaapissa oli edelleen yksi levy tummaa suklaata. Söin sitten senkin. Niiden oksentamiseen tarvittiin 2 tuntia ja 8 (9?) oksennuskertaa. Kun ei ne vaan meinannut tulla ulos. Ja se suklaa tuntuu jotenkin uppoavan johonkin mahan pohjamutiin. Niin että kaikki muukin tulee siinä samalla ulos. Ja se suklaahan nyt varsinki oli pakko saada pois.

Ja nyt taas tappelen itseäni vastaan. Yritän ajatella mun hampaita. Rahaa. Läskejä. Jos menisin kauempaan kauppaan mättöostoksille, tulisi samalla liikuntaa. Mutta mitä vitun järkeä siinä nyt on?! Kun en mä voi koskaan luottaa siihen, että saisin edes kaiken ulos itsestäni niin etten lihoisi. Ja kun mä olen jo lihonut niin helvetin paljon. Hyi perse sentään. En oo ollut juoksemassa taas pitkään aikaan, vaikka aina on ollut kiva huomata kuinka siinä on kehittynyt. Ja pyöräily on kivaa. Kaali on hyvää. On ihana tietää, että tilillä on rahaa.

Joten miksi mä haluan syödä? Syödä niin, että suuhun sattuu, tuntee kuinka mahalaukku venyy, oksettaa, itkettää ja vituttaa? Yksi syy on ihan se ruoka. Se on hyvää, ainakin hetken. Se on yksi ihmisen perustarpeista. Sokeri ja rasva on luonnollisesti mahtavia energialähteitä, joten on normaalia himota niitä. Siihenhän ruokateollisuus perustuu.

Siihen se normaalius loppuu.

Mä haluan syödä koska mua ahdistaa, koska musta tuntuu pahalta. Mikä mua ahdistaa? Elämä, olemassaolo. Kun mä en halua mitään. Mulla ei ole mitään suuntaa, mitään tavoitteita, mitään elämää. Se että mä en tykkää itsestäni, se että en hallitse itseäni tai muita, en pysty kontrolloimaan. Se että mä en halua muita ihmisiä, se että mä tarvin niitä. Se että mä en osaa lohduttaa itseäni, se että mä en ole kokenut olevani rakastettu. Se että mä en halua tuntea vaan yritän kieltää sellaisen itseltäni. Se että mä olen niin väsynyt. Se että mä olen toivoton. Se että mä en näe mitään muuta tulevaisuutta kuin tämän saman alati pahenevan paskan.

En mä tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Kun en edes osaa päättää mitä teen seuraavat puoli tuntia.

Eli kyllä mulle on sikäli selvää miksi mä syön. Mutta ei se kauheasti auta sen hallitsemisessa. Tai sen korjaamisessa. Kun silti mä haluan. Osaksi myös koska se satuttaa mua. Sen takia mä röökiäkin poltan.

hullu

Kalja on kaveri. Voi luoja kuinka voikin hävetä kun kantaa sellaista kaljalaatikkoa kotiinsa.

Oon syöny tänään jo liikaa, oksensin pari kertaa, Silti juon kaljaa vaikka tiedän, että kun näen sen numeron, haluan itkeä pystymättä siihen.

Ikenet ja varsinkin kitalaki on jo arat viime ahmimisesta. MUTTA kun mä haluan sipsiä ja dippiä JA kaikkea muutakin. On vaan PAKKO saada.  Ja mun piti tehdä oikeaa ruokaa, hyvää ja terveellistä.

oon vaan niin vitun sekaisin.

Eipäs juupas, juupas eipäs

Ruokahimot on aivan törkeät. Tää on ihan järkyttävää. Vaikka kuinka syön puuroa, omenaa, porkkanaa mahan täyteen, silti vaan haluaa koko ajan lisää. VITTU. Tää mun touhu on mennyt ihan naurettavaksi. Eilenkin tuli oksennettua pari kertaa, tänään piti olla oksentamattomuuspäivä. Mun piti tehdä jotain oikeaa ruokaakin, mutten vaan taaskaan saanut aikaiseksi. Kun siinäkin tulee tää päättämyys vastaan, liikaa ideoita ja oikeestaan en haluakaan mitään. Mun mielihalut vaihtuu viiden minuttin välein, ensin mietin sitä vaa'an numeroa, suunnittelen lenkkeilyä ja oikeaa ruokaa. Sitten ajattelenkin että paskat, ihan sama, kunhan vaan oksennan niin voin syödä. Sitten ajattelen tätä mun järkyttävää rahatilannettani eli oikeestihan oon miinuksella koko ajan, joten siihen ei ainakaan ole varaa, että huuhdon rahaa viemäriin. Ja sitten nää hampaat. Sitten taas väsyttääkin, ei huvita, lenkkeily on tylsää, ei musta laihaa tuu kuitenkaan, aina voin pyytää vanhemmilta rahaa, voisin juoda silloin ei tule oksennettua, siihen ny vasta menee rahaa ja kaloreita ihan sikana, haluanko mä lihoa, haluanko mä laihtua, mutta kun mä haluan syödä, mut sit se menee oksentamiseksi, en mä halua oksentaa, tai oikeestaan haluan, sehän on nykyään helpottunut huomattavasti....

Kuten terapiassakin sanoin, paketti on nyt ihan levällään.

Mä oon niin sekaisin, en tiedä enää mistään mitään.

Puolet päivästä menee vaan istuskeluun kun yritän jotain päätöksiä saada tehtyä. Kävin äasken suihkussa, jos se estäisi mua lähtemästä kauppaan. Enkä kyllä halua tulla tänne kirjottamaan että murruin. Vaikka mitä vitun väliä silläkään?! Kun ei ole mitään väliä millään. Ja kuitenkin kaikella.

Pää hajoo

Riittääkö kalja?
Entä ruoka?
Haluanko vielä sipsejä?
Makeaa?
Muuta?

Kello, yhdeksän jälkeen ei saa enää alkoholia...

Meenkö lenkille?
Se kuluttaa kaloreita.
Se myös kuluttaa alkoholia.

Oon niin lihava, pitäis kuluttaa enemmän.
En jaksa, mitä väliä, ihan sama.

Kunhan vaan saan olla kännissä.

Meenkö lähikauppaan vai kauemmaksi?
Säästänkö rahaa vai kaloreita?

Mitä teen?
Telkkari?
Bloggeri?
Facebook?

Elokuvat?
Tv-sarjat?

Viillänkö?
Hakkaanko kättä?

Syönkö?
Oksennanko?

Sekaisin päästään

Ei jessus mitä sotaa mun pääni sisällä käydään... Mä en meinaa osata päättää enää yhtään mitään. Mun mielihalut vaihtelee koko ajan. Siis viiden minuutin välein. Oon varmaan kolkytäkertaa tänään muuttanu mieltäni sen suhteen mitä syön, mitä teen ja varsinkin juonko kaljaa vai en. Mun alkoholihimot on ihan hirveet. Rupea nyt vielä alkoholistiksi, juu, hyvä. Siis ihan tosissani oon tänään ajatellut, että voin juoda, vaikka lupasin jo hoitaa siskon koiran päivälenkkeilyn huomenna samoin kun tänään. Kun sisko on kipeä, eikä voi kunnon lenkkiä tehdä. Ja justiinhan mä join lauantaina. Ja nukuin KOKO sunnuntain. Nukkuminen oli kyllä perkeleen kivaa. Oikeasti tuntui hyvältä kun oli alkanut taas sitä univelkaa kertyä.

Päättämättömyys ottaa päähän. Eikä mulla aina ole tällaista ollut. Siis ainakaan ruoan suhteen. Nyt joka päivä on niin epämääräistä sekoilua kun pää on täynnä ideoita, joista mikään ei tunnu hyvältä ja toisaalta haluan toteuttaa kaikki. Todella raivostuttavaa. Ja niin, sama ongelma sen suhteen mitä haluun kattoa. Oon aloittanut monenkin tv-sarjan seuraamisen, mutten sitten jaksakaan keskittyä ja unohdan mitä niissä on jo tapahtunut. Elokuviakin olis tarjolla, mutta en oikein jaksa katsoa.

Kun mikään ei kiinnosta tarpeeksi. Pienet tai isot asiat.

Hetkeksi sain jonkun ihme laihdutushulluuden ja keskityin vaan siihen ja oli helpompi olla. Sekin on kadonnut ihan täysin. Tai no toki yritän olla lihomatta, mutta en mä laihdu tällä touhulla. Tuntuu, että mä olen jossain tyhjiössä. Kellun vaan kaikkien vaihtoehtojen keskellä, mutten ole tarpeeksi lähellä yhtäkään, jotta saisin siitä kiinni. Epämääräisyys häiritsee tavallista enemmän.

Ja ilmoittaudun kahdelle kurssille yliopistoon. HA, varmaan saan ne tehtyä, toki. Hyi vittu kun oksettaa.