kfmhd

Tänään taas ettimässä vaatteita. Miksi mun pitää olla niin typerän mallinen?! Nyt kun mä vihdoin en ole enää sitä suurinta mahdollista kokoa ja joku voisi kuvitella, että mä löydän vaatteita helposti... Pitää olla pitkät hihat, ettei viiltelyarvet ja löllöt käsivarret näy. Pitää olla tietyn pituinen, ettei viiltelyarvet, löllöys ja lyhyys korostu. Pitää olla oikean mallinen, ettei mun typerän rintakehän leveys näy. Olis saatanan kiva kun olis kivan värinen, eikä valkoinen tai musta.

Mä en jaksa miettiä vaatteita, taidan mennä vitun rumana niihin häihin, mutta ihan sama, kukaan ei kuitenkaan kato mua. Olisin vaan kerrankin elämässäni halunnut pukeutua juuri niin kuin minä haluan ja itse tuntea näyttäväni hyvältä. Ei sitten, ihan sama.

Nyt oon kännissä. Se on himottanut perjantaista asti. Vaikka se seuraava päivä on inhottava. Syön ja juon nyt sitten. Kalorit nousee vähintäänkin sinne 2000:een. Hyi helkkari. Justiin kun paino on lähtenyt laskemaan. Terapeutti soitti tänään ja epäili, että mun fyysiset oireet syömisen kanssa olis paniikkihäiriötä. Mikä kyllä selittäis hemmetin hyvin tän mun erittäin epäjärkevän oireilun. Kun ei labroissa tai sydänfilmissä ollut mitään erikoista ja silti niin perkelen huono olo jatkuvasti. Varsinkin kun syön. On se kyllä tosi ihana kun soittaa mulle. Se on nyt heinäkuun lomalla, eikä mulla ole mitään hoitotahoa koko kuukauteen. Mulla on kyllä numero, johon voin soittaa, mut en todellakaan soita. Oon tavannut sen ehkä kaksi kertaa, en tosiaan rupea selittämään sille yhtään mitään. Aivan niin kuin en olisi ennekin selvinnyt ilman apua. Hyvää harjoitusta vaan. Ei ihmisillä ole normaalisti jotain terapeuttia, jolle soittaa kun tulee paha mieli.

"Haluan kuolla" "Miksen mä voi kuolla?" Nää soi mun päässä ihan automaattisesti heti kun on huono olo, paha mieli, vituttaa, oksettaa, ihan mitä tahansa. Kun se kuoleminen olis se helppo vaihtoehto. Kaikki olis ohi, ei enää ikinä tarvis miettiä yhtään mitään. Kaikki olis vaan mennyttä, niin kuin ei olis ikinä ollutkaan. Mä en ole ikinä mieltänyt itseäni vahvaksi tai taistelijaksi tai miksikään, joka yrittää. Mutta enhän mä edelleenkään ole kuollut. Vaikka vieläkin välillä tosissani kadun sitä, etten viime vuonna odottanut paria kuukautta, saanut reseptiä uusittua ja yrittänyt itsaria suuremmalla määrällä lääkkeitä. Tässä on kuitenkin puolisen vuotta mennyt ilman oikeita itsemurha-ajatuksia. Se on aika paljon kun ajattelee mun elämää noin 13-vuotiaasta saakka. Olin ehkä 15 tai 16 kun löysin purkillisen äidin vanhoja unilääkkeitä ja vetelin menemään, välittämättä mitä tapahtuisi. Masennus on ollur osa mua jo hemmetin kauan, se on ihan normaalia. Sekin, että jos jokin ottaa päähän tai tuntuu pahalta, voisin ihan hyivn kuolla välttääkseni sen.

Kuten nää siskon häät. VOI HERRANJEESUS kuinka voi ihmistä ahdistaa yksi asu?! Kaikki vaatteet on rumia, huonon mallisia tai väärän värisiä. Mulla on liian leveät hartiat, liian pienet tissit, liian leveä rintakehä, liian iso maha, liian iso perse. Tänään ajattelin tyytyä hyvinkin arkiseen asuun, josta äiti ei varmastikaan tykkää, mutta jos mun sisko ehdotti mulle raidallista trikoomekkoa, sitä ei haittaa, vaikka mä en ole erityisen juhlava.

Ruma olen kuitenkin.