Kirjoitettu 27.9.
En viiltäny. Epäonnistuminen pelotti vaan niin paljon. Join ja söin aivan vitusti. Keskiviikon aikalailla nukuin, illalla olin muutaman tunnin hereillä. Lopetin syömisen keskiviikkona ja torstaina, oli vaan pakko. Muuten olisin tehny jotain typerää, mikä olis vituttanu kauan sen jälkeen. Se helpotti kyllä oloa aivan valtavasti. Päässä oli niin rauhallista ja levollista kun syömistä ei tarvinnut miettiä. Ei tarvinnut miettiä mitään muuta kuin mitä sitä tekisi. Mitä huvittaisi tehdä. Hassua kuinka se taas onnistui noin vain. Päätin vaan, että otan vähän lomaa syömisestä ja ei siinä ollut mitään ongelmaa. Suolisto-oireet tuli kyllä heti torstaina. Oon selvästi saanut jonkinlaista vahinkoa aikaan viime vuoden paastoiluilla. Oli melko tuskaisaa kun perjantaina yhtäkkiä söinkin ihan normiruokaa. Ensin sh-polilla ja sit vanhempien luona.
Tänään 2.10.
Mun on taas pitänyt kirjoittaa, oon halunnut purkaa asioita tänne. Jotenkin se vaan on niin rankkaa ja vie mun kallisarvoista aikaani. HO. Huvittavaa kuinka musta tuntuu, että on kiire, vaikkei ole mitään päivätyötä tai opiskelua. Nyt oon taas kännissä, avasin viinilaatikon vähän yhdentoista jälkeen. Eli joo, vitun loistavasti menee. Masennus on pahentunut aivan perkeleesti sen myötä kun ruoan ja syömisen hallinta ja kontrollointi on hävinnyt. Mulla ei ole mitään mihin tukeutua, mitään minkä takia nousta aamulla ylös. Onhan mulla edelleen se J, mutta ei paljon auta. Ja sen takia varsinkin pitäisi laihduttaa, olla nätimpi. Alan olla oksettava. Vaikka se vakuuttelee toista.
Olin eilen luennolla syömishäiriöistä. Siellä puhui itsekin syömishäiriön sairastanut ihminen. Oli melko hyytävää tajuta, ettei se motivoinut mua parantumaan yhtään. Ainoa lohduttava juttu oli se, kun se sanoi että aina voi palata takaisin. Haluan niin helvetista palata aikaan viisi kiloa sitten. Kun ei ollut hiilariturvotusta. Kun maha oli pienempi. Kun vaatteet oli melkein jopa kiva juttu. Se sanoi, ettei parantumisen yrittämisellä menetä mitään. Musta kyllä tuntuu, et oon menettänyt aivan helvetin paljon. Kaikki kokemus elämänhallinnasta on mennyt. Itsekunnioitus varsinkin. Nyt tuntuu, että oon vaan täysin arvoton kasa paskaa kun en edes osaa olla lihomatta.
Olis ollut terapia tänään, mut en mennyt. Osaksi koska oon kipee eli flunssainen. Mut paljolti, koska en halua, ei huvita. Ei ole IKINÄ aikaisemmin ollut tällaista. Silloinkin kun todella tuntui, ettei se mitään auta ja terapeuttikin vitutti joka kerta, menin ja halusin mennä. Nyt tuntuu, että multa on lähtenyt kaikki. Kaikki toivo paremmasta, kaikki elämänhalu, kaikki ilo. Mulla ei ole mitään mihin tukeutua, mistä pitää kiinni. Sillä luennollakin kuvailtiin syömishäiriötä pelastusköytenä, joka otetaan käyttöön kun ei pysty käsittelemään omia kokemuksiaan ja tunteitaan. Yhdyn tohon ihan täysin. Nyt mä oon luopunut erittäin isosta osasta mun syömishäiriötä. (Saatatte huomata, että toistan sanaa syömishäiriö. Se on ihan sen takia, että se todella uppoaisi mun kallooni. Edelleen se on vaikea myöntää ja jos hetkenkin menee paremmin, oon vakuuttunut, ettei mulla ole mitään ongelmaa.) En laske kaloreita, oon syönyt PALJON puuroa, leipää, perunaa eli sitä hirvittävän kamalaa ja vaarallista hiilaria. Oon luopunut tietyista kellonajoista, vaikka yritänkin suunnitella päivän niin, että söisin kolmen tunnin välein. Sain ateriasuunnitelmankin, mutta se on niin täynnä leipää/hiilaria, en voi millään sitä noudattaa. En hypi vaa'alla koko ajan. olin noin puolitoista viikkoa tietämättä mitä painan. Mut kaiken päälle, en nuku. Tai siis nukun, mutta laatu on paskaa. Oon niin helvetin väsynyt koko ajan, kaikilla tavoilla. Se tietenkin paskentaa kaikkea yleisesti ja vaikeuttaa elämistä. Silloin tulee himo kännäillä. Ja kun kännäilen, syön. Eli lihon taas lisää, vaikka se aiheuttaa mulle aivan valtavaa ahdistusta. Vittu kun oon fiksu.
Päässä on taas soinut "haluan kuolla". Se tulee aivan kutsumatta. Itkettää, mut ei se edelleenkään onnistu ilman seuraa. Se on (kai) positiivista, että onnistuin vähän itkemään Jn seurassa. itkin väsymystä ja läskejä ja se lohdutti. Se eilenkin oikein erikseen sanoi, että mä oon tärkeä sille, Mua rupes itkettämään, enkä oikein osannut reagoida. Se on liian ihana tällaiselle idiootille. Ja mulle tuli toissapäivänä sellainen ajatus, että lähtisin baariin ja ottaisin mukaani jonkun täysin randomin. Ihan vaan, että Jllä olis syy jättää mut. (Epäiröin kirjoittaa sanan "jättää", koska se viittaa seurusteluun, enkä edelleenkää oo varma voidaanko meidän juttua kutsua seurusteluksi. Vaikka oonkin siellä yötä harva se yö ja vähintäänkin nähdään joka päivä.) Se menee kotipaikkakunnallensa viikonlopuksi eli voin rauhassa sekoilla. Heti kun se sanoi, että on menossa sinne, rupesin suunnittelemaan kännäilyä. Bulimiabileet olis ollu vielä jokin aika sitten selkiö, mutta
MINÄ EN ENÄÄ OKSENNA. Sen mä todella haluan lopettaa. Aina voi laihduttaa, mutta oksentamisen tekemiä vaurioita ei niin vain korjata. Varsinkin ne hampaat.
Oon vitun ristiriitainen. Samaan aikaan haluan kuolla, eikä millään ole mitään väliä ja kuitenkin välitän oksentamisen aiheuttamista haitoista. Eilen kun päässäni suunnittelin tän päivän sekoilua, mä vähän pelkäsin itteäni. Että puolivahingossa tapan itteni. Tänään se on tuntunut pelkästään kivalta ajatukselta. Sikäli mulla on turvallinen olo, koska jos tuntuu, että saatan tehdä jotain, joka kaduttaa, voin soittaa vanhemmille, terapeutille (riippuen kellonajasta) tai ihan vaan päivystykseen. Hassua, kuinka sekin on muka nykyään vaihtoehto. Ennen oli täysin selvää, etten ikinä kehtaisi mennä "pahan olon" takia sairaalaan. Nyt se on oikeestaan vaan lohdullinen ajatus. Aina on ihmisiä, jotka yrittää auttaa. Aina on joku, joka voi ottaa vastuun sillä hetkellä kun ei itse pysty.
Tää teksti alkaa olla melkoisen pitkä.
Kiitos kaikille, jotka lukevat loppuun asti. Pelkästään se, että Blogger näyttää useampia katsomiskertoja auttaa.
Ja se, että mulla on 45 lukijaa <3 Aivan uskomatonta kuinka kivalta tuntuu, että ihmisiä kiinnostaa. Että joku jaksaa lukea. Että joku välittää.
Te olette kaikki ihan hirveän tärkeitä. Eikä tää ole vain känni :D ihan oikeesti. Kyllä mä hävettävän usein kyylään, josko olis kommenttia tullut. Ja kuinka monta katselukertaa tekstit saa.
Se on kans pitänyt kirjoittaa, että multahan saa aina kysyä ihan mitä vaan ja kommentoida ihan vapaasti. En usko, että erilliseen kysymyspostaukseen tulisi kovin paljoa materiaalia. Joten pistäkää kommenttia jos vaan vähänkin siltä tuntuu.
Jos jos on jotain postausideoita, tänne vaan!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste itsemurha. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste itsemurha. Näytä kaikki tekstit
perjantai 2. lokakuuta 2015
tiistai 22. syyskuuta 2015
Eipä ole hetkeen mennyt näin paskasti
Taas kännissä. Tekee niin helvetisti mieli viiltää. Tehdä jotain saatanan typerää ja mielellään vaarallista. Ostin uusia teriä, niin paljon haluan. Viimeksi oon viiltänyt joulukuussa, jolloin terapeutti joutui viemään mut päivystykseen. Ja tiedän, etten saisi minkäänlaista tyydytystä muista kuin tikattavista haavoista. Ja seuraavana päivänä kyllä vituttaa kun niiden parantumista pitää odottaa. Ja meenkö muka itse päivystykseen? Enpä usko, pitäis soittaa jollekin. En haluaisi sitäkään, että ne joudutaan avaamaan uudelleen ja se kaikki häslinki, että kuka edes suostuu siihen. Viimeksi tehtiin selväksi se, että sain olla kiitollinen kun joku sen teki. Ja tiedän, että oli mulle paljon helpompi se, että ne avattiin ja tikattiin kuin se, että ne olis vaan sidottu ja annettu parantua sellaisina. Oonkin kiitollinen, enkä haluaisi vaivata uudestaan samanlaisella jutulla.
Viimeksi join koiravahtina siskon luona lauantaina, jolloin jännästi myös kirjoitin tänne. Jotenkin blogger on jäänyt kun tuntuu, että on koko ajan kiire. Kiire, ihmisellä jolla ei ole mitään tekemistä. Kuin syödä, liikkua ja lihoa. Toki se J on vienyt aika paljon aikaa. Koskahan kehtaan sen nähdä kun vaan turpoan koko ajan. Auttaa paljon tää kaljan kittaaminen ja leipominen. Mä oon niin väsynyt koko ajan. Vitun hormonit taas, mun unet menee vituilleen niiden takia. Ja väsymyshän tietenkin vaikeuttaa aivan kaikkea.
Mä oon vitun epätoivoinen. Syöminen menee vituilleen koko ajan. Syön siis liikaa, varsinkin hiilaria. Kun kaikki sanoo, että voin syödä, mutta en mä osaa syödä sopivaa määrää. Ja nyt tosissani yritän lopettaa oksentamisen. Laihduttaminen on kuitenkin helpompaa kuin uusien hampaiden hankkiminen. Plus tietenkin kaikki muut paskuudet, jotka oksentamisen mukana tulee. Aina kun jotain syön, haluan lisää. Vaikkei ole enää nälkä koko ajan, koska oon syönyt isompia annoksia. Tätähän mä pelkäsin, että kun annan itselleni luvan syödä, en lopeta. Pelottaa niin helvetisti. Se että en missään vaiheessa onnistu syömisessä ja lihon vaan, kunnes joudun aloittamaan alusta koko laihdutusurakan. Mielummin kyllä kuolen, se on selvä. Mutta enpä ole aikaisemminkaan kuolemisessa onnistunut, joten pelottaa. Mä en pysty elämään läskinä. En vaan voi. En halua.
Nytkin oon heittänyt hukkaan kuukausien työn. Vaikka tiedä, että pitäisi ajatella niin, että syömisen opettelu vaatii aikaa, Mähän joudun etsimään täysin uuden tavan ajatella koko jutun, koska en oo ikinä syönyt "normaalisti". Tottakai se on vaikeaa, hidasta ja työlästä. Kuinka paljon vaan ehdin tehdä itselleni vahinkoa? Tiedän senkin, ettei kaikki tää energia, jonka oon itseeni ahtanut, ole mennyt läskiksi, oon kuitenkin liikkunutkin ja kunto paranee koko ajan.
Silti... Haluan kuolla, ei tarvisi ajatella, tuntea, kärsiä. Aina välillä, nykyään useammin vituttaa kun en onnistunut silloin joskus kun tosissani yritin. Perjantaina oli jännä hetki kun tuntui, että pelkäsin, että teen itselleni jotain. Ikinä ei oo sellaista ollut, lähinnä oon vaan toivonut, että sekoaisin ja tappaisin itseni. Silloin tosin olin koiravahtina, että ehkä se vastuu teki sen. Koska nyt ei pelota, nyt vaan todella haluaisin viiltää itseni hengiltä.
Viimeksi join koiravahtina siskon luona lauantaina, jolloin jännästi myös kirjoitin tänne. Jotenkin blogger on jäänyt kun tuntuu, että on koko ajan kiire. Kiire, ihmisellä jolla ei ole mitään tekemistä. Kuin syödä, liikkua ja lihoa. Toki se J on vienyt aika paljon aikaa. Koskahan kehtaan sen nähdä kun vaan turpoan koko ajan. Auttaa paljon tää kaljan kittaaminen ja leipominen. Mä oon niin väsynyt koko ajan. Vitun hormonit taas, mun unet menee vituilleen niiden takia. Ja väsymyshän tietenkin vaikeuttaa aivan kaikkea.
Mä oon vitun epätoivoinen. Syöminen menee vituilleen koko ajan. Syön siis liikaa, varsinkin hiilaria. Kun kaikki sanoo, että voin syödä, mutta en mä osaa syödä sopivaa määrää. Ja nyt tosissani yritän lopettaa oksentamisen. Laihduttaminen on kuitenkin helpompaa kuin uusien hampaiden hankkiminen. Plus tietenkin kaikki muut paskuudet, jotka oksentamisen mukana tulee. Aina kun jotain syön, haluan lisää. Vaikkei ole enää nälkä koko ajan, koska oon syönyt isompia annoksia. Tätähän mä pelkäsin, että kun annan itselleni luvan syödä, en lopeta. Pelottaa niin helvetisti. Se että en missään vaiheessa onnistu syömisessä ja lihon vaan, kunnes joudun aloittamaan alusta koko laihdutusurakan. Mielummin kyllä kuolen, se on selvä. Mutta enpä ole aikaisemminkaan kuolemisessa onnistunut, joten pelottaa. Mä en pysty elämään läskinä. En vaan voi. En halua.
Nytkin oon heittänyt hukkaan kuukausien työn. Vaikka tiedä, että pitäisi ajatella niin, että syömisen opettelu vaatii aikaa, Mähän joudun etsimään täysin uuden tavan ajatella koko jutun, koska en oo ikinä syönyt "normaalisti". Tottakai se on vaikeaa, hidasta ja työlästä. Kuinka paljon vaan ehdin tehdä itselleni vahinkoa? Tiedän senkin, ettei kaikki tää energia, jonka oon itseeni ahtanut, ole mennyt läskiksi, oon kuitenkin liikkunutkin ja kunto paranee koko ajan.
Silti... Haluan kuolla, ei tarvisi ajatella, tuntea, kärsiä. Aina välillä, nykyään useammin vituttaa kun en onnistunut silloin joskus kun tosissani yritin. Perjantaina oli jännä hetki kun tuntui, että pelkäsin, että teen itselleni jotain. Ikinä ei oo sellaista ollut, lähinnä oon vaan toivonut, että sekoaisin ja tappaisin itseni. Silloin tosin olin koiravahtina, että ehkä se vastuu teki sen. Koska nyt ei pelota, nyt vaan todella haluaisin viiltää itseni hengiltä.
maanantai 31. elokuuta 2015
Tästä ei tule yhtään mitään
Auttakaa. Tappakaa mut.
Nyt on sitten tullut oikein kunnolla kerättyä sitä läskiä. Ihan tosissaan. Voidaan puhua jo reilusta neljästä kilosta. Koska oon vaan syöny. On tullut oksenneltua myös, mutta lähinnä syötyä. Hillaria, leipää varsikin. Koska oon idiootti ja antanut itselleni anteeksi sen, että oon syöny. Ajatellut, ettei se yksi päivä haittaa, Mutta kun nyt siitä on tullut melkeinpä jokapäiväistä. Maha huutaa hoosiannaa harva se päivä, mikä johtaa tietenkin siihen, että taas on maha kipee ja täynnä ilmaa koko ajan. Mun ei olis ikinä pitänyt ryhtyä "parantumaan". Miten mä saatoinkaan kuvitella, että voisin olla normaali? Että mun ei tarvitse laskea kaloreita (melkein 2 viikkoa ilman laskemista!), saada miinuskaloreita, tuntea nälkää 24/7. Miten, miten mä voin olla näin helevetin idiootti??!! En mä osaa syödä normaalisti, mä en voi olla rento syömisen suhteen. Mä en hallitse hiilaria. Nyt pitäis taas kerran vetää ne ihan minimiin ja kärsiä monen päivän vieroitusoireet. VITTU Se vitun mieskin vaan kehuu kun oon muka niin söpö ja näytän hyvältä. Aloin jo melkein uskoa. Tuntui jopa kivalta kun sh-polilla sanottiin, ettei sais enää paino mennä alemmas. Tuntui siltä, että mä saan syödä. Hetken tuntui siltä, että hyvä tästä tulee. Mutta ei tule. Ei todellakaan.
Piti mennä Kelaan tänään jonottamaan kun olen niin typerä, etten oo sitäkään saanut hoidettua ja nyt on tosissaan rahat loppu. Mahaan vaan sattuu niin perkeleesti ja tuntuu vitun krapulaiselta. Eilenkin piti sit vetää vituiksi kaikki, olin jo kertaalleen syönyt ja oksentanut. Melkein nukahdin jo yhdeksän aikaan, mutta J tuli käymään, olin niin väsynyt, että jäin kotiin, en saanutkaan unta, söin. Ja jatkoin syömistä. Ja jatkoin lisää. Varmaan vähintäänkin kolmen päivän verran energiaa. Ja ei, en oksentanut. Koska en vaan jaksanut ja se on niin raskasta. Vajosin vaan lattialle itkemään kun mä en saatana enää jaksa tätä. Liikuntasuunnitelmat oli eilen vielä kovat, nyt tuntuu enemmänkin siltä, että haluaisin kaikkein eniten vaan lopettaa syömisen. Jääkaappi vaan on aivan täynnä kasviksia, jotka menee huonoksi. Salaattikin on ollut siellä vaikka kuinka kauan kun on tullut vedettyä kaikkea muuta naamaan. Melkein tosissani taas harkitsin itseni puukottamista. Ihan kunnolla tohon keskivartaloon. Sen luulis aiheuttavan sen verran vahinkoa, että joutuisin sairaalaan ja voisin olla syömättä. Tai ainakin syödä vähemmän. Kyllä, tiedän, vitun hullua. Hyvin mahdollisesti aiheuttaisin jotain pysyvää vahinkoa mahaan ja suolistoon, vatsanpeitteisiin ja lihaksiin. Vaan sen takia, että mun ei tarvitsisi miettiä syömistä näin paljon. Etten jatkaisi tätä lihomista.
Keho tosin antoi merkkejä paremmasta voinnista tossa viime viikolla. Nimittäin kuukautisten muodosssa. Viimeksi joutunut niistä kärsimään tammikuussa joten tuli pikkusena yllärinä. Ja vitutti. Se on niin inhottavaa. Ja aiheutti järjetöntä ruoanhimoa ja unettomuutta. Että vitun kiva kun voin paremmin. Mitä paremmin mä voin fyysisesti, sen huonommin menee henkisesti. Mun on niin paljon helpompi olla itseni kanssa kun on nälkä, heikottaa, sydän hakkaa ja väsyttää. Keho ei reagoi enää niin voimakkaasti syömiseen, ei oo ollut niin usein nälkä, päässä ei heitä aina kun nousee ylös. Mutta nyt mä haluan vaan kuolla. Haluan hakata itteni. Hypätä mereen. Ihan mitä vaan.
Mä en vaan pääse yli siitä kuinka typerä mä olen. Miksen mä ole jo oppinut, etten mä voi syödä? Jos vetäisin vaan nesteitä tänään, mahakin sais lepoa. Pakko vaan mennä joogaan. Ja edelleen sinne Kelaan. Vaatteitakin pitäis pestä jos aikoo ihmisten ilmoille mennä. Juokseminen olis kans hyvä. Tai pyöräily. Normisti listaisin tähän ruoanlaiton, mutta hyi saatana kuinka ällöttää koko ajatus. Tää kämppäkin on helvetin saastainen taas.
Herranjumala kuinka huono olo... Maha pömpöttää ja tuntuu täydeltä. Oksettaa, mutta ei siitä tule mitään. Tungin jo sormet kurkkuun, mutta ei tunnu missään. Vittu.
Nyt on sitten tullut oikein kunnolla kerättyä sitä läskiä. Ihan tosissaan. Voidaan puhua jo reilusta neljästä kilosta. Koska oon vaan syöny. On tullut oksenneltua myös, mutta lähinnä syötyä. Hillaria, leipää varsikin. Koska oon idiootti ja antanut itselleni anteeksi sen, että oon syöny. Ajatellut, ettei se yksi päivä haittaa, Mutta kun nyt siitä on tullut melkeinpä jokapäiväistä. Maha huutaa hoosiannaa harva se päivä, mikä johtaa tietenkin siihen, että taas on maha kipee ja täynnä ilmaa koko ajan. Mun ei olis ikinä pitänyt ryhtyä "parantumaan". Miten mä saatoinkaan kuvitella, että voisin olla normaali? Että mun ei tarvitse laskea kaloreita (melkein 2 viikkoa ilman laskemista!), saada miinuskaloreita, tuntea nälkää 24/7. Miten, miten mä voin olla näin helevetin idiootti??!! En mä osaa syödä normaalisti, mä en voi olla rento syömisen suhteen. Mä en hallitse hiilaria. Nyt pitäis taas kerran vetää ne ihan minimiin ja kärsiä monen päivän vieroitusoireet. VITTU Se vitun mieskin vaan kehuu kun oon muka niin söpö ja näytän hyvältä. Aloin jo melkein uskoa. Tuntui jopa kivalta kun sh-polilla sanottiin, ettei sais enää paino mennä alemmas. Tuntui siltä, että mä saan syödä. Hetken tuntui siltä, että hyvä tästä tulee. Mutta ei tule. Ei todellakaan.
Piti mennä Kelaan tänään jonottamaan kun olen niin typerä, etten oo sitäkään saanut hoidettua ja nyt on tosissaan rahat loppu. Mahaan vaan sattuu niin perkeleesti ja tuntuu vitun krapulaiselta. Eilenkin piti sit vetää vituiksi kaikki, olin jo kertaalleen syönyt ja oksentanut. Melkein nukahdin jo yhdeksän aikaan, mutta J tuli käymään, olin niin väsynyt, että jäin kotiin, en saanutkaan unta, söin. Ja jatkoin syömistä. Ja jatkoin lisää. Varmaan vähintäänkin kolmen päivän verran energiaa. Ja ei, en oksentanut. Koska en vaan jaksanut ja se on niin raskasta. Vajosin vaan lattialle itkemään kun mä en saatana enää jaksa tätä. Liikuntasuunnitelmat oli eilen vielä kovat, nyt tuntuu enemmänkin siltä, että haluaisin kaikkein eniten vaan lopettaa syömisen. Jääkaappi vaan on aivan täynnä kasviksia, jotka menee huonoksi. Salaattikin on ollut siellä vaikka kuinka kauan kun on tullut vedettyä kaikkea muuta naamaan. Melkein tosissani taas harkitsin itseni puukottamista. Ihan kunnolla tohon keskivartaloon. Sen luulis aiheuttavan sen verran vahinkoa, että joutuisin sairaalaan ja voisin olla syömättä. Tai ainakin syödä vähemmän. Kyllä, tiedän, vitun hullua. Hyvin mahdollisesti aiheuttaisin jotain pysyvää vahinkoa mahaan ja suolistoon, vatsanpeitteisiin ja lihaksiin. Vaan sen takia, että mun ei tarvitsisi miettiä syömistä näin paljon. Etten jatkaisi tätä lihomista.
Keho tosin antoi merkkejä paremmasta voinnista tossa viime viikolla. Nimittäin kuukautisten muodosssa. Viimeksi joutunut niistä kärsimään tammikuussa joten tuli pikkusena yllärinä. Ja vitutti. Se on niin inhottavaa. Ja aiheutti järjetöntä ruoanhimoa ja unettomuutta. Että vitun kiva kun voin paremmin. Mitä paremmin mä voin fyysisesti, sen huonommin menee henkisesti. Mun on niin paljon helpompi olla itseni kanssa kun on nälkä, heikottaa, sydän hakkaa ja väsyttää. Keho ei reagoi enää niin voimakkaasti syömiseen, ei oo ollut niin usein nälkä, päässä ei heitä aina kun nousee ylös. Mutta nyt mä haluan vaan kuolla. Haluan hakata itteni. Hypätä mereen. Ihan mitä vaan.
Mä en vaan pääse yli siitä kuinka typerä mä olen. Miksen mä ole jo oppinut, etten mä voi syödä? Jos vetäisin vaan nesteitä tänään, mahakin sais lepoa. Pakko vaan mennä joogaan. Ja edelleen sinne Kelaan. Vaatteitakin pitäis pestä jos aikoo ihmisten ilmoille mennä. Juokseminen olis kans hyvä. Tai pyöräily. Normisti listaisin tähän ruoanlaiton, mutta hyi saatana kuinka ällöttää koko ajatus. Tää kämppäkin on helvetin saastainen taas.
Herranjumala kuinka huono olo... Maha pömpöttää ja tuntuu täydeltä. Oksettaa, mutta ei siitä tule mitään. Tungin jo sormet kurkkuun, mutta ei tunnu missään. Vittu.
maanantai 29. kesäkuuta 2015
kfmhd
Tänään taas ettimässä vaatteita. Miksi mun pitää olla niin typerän mallinen?! Nyt kun mä vihdoin en ole enää sitä suurinta mahdollista kokoa ja joku voisi kuvitella, että mä löydän vaatteita helposti... Pitää olla pitkät hihat, ettei viiltelyarvet ja löllöt käsivarret näy. Pitää olla tietyn pituinen, ettei viiltelyarvet, löllöys ja lyhyys korostu. Pitää olla oikean mallinen, ettei mun typerän rintakehän leveys näy. Olis saatanan kiva kun olis kivan värinen, eikä valkoinen tai musta.
Mä en jaksa miettiä vaatteita, taidan mennä vitun rumana niihin häihin, mutta ihan sama, kukaan ei kuitenkaan kato mua. Olisin vaan kerrankin elämässäni halunnut pukeutua juuri niin kuin minä haluan ja itse tuntea näyttäväni hyvältä. Ei sitten, ihan sama.
Nyt oon kännissä. Se on himottanut perjantaista asti. Vaikka se seuraava päivä on inhottava. Syön ja juon nyt sitten. Kalorit nousee vähintäänkin sinne 2000:een. Hyi helkkari. Justiin kun paino on lähtenyt laskemaan. Terapeutti soitti tänään ja epäili, että mun fyysiset oireet syömisen kanssa olis paniikkihäiriötä. Mikä kyllä selittäis hemmetin hyvin tän mun erittäin epäjärkevän oireilun. Kun ei labroissa tai sydänfilmissä ollut mitään erikoista ja silti niin perkelen huono olo jatkuvasti. Varsinkin kun syön. On se kyllä tosi ihana kun soittaa mulle. Se on nyt heinäkuun lomalla, eikä mulla ole mitään hoitotahoa koko kuukauteen. Mulla on kyllä numero, johon voin soittaa, mut en todellakaan soita. Oon tavannut sen ehkä kaksi kertaa, en tosiaan rupea selittämään sille yhtään mitään. Aivan niin kuin en olisi ennekin selvinnyt ilman apua. Hyvää harjoitusta vaan. Ei ihmisillä ole normaalisti jotain terapeuttia, jolle soittaa kun tulee paha mieli.
"Haluan kuolla" "Miksen mä voi kuolla?" Nää soi mun päässä ihan automaattisesti heti kun on huono olo, paha mieli, vituttaa, oksettaa, ihan mitä tahansa. Kun se kuoleminen olis se helppo vaihtoehto. Kaikki olis ohi, ei enää ikinä tarvis miettiä yhtään mitään. Kaikki olis vaan mennyttä, niin kuin ei olis ikinä ollutkaan. Mä en ole ikinä mieltänyt itseäni vahvaksi tai taistelijaksi tai miksikään, joka yrittää. Mutta enhän mä edelleenkään ole kuollut. Vaikka vieläkin välillä tosissani kadun sitä, etten viime vuonna odottanut paria kuukautta, saanut reseptiä uusittua ja yrittänyt itsaria suuremmalla määrällä lääkkeitä. Tässä on kuitenkin puolisen vuotta mennyt ilman oikeita itsemurha-ajatuksia. Se on aika paljon kun ajattelee mun elämää noin 13-vuotiaasta saakka. Olin ehkä 15 tai 16 kun löysin purkillisen äidin vanhoja unilääkkeitä ja vetelin menemään, välittämättä mitä tapahtuisi. Masennus on ollur osa mua jo hemmetin kauan, se on ihan normaalia. Sekin, että jos jokin ottaa päähän tai tuntuu pahalta, voisin ihan hyivn kuolla välttääkseni sen.
Kuten nää siskon häät. VOI HERRANJEESUS kuinka voi ihmistä ahdistaa yksi asu?! Kaikki vaatteet on rumia, huonon mallisia tai väärän värisiä. Mulla on liian leveät hartiat, liian pienet tissit, liian leveä rintakehä, liian iso maha, liian iso perse. Tänään ajattelin tyytyä hyvinkin arkiseen asuun, josta äiti ei varmastikaan tykkää, mutta jos mun sisko ehdotti mulle raidallista trikoomekkoa, sitä ei haittaa, vaikka mä en ole erityisen juhlava.
Ruma olen kuitenkin.
Mä en jaksa miettiä vaatteita, taidan mennä vitun rumana niihin häihin, mutta ihan sama, kukaan ei kuitenkaan kato mua. Olisin vaan kerrankin elämässäni halunnut pukeutua juuri niin kuin minä haluan ja itse tuntea näyttäväni hyvältä. Ei sitten, ihan sama.
Nyt oon kännissä. Se on himottanut perjantaista asti. Vaikka se seuraava päivä on inhottava. Syön ja juon nyt sitten. Kalorit nousee vähintäänkin sinne 2000:een. Hyi helkkari. Justiin kun paino on lähtenyt laskemaan. Terapeutti soitti tänään ja epäili, että mun fyysiset oireet syömisen kanssa olis paniikkihäiriötä. Mikä kyllä selittäis hemmetin hyvin tän mun erittäin epäjärkevän oireilun. Kun ei labroissa tai sydänfilmissä ollut mitään erikoista ja silti niin perkelen huono olo jatkuvasti. Varsinkin kun syön. On se kyllä tosi ihana kun soittaa mulle. Se on nyt heinäkuun lomalla, eikä mulla ole mitään hoitotahoa koko kuukauteen. Mulla on kyllä numero, johon voin soittaa, mut en todellakaan soita. Oon tavannut sen ehkä kaksi kertaa, en tosiaan rupea selittämään sille yhtään mitään. Aivan niin kuin en olisi ennekin selvinnyt ilman apua. Hyvää harjoitusta vaan. Ei ihmisillä ole normaalisti jotain terapeuttia, jolle soittaa kun tulee paha mieli.
"Haluan kuolla" "Miksen mä voi kuolla?" Nää soi mun päässä ihan automaattisesti heti kun on huono olo, paha mieli, vituttaa, oksettaa, ihan mitä tahansa. Kun se kuoleminen olis se helppo vaihtoehto. Kaikki olis ohi, ei enää ikinä tarvis miettiä yhtään mitään. Kaikki olis vaan mennyttä, niin kuin ei olis ikinä ollutkaan. Mä en ole ikinä mieltänyt itseäni vahvaksi tai taistelijaksi tai miksikään, joka yrittää. Mutta enhän mä edelleenkään ole kuollut. Vaikka vieläkin välillä tosissani kadun sitä, etten viime vuonna odottanut paria kuukautta, saanut reseptiä uusittua ja yrittänyt itsaria suuremmalla määrällä lääkkeitä. Tässä on kuitenkin puolisen vuotta mennyt ilman oikeita itsemurha-ajatuksia. Se on aika paljon kun ajattelee mun elämää noin 13-vuotiaasta saakka. Olin ehkä 15 tai 16 kun löysin purkillisen äidin vanhoja unilääkkeitä ja vetelin menemään, välittämättä mitä tapahtuisi. Masennus on ollur osa mua jo hemmetin kauan, se on ihan normaalia. Sekin, että jos jokin ottaa päähän tai tuntuu pahalta, voisin ihan hyivn kuolla välttääkseni sen.
Kuten nää siskon häät. VOI HERRANJEESUS kuinka voi ihmistä ahdistaa yksi asu?! Kaikki vaatteet on rumia, huonon mallisia tai väärän värisiä. Mulla on liian leveät hartiat, liian pienet tissit, liian leveä rintakehä, liian iso maha, liian iso perse. Tänään ajattelin tyytyä hyvinkin arkiseen asuun, josta äiti ei varmastikaan tykkää, mutta jos mun sisko ehdotti mulle raidallista trikoomekkoa, sitä ei haittaa, vaikka mä en ole erityisen juhlava.
Ruma olen kuitenkin.
tiistai 9. joulukuuta 2014
Paskaapaskaapaskaa, tätä tää todella on
Juon viiniä ja ajattelin tehdä pannaria.
LÄSKILIHAVAPASKA
En mennyt DKT-ryhmään, koska edelleen huuruissa ja nyt lisäksi alkoholikännissä.
VITUNOPASKAHYÖDYTÖNIDIOOTTI
Sen ryhmän vetäjä kehotti mua soittamaan mun terapeutille. Kysyin, että mitä se muka voisi tehsä. Vastaus oli en tiedä, mutta puhelinkonsultaatiot on juuri tällaisia varten. Niin eli ei se voi tehdä mitään. Joten miksi mä soittaisin sille?
Kyllä mä meinasin soittaa sille eilenkin. Mutta en vaan kehtaa. Ja muutenkin,sehän vaan puhuis mua pois itsemurhan tekemisestä, joten ei kiinnosta. Se vaan sanoo, että se välittää, mut en vaan usko.
Kuntoutustukihakemus ei mennyt läpi. Oon tehnyt työmarkkinatukihakemuksen jo 2 kertaa väärin. Ei mulla oikeesti olis yhtään rahaa jos ei vanhemmat auttais. Mutta en mä voi olla mikään työnhakija. En mä voi mennä töihin kun en edes saa paria yliopistokurssia tehtyä. Terapeutti oli vaan, että tottakai se hylättiin, ei eläkkeelle noin vaan pääse. Ja mä vaan tunsin itteni niin typeräksi. en mä tajunnut, että sitä on niin vaikea saada. Psykiatri, joka reki siihen lääkärintodistuksen ei mitenkään ilmaissut, että se ei menis läpi. Ja ei edes tiennyt, että sen käsittelyaika on 2-3 kuukautta. Joten mä oon tässä sellaiset 2 kuukautta odottanut tota päätöstä ja sitten sieltä tuleekin hylätty. Jota en oikeesti osannut odottaa. ja mun terapeutti tuntuu vaan luulevan, että mä jotenkin haluaisin olla eläkkeellä. En halua, todellakaan. Mä haluan kuolla.
Yritin viiltää lisää. Osuin vähän suoneen, mutta en kunnolla mihinkään paitsi ehkä hermoon kun sattui niin saatanasti.
En oo tehnyt tänään mitään, vaan maannut koko päivän. Nukuinkin vaan pari tuntia. Ja mähän vedin kaikki iltalääkkeet, joten ei unta mulle.
Ja anteeksi, mut en oikein osaa vastata teidän kommentteihin. Mutta arvostan jokaikistä ihan hirveän paljon. ne on aina arvokkaita ja ihania.
<3
LÄSKILIHAVAPASKA
En mennyt DKT-ryhmään, koska edelleen huuruissa ja nyt lisäksi alkoholikännissä.
VITUNOPASKAHYÖDYTÖNIDIOOTTI
Sen ryhmän vetäjä kehotti mua soittamaan mun terapeutille. Kysyin, että mitä se muka voisi tehsä. Vastaus oli en tiedä, mutta puhelinkonsultaatiot on juuri tällaisia varten. Niin eli ei se voi tehdä mitään. Joten miksi mä soittaisin sille?
Kyllä mä meinasin soittaa sille eilenkin. Mutta en vaan kehtaa. Ja muutenkin,sehän vaan puhuis mua pois itsemurhan tekemisestä, joten ei kiinnosta. Se vaan sanoo, että se välittää, mut en vaan usko.
Kuntoutustukihakemus ei mennyt läpi. Oon tehnyt työmarkkinatukihakemuksen jo 2 kertaa väärin. Ei mulla oikeesti olis yhtään rahaa jos ei vanhemmat auttais. Mutta en mä voi olla mikään työnhakija. En mä voi mennä töihin kun en edes saa paria yliopistokurssia tehtyä. Terapeutti oli vaan, että tottakai se hylättiin, ei eläkkeelle noin vaan pääse. Ja mä vaan tunsin itteni niin typeräksi. en mä tajunnut, että sitä on niin vaikea saada. Psykiatri, joka reki siihen lääkärintodistuksen ei mitenkään ilmaissut, että se ei menis läpi. Ja ei edes tiennyt, että sen käsittelyaika on 2-3 kuukautta. Joten mä oon tässä sellaiset 2 kuukautta odottanut tota päätöstä ja sitten sieltä tuleekin hylätty. Jota en oikeesti osannut odottaa. ja mun terapeutti tuntuu vaan luulevan, että mä jotenkin haluaisin olla eläkkeellä. En halua, todellakaan. Mä haluan kuolla.
Yritin viiltää lisää. Osuin vähän suoneen, mutta en kunnolla mihinkään paitsi ehkä hermoon kun sattui niin saatanasti.
En oo tehnyt tänään mitään, vaan maannut koko päivän. Nukuinkin vaan pari tuntia. Ja mähän vedin kaikki iltalääkkeet, joten ei unta mulle.
Ja anteeksi, mut en oikein osaa vastata teidän kommentteihin. Mutta arvostan jokaikistä ihan hirveän paljon. ne on aina arvokkaita ja ihania.
<3
oon vitun tyhmä
Miten voi ihminen olla näin tyhmä?! ÄÄÄPKJGFEGJL, PP
Inhoan itseäni. Ja koska olin tosissani ajatellut, että kuolen, niin oon vaan syönyt niin kuin läskin kuuluukin.
Sipsipussi dipin kanssa. Monta LEVYÄ suklaata. Rasvainen pestolla maustettu seitankokkeli. Ihanaa omaa papupataa. Sikana puuroa. Ja sit tein vielä yöllä kauralastuja.
Niin. Ja mulla on vielä viiniä jäljellä. Ja oon edelleen ihan huuruissa. Joten voinhan mä vielä yrittää... Kun niin aina sanon, että haluan vaan kuolla. Ja sitten en kuitenkaan saa sitä tehtyä. Lähellekään.
Päässä heiluu, sydän hakkaa. Sormet ei tottele. Oksettaa. Pystyasento on haastava.
Mä voisin viiltää ton kyynärtaipeen taas auki, mutta ei sekään auta kun epäilen, että saan kaivettua koko suonen esiin. Ei sen viiltäminen vaan riitä. Ja siihen tulee toipumisaika verenhukan takia.
Haluun kuolla.
Kuva tulossa. Omalla vastuulla katsotte. En oikein tiedä miks haluun jakaa tällasen kuvan. Sehän on vaan kamala epäonnistuminen. Pelkkää läskiä vaan esillä.
.
.
.
.
-
-
--
-
--
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
--
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
---
---
---
---
--
--
--
--
--
--
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
Inhoan itseäni. Ja koska olin tosissani ajatellut, että kuolen, niin oon vaan syönyt niin kuin läskin kuuluukin.
Sipsipussi dipin kanssa. Monta LEVYÄ suklaata. Rasvainen pestolla maustettu seitankokkeli. Ihanaa omaa papupataa. Sikana puuroa. Ja sit tein vielä yöllä kauralastuja.
Niin. Ja mulla on vielä viiniä jäljellä. Ja oon edelleen ihan huuruissa. Joten voinhan mä vielä yrittää... Kun niin aina sanon, että haluan vaan kuolla. Ja sitten en kuitenkaan saa sitä tehtyä. Lähellekään.
Päässä heiluu, sydän hakkaa. Sormet ei tottele. Oksettaa. Pystyasento on haastava.
Mä voisin viiltää ton kyynärtaipeen taas auki, mutta ei sekään auta kun epäilen, että saan kaivettua koko suonen esiin. Ei sen viiltäminen vaan riitä. Ja siihen tulee toipumisaika verenhukan takia.
Haluun kuolla.
Kuva tulossa. Omalla vastuulla katsotte. En oikein tiedä miks haluun jakaa tällasen kuvan. Sehän on vaan kamala epäonnistuminen. Pelkkää läskiä vaan esillä.
.
.
.
.
-
-
--
-
--
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
--
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
---
---
---
---
--
--
--
--
--
--
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
tää on hifveetä paskaa
Kaikkialla on verta. Hirvee siivoominen.
Ranne on auki, mut en edes saanut mitään kunnon suonia auki.
Vitun vaikea kirjoittaa.
Olin röökillä enkä meinannut saada avainta lukkoon. Kaikki on raskasta, hidasta, vaikeaa.
Mutta ei lähelläkään kuolemaa. Ihan naurettavaa. Noloa. Mä oikeasti luulin, että voisin kuolla, Olin aivan onnessani kun sain viilletytä. Mutta ei siitä mitään hyötyä ollut. Se on kyllä ommeltavan kokoinen, joten se on onnistunut. Mutt turhaa sekin. Kestää niin kauan, että se paranee.
Yritän eptoivoisesti korjata kirjoitusvirheitä. Päähän sattuu. Oksettaa.
Hyi perse kun huono olo.
Yritin viiltää kaulan auki. Hyvä, sitähän ei kukaan näe, hienosti menee.
Siinä on hiuksia kiinni, en viitsi kiskoa niitä irti.
Miksen mä voi kuolla? Mä haluan vaan kuolla, en mitään muuta. Kyllähän ksikilla on oikeus kuolla. Mun elämä on vaan paskaa, kärsimystä, epätoivoa ja itkua.
On niin huono olo. Tää minitsblettikin painaa törkeän paljon. Mä en tunne mun kdhoa kunnilla.
Pöässä humised ihan hulluna.
Niin noloa. Hävettää ihan hirveästi. Ihan vaan sen takia, että oon elossa.
Ranne on auki, mut en edes saanut mitään kunnon suonia auki.
Vitun vaikea kirjoittaa.
Olin röökillä enkä meinannut saada avainta lukkoon. Kaikki on raskasta, hidasta, vaikeaa.
Mutta ei lähelläkään kuolemaa. Ihan naurettavaa. Noloa. Mä oikeasti luulin, että voisin kuolla, Olin aivan onnessani kun sain viilletytä. Mutta ei siitä mitään hyötyä ollut. Se on kyllä ommeltavan kokoinen, joten se on onnistunut. Mutt turhaa sekin. Kestää niin kauan, että se paranee.
Yritän eptoivoisesti korjata kirjoitusvirheitä. Päähän sattuu. Oksettaa.
Hyi perse kun huono olo.
Yritin viiltää kaulan auki. Hyvä, sitähän ei kukaan näe, hienosti menee.
Siinä on hiuksia kiinni, en viitsi kiskoa niitä irti.
Miksen mä voi kuolla? Mä haluan vaan kuolla, en mitään muuta. Kyllähän ksikilla on oikeus kuolla. Mun elämä on vaan paskaa, kärsimystä, epätoivoa ja itkua.
On niin huono olo. Tää minitsblettikin painaa törkeän paljon. Mä en tunne mun kdhoa kunnilla.
Pöässä humised ihan hulluna.
Niin noloa. Hävettää ihan hirveästi. Ihan vaan sen takia, että oon elossa.
maanantai 8. joulukuuta 2014
helvetinvitunperse
Olin hetkenn kylppärin lattialla. En vaan päässyt ylös. Nyt kun söin, ei tunnu paljon mitään.
VITTU
Luulin oikeesti, etttä tuo olis paljon. Vaarallisen paljon. Mutta ei mitään
Mussa on jotain vikaa. Lääkkeet ei toimi niin kuin muilla.
VITTU
Luulin oikeesti, etttä tuo olis paljon. Vaarallisen paljon. Mutta ei mitään
Mussa on jotain vikaa. Lääkkeet ei toimi niin kuin muilla.
Perse
En viitsi menää ulos... En ehkä pääse sisälle mun heiluu kaikki niin helvetisti :D
Whatsappviestejä on saakelin vaikea kirjoittaa.
Nää lääkkeet on ihan naurettavan paskoja.
Kiva.
Whatsappviestejä on saakelin vaikea kirjoittaa.
Nää lääkkeet on ihan naurettavan paskoja.
Kiva.
sunnuntai 7. joulukuuta 2014
paskaläjä
Oksettaa. Mä olen niin vitun ällöttävä. Niin lihava. Tyhmä ja ruma. Oksennus ei toimi yhtään. Ei yhtään. Ja vaikka tiesin sen jo eilisen perusteella.. 4000 kaloria. Paniikkikohtaus iskee. Niin vaikea hengittää. Oksettaa. Ällöttää. Miten mä voin olla näin typerä? Miten? Miksei voi vaan oksentaa kun oksettaa? Miksi?
Hävettää niin paljon.
Mun pitää kuolla.
Hävettää niin paljon.
Mun pitää kuolla.
torstai 4. joulukuuta 2014
Epätoivo elää, toivo kuoli vuosia sitten
En pysty olemaan viikkoakaan oksentamatta. Eilenkin oli jo niin jumalatonta tappelua, että tänään oli pakko luovuttaa. Ja oli saakeli vaan pakko saada leipoa. Ensin ajattelin perjantaita, jotta olis tullu edes se viikko täyteen, mutta ei toivoa. Leipominen on vaan niin hepulin kivaa. Sen inhottava sivutuote on se tuote. Vain sen takia odotan joulua. Että voin tehdä kaikkea ja syöttää ne muille.
Oli vaan aika rankkaa tuo oksentaminen. Silmät on inhottavan turvonneet, kurkkuun sattuu ja hetken jo luulin venäyttäneeni jotain kun rupes alaselkään sattumaan niin perkeleesti. Olis kiva mennä lääkäriin ja sanoa, että oksensin vaan niin väkivaltaisesti :D Aivan niin kun menisin lääkäriin mistään syystä, mutta silti.
Hirvee jano.
Mä alan olla taas suhteellisen epätoivoinen. Elämän suhteen. En vaan vittu jaksaisi enää.
Sali-innostus kuoli erittäin lyhyeen, enkä oo enää montaa kertaa oikeasta laihtumisesta haaveillut. Tästä syömisestä vaan on tullut sen verran pakkomielteistä, että vaikka en erityisesti laihduta tai mitään niin en mä silti voi vaan syödä. Edelleen säästän kaloreiden ohella varsinkin hiilareita mahdollisimman paljon. (Tosin kävi mielessä, että voisin jopa "tarvita" niitä jos meen salille kun loppui voimat aika pahasti kesken viimeksi.) Tosi kauan oon jo säästänyt porkkanassa. Ja ei mulla mitään hedelmiä enää mee. Hätä meinas tulla kun kesäkurpitsa (18 kcal/100g) alkoi yököttää, nälkä kiljui ja oli pakko ottaa kaalta (28kcal). Ensin meni 360 grammaa ja nälkä oli vaan edelleen niin kauhee, 408 grammaa lisää. Eli 215 kaloria. Sellanen pikku iltapala. Mut oli se vaan hyvää. Kalorit kuitenkin pysyny 1300 hujakoilla. Se on mulle jotenkin sellanen hyvä raja. Vähemmän on vaikea toteuttaa ja kostautuu jossain vaiheessa, mutta se on kuitenkin ok ja siedettävä numero.
Oli vaan aika rankkaa tuo oksentaminen. Silmät on inhottavan turvonneet, kurkkuun sattuu ja hetken jo luulin venäyttäneeni jotain kun rupes alaselkään sattumaan niin perkeleesti. Olis kiva mennä lääkäriin ja sanoa, että oksensin vaan niin väkivaltaisesti :D Aivan niin kun menisin lääkäriin mistään syystä, mutta silti.
Hirvee jano.
Mä alan olla taas suhteellisen epätoivoinen. Elämän suhteen. En vaan vittu jaksaisi enää.
Sali-innostus kuoli erittäin lyhyeen, enkä oo enää montaa kertaa oikeasta laihtumisesta haaveillut. Tästä syömisestä vaan on tullut sen verran pakkomielteistä, että vaikka en erityisesti laihduta tai mitään niin en mä silti voi vaan syödä. Edelleen säästän kaloreiden ohella varsinkin hiilareita mahdollisimman paljon. (Tosin kävi mielessä, että voisin jopa "tarvita" niitä jos meen salille kun loppui voimat aika pahasti kesken viimeksi.) Tosi kauan oon jo säästänyt porkkanassa. Ja ei mulla mitään hedelmiä enää mee. Hätä meinas tulla kun kesäkurpitsa (18 kcal/100g) alkoi yököttää, nälkä kiljui ja oli pakko ottaa kaalta (28kcal). Ensin meni 360 grammaa ja nälkä oli vaan edelleen niin kauhee, 408 grammaa lisää. Eli 215 kaloria. Sellanen pikku iltapala. Mut oli se vaan hyvää. Kalorit kuitenkin pysyny 1300 hujakoilla. Se on mulle jotenkin sellanen hyvä raja. Vähemmän on vaikea toteuttaa ja kostautuu jossain vaiheessa, mutta se on kuitenkin ok ja siedettävä numero.
maanantai 1. joulukuuta 2014
130.
Samaan aikaan suunnittelen jouluruokia ja itsemurhia.
Kauppareissua ja itsemurhaa.
Tulevaa ja oman elämän lopettamista.
Muistelen mennyttä. Pelkään tulevaa.
Mä todella pelkään sitä, etten saa itteämi hengiltä. Mä pelkään sitä, että oon elossa vielä kolmekymppisenä. Neljä, viisi, kuusi...
En mä pysty tähän. En osaa elämää, en yksinkertaisesti kestä sitä. Mun pää on vaan liian viallinen tähän maailmaan. Mä en kestä mitään, normaaleja, päivittäisiä asioita.
Aamulla ahdisti niin, että vaan hakkasin itteäni. Keinuin sängyllä edestakaisin. Itkin. Huusin tyynyyn.
Meinasin soittaa mun terapeutille. Se oli tosi lähellä. Mutta en vaan kehtaa, en pysty. Liian noloa.
Hetken halusin jopa soittaa äitille, mutta en sentään niin sekasin ollu.
Kaikki vaan tuntuu pahalta, liian raskaalta ja kuormittavalta.
Kauppareissua ja itsemurhaa.
Tulevaa ja oman elämän lopettamista.
Muistelen mennyttä. Pelkään tulevaa.
Mä todella pelkään sitä, etten saa itteämi hengiltä. Mä pelkään sitä, että oon elossa vielä kolmekymppisenä. Neljä, viisi, kuusi...
En mä pysty tähän. En osaa elämää, en yksinkertaisesti kestä sitä. Mun pää on vaan liian viallinen tähän maailmaan. Mä en kestä mitään, normaaleja, päivittäisiä asioita.
Aamulla ahdisti niin, että vaan hakkasin itteäni. Keinuin sängyllä edestakaisin. Itkin. Huusin tyynyyn.
Meinasin soittaa mun terapeutille. Se oli tosi lähellä. Mutta en vaan kehtaa, en pysty. Liian noloa.
Hetken halusin jopa soittaa äitille, mutta en sentään niin sekasin ollu.
Kaikki vaan tuntuu pahalta, liian raskaalta ja kuormittavalta.
perjantai 7. marraskuuta 2014
tuskaa
Sipsipussi, dippiä, pullaa ja sitruunakakku. Yli tunti oksentamista, eikä kaikki siltikään tullu ulos. En tajua miksen saa yökättyä kunnolla. Pitää oikein yrittää ajatella ällöttäviä asioita, että saa jotain aikaan. En tajua. Laitoin jopa suolaa sormiin, jotta se oksettais, mutta ei toiminut.
Haluun vaan kuolla niin vitusti.
Oikeaan käsivarteen sattuu niin pirusti. Jotenkin hämärällä tavalla. Tuntuu, että hermot on jotenkin vikaiset. Välillä kuvittelen tuntevani oikein sähköiskuja koko käsivarren pituudelta. Pää ja niska on ollut eilen ja tänään aivan jäätävän tuskalliset. Ja aamulla koko oikea puoli kehosta oli aivan jumissa. Mikään asento ei ole hyvä, johonkin sattuu koko ajan.
Itsemurha pyörii mielessä jatkuvasti.
Hirvee nälkä.
Haluun vaan kuolla niin vitusti.
Oikeaan käsivarteen sattuu niin pirusti. Jotenkin hämärällä tavalla. Tuntuu, että hermot on jotenkin vikaiset. Välillä kuvittelen tuntevani oikein sähköiskuja koko käsivarren pituudelta. Pää ja niska on ollut eilen ja tänään aivan jäätävän tuskalliset. Ja aamulla koko oikea puoli kehosta oli aivan jumissa. Mikään asento ei ole hyvä, johonkin sattuu koko ajan.
Itsemurha pyörii mielessä jatkuvasti.
Hirvee nälkä.
torstai 25. syyskuuta 2014
Kauhu, pelko, hirvitys
Tajusin sen eilen. Tai oikeestaan myönsin sen itselleni ensimmäistä kertaa. En mä taida pystyä siihen.
Itsemurhaan.
Kun en mä edes yritä ja aina löytyy tekosyitä, että "ei tänään"
Joten pakokauhu.
Oon kuitenkin aina pitänyt sitä ihanana helpottavana vaihtoehtona. Että jos ei vaan pysty enää niin aina kaiken voi lopettaa. Mutta ei se mikään helppo juttu ole. Eihän mulla ole mitään muuta suunnitelmaa kuin viiltää. Niin monta kertaa vaan, että keho ei kestä. Siis kunnon suonia. En saa mitään tehtyä, en edes perusviiltoja. Mitään. Tai sitten mennä uimaan kun vesi vielä vähän kylmenee. Niin kuin saisin sitäkään tehtyä.
HEIKKO, LIHAVA PASKA
Pelko. Siitä mitä tulee. Kuinka hirveäksi kaikki voi vielä mennä. Kun koko ajan vaan pahenee. En saa mitään tehtyä. En ole ollut yhdelläkään luennolla tällä viikolla. Tää on kolmas ilta kun juon tällä viikolla. En ole tiskannut viikkoon.
Itsemurhaan.
Kun en mä edes yritä ja aina löytyy tekosyitä, että "ei tänään"
Joten pakokauhu.
Oon kuitenkin aina pitänyt sitä ihanana helpottavana vaihtoehtona. Että jos ei vaan pysty enää niin aina kaiken voi lopettaa. Mutta ei se mikään helppo juttu ole. Eihän mulla ole mitään muuta suunnitelmaa kuin viiltää. Niin monta kertaa vaan, että keho ei kestä. Siis kunnon suonia. En saa mitään tehtyä, en edes perusviiltoja. Mitään. Tai sitten mennä uimaan kun vesi vielä vähän kylmenee. Niin kuin saisin sitäkään tehtyä.
HEIKKO, LIHAVA PASKA
Pelko. Siitä mitä tulee. Kuinka hirveäksi kaikki voi vielä mennä. Kun koko ajan vaan pahenee. En saa mitään tehtyä. En ole ollut yhdelläkään luennolla tällä viikolla. Tää on kolmas ilta kun juon tällä viikolla. En ole tiskannut viikkoon.
sunnuntai 21. syyskuuta 2014
Onneksi tääkin loppuu joskus
Taas. VITTU TAAS.
Mun piti olla oksentamatta tänään. Selvisin jokin aikaa ihan hyvin. Tai en hyvin. Turvauduin puuroon ja omenoihin. Vähän kans tollasta kasvissoijasuikalepataruokaa. Ahmin epätoivoisesti omenoita, kunnes olin täynnä. Sitten kävin tupakalla, söin omenan, kurkkua, lisää omenoita. Suunnitelma oli vaan syödä niitä kunnes oon niin täynnä, etten pysty liikkumaan. Söin itseni täyteen. Ja olin saatana syönyt säännöllisin väliajoin, nälkä ei todellakaan ollut. Sitten ei vaan enää pää kestänyt. Vaikka maha oli valtavan kokoinen, kivistävän täynnä. Melkein litran paketti jätskiä ja 4 muffinssia. Kolmannen kohdalla alkoi yököttää, mutta loppuun söin. Oksensin neljä kertaa, paljon myös omenaa. Mulla ei varmaan kohta ole hampaita enää. Ne on muutenkin luonnostaan aika pienet ja köppäset ja nyt sulatan niitä joka vitun päivä tällä saatanan pelleilyllä.
Mutta täytyy myös todeta, että en mä erityisen pahoillani ole. Koska siinä vaiheessa kun päätinkin avata sen jäätelön, laskeskelin, että kalorit oli jo lähempänä 2000, mikä ei ole hyvä. Ja kun kerran oksensin myös omenaa aika paljon ja vaikka otetaan huomioon, että mättöpaskasta ehtii jotain imeytyä, kalorit on nyt pienemmät kuin ennen hulluuden hetkeä. Ja olihan se hetken hyvänmakuista.
Ne perkeleen sipsit vaan pyörii edelleen mielessä. Sellanen kunnon megapussi ja 2 dippiä ja sit vaan ahtaisin. Mutta sitten ainakin on pakko oksentaa. Meinasin jo tänään, mutta yritin selvitä edes päivän. Mutta en pystynyt. Musta on tullut ihan uskomattoman heikko. En osaa olla syömättä hetkeäkään, en osaa edes satuttaa enää. En osaa, en pysty. Se on säälittävää ja vitun noloa. Ja kun mä olen tehnyt hirveästi töitä sen eteen, vuosia, ja nyt se on poissa. Uskoisin, että se liittyy siihen, että terapiassa on johonkin vähän edetty ja puhuttu ihan oikeistakin jutuista. Mun pää on sekotettu, oon taantunut johonkin hirveään paikkaan, jossa tunteet on olemassa ja mä olen täysin hyödytön läskikasaihminen. Joten vittu mitä paskaa sekin. Nyt kun se tosiaan tässä kohta loppuu niin mä jään sitten vaan entistä karseampaan tilanteeseen. Ikinä ei ole jokapäiväinen elämä, jokaikinen hetki ollut tällaista. Näin herranjukeli vaikeaa. Kunnon sotaa itseä vastaan.
Että vittu kiitos. Vittu KIITOS.
Kiitos siitä, etten ole ikinä kokenut sellaista ahdistusta kuin viimeisen vuoden aikana.
Kiitos siitä ensimmäisestä kunnon itsemurhayrityksestä.
Kiitos paskoista lääkkeistä.
Kiitos kaikista niistä loukkauksista, joita mulle on "hoitohenkilökunta" jaellut.
Kiitos siitä, että ootte puhuneet mulle niin kuin asennevammaiselle idiootille.
Kiitos niistä ihanista hatusta vedetyistä diagnooseista.
Kiitos tästä orastavasta alkoholiongelmasta.
Kiitos tästä alati yltyvästä syömisongelmasta.
Kiitos tästä järkyttävästä itseinhosta ja koko itsetunnon romahduttamisesta.
Ja kiitos siitä, että nyt on ainakin selvää mitä mä haluan tehdä.
Mitä mun pitää tehdä.
Ja kukaan ei voi ainakaan sanoa, etten olis yrittänyt.
Mun piti olla oksentamatta tänään. Selvisin jokin aikaa ihan hyvin. Tai en hyvin. Turvauduin puuroon ja omenoihin. Vähän kans tollasta kasvissoijasuikalepataruokaa. Ahmin epätoivoisesti omenoita, kunnes olin täynnä. Sitten kävin tupakalla, söin omenan, kurkkua, lisää omenoita. Suunnitelma oli vaan syödä niitä kunnes oon niin täynnä, etten pysty liikkumaan. Söin itseni täyteen. Ja olin saatana syönyt säännöllisin väliajoin, nälkä ei todellakaan ollut. Sitten ei vaan enää pää kestänyt. Vaikka maha oli valtavan kokoinen, kivistävän täynnä. Melkein litran paketti jätskiä ja 4 muffinssia. Kolmannen kohdalla alkoi yököttää, mutta loppuun söin. Oksensin neljä kertaa, paljon myös omenaa. Mulla ei varmaan kohta ole hampaita enää. Ne on muutenkin luonnostaan aika pienet ja köppäset ja nyt sulatan niitä joka vitun päivä tällä saatanan pelleilyllä.
Mutta täytyy myös todeta, että en mä erityisen pahoillani ole. Koska siinä vaiheessa kun päätinkin avata sen jäätelön, laskeskelin, että kalorit oli jo lähempänä 2000, mikä ei ole hyvä. Ja kun kerran oksensin myös omenaa aika paljon ja vaikka otetaan huomioon, että mättöpaskasta ehtii jotain imeytyä, kalorit on nyt pienemmät kuin ennen hulluuden hetkeä. Ja olihan se hetken hyvänmakuista.
Ne perkeleen sipsit vaan pyörii edelleen mielessä. Sellanen kunnon megapussi ja 2 dippiä ja sit vaan ahtaisin. Mutta sitten ainakin on pakko oksentaa. Meinasin jo tänään, mutta yritin selvitä edes päivän. Mutta en pystynyt. Musta on tullut ihan uskomattoman heikko. En osaa olla syömättä hetkeäkään, en osaa edes satuttaa enää. En osaa, en pysty. Se on säälittävää ja vitun noloa. Ja kun mä olen tehnyt hirveästi töitä sen eteen, vuosia, ja nyt se on poissa. Uskoisin, että se liittyy siihen, että terapiassa on johonkin vähän edetty ja puhuttu ihan oikeistakin jutuista. Mun pää on sekotettu, oon taantunut johonkin hirveään paikkaan, jossa tunteet on olemassa ja mä olen täysin hyödytön läskikasaihminen. Joten vittu mitä paskaa sekin. Nyt kun se tosiaan tässä kohta loppuu niin mä jään sitten vaan entistä karseampaan tilanteeseen. Ikinä ei ole jokapäiväinen elämä, jokaikinen hetki ollut tällaista. Näin herranjukeli vaikeaa. Kunnon sotaa itseä vastaan.
Että vittu kiitos. Vittu KIITOS.
Kiitos siitä, etten ole ikinä kokenut sellaista ahdistusta kuin viimeisen vuoden aikana.
Kiitos siitä ensimmäisestä kunnon itsemurhayrityksestä.
Kiitos paskoista lääkkeistä.
Kiitos kaikista niistä loukkauksista, joita mulle on "hoitohenkilökunta" jaellut.
Kiitos siitä, että ootte puhuneet mulle niin kuin asennevammaiselle idiootille.
Kiitos niistä ihanista hatusta vedetyistä diagnooseista.
Kiitos tästä orastavasta alkoholiongelmasta.
Kiitos tästä alati yltyvästä syömisongelmasta.
Kiitos tästä järkyttävästä itseinhosta ja koko itsetunnon romahduttamisesta.
Ja kiitos siitä, että nyt on ainakin selvää mitä mä haluan tehdä.
Mitä mun pitää tehdä.
Ja kukaan ei voi ainakaan sanoa, etten olis yrittänyt.
perjantai 5. syyskuuta 2014
En osaa
Ho, minä ja mun kuvitelmat syömisen hallitsemisesta. Koko päivän oon vaan ajatellut ahmimista, koko päivän vastustin sitä. Tein hyvää ja terveellistä ruokaa. Ensin hajosin vaan vähän ja söin proteiinipatukan vaikkei ollut tarvetta. Mutta. Ilta on pahin. Vaikka kuinka yritän syödä niin kuin kuuluu, monta ateriaa, parin tunnin välein, niin ettei ehdi tulla karmea nälkä ja blaa blaa blaa. Ei se vaan auta. Silti illalla mä vaan haluan syödä ja sitten mä syön. Eikä se tietenkään ole nälkää, vaan jotain selittämätöntä ruokahimoa.
Iltapalana oli siis lisää pataruokaa päivältä, leipää, raakasuklaata ja proteiinipatukoita.
Mutta ihanuus sentään: oksentaminen ei ole ikinä tuntunut näin hyvältä. Mä en ole ikinä saanut tavaraa ulos näin helposti, nopeasti ja kokonaisvaltaisesti. Vaikka ei maha tyhjä olekaan. Mutta aika hyvin kuitenkin. Ihana helpotus, koska kaloreita tossa satsissa oli melko törkeästi. Olis vaan kiva tietää miksi se nyt onnistui kun melko varmasti jossain vaiheessa taas epätoivoisena ja itku kurkussa ihmettelen miksei se toimi.
Ruoka vituttaa. Miksi haaveilee syömisestä ja oksentamisesta? Mulla yleensä ylensyönti ja sitä seuraava oksentaminen on kuitenkin ollut aina vahinko tai että tilanne on vaan jotenkin jatkunut ja jatkunut. Nyt mä haaveilen oikein suunnittellusta ahmimisesta ja oksentamisesta. Ja miksi?! En vittu tiedä. Ja kun ei se oksentaminen edelleenkään ole mulle ihan itsestäänselvän helppoa. Just viime maanantaina kun vedin keksejä en meinannut saada mitään ulos. Siitä seuraava tunnetila on kyllä melkoisen karmea. Ja se oli suunniteltu pelleilykohtaus. Ja sitten kun vaan ahmin, en todellakaan oikeasti nauti siitä ruoasta. Öö, joten mitä hittoa?!
Eikä se vaa'an numerokaan liikuta enää yhtään niin paljon kuin vielä muutama viikko sitten. Jotenkin mulla on taas tosi vahvana ajatus siitä, ettei tää enää kauaa jatku kuitenkaan joten mitä väliä. Vaikka ei mulla edes ole mitään hyvää suunnitelmaa.
Oon nyt jotenkin ihan pihalla.
Iltapalana oli siis lisää pataruokaa päivältä, leipää, raakasuklaata ja proteiinipatukoita.
Mutta ihanuus sentään: oksentaminen ei ole ikinä tuntunut näin hyvältä. Mä en ole ikinä saanut tavaraa ulos näin helposti, nopeasti ja kokonaisvaltaisesti. Vaikka ei maha tyhjä olekaan. Mutta aika hyvin kuitenkin. Ihana helpotus, koska kaloreita tossa satsissa oli melko törkeästi. Olis vaan kiva tietää miksi se nyt onnistui kun melko varmasti jossain vaiheessa taas epätoivoisena ja itku kurkussa ihmettelen miksei se toimi.
Ruoka vituttaa. Miksi haaveilee syömisestä ja oksentamisesta? Mulla yleensä ylensyönti ja sitä seuraava oksentaminen on kuitenkin ollut aina vahinko tai että tilanne on vaan jotenkin jatkunut ja jatkunut. Nyt mä haaveilen oikein suunnittellusta ahmimisesta ja oksentamisesta. Ja miksi?! En vittu tiedä. Ja kun ei se oksentaminen edelleenkään ole mulle ihan itsestäänselvän helppoa. Just viime maanantaina kun vedin keksejä en meinannut saada mitään ulos. Siitä seuraava tunnetila on kyllä melkoisen karmea. Ja se oli suunniteltu pelleilykohtaus. Ja sitten kun vaan ahmin, en todellakaan oikeasti nauti siitä ruoasta. Öö, joten mitä hittoa?!
Eikä se vaa'an numerokaan liikuta enää yhtään niin paljon kuin vielä muutama viikko sitten. Jotenkin mulla on taas tosi vahvana ajatus siitä, ettei tää enää kauaa jatku kuitenkaan joten mitä väliä. Vaikka ei mulla edes ole mitään hyvää suunnitelmaa.
Oon nyt jotenkin ihan pihalla.
maanantai 1. syyskuuta 2014
Hirveää pölötystä, itsevihaa, tuskaa ja valitusta
Tunnin lennki, sekä juoksua että kävelyä. Terveellistä ruokaa.
Herkkuahmimisoksennushimo. Leivonko, ostanko, enkö, typerää, järkevää, laihdunko, lihonko. En voinut ajatella mitään muuta.
Tunnin pyörälenkki. Kaksi pakettia keksejä. Puolitoista tuntia oksentelua, maha ei vaan tyhjene.
Mikä vittu siinä on?!
Kauppaan. Leipää, kaljaa, pähkinöitä..
Kalja on kaveri, heti tuntuu paremmalta.
Mun selkä on edelleen jumissa, kunnolla viallinen, helmikuun itsariyrityksen yhteydessä pikku hupsisjutusta kun putosin portaat alas. Tai siis lensin portaat alas. Ihan suoraan sille alimmalle portaalle. Joka on sattuneesta syytä rikki, heiluu kun siihen astuu. Siitä lapaluiden kohdalta, ihan keskeltä, en saa sitä auki. Sattuu aina kun yritän suoristaa ryhtiä. Se tuntuu vaan pahenevan.
Mä en ole ikinä vihannut itseäni näin paljon. Siis se vaan lisääntyy koko ajan. Mä en ole oikein ikinä ymmärtänyt sitä, että ihmiset satuttaa itseään koska ne kokee ansaitsevansa vaan kipua ja tuskaa.
Nyt mä ymmärrän vähän paremmin. Mulla on hirveä halu satuttaa itseäni, rikkoa jotain, tehdä haavoja, kuristaa, polttaa. Tai ihan vaan syödä paskaa, juoda alkoholia ja polttaa tupakkaa.
Ihan vaan koska olen niin paska ja hyödytän LÄSKIkasa, joka ei mitään muuta ansaitsekaan.
Mä todella vaan lihon koko ajan. Tänäänkin pyöräillessä, matkalla kauppaan keksien luo, ajattelin, että tänään mulla olisi mahdollisuus laihtua jos vaan en mene kauppaan. Silti mä vaan menin. Vaikka laitan taas seuraavana aamuna sen numeron mun ruoka- ja oksennuspäiväkirjaan. Ja mä kirjoitan siihen "TYPERÄ LÄSKI, LOPETA SE LIHOMINEN NYT JA HETI".
Mä en oikeasti tiedä olenko vain vainoharhainen vai jotenkin vaan niin oksettavan lihava ja ällöttävän näköinen, että kaikki vastaantulijat tuijottaa mua. Oikeesti, tänään on tuntunut, että kaikki vaan kattoo ja arvostelee. Ajattelee vaan, että mitä tuokin läski tuossa pöräilee, menee kuitenmin kauppaan ostamaan kaloreita. Ja niinhän mä teen. Meen kauppaan ja ostan kaikkea mitä en todellakaan saisi syödä. Minähän olen jo herkkuni syönyt, ne näkyy ja tuntuu joka kohdassa.
Ja mä oon taas ruvennut polttamaan joka päivä . Vitun järkevää sekin. Ei olis varaa muutenkaan ja ei se mulle mitään kiksejä anna. Silti mulla on aina ollut siihen jokin ihme himo. Ja muka menen juoksulenkille, ha! Pyöräilen joka paikkaan, tosi tehokkasti, juu.
Haluan hakata kättä, mutta tuun vissiin tapaamaan perhettä taas vaihteeksi ja vasen käsi on jo nyt ihan hämärän värinen ja turvonnut. Näkyvästi siis. Puhuin äitin kanssa eilen puhelimessa ja se sanoi, että voitaisiin kaikki siskokset tulla käymään kun ei ole nähty aikoihin. Mä justiin olin siellä edellisenä viikonloppuna, en ymmärrä miten ne kuvittelee, että itsenäistyneet lapset tulee käymään joka viikonloppu?!
Musta on tänään tuntunut siltä, että mä alan oikeasti tulla hulluksi.
Mä VIHAAN itseäni, en usko kun ihmiset sanoo välittävänsä, haluan juoda joka päivä, oon vainoharhainen, pelkään poistua kotoa...
En mä ole ikinä tuntenut tällaista itseinhoa. IKINÄ. Terapia saa mut vihaamaan itseäni. Kun kaikki mun viat käydään läpi. Kaikki mun vammaisuudet, ongelmat ja esteet. Jotka on kaikki pitkälti vaan MINÄ ITSE.
Musta tuntuu, että mä hukun.
Mä en tiedä enää mistään mitään.
Mä en halua mitään.
Mä haluan kaiken.
Mä haluan kuolla.
Mä haluan kokea tuskaa.
Ainoa vaihtoehto on kuolla.
Siltä nyt tuntuu.
Siihen mun logiikkaa päätyy.
Ei ole muuta.
Kuin se odottava tyhjyys.
En mä kestä tällaista samaa. Tai vielä pahenevaa.
Kun tuntuu, etten mä ole pohjalla käynytkään.
Herkkuahmimisoksennushimo. Leivonko, ostanko, enkö, typerää, järkevää, laihdunko, lihonko. En voinut ajatella mitään muuta.
Tunnin pyörälenkki. Kaksi pakettia keksejä. Puolitoista tuntia oksentelua, maha ei vaan tyhjene.
Mikä vittu siinä on?!
Kauppaan. Leipää, kaljaa, pähkinöitä..
Kalja on kaveri, heti tuntuu paremmalta.
Mun selkä on edelleen jumissa, kunnolla viallinen, helmikuun itsariyrityksen yhteydessä pikku hupsisjutusta kun putosin portaat alas. Tai siis lensin portaat alas. Ihan suoraan sille alimmalle portaalle. Joka on sattuneesta syytä rikki, heiluu kun siihen astuu. Siitä lapaluiden kohdalta, ihan keskeltä, en saa sitä auki. Sattuu aina kun yritän suoristaa ryhtiä. Se tuntuu vaan pahenevan.
Mä en ole ikinä vihannut itseäni näin paljon. Siis se vaan lisääntyy koko ajan. Mä en ole oikein ikinä ymmärtänyt sitä, että ihmiset satuttaa itseään koska ne kokee ansaitsevansa vaan kipua ja tuskaa.
Nyt mä ymmärrän vähän paremmin. Mulla on hirveä halu satuttaa itseäni, rikkoa jotain, tehdä haavoja, kuristaa, polttaa. Tai ihan vaan syödä paskaa, juoda alkoholia ja polttaa tupakkaa.
Ihan vaan koska olen niin paska ja hyödytän LÄSKIkasa, joka ei mitään muuta ansaitsekaan.
Mä todella vaan lihon koko ajan. Tänäänkin pyöräillessä, matkalla kauppaan keksien luo, ajattelin, että tänään mulla olisi mahdollisuus laihtua jos vaan en mene kauppaan. Silti mä vaan menin. Vaikka laitan taas seuraavana aamuna sen numeron mun ruoka- ja oksennuspäiväkirjaan. Ja mä kirjoitan siihen "TYPERÄ LÄSKI, LOPETA SE LIHOMINEN NYT JA HETI".
Mä en oikeasti tiedä olenko vain vainoharhainen vai jotenkin vaan niin oksettavan lihava ja ällöttävän näköinen, että kaikki vastaantulijat tuijottaa mua. Oikeesti, tänään on tuntunut, että kaikki vaan kattoo ja arvostelee. Ajattelee vaan, että mitä tuokin läski tuossa pöräilee, menee kuitenmin kauppaan ostamaan kaloreita. Ja niinhän mä teen. Meen kauppaan ja ostan kaikkea mitä en todellakaan saisi syödä. Minähän olen jo herkkuni syönyt, ne näkyy ja tuntuu joka kohdassa.
Ja mä oon taas ruvennut polttamaan joka päivä . Vitun järkevää sekin. Ei olis varaa muutenkaan ja ei se mulle mitään kiksejä anna. Silti mulla on aina ollut siihen jokin ihme himo. Ja muka menen juoksulenkille, ha! Pyöräilen joka paikkaan, tosi tehokkasti, juu.
Haluan hakata kättä, mutta tuun vissiin tapaamaan perhettä taas vaihteeksi ja vasen käsi on jo nyt ihan hämärän värinen ja turvonnut. Näkyvästi siis. Puhuin äitin kanssa eilen puhelimessa ja se sanoi, että voitaisiin kaikki siskokset tulla käymään kun ei ole nähty aikoihin. Mä justiin olin siellä edellisenä viikonloppuna, en ymmärrä miten ne kuvittelee, että itsenäistyneet lapset tulee käymään joka viikonloppu?!
Musta on tänään tuntunut siltä, että mä alan oikeasti tulla hulluksi.
Mä VIHAAN itseäni, en usko kun ihmiset sanoo välittävänsä, haluan juoda joka päivä, oon vainoharhainen, pelkään poistua kotoa...
En mä ole ikinä tuntenut tällaista itseinhoa. IKINÄ. Terapia saa mut vihaamaan itseäni. Kun kaikki mun viat käydään läpi. Kaikki mun vammaisuudet, ongelmat ja esteet. Jotka on kaikki pitkälti vaan MINÄ ITSE.
Musta tuntuu, että mä hukun.
Mä en tiedä enää mistään mitään.
Mä en halua mitään.
Mä haluan kaiken.
Mä haluan kuolla.
Mä haluan kokea tuskaa.
Ainoa vaihtoehto on kuolla.
Siltä nyt tuntuu.
Siihen mun logiikkaa päätyy.
Ei ole muuta.
Kuin se odottava tyhjyys.
En mä kestä tällaista samaa. Tai vielä pahenevaa.
Kun tuntuu, etten mä ole pohjalla käynytkään.
sunnuntai 24. elokuuta 2014
Tyhmä minä
Oksentelu palasi yhtäkkiä kuvioihin. Olin eilen vanhempien luona, ei muita kuin minä, koska siskot on Helsingissä. Ja minä, idioottiläskiääliöminä, menin ja puhuin niille itsestäni. Puhuin mun terapiasta ja osastosta (jolla olin aikalailla vuosi sitten) jopa mun itsetuhoisuudesta. Vaikka mä tiedän, ettei siitä ole hyötyä, vaikka mä tiedän, että mä vaan sekoan kun yritän selittää itseäni. Joka terapiankin jälkeen haluan vaan ahmia kaiken unholaan ja sitten vielä teen sen vanhempieni kanssa. Joiden kanssa mä en ole ikinä ollut läheinen. Meidän perheessä ei ole ollut tapana jutella mistään merkityksellisestä. Selitin niille siitäkin kun ne tuntuu kuvittelevan, että meillä on läheinen perhe.
Mutta niin, mun mieleni otenkin aina järkkyy tollasesta ja ahmimiskohtaus iski kun pääsin kotiin. Olin jo vetänyt melkoisen määrän ruokaa ja jälkkäriäkin, sitten aloin vaan ahmia kaikkea mitä kaapissa oli. Tajusin kyllä koko ajan mitä tein ja miksi, mutta en vaan välittänyt. Oksensin sitten, mutta en taaskaan tarpeeksi. En ikinä saa kaikkea ulos. Ja sama jatkui heti kun nousin tänään ylös. Senkin jälkeen kun näin vaa'an numeron. Joka oli kilon enemmän kuin eilen.
Ja mulla on niin uskomattoman kipeä pää.
Ja väsyttää. Aivot tuntuu tulehtuneilta vaikka oon nukkunut ihan ookoosti.
Ja hirvee kaatosade kun mun piti mennä pyöräilemään.
Ja haluan kaljaa. Ja pizzaa ja sipsejä. Jotta voin oksentaa ne pois.
Pitäisi vaan uskoa omaa itseä ja pitää turpansa kiinni.
Ja sekin kun ne niin hehkutti mun painonpudotusta. Sekin saa mut vaan himoitsemaan kaikkea paskaa. Oon niin sekasin. Sattuu ihan hirveästi. En tiedä mitä pitäis tehdä.
Tai tiedänhän mä.
Pitäisi kuolla.
Mutta niin, mun mieleni otenkin aina järkkyy tollasesta ja ahmimiskohtaus iski kun pääsin kotiin. Olin jo vetänyt melkoisen määrän ruokaa ja jälkkäriäkin, sitten aloin vaan ahmia kaikkea mitä kaapissa oli. Tajusin kyllä koko ajan mitä tein ja miksi, mutta en vaan välittänyt. Oksensin sitten, mutta en taaskaan tarpeeksi. En ikinä saa kaikkea ulos. Ja sama jatkui heti kun nousin tänään ylös. Senkin jälkeen kun näin vaa'an numeron. Joka oli kilon enemmän kuin eilen.
Ja mulla on niin uskomattoman kipeä pää.
Ja väsyttää. Aivot tuntuu tulehtuneilta vaikka oon nukkunut ihan ookoosti.
Ja hirvee kaatosade kun mun piti mennä pyöräilemään.
Ja haluan kaljaa. Ja pizzaa ja sipsejä. Jotta voin oksentaa ne pois.
Pitäisi vaan uskoa omaa itseä ja pitää turpansa kiinni.
Ja sekin kun ne niin hehkutti mun painonpudotusta. Sekin saa mut vaan himoitsemaan kaikkea paskaa. Oon niin sekasin. Sattuu ihan hirveästi. En tiedä mitä pitäis tehdä.
Tai tiedänhän mä.
Pitäisi kuolla.
maanantai 11. elokuuta 2014
Niin ruma että pitäisi kuolla
Tänään taas huomasin kuinka ruma mä olen. Kaikilta osin. Ihan vitun kamalaa. Olla näin ruma ja hirveän muotoinen. Ja mun naama on kauhea, iho taas ihan hirveä ja varsinkin mun hiukset.. hyi. Mä oon tehnyt niille ihan hirveästi vahinkoa. Ensin hankkimalla ittelleni melko vakavan anemian mikä johti siihen, että hiukset alkaa pudota päästä. Eli niitä on paljon vähemmän kuin mihin mä olen tottunut. Ja nyt kun haluan kerrankin kunnon platinablondikuontalon. Edellinen väri on ollut niin tumma, että 3 värinpoistoa eikä se ole vieläkään täysin poissa. Ne on ihan keltaiset ja kuivat, niin kuin joku hiton olkikasa.
Olin psykiatrilla tänään, mulle haetaan kuntoutustukea seuraavaksi vuodeksi. Ihana helpotus kun ei tarvi miettiä opintopisteitä. Se hermostutti mua ällötykseen asti. Ja onhan se hyvä kokeilla miltä se opiskelu tuntuu. Vaikka se ei kiinnosta yhtään. Vaikka mielummin jäisin kotiin. Vaikka mielummin kuolisin.
Päässä soi se mun perusmotto "Haluan kuolla"
Seuraava aika psykiatrille parin kuukauden päästä. Sekin on liian pitkä aika ajatella eteenpäin. Mä en halua ajatella tulevaisuutta. Mä en halua tulevaisuutta. Mun piti kuolla kesällä. Tää laihdutusjuttu on ainoa mikä edes lykkää sitä. Vaikka kyllähän mä ajattelen itsemurhaa joka päivä.
Onneksi se on aina vaihtoehto.
Olin psykiatrilla tänään, mulle haetaan kuntoutustukea seuraavaksi vuodeksi. Ihana helpotus kun ei tarvi miettiä opintopisteitä. Se hermostutti mua ällötykseen asti. Ja onhan se hyvä kokeilla miltä se opiskelu tuntuu. Vaikka se ei kiinnosta yhtään. Vaikka mielummin jäisin kotiin. Vaikka mielummin kuolisin.
Päässä soi se mun perusmotto "Haluan kuolla"
Seuraava aika psykiatrille parin kuukauden päästä. Sekin on liian pitkä aika ajatella eteenpäin. Mä en halua ajatella tulevaisuutta. Mä en halua tulevaisuutta. Mun piti kuolla kesällä. Tää laihdutusjuttu on ainoa mikä edes lykkää sitä. Vaikka kyllähän mä ajattelen itsemurhaa joka päivä.
Onneksi se on aina vaihtoehto.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)