Vitun vaikee elämä

Paha mieli. Ahdistaa. Haluun kuolla. Se soi taas päässä.

J on vitun ihana. Oon ollu sille hiton rehellinen ja suhtautuu kaikkeen ihan saakelin hyvin. En tajua. En oikeesti tajua sitä. Miten onkin kohdalle osunut tollanen ihminen?! Se on niin huomaavainen ja rehellinen. Mä pystyn olemaan melko lailla oma itteni. En toki ihan täysin, mut paljon enemmän kuin olisin ikinä voinu kuvitella. Eli sen suhteen pitäis mennä ihan saatanan hyvin. Perjantaina juotiin vähän viiniä ja mä pystyin olemaan muka ihan ok kaloreiden suhteen. Syötiinkin siinä ruissipsejä ja yöllä vielä jumalauta ranskalaisia ja leipää. Muutenkin 2 edellistä päivää meni törkeillä kaloreilla. En vaan ymmärrä miten se syöminen ei meinaa auttaa nälkään. Kun vaikka kuinka vedän ruokaa naamaan, silti tekee mieli lisää ja on ihan oikea nälkä.

Torstaina olin sh-polilla ja se oli mulle lupa syödä. Vaikka se ahdistaa ja hävettää ja itkettää pelkkä ajatus mennä sinne syömään ensi perjantaina. Hyi perse. Silloin otetaan myös paino ja taas se tarkoittaa mulle sitä, että on pakko laihduttaa sitä varten. Eli kolme päivää meni isommilla kaloreilla ja oikein uhoavalla motivaatiolla, että minähän pääsen tästä syömishäiriöstä eroon. Juu, vitun loistavasti menikin sit eilinen. Olin taas yötä Jn luona. Nukuttiin aika pitkään ja syötiin aamupalaksi jäätelöä. Mikä oli tietenkin virhe, jäätelösessiot on himottanut muutenkin jo monta päivää ja sen pienen määrän jälkeen vasta heräsikin niin hirvee himo siihen, että oksat pois. Silti söin sen luona vielä leipää ja vitusti juustoa. Heti kun pääsin viiden aikaan kotiin kun se meni kaverille saunomaan, lähdin kauppaan ja kotiin sessioimaan. Ja voi kuinka se syöminen tuntui hyvältä. En käsitä miten mulla voi olla koko ajan jotenkin aliravittu olo, ruoka tuntuu niin ihanalta ja rauhallisesta syömisestä ei tule mitään. Perjantaina vetelin kukkakaalta niin hirveessä paniikissa, että puraisin haarukkaa ja hampaasta lähti jumalauta pala. Että vitun kiva juttu. Silti vedin 2 kierrosta oksentelua eilen. Vähän pelästyin kuinka ihanaa se oli. Ja kuinka helposti se tuli. On ihan varma, että kestää kauan ja vaikeaa tulee olemaan, mut jumalauta kun tuli sellainen aivan nostalginen fiilis. Oksentaminen tuntui samalta kuin joskus kauan sitten kun se oli uutta ja jännää ja pelkästään kiva asia. Vähän pelottavaa. Luulin jo, että suurin viehätys siitä olis kadonnut ihan senkin takia, että se on ollut niin vaikeaa viime kertoina.

Kohta lähden taas vanhempien luo kattelemaan kun koirat riehuu ja syömään ruokaa, jonka kaloreita ei voi laskea. En laskenut aamupalaakaan ja oon varma, että siinä oli aivan liikaa kaloreita ja inhoan itteäni. Enkä todellakaan voi ajatella oksentamista tänään, sovittiin jo Jn kanssa pyörälenkistä kun tuun kotiin. Tuntuu jo tarpeeksi pahalta kun suoraan valehtelin sille eilisestä. Oksentamisesta en voi sille kertoa. Se on liian ällöttävää ja häpeällistä touhua. Nyt vaan taas vähän verenpurkaumia silmien ympärillä. Pelottaa, että äiti tai joku kysyy niistä. Eilen pahimmassa oksennusväsymyksessä tuntui taas, että haluan vaan sanoa suoraan kaikille kuinka vitun oksettava paskaläjä oon. Sitten taas hetken päästä kun ehdin vähän toipua, tuntuu erittäin typerältä idealta kertoa ihmisille tästä puuhasta.

Oksettaa. Ihan pelkkä ahdistus, mutta myös se liian iso aamupala. Tää on liian vaikeeta. En haluais ajatella mitään. Liikunta pyörii kans päässä, mut nukkumisesta taas huomaa, et nyt pitää ottaa rauhallisemmin. Eli pakko pitää syöminen hanskassa.

Äääääää. Vittu.

Vihaan itteeni, listikää mut nyt heti pliis

Oon oksettava. Läski. Paska ihminen. Valehtelen päin naamaa. Hymyilen ja huijaan.

Ei menny ihan putkeen se koirienhoitokeikka. Sellanen kolmen päivän oksennusputki. Mun pää ei vaan kestänyt sitä nälkää, ahdistusta ja päälle vielä eri paikka. Ja niillä ei edes ollut mitään erikoista kaapeissa, ainoa herkku oli paketti Dominoita, jotka vedin sit perjantaina. Mä kuitenkin vielä ihan illallakin sinnittelin ja laskin kaikein, vielä hunajasuolapähkinöidenkin kohdalla punnitsin ne ja kuvittelin, että kestän. Mut joo, lervailuksi meni. Lauantaina menin vanhempien luo niin koirat sai juosta ja uida. Siellä sellasta aika paniikinomaista syömistä. Oksensin siellä, onneksi sain selitettyä vessassa oleskelua sillä, että söin liikaa mansikoita. Hävettää myöntää, mut menin vielä erikseen metsäänkin oksentamaan, koska isä oli sisällä päikkäreillä. Jotain hyötyä siitä, että on paskat polvet, ne nimittäin oikeesti jäykistyi huonosta istuma-asennosta johtuen ja sain syyn käydä kävelemässä keskenäni rannassa ja verrytellä polvia. Eli oksentamassa metsässä.

Ei muuten mitään ihan hirveitä verenpurkaumia, vasta sunnuntaina viimeisellä kierroksella tuli selkeitä pisteitä toisen silmän ympärille, mut ei kukaan oo erikoisesti niitä kattonut. Ne näyttää pisamilta. Perjantaina olin oikein hellävarainen, mut mun oksennusrefleksi on vaan niin heikko, että oli pakko ottaa hiukan väkivaltaisempi ote jo lauantai-iltana.

Eilen olin vielä siellä koirien luona ja kun lähdin oli vielä ihan varmaa, että lervaan kotona, mut onneksi en, koska se vitun bestman tuli käymään illalla. Se sanoi, että oli ollut ikävä ja se olis halunnut, että meen yöksi sinne. Sanoin etten jaksa vaikka oikeesti en vaan halunnut. Se tais vähän loukkaantua. Se oli kyllä selvästi innoissaan kun se näki mut ja mäkin olin vaan pelkkää hymyä ja pusuja siinä, vaikka oon vaan ollut tyytyväinen kun on ollut hyvä syy olla näkemättä sitä. Oon vitun kamala ihminen. En oo hetkeäkään kaivannut sitä ja kun se on laittanut viestiä ja kysellyt miten on päivä mennyt mua vaan ahdistaa. Ja kun se ei todellakaan johdu siitä, mussa on vaan vikaa. En vaan tunne mitään erityistä sen kanssa. Mietin vaan kuinka mun maha pullottaa ja oon niin ällöttävä. Varsinkin eilen kun oon oksentelun jäljiltä hiton turvonnut. Paino pomppas heti melkein kaksi kiloa ylöpäin. Nyt se tosin on jo vähän tasoittunut.

Perjantaina on sh-polin lääkärikäynti. Ja oikeesti ajattelen, että pitää laihduttaa sitä varten. Kuvittelisin, että mut punnitaan ja haluan, että se olis pienempi kuin viimeksi. Että olisin jotenkin uskottava syömishäiriöinen. Vittu oon tyhmä. Koko aamun oon miettinyt, että pitää mennä lenkille, juoksemaan. Mutta kun kauhee nälkä taas ja varsinkin toinen polvi on ollut koko viikon hemmetin huono. Ja tiedän, että aamupalasta tulee taas törkeen huono olo. Sit mun pitää taas pari tuntia vaan maata ja toipua siitä.

Paha mieli. Ahdistaa. Itkettää. Terapeutille soittaminen tuntuu taas vaikeelta tän tauon jälkeen. Äsken kyllä yritin, mut ei se vastannut.

NÄLKÄ

Oksettaa. Ahdistaa. Hermostuttaa. En ihan tajua miksi. Tai siis oon menossa koiravahdiksi muutamaksi päiväksi, mutta miksi se ahdistais näin paljon? Ehkä se on enemmän tää syöminen ja liikkuminen. Yllätys. Oli niin karsea nälkä koko perkeleen päivän eilen. Kun ei jumalauta puolta tuntia ehdi kulua syömisestä kun taas on nälkä. Ihan fyysinen, häiritsevä, tuskallinen nälkä. Sessiointihimot on kasvaneet tässä pari viikkoa niin saatanasti. Eilen ei päässä pyörinyt mitään muuta kuin ideoita kaikesta mitä vois syödä ja oksentaa. Olisinkin oksentanut tässä vaikka kuinka monta kerta, ellei mun naama olis ongelma. Kun se varmaankin hajoais taas ihan törkeille verenpurkaumille ja niissä kestää viikko häipyä. Sit en voi nähdä ketään.

Ja kun on se saakelin bestmankin kuvioissa. Voi vittu kun se ahdistaa mua. Sen kanssa oleminen on mennyt niin esittämiseksi. Mä annan sen ymmärtää aivan liikaa. Kun se tuli maanantaina takaisin sieltä sen vanhempien luota, se oli mussa heti kiinni. Se tuntuu olevan paljon kiinnostuneempi kuin minä. Ja se tuntuu tosi pahalta. Ei se mitenkään vastenmielinen ole, mut mua ei oikeesti enää kiinnosta mitä se sanoo. Välillä meinaa todella pahasti mennä hermo kun se puhuu. Ne hetket tosin liittyy myös siihen, etten oo syöny hetkeen mitään kun oon vammanen, enkä voi syödä sen luona. Tosin yhtenä yönä kun oltiin vielä neljältä hereillä ja puhuttiin ruoasta, oli vaan niin nälkä, että söin. Ja se oli jumalauta sämpylä ja rasvaista juustoa! Eikä se edes ollut ihan niin hyvää kuin kuvittelin. Lähinnä se vitutti.

Mä oon kyllä ollut tosi rehellinen tän syömisen suhteen sen kanssa. Ihan senkin takia, että se menis pois. Oon muutenkin ruvennut olemaan siskojenkin kanssa avoimempi. Eilen jopa sanoin toiselle, että oon menossa syömishäiriöpolille. Kun oltiin kaupassa, se osti mulle ruokaa kun meen hoitamaan niiden koiria ja kommentoin esim. tofun kaloreita ja otin vaan sellasia juttuja mitä muutenkin syön. Niillä on sentään keittiövaaka niin ei oo mitään syytä yrittääkään syödä ilman laskemista. Koska se on täysin varma, että se johtaisi oksentamiseen. Mua auttaa kyllä se, että sanon ihmisille ääneen tästä syömisestä. Vaikka en olekaan saanut myönnettyä, että olisin syömishäiriöinen sen jälkeen kun kirjotin sen tänne. Mutta kyllähän se realisoituu kun näkee kuinka muut ei ymmärrä mitä mä oikein selitän kun luettelen jotain paprikoiden kalorimääriä.

En oo kolmeen päivään liikkunu yhtään. Oon ollut taas aivan törkeän väsynyt. Ja polvi oli varsinkin eilen ihan hemmetin kipeä. Eilen söin vähän liikaa, joten hirveät liikuntasuunnitelmat taas. Onneksi meen niiden koirien luo niin pakko edes kävellä.

Niin perkeleen sekaisin

Miten voi olla näin ristiriidassa ittensä kanssa jatkuvasti? Ajatukset heiluu järkevyyden ja typeryyden välissä aivan koko ajan. Mä oon keventynyt hääpäivän aamusta 1,7 kiloa eli siinä oli välissä jäätävät juomingit ja syömingit. Kalorit on viikon heilunu 1100 paikkeilla ja oon liikkunutkin. Sunnuntaina olin juoksemassa pitkästä aikaa ja muutenkin tullut sellaista perusaktiivisuutta enemmän, enkä oo vaan maannu kotona. Ja oon ihan täpinöissäni mun painosta. Siis tää on jotain niin uskomatonta. Vaikka vähän aikaa sitten sanoin, että rupeen liikkumaan ja syömään enemmän. Ja tällä tyylillä ei kauaa mene kun se mun tähänastinen "viimeinen raja" tulee vastaan eli jonka alle en sais mennä. Siis ihan itse joskus asetin sen rajaksi. Varsinkin kun en mä halua olla laihaläski tai lapsen näköinen ja fyysisesti heikko. Ja lihakset painaa. Mun bmi on nyt 20,4 eli ihan hyvä turvaväli ylipainoon. Mut siltikin mä takerrun juurikin tohon. Että mä olen normaalipainoinen eli en mä voi noin vain syödä, koska ei mulla ole mitään tarvetta nostaa painoa.

Pyörin tänään vähän vaatekaupoissa. Senkin pitäis mulle jotain kertoa, että vaatteet on nykyään kokoa S ja XS. Ja joskus ajattelin, että siitä ainakin tajuan mitä koko mä olen. Mut onhan tässä nyt jumalauta ylimääräistä. MUTTA kun se pitäis ottaa liikkumalla pois. Miksi mä en voi tehdä niin? Koska jos mä liikun enemmän, pitäis myös syödä enemmän ja jumalauta miten on mahdollista, että siitä on tullut näin vaikeaa? Ollaan hengailtu sen bestmanin kanssa ja en oo syöny kertaakaan sen edessä, lukuunottamatta palaa banaanista, jonka otin hetken mielijohteesta vastaan. Ja oon ollu pari yötä sen luona ja siis pitkiä aikoja mennyt syömättä sen takia. Yhtenä iltana oltiin pyöräilemässä ja tultiin mun luokse ja olin aivan todella tosissani syömässä jotain. Mutta en pystynyt. Vaikka olisin voinut ihan normaalisti punnita kaiken ja laskea kalorit. Ja oon vähän yrittänyt sille selittää mun vammasuuksiani. Otin rahkankin jääkaapista pöydälle kunnes järkyttävän ahdistuksen takia luovutin, enkä syönyt. Mä en osannut odottaa, että olisin seonnut niin pahasti toisen ihmisen seurassa. En pystyny kattomaan siihen päinkään hetkeen ja halusin vaan ajaa sen ulos, ettei sen tarvis kattella tällasta. Sanoinkin, ettei sen kannattais olla mun kanssa tekemisissä. Vastas vaan, että on aikuinen ihminen.

Joo aika paljon tuli vietettyä viime viikolla aikaa sen kanssa. Nyt se meni kotipaikkakunnalleen vanhempiensa luokse, joten saan olla rauhassa. Siis nimenomaan rauhassa. Mä kyllästyin vähän jo. Oon aika kauhee, mut nyt haluaisin vaan perua koko jutun. Ihmiset on niin uuvuttavia. Parin päivän jälkeen alkoi mennä hermot siihen kun se puhuu koko ajan. Vittu. Ja vaikka se, että se pitää mua kivannäköisenä ja haluaa koskea muhun oli ensin jännää ja kivaa (tosin ihan ensin ahdistavaa ja luonnotonta), ei oikein huvita enää. Vaikka ei ollakkaan mitään vakavaa puuhailtu. Oon vasta pari kertaa ottanut edes pitkähihaisen pois sen kanssa. Ei muuten sanonut mitään mun arvista. Kysyin kyllä, mut se vastas vaan, että mä kerron jos haluan. Se on vielä oikeesti todella kiva ollut koko ajan, eikä painosta mua mihinkään. Silti haluan vaan siitä eroon, olis niin paljon helpompaa.

Sain muuten siskon vanhan Polar Loopin tänään. Jei, auttaa varmaan ihana sikana tähän pakkomielteisyyteen. Ja tuntuu, että koko ajan sit pitäis tehdäkin jotain, mikä on tietysti sen tarkoitus. Nyt suunnittelen aamulenkkiä ja voisin viedä siskon koiria ulos ja voisin mennä juoksemaan ja voisin tehdä lihaskuntoa ja voisin mennä salille. Enkä vieläkään pysty myöntämään, että mulla olis syömishäiriö. Se jotenkin tuntuu niin isolta jutulta. Nyt mä vaan oon vähän sekaisin. Oon kyllä tosissani yrittänyt työstää tätä, että saisin sen sanottua ittelleni, edes mielessä. Koska kyllähän mä sen tiedän. Paitsi sitten kun tulee syötyä enemmän, tänään aamulla vedin tosi ison aamupalan, yli 500 kaloria kerralla. Siinä kun katoin sitä niin hoin vaan kuinka syömishäiriöiset ei vetele tällasia annoksia. Vaikka mun olo oli todella väsynyt ja heikko. Vaikka keho kuinka yrittää sanoa. Ens kuussa taas sinne sh-polille, jospa se auttais. Koska täysin selväähän on, etten mä pysty kovin paljoa muuttamaan tätä ilman apua. Sen takia heinäkuun alussa annoin vaan ittelleni luvan laihduttaa vielä hetken keinolla millä hyvänsä. Koska se jatkuva miettiminen ja soutaminen ja huopaaminen yksin on vitun inhottavaa. Mä tartten apua. Jännä kuinka sen myöntäminen ei ole niin vaikeaa, vaikkakin se on häilyvää, koska heti jos menee hetken paremmin, mä kuvittelen olevani ihan fine yksinkin.

Vittumaiseksi olen elämäni tehnyt

Jaapajuu. Oksentamiseksi meni. Ja nyt oon kännissä. Vitun perhe, vitun äiti, vitun siskon synttärit. Vitun eilinen kun oltiin toisen siskon ja äitin kanssa yksissä yo-juhlissa, ahdisti niin helvatun perkeleesti, siellä oli paljon enemmän ihmisiä kuin odotin ja mä oon vaan niin ruma ja leveä ja iso. Oikeesti siis, mulla on suht laaja rintakehä eli oon leveä vaikka olisin kuinka laiha. Tuntui, että vien ihan hitosti tilaa kun oli muutenkin ahdasta. En sentään syöny mitään, vaikka sitä siinä ihmeteltiinkin. En olis varmaan ahdistukseltani vaan saanut suunnilleen nieltyä mitään. Olin jo niin sellasessa mielentilassa, että oksentamiseen nyt kunnon tauko. Listasin oikein juttuja, miksi ei voi oksentaa.

Ja tänään meni ihan plörinäksi kun mentiin käymään vanhempien luona syömässä siskon synttäreiden kunniaksi. Varmaan vaikutti se, että eilinen oli niin ahdistava kun meni se mun "normaalirooli" noin vaan päälle, kai suojellakseni itseäni siltä ahdistukselta. Plus se, että se siskon miekkonen oli siellä niin en en viittiny ruveta ahdistelemaan sitä ruokaa, etten vaan aiheuta kenellekään epämukavaa oloa. Ja äiti oli tehny ihan vääränlaista ruokaa, tofuNUUDELIkeittoa ja PERUNAlaatikkoa. Mähän en muita hiilaripommeja sulata kuin aamupuuron (joka jäi heräämisvaikeuksien takia tänään välistä), joten heti kun kauhoin keittoa lautaselle, peli oli menetetty, joten vedin sit oikein kunnolla. Oksentaminen oli aika vaikeeta, alkaa taas refleksi mennä. Eli nyt se on poissa pelistä, oksentaa ei voi, joten syömisen kanssa täytyy pysyä tarkkana. Tulin muuten kauheeseen sokerihumalaan ihanasta jälkiruoasta ja hetken oli hemmetin hauskaa, joten ei ihan hukkaan mennnyt se syöminen. Ehti kyllä varmasti imeytyä sikana sokereita ja en mahaa tyhjäksi kyllä saanut. Vanhemmat kyllä tuntui kyyläävän mun lautastakin, et ihan hyvä, että nyt söin niin ehkä ne ei valita mun "pienestä" koosta niin paljon.

Olin ajatellut kyllä sitä kaljottelua jo tälle päivälle, mut siinä vaiheessa kun oksensin niin ajattelin, että ei kuitenkaan tänään. Kunnes sisko soitti kun ne löysi koiran korvasta punkin ja ihan paniikkissa pyysi mut sinne ottamaan sen pois :D Ne oli kuulemma molemmat ihan hermona ja tottakai menin. Sain vähän liikuntaa sentään. Ja sen jälkeen jotenkin vaan oli "pakko" saada kännit. Kun sisko soitti ja nauroi, että ne on niin säälittäviä, ettei halua itte sitä tehdä, mäkin "nauroin" niin kuin mikäkin. Heti kun laitoin puhelimen alas, hymy valahti vaan kasvoilta ja kauheella kiireellä peittämään verenpurkaumat silmien ympäriltä. Turpos muuten ihan kivasti sylkirauhasetkin, en oo aikasemmin huomannu, että olis noin pahat ollu. En kyllä huomannu, että ne olis mitenkään erityisesti mun naamaa kattonu, joten ei kai se niin paha ollu. Poistin punkin ilman ongelmaa ja ne raukat vaan kuvitteli tuntevansa punkkeja joka puolella. Ja koira tais vähän järkyttyä kun vaan tulin sinne ja sitten kidutan. Ja kaikki häärää ympärillä koskettelemassa, ettei vaan löydy lisää. Ja kyllä, meidän perhe on aika hullu koiriensa suhteen, mä taidan olla ainoa, joka pysyy selväjärkisenä kun jotain tapahtuu. Muut sekoaa, joten mut kutsutaan apuun :D

Joo-o. Kännäilen sit, katotaan nyt kuinka paljon. En tosiaan oo muuta syöny kuin ne oksennetut ruoat, joten kaloreiden suhteen ei hätää. Vituttaa vaan kyllä kun ei mun pitänyt hetkeen oksentaa kun on ne siskon polttaritkin tässä parin viikon päästä ja tää naama on taas melko kauhee. Äiti tekee vaan niin hyvää ruokaa. Ja en mä vaan voi mitään pastaa tai perunaa tai sokeria pitää sisälläni. Vaikka ruoan jälkeen kävi mielessä, että tää vois olla jonkinlainen "buustipäivä" aineenvaihdunnalle, mut vedin kyllä niin saatanan paljon kaikkea, että ei se olis millään onnistunu.

Eikö olis vaan helpompaa kuolla? Tää on niin saatanan vaikeeta... Vähän tekis mieli viiltää, mut tuskin siitä mitään edes tulis. Sitä oon viimeksi joulukuussa tehnyt. Ja tiedän, et se vaan vituttaa kun pitää odottaa niiden paranemista. Odotin jo, että huomenna saattais olla kunnon pudotus painossa pitkään aikaan, kun tuli viime viikolla oksenneltua niin paljon, mut ei vissiin.

Saatana.
Vituttaa.

Sunnuntai

Noin 4 palaa juustokakkua, marjoja ja jäätävää vesitankkausta, jotta sulaminen hidastuu ja oksennus lentää paremmin. Maha oli todella kivuliaan täynnä. Ja en edes nauttinut siitä juustokakusta, joka oli yllättävän hyvää. Mä vaan olin jotenkin alistunut kohtalooni, oli vaan "pakko" syödä. Ja sit tietenkin "pakko" oksentaa. Hirvee kiire vaan saada se pois alta, niin kuin jokin tehtävälistan kohta. Terapeuttihan on sanonu, että mun pitäis yrittää olla oma itteni ja sanoa, että mua ahdistaa ruoka ja kalorit. Mut en mä pysty. Enkä välttämättä halua. Koska pelottaa, että se johtaa vaan mun syömisen vahtaamiseen. Ja muutenkin mä joutuisin niin huomion kohteeksi. Äiti sentään jotenkin muistaa sen mitä sille kerroin ja tosiaan kaupassa kyllä kiinnittää huomiota siihen mitä mä kärryyn kerään. Mut silti se tekee vittu juustokakkua. Ja siis kun se teki sitä keittoa, se mainitsi siskolle, että reseptin mukaan siihen tulis perunaa, mut ei voi laittaa koska mä en syö sitä. Sit se tarjoaa keiton kanssa ruisLEIPÄÄ ja oikein iski sen leipäkorin siihen keskelle. Plus normioltermannia, jota ei saa tietenkään myöskään syödä. Ja sillä oli myös kevyempi vaihtoehto juustokakulle, marjoja ja jogurttia. Niin, sehän onkin niin helppo vaan valita, että en ota juustokakkua kun mulla on marjoja. Muutenkin koko ajan jotain vitun kommentteja, jotka viittaa siihen, että mähän en edes halua mitään hyvää, mut tässä olis mun siskolle, joka haluaa ja voi syödä kun se niin liikkuu. En vittu ymmärrä mitä ne saakelin idiootit ajattelee. Välillä inhoan niitä ja tuntuu, että ne todella vihaa mua ja tahallaan vittuilee sen ruoan kautta.

Ruma naama ja läskit posket

Meni melko perseelleen eilen. Ne kaverin tuparit. Ensin koko alkupäivä meni kahteen kauppareissuun, koska mun keittiövaa'asta loppui tiistai-iltana patterit (paniikki) ja piti mennä hakemaan heti, ahdisti jo tarpeeksi kun jouduin iltapalakukkakaalen ja aamupuuron arvioimaan ilman punnitsemista. Ja mulla kestää sinne kävellä hyvälläkin kelillä 20 minuuttia ja osa reitistä oli ihan silkkaa jäätä, eikä ole nastoja pyörässä, joten meni kauan. Ja sitten tajuan matkalla, etten kattonut minkäkokoinen patteri siinä oli ja niitä oli just 2 melkein samankokoista kaupassa. Eli piti vielä käydä kotona ottamassa vanhat patterit mukaan ja mennä uudestaan kauppaan. Sitten hirvee väsy, kauhee nälkä. Söin, makasin ja venyttelin. Sitten värjäsin hiukset, koska oli just sopiva ikkuna siihen ja vitutti se oranssi, joka jäi tyveen viime vaalennuksen jälkeen. Sitten oikeesti meinasin unohtaa syödä, melkein en edes ehtiny syödä kun piti laittaa naamaa jotenkin normaalin näköiseksi (vain tajutakseni kuinka vitun ruma mä oon ja kuinka hirveä mun iho on). Lappasin just ennen kun lähdin puuroa ja raejuustoa. Sitten menin sinne kaverin luo. Ensimmäisenä mainitaan hyytelöshotit, joita en kuitenkaan ottanut, koska liivate. Sitten mulle tarjotaan madeiraa. No, maistoin vähän, oli pahaa. Sitten sinne tulikin muutama ihminen enemmän kuin odotin ja ahdisti niin vitusti. oon niin vitun ruma ja lihava ja sen vessassa oli vielä oikein kirkas ja valkoinen valo ja voi vittu mun naama on kauhee.

Oli vitun tylsää, ahdistavaa ja inhottavaa seisoskelua. Jotkut lauloi singstarilla ja se oli hirveetä kuunneltavaa. Multa kyseltiin opiskeluista, sain kommenttia siitä, että oon laihtunut. Tosin ainoastaan siltä yhdeltä vitun rasittavalta ja hämärältä tyypiltä. Ja just se tyyppi tekee jotain niin sairasta, että koski mun niskaan. Se oli olevinaan jokin vitsi ja halusin vaan oksentaaa siihen paikkaan. Sitten siellä ruvettiin uppopaistamaan sieniä, voi vittu jee. En syöny. Oli myös sipsejä ja dippiä tarjolla, en syöny. Sitten se uppopaistaa vielä mozzarellaa. Ja siinä vaiheessa mä aloin vaan olla niin vitun väsynyt ja nälkäinen, että maistoin yhden. Mun piti maistaa vaan yksi, koska epäilin, että se johtaa juurikin siihen mihin se johti, eli jatkuvaan naposteluun. Vielä yksi, no pari vielä, no otan vähän sipsejäkin. Ja joo, oksensin sitten. Sen kaverin luona. Ja onneksi oksensin, helpotti oloa ihan sikana, vaikken mitään törkeää määrää syönytkään. Ja kun edellisestä kerrasta on jo sen verran aikaa, se tuli ulos ihanan helposti ja hiljaisesti. Mutta mun naama turpos varmaan kaksinkertaiseksi. Silmiä ei meinannu saada auki, nenä meni tukkoon. Siis ihan järkyttävää. Piti sitten äkkiä lähteä kotiin, ettei kukaan kysele tai huomaa.

Oon nyt sit nukkunu ehkä 6 tuntia. Paino noussut vähän, tuskin läskiä, mutta kuitenkin. Nyt vaan pelkään, että keho menee ihan sekaisin tästä. Ja tänään olis tunnin pumppi. Ja mun polvi vaan paskenee koko ajan, en vittu tiedä mitä mun pitäis sille tehdä.

Ja kauhee kaljahimo. Kauhee oksennushimo. Väsyttää, yököttää, sydän hakkaa. Näin ittestäni kuvan, jonka kaveri oli laittanut facebookiin. Vittun mun naama on lihava ja ruma. Rupes itkettämään kun näin sen.

Paskaa kaikki

AIJAI, sattuu. Pari kulausta kahvia ja aika paha mahatuska. Miksi? En vittu tiedä. Eikö se nyt olekaan ok jos syön illalla? Eilen söin rahkaa ja mehukeittoa vielä yhdeksän jälkeen, ehkä se oli kuitenkin liian iso määrä. Toissailtana vedin kyllä enemmän ja myöhemmin, eikä ollut ongelmaa aamulla. Joten en vittu tiedä, vitut, vittu kun vituttaa tällainen vittuilu.

Paino meni viimein vähän alas maanantaina, mutta nyt taas enemmän. Ja joo, oon syöny melko paljon, suunnilleen sen 1600 päivässä nukkumisen toivossa. Mutta saatana kun yritän järjellä ja tiedolla ajatella, en voi olla lihonut. Vituttaa vaan niin saatanasti, miksi sen pitää pomppia edestakaisin koko ajan?! Enkä oo nukkunutkaan mitenkään hyvin. Pari yötä sentään jotenkin melkein ookoosti, mutta ei se oikein riitä.

Maanantaina olin tanssillisella jumppatunnilla. (Btw, inhoan sanaa jumppa, mut se on kätevämpi kuin ryhmäliikunta.) Aivan uskomatonta TAAS kuinka voin olla näin typerä, että kuvittelen voivani mennä sinne ja olla välittämättä muista ihmisistä ja siitä, että tunnen itseni täydeksi idiootiksi. Hävetti vaan niin paljon. Ja ei auttanut yhtään se, että siellä oli ihan hitosti porukkaa. En oo ennen ollu millään tollasella tunnilla, niin en tietenkään osannu mitään. Ja fiilis paskeni ihan senkin takia, että se oli tosi huono mun paskalle polvelleni. Jeesus oikeesti miten sellanen voi ottaa päähän. Ja tunnen itteni vaan huonoksi. Koska itte oon polveni hajottanut lääkepäissäni. Se on vaan nykyään tosi huono, hirveen löysän tuntunen ja vaikee tehdä monia juttuja. Niin kuin joku vanhus.

Joo olin sen tanssin jälkeen vielä parissa muussakin, jotka oli molemmat tosi polvipainotteisia, joten paskaksi meni nekin. Tänään yritän taas. Toivottavasti ei oo niin paljoa ihmisiä. Vaikkei mulla ookaan erityisen pahaa sosiaalista ahdistusta niin kyllä isompi ihmisjoukko on jo itsessään äärimmäisen inhottava. Ja kukaan ei todellakasn kattonu mua, olin ihan takarivissä ja silti pelkästään se ajatus siitä, että niin moni voi kattoa mua on oksettava. Halusin koko ajan lähteä pois, mutten kehdannut sitäkään tehdä. Ja toki se, että en osaa jotain tai en pysty tekemään jotain on mulle melko musertavaa.

Onneksi tääkin loppuu joskus

Taas. VITTU TAAS.
Mun piti olla oksentamatta tänään. Selvisin jokin aikaa ihan hyvin. Tai en hyvin. Turvauduin puuroon ja omenoihin. Vähän kans tollasta kasvissoijasuikalepataruokaa. Ahmin epätoivoisesti omenoita, kunnes olin täynnä. Sitten kävin tupakalla, söin omenan, kurkkua, lisää omenoita. Suunnitelma oli vaan syödä niitä kunnes oon niin täynnä, etten pysty liikkumaan. Söin itseni täyteen. Ja olin saatana syönyt säännöllisin väliajoin, nälkä ei todellakaan ollut. Sitten ei vaan enää pää kestänyt. Vaikka maha oli valtavan kokoinen, kivistävän täynnä. Melkein litran paketti jätskiä ja 4 muffinssia. Kolmannen kohdalla alkoi yököttää, mutta loppuun söin. Oksensin neljä kertaa, paljon myös omenaa. Mulla ei varmaan kohta ole hampaita enää. Ne on muutenkin luonnostaan aika pienet ja köppäset ja nyt sulatan niitä joka vitun päivä tällä saatanan pelleilyllä.

Mutta täytyy myös todeta, että en mä erityisen pahoillani ole. Koska siinä vaiheessa kun päätinkin avata sen jäätelön, laskeskelin, että kalorit oli jo lähempänä 2000, mikä ei ole hyvä. Ja kun kerran oksensin myös omenaa aika paljon ja vaikka otetaan huomioon, että mättöpaskasta ehtii jotain imeytyä, kalorit on nyt pienemmät kuin ennen hulluuden hetkeä. Ja olihan se hetken hyvänmakuista.

Ne perkeleen sipsit vaan pyörii edelleen mielessä. Sellanen kunnon megapussi ja 2 dippiä ja sit vaan ahtaisin. Mutta sitten ainakin on pakko oksentaa. Meinasin jo tänään, mutta yritin selvitä edes päivän. Mutta en pystynyt. Musta on tullut ihan uskomattoman heikko. En osaa olla syömättä hetkeäkään, en osaa edes satuttaa enää. En osaa, en pysty. Se on säälittävää ja vitun noloa. Ja kun mä olen tehnyt hirveästi töitä sen eteen, vuosia, ja nyt se on poissa. Uskoisin, että se liittyy siihen, että terapiassa on johonkin vähän edetty ja puhuttu ihan oikeistakin jutuista. Mun pää on sekotettu, oon taantunut johonkin hirveään paikkaan, jossa tunteet on olemassa ja mä olen täysin hyödytön läskikasaihminen. Joten vittu mitä paskaa sekin. Nyt kun se tosiaan tässä kohta loppuu niin mä jään sitten vaan entistä karseampaan tilanteeseen. Ikinä ei ole jokapäiväinen elämä, jokaikinen hetki ollut tällaista. Näin herranjukeli vaikeaa. Kunnon sotaa itseä vastaan.

Että vittu kiitos. Vittu KIITOS.

Kiitos siitä, etten ole ikinä kokenut sellaista ahdistusta kuin viimeisen vuoden aikana.
Kiitos siitä ensimmäisestä kunnon itsemurhayrityksestä.
Kiitos paskoista lääkkeistä.
Kiitos kaikista niistä loukkauksista, joita mulle on "hoitohenkilökunta" jaellut.
Kiitos siitä, että ootte puhuneet mulle niin kuin asennevammaiselle idiootille.
Kiitos niistä ihanista hatusta vedetyistä diagnooseista.
Kiitos tästä orastavasta alkoholiongelmasta.
Kiitos tästä alati yltyvästä syömisongelmasta.
Kiitos tästä järkyttävästä itseinhosta ja koko itsetunnon romahduttamisesta.

Ja kiitos siitä, että nyt on ainakin selvää mitä mä haluan tehdä.
Mitä mun pitää tehdä.
Ja kukaan ei voi ainakaan sanoa, etten olis yrittänyt.

Hitto

Voihan perse.
Mulla tuntuu olevan jonkinlainen tarve ihmiskontaktiin. Vittu. Vitun biologia, vitun luonto. Ihminen jos joku on laumaeläin. Ja kai mäkin sitten oon. En vaan ole halunnut tai suostunut myöntämään sitä. Enkä halua edelleenkään, mutta nyt se vaan puskee entistä enemmän läpi. Juttelin siskon kanssa whatsapin kautta, jota ei muuten tapahdu ikinä, ja tykkäsin siitä! Kun avaan tietokoneen ja bloggerin, kaipaan uusia postauksia ja kommentteja. Ja kun oon lukenut, tuntuu ihan tyhjältä, että mitä nyt..?

Mun terapeutti kehotti käyttämään mun mahdollisuuttani soittaa sille. Kun kysyin miksi, se sanoi, että koska kaipaan juttuseuraa. Vaikka väitän, että mun on hyvä yksin, mä kaipaan muita ihmisiä, kaipaan kontaktia. Mun on oikeasti hyvä olla yksin, mutta kaipa se seurakin kelpaisi. Aina välillä. Ajoittain. Joskus. Ehkä.

Ei musta edelleenkään tunnu ikinä yksinäiseltä.
Mutta kai se on kiva purkaa jollekin.
Kun joku kuuntelee.
Kun joku ymmärtää mitä itse tuntee.

Mun terapeutti ei kyllä ymmärrä, sillai kunnolla, oikeasti. Me ollaan hirveän erilaisia ihmisiä, eikä sillä ole omaa kokemusta mistään mistä mä puhun. Mutta oon kyllä ruvennut kaipaamaan senkin seuraa.

Ei hyvä. En tykkää. Ei tunnu hyvältä idealta ruveta kiintymään kehenkään. Kaipaamaan kenenkään seuraa. Se loppuu kuitenkin jossain vaiheessa. Ja sitten tuntuu pahalta, sitten sattuu.
Ja muhun sattuu jo ihan tarpeeksi.

naurattaa maailma, joka ei välitä

Entä jos ei vaan enää jaksa?
Kun haluaa vaan kuolla.
Joka päivä.
Mitä silloin pitäisi tehdä?

Mietin tätä kun olin kaupassa.
Mitä tarjouksia on niille jotka haluaa vaan kuolla?
Onko järkeä ostaa montaa pakettia nenäliinoja jos aikoo kuolla?
Mitä väliä vaikka omenat olisikin parikymmentä senttiä halvempia muualla jos aikoo vetää viiniä koko illan?

Miksei ole jotain itsemurhatajouksia?
Tai sitten jotain unilääke- yms muita myrkkyjä alessa?

Tosissaan, hyödyttömän ihmismassan tuhoaminen olisi hyödyllistä kaikille muille.
Jos haluaa kuolla, ei tee mitään, elää vaan muiden rahoilla...
Miksei jotain syanidia myydä kaupassa?
Tai muuta vastaavaa...

Pitääkö tässä alkoholimyrkytystä ruveta hakemaan tai jotain lihavuussairautta? Joka taas kuluttaa muiden rahoja.

Miksen mä saa kuolla nyt ja tässä, mahdollisimman helposti ja kivuttomasti?

Kun on selvää, etten mä mitään halua tehdä, joka hetki on tuskaa ja kaikki on turhaa kun en tästä kuitenkaan "parane" kun en edes koe olevani sairas?

Koska mähän olen aina ollut tällainen. Vaikea ja vaivainen. Kyllä nyt jo viimeistään pitäisi päästää mut päiviltä. Säästää muiden tuskaa ja antaa mun  mennä. Unholaan. Pimeyteen ja mustaan. 23 vuotta on ihan tarpeeksi.

Vasen käsi on turvoksissa, hidas kirjoittaa. Hakkasin sitä taas vaihteeksi käsipainolla. Ja aion jatkaa.

Ei mulla ole syytä elää. Kun haluan vain kuolla,
Joten mitä järkeä on siinä, että yhteiskunta tukee mun vammailua? Antaa mun olla kotona ja maata?

Muut tekee töitä, mä vaan olen... SÄÄLITTÄVÄÄ

Ällöttävää, noloa.

Mä vaan olen tällainen. Aina ollut. Mun elämässä ei ole ollut hyviä hetkiä. Olen ihan turha, kukaan ei mua kaipaa koskaan. Voin ihan hyvin kuolla ja säästää muut mun vammaisuudelta.

Oikeesti, eläkää ja nauttikaa kaikesta mahdollisesta.
Älkää antako kenenkään sanoa muuta,
TE päätätte millaisia te olette.
Muiden mielipiteet on taustahälinää.

Jokainen teistä on arvokas ja ihana. Tehkää elämällänne jotain josta voitte olla ylpeitä.
Se voi viedä vuosia, mutta te pääsette sinne. Kun vaan haluatte, oon varma.

Elämän tarkoitus on olla onnellinen. Tehkää sitä, onnellisuutta.
Hymyilkää, naurakaa.
Olkaa, eläkää.