Moro vaan

Anteeksi yhtäkkinen lopettaminen. Varsinkin se viimeisin teksti. Ei ollut kovin reilua, tiedän. En vaan ole jotenkin enää niin halunnut tai jaksanut blogimaailmaa. En siis ole lukenutkaan kenekään kuulumisia, se vähän harmittaa. Väsymys on ollut niin hirveää, että tekstin aikaansaaminen ja yksinkertaisesti sen näpyttely on ollut kauan aivan liian raskas ajatus. Ja tässä on aika hemmetisti kaikki muuttunut niin tuntuu, etten kuitenkaan saa tarpeeksi selitettyä.

Viimeksi oon kirjoitellut siitä kuinka vaan syön ja lihon ja haluan kuolla. No, lihominen on sentään loppunut. Alimmasta painosta oon lihonut sellaiset 15 kiloa, mikä tuntuu... hirveältä, tappavalta. Sitähän mä kaikkein eniten pelkäsin kun sh-polille menin. En kyllä oikeasti uskonut, että annan näin pahasti painon nousta, pelkäsin vaan. Ja oon itselleni edelleen ajoittain aivan uskomattoman vihainen siitä, että ikinä sinne polille lähdin. Vaikka onhan mun syöminen normalisoitunut merkittävästi. Mä pystyn nykyään syömään leipää niin kuin normaali ihminen. Eli voin syödä yhden palan ja lopettaa. Nykyään voin ostaa leipää ja jopa leipoa sitä, eikä sen olemassaolo häiritse koko ajan. Mulla on polilta ateriasuunnitelma, joka on sellanen tosi perusruokavalio. Joka aterialla on leipää, 5 kertaa päivässä syödään, ihan normiruokaa. Tammikuun olin päiväosastolla. Siinä sai kyllä kiinni siitä säännöllisestä syömisestä, joskin on tässä tullut takapakkiakin sen kanssa, oksentelua myös. Mutta nyt alkaa jopa vähän tuntua, että voin luottaa mun kehon viesteihin enemmän. Vaikka edelleen tuntuu, etten voi syödä kaikkea suunniteltua jos en mitään erikoista päivän aikana tee, uskallan kuitenkin välillä syödäkin joka jutun jos tuntuu, että tarvii. Edelleen kyllä hiilarit aiheuttaa huonoa omaatuntuoa ja melko hysteerisesti välttelen kovaa rasvaa ja laskeskelen, että syön vähintään puoli kiloa vihanneksia päivässä. Hedelmät on nykyään kans listalla, nekin oli kauan pelkkää sokeria eli pannassa. Herkkuja ei kauheasti uskalla syödä, niiden kanssa on tullut sekä onnistumista että sekoamista. 

Silti tuntuu pahalta. Koska joka päivä pitäisi tulla miinuskaloreita, pitäisi laihtua. Mä oon painoindeksin mukaan vähän ylipainoinen. Ja kyllähän nyt silmälläkin näkee, että on ylimääräistä. Ja kun se on kaikki löllöä läskiä. Liikkuminen  on loppunut aikalailla kokonaan, toki kuljen joka paikkaan pyörällä, mut erillinen urheilu on jäänyt muutamaa omaa joogasessiota lukuunottamatta. En halua kohdata sitä kuinka huonoksi kunto on mennyt. Enkä halua näyttäytyä urheiluvaatteissa, joista suurin osa on melkoisen tiukkoja tässä kunnossa. Hävettää yleisestikin liikkua ihmisten ilmoilla ihan vaan läskeyden vuoksi, saatika sitten lähteä kuntosalille löllymään oikein kunnolla. Ja pelottaahan se, että vedän sen taas överiksi. Kun heti alkaa suunnitelmat rullamaan kun vähänkin mietin salille lähtöä. Kuinka sitten pitää se ja vähintään niin paljon ja seuraavaksi se. Oon yrittänyt hokea itselleni, että mä ehdin kyllä ja nyt vaan pitäisi saada syömiseen oikeasti kunnon rutiinit. Ja muutenkin enemmän energiaa. Melkein joka päivä oon tässä kuukauden ajan nukkunut pari tuntia päivällä koska yksinkertaisesti vaan väsyttää. Saattaa osaksi johtua uudesta lääkkeestä, joka tosin taas vaihdetaan, mutta paljon varmasti jatkuvasti stressistä. Nukkuminen on harvoin mitenkään virkistävää, viime aikoina varsinkin nään joka yö unta siitä, että oon ruoan ympäröimä. Ja tiedän, että mun pitää syödä ne kaikki. Tänään on ensimmäinen päivä pitkään aikaan kun on tuntunut siltä, että vois jotain tehdäkin. Ei vaan oikein ole selkeää tekemistä ja on ollut koko päivän epämääräisen ahdistunut ja levoton olo. Aamulla jopa niin pahasti, että tuntui itsetuhoiselta. Oon sitten siivoillut ja puuhaillut kaikkea pientä. Huono omatunto heti kun en lähde kotoa mihinkään. Ja taas väsyttää niin perkeleesti. 

Seurustelusuhde mulla on. Mikä on edelleen välillä tosi outo ajatus. Nykyään jopa kaipaan sen seuraa ja nähdäänkin kyllä tosi usein ja vietän sen luona öitä. Se myös aiheuttaa pahaa mieltä ja ahdistusta, mutta pääsasiassa se on hyvä juttu. Välillä tuntuu niin hirvittävän itsekkäältä. Se ansaitsisi paljon parempaa. Viime aikoina on tuntunut, että sitä ei niin kiinnosta enää. Ehkä se on alkuhuuman laimentumista. Tuntuu vaan ettei mun seura niin innosta. Tai mun sanomiset tai mielipiteet. Tai mun keho. Silloin kuitenkin kun ruvettiin tapailemaan mä olin huomattavasti pienempi ja se on joutunut kattelemaan kun mä itken läskejäni ja lihon vaan. Kyllä se mulle vakuuttelee, etten ole lihava, mutta kyllä mä silti ajattelen, että se tykkäis jos mä olisin laihempi. Ja kun mä jaksaisin ja haluaisin tehdäkin sen kanssa jotain muuta kuin olla kotona. Kun olisin mieleltäni vähemmän sairas.

No kai kokonaisuudessaan voi sanoa, että paremmin menee sitten viime kuulumisen. Vaikka usein läskit täyttää pään ja tuntuu, että oon pilannut kaiken ja voisin ihan hyvin kuolla. Mutta nyt kun jälkeenpäin miettii minkälaista mun olemassaoloni oli kesällä... hirveästi mä haikailen sen koon perään. Kun ei tarvinnut hävetä ulkonäköään ja pystyi pukeutumaan niin kuin halusi. Mutta olinhan mä aivan pihalla. Mä en todellakaan ymmärtänyt silloin, että olin todella aliravittu. Nyt sen vasta ymmärtää, ettei mun aivot todellakaan toimineet. Eli te jotka kituutatte jollain naurettavilla minikaloreilla päivästä toiseen, voin vakuuttaa, että te olette aliravittuja ja se vaikuttaa ajattelukykyyn. Ja se ei korjaannu jollain yhdellä aterialla. 

En nyt osaa sanoa, miten mun postailu jatkuu. Ehkä kirjoitan, ehkä en.

Vitun vaikee elämä

Paha mieli. Ahdistaa. Haluun kuolla. Se soi taas päässä.

J on vitun ihana. Oon ollu sille hiton rehellinen ja suhtautuu kaikkeen ihan saakelin hyvin. En tajua. En oikeesti tajua sitä. Miten onkin kohdalle osunut tollanen ihminen?! Se on niin huomaavainen ja rehellinen. Mä pystyn olemaan melko lailla oma itteni. En toki ihan täysin, mut paljon enemmän kuin olisin ikinä voinu kuvitella. Eli sen suhteen pitäis mennä ihan saatanan hyvin. Perjantaina juotiin vähän viiniä ja mä pystyin olemaan muka ihan ok kaloreiden suhteen. Syötiinkin siinä ruissipsejä ja yöllä vielä jumalauta ranskalaisia ja leipää. Muutenkin 2 edellistä päivää meni törkeillä kaloreilla. En vaan ymmärrä miten se syöminen ei meinaa auttaa nälkään. Kun vaikka kuinka vedän ruokaa naamaan, silti tekee mieli lisää ja on ihan oikea nälkä.

Torstaina olin sh-polilla ja se oli mulle lupa syödä. Vaikka se ahdistaa ja hävettää ja itkettää pelkkä ajatus mennä sinne syömään ensi perjantaina. Hyi perse. Silloin otetaan myös paino ja taas se tarkoittaa mulle sitä, että on pakko laihduttaa sitä varten. Eli kolme päivää meni isommilla kaloreilla ja oikein uhoavalla motivaatiolla, että minähän pääsen tästä syömishäiriöstä eroon. Juu, vitun loistavasti menikin sit eilinen. Olin taas yötä Jn luona. Nukuttiin aika pitkään ja syötiin aamupalaksi jäätelöä. Mikä oli tietenkin virhe, jäätelösessiot on himottanut muutenkin jo monta päivää ja sen pienen määrän jälkeen vasta heräsikin niin hirvee himo siihen, että oksat pois. Silti söin sen luona vielä leipää ja vitusti juustoa. Heti kun pääsin viiden aikaan kotiin kun se meni kaverille saunomaan, lähdin kauppaan ja kotiin sessioimaan. Ja voi kuinka se syöminen tuntui hyvältä. En käsitä miten mulla voi olla koko ajan jotenkin aliravittu olo, ruoka tuntuu niin ihanalta ja rauhallisesta syömisestä ei tule mitään. Perjantaina vetelin kukkakaalta niin hirveessä paniikissa, että puraisin haarukkaa ja hampaasta lähti jumalauta pala. Että vitun kiva juttu. Silti vedin 2 kierrosta oksentelua eilen. Vähän pelästyin kuinka ihanaa se oli. Ja kuinka helposti se tuli. On ihan varma, että kestää kauan ja vaikeaa tulee olemaan, mut jumalauta kun tuli sellainen aivan nostalginen fiilis. Oksentaminen tuntui samalta kuin joskus kauan sitten kun se oli uutta ja jännää ja pelkästään kiva asia. Vähän pelottavaa. Luulin jo, että suurin viehätys siitä olis kadonnut ihan senkin takia, että se on ollut niin vaikeaa viime kertoina.

Kohta lähden taas vanhempien luo kattelemaan kun koirat riehuu ja syömään ruokaa, jonka kaloreita ei voi laskea. En laskenut aamupalaakaan ja oon varma, että siinä oli aivan liikaa kaloreita ja inhoan itteäni. Enkä todellakaan voi ajatella oksentamista tänään, sovittiin jo Jn kanssa pyörälenkistä kun tuun kotiin. Tuntuu jo tarpeeksi pahalta kun suoraan valehtelin sille eilisestä. Oksentamisesta en voi sille kertoa. Se on liian ällöttävää ja häpeällistä touhua. Nyt vaan taas vähän verenpurkaumia silmien ympärillä. Pelottaa, että äiti tai joku kysyy niistä. Eilen pahimmassa oksennusväsymyksessä tuntui taas, että haluan vaan sanoa suoraan kaikille kuinka vitun oksettava paskaläjä oon. Sitten taas hetken päästä kun ehdin vähän toipua, tuntuu erittäin typerältä idealta kertoa ihmisille tästä puuhasta.

Oksettaa. Ihan pelkkä ahdistus, mutta myös se liian iso aamupala. Tää on liian vaikeeta. En haluais ajatella mitään. Liikunta pyörii kans päässä, mut nukkumisesta taas huomaa, et nyt pitää ottaa rauhallisemmin. Eli pakko pitää syöminen hanskassa.

Äääääää. Vittu.

Vihaan itteeni, listikää mut nyt heti pliis

Oon oksettava. Läski. Paska ihminen. Valehtelen päin naamaa. Hymyilen ja huijaan.

Ei menny ihan putkeen se koirienhoitokeikka. Sellanen kolmen päivän oksennusputki. Mun pää ei vaan kestänyt sitä nälkää, ahdistusta ja päälle vielä eri paikka. Ja niillä ei edes ollut mitään erikoista kaapeissa, ainoa herkku oli paketti Dominoita, jotka vedin sit perjantaina. Mä kuitenkin vielä ihan illallakin sinnittelin ja laskin kaikein, vielä hunajasuolapähkinöidenkin kohdalla punnitsin ne ja kuvittelin, että kestän. Mut joo, lervailuksi meni. Lauantaina menin vanhempien luo niin koirat sai juosta ja uida. Siellä sellasta aika paniikinomaista syömistä. Oksensin siellä, onneksi sain selitettyä vessassa oleskelua sillä, että söin liikaa mansikoita. Hävettää myöntää, mut menin vielä erikseen metsäänkin oksentamaan, koska isä oli sisällä päikkäreillä. Jotain hyötyä siitä, että on paskat polvet, ne nimittäin oikeesti jäykistyi huonosta istuma-asennosta johtuen ja sain syyn käydä kävelemässä keskenäni rannassa ja verrytellä polvia. Eli oksentamassa metsässä.

Ei muuten mitään ihan hirveitä verenpurkaumia, vasta sunnuntaina viimeisellä kierroksella tuli selkeitä pisteitä toisen silmän ympärille, mut ei kukaan oo erikoisesti niitä kattonut. Ne näyttää pisamilta. Perjantaina olin oikein hellävarainen, mut mun oksennusrefleksi on vaan niin heikko, että oli pakko ottaa hiukan väkivaltaisempi ote jo lauantai-iltana.

Eilen olin vielä siellä koirien luona ja kun lähdin oli vielä ihan varmaa, että lervaan kotona, mut onneksi en, koska se vitun bestman tuli käymään illalla. Se sanoi, että oli ollut ikävä ja se olis halunnut, että meen yöksi sinne. Sanoin etten jaksa vaikka oikeesti en vaan halunnut. Se tais vähän loukkaantua. Se oli kyllä selvästi innoissaan kun se näki mut ja mäkin olin vaan pelkkää hymyä ja pusuja siinä, vaikka oon vaan ollut tyytyväinen kun on ollut hyvä syy olla näkemättä sitä. Oon vitun kamala ihminen. En oo hetkeäkään kaivannut sitä ja kun se on laittanut viestiä ja kysellyt miten on päivä mennyt mua vaan ahdistaa. Ja kun se ei todellakaan johdu siitä, mussa on vaan vikaa. En vaan tunne mitään erityistä sen kanssa. Mietin vaan kuinka mun maha pullottaa ja oon niin ällöttävä. Varsinkin eilen kun oon oksentelun jäljiltä hiton turvonnut. Paino pomppas heti melkein kaksi kiloa ylöpäin. Nyt se tosin on jo vähän tasoittunut.

Perjantaina on sh-polin lääkärikäynti. Ja oikeesti ajattelen, että pitää laihduttaa sitä varten. Kuvittelisin, että mut punnitaan ja haluan, että se olis pienempi kuin viimeksi. Että olisin jotenkin uskottava syömishäiriöinen. Vittu oon tyhmä. Koko aamun oon miettinyt, että pitää mennä lenkille, juoksemaan. Mutta kun kauhee nälkä taas ja varsinkin toinen polvi on ollut koko viikon hemmetin huono. Ja tiedän, että aamupalasta tulee taas törkeen huono olo. Sit mun pitää taas pari tuntia vaan maata ja toipua siitä.

Paha mieli. Ahdistaa. Itkettää. Terapeutille soittaminen tuntuu taas vaikeelta tän tauon jälkeen. Äsken kyllä yritin, mut ei se vastannut.

NÄLKÄ

Oksettaa. Ahdistaa. Hermostuttaa. En ihan tajua miksi. Tai siis oon menossa koiravahdiksi muutamaksi päiväksi, mutta miksi se ahdistais näin paljon? Ehkä se on enemmän tää syöminen ja liikkuminen. Yllätys. Oli niin karsea nälkä koko perkeleen päivän eilen. Kun ei jumalauta puolta tuntia ehdi kulua syömisestä kun taas on nälkä. Ihan fyysinen, häiritsevä, tuskallinen nälkä. Sessiointihimot on kasvaneet tässä pari viikkoa niin saatanasti. Eilen ei päässä pyörinyt mitään muuta kuin ideoita kaikesta mitä vois syödä ja oksentaa. Olisinkin oksentanut tässä vaikka kuinka monta kerta, ellei mun naama olis ongelma. Kun se varmaankin hajoais taas ihan törkeille verenpurkaumille ja niissä kestää viikko häipyä. Sit en voi nähdä ketään.

Ja kun on se saakelin bestmankin kuvioissa. Voi vittu kun se ahdistaa mua. Sen kanssa oleminen on mennyt niin esittämiseksi. Mä annan sen ymmärtää aivan liikaa. Kun se tuli maanantaina takaisin sieltä sen vanhempien luota, se oli mussa heti kiinni. Se tuntuu olevan paljon kiinnostuneempi kuin minä. Ja se tuntuu tosi pahalta. Ei se mitenkään vastenmielinen ole, mut mua ei oikeesti enää kiinnosta mitä se sanoo. Välillä meinaa todella pahasti mennä hermo kun se puhuu. Ne hetket tosin liittyy myös siihen, etten oo syöny hetkeen mitään kun oon vammanen, enkä voi syödä sen luona. Tosin yhtenä yönä kun oltiin vielä neljältä hereillä ja puhuttiin ruoasta, oli vaan niin nälkä, että söin. Ja se oli jumalauta sämpylä ja rasvaista juustoa! Eikä se edes ollut ihan niin hyvää kuin kuvittelin. Lähinnä se vitutti.

Mä oon kyllä ollut tosi rehellinen tän syömisen suhteen sen kanssa. Ihan senkin takia, että se menis pois. Oon muutenkin ruvennut olemaan siskojenkin kanssa avoimempi. Eilen jopa sanoin toiselle, että oon menossa syömishäiriöpolille. Kun oltiin kaupassa, se osti mulle ruokaa kun meen hoitamaan niiden koiria ja kommentoin esim. tofun kaloreita ja otin vaan sellasia juttuja mitä muutenkin syön. Niillä on sentään keittiövaaka niin ei oo mitään syytä yrittääkään syödä ilman laskemista. Koska se on täysin varma, että se johtaisi oksentamiseen. Mua auttaa kyllä se, että sanon ihmisille ääneen tästä syömisestä. Vaikka en olekaan saanut myönnettyä, että olisin syömishäiriöinen sen jälkeen kun kirjotin sen tänne. Mutta kyllähän se realisoituu kun näkee kuinka muut ei ymmärrä mitä mä oikein selitän kun luettelen jotain paprikoiden kalorimääriä.

En oo kolmeen päivään liikkunu yhtään. Oon ollut taas aivan törkeän väsynyt. Ja polvi oli varsinkin eilen ihan hemmetin kipeä. Eilen söin vähän liikaa, joten hirveät liikuntasuunnitelmat taas. Onneksi meen niiden koirien luo niin pakko edes kävellä.

Tää vaan pahenee

Paniikkilenkki. Koska hullu. Siis LÄSKI. LAISKA. SYÖPPÖ.

Ihan törkee nälkä koko ajan. Pari päivää oon syöny ja liikkunu enemmän. Tänään koko alkupäivä mulla oli aivan hemmetin huono olo, mikä tosin on normaalia, mutta tänään se oli vielä pahempi. Piti olla lepopäivä, mutta olin idiootti ja söin jo alkupäivästä liikaa, jatkuva nälkä ja hirvee läskiahdistus. Ensin kävelin paikoillani, söin kasviksia, nälkä puolen tunnin päästä ja oli pakko mennä lenkille. Vasta kotona huomasin, että paita oli väärinpäin kun oli niin kiire lähteä. Sitten piti vielä kävellä ja juosta edestakaisin tässä mun 24 neliön kämpässäni, että tuli aktiivisuustavoite täyteen. Nyt en osaa päättää mitä söisin. Polarin mukaan oon kuluttanu 1600 ja tiedän, että ilman sykevyötä se on alakanttiin. Viime yönä en meinannu nukahtaa, koska oli hirvee nälkä joten olis ihan hyvä varmaan syödä se 1600 täyteen. Ahmimishimotkin kasvaneet ihan vitusti. Mutta huomenna on sukulointia eli syömistä. Ja mun vatsa pullottaa ihan hulluna kun ei taas suolisto suostu yhteistyöhön. Niin kuin aina kun liikun enemmän.

Tää on ihan vitun kamalaa. Äitikin kehui moneen kertaan kun sanoin olleeni lenkillä. Kaikki toitottaa kuinka pitäis liikkua. Tosi kiva yrittääkään olla "järkevä" kun en edes oo varma, mikä ton liikunnan suhteen on järkevää. Jos nää fyysiset oireet on vaan pääkopassa niin pitääkö niitä niin kuunnella? Vaikka tänäänkin meinasin nukahtaa keskellä päivää kun väsytti niin pirusti. Syöminen aiheuttaa lähinnä hengenahdistusta. Päähän sattuu ja yököttää.

Olin muuten äsken röökillä. Ja ajattelin sen mielessäni 2 kertaa.
Mulla on syömishäiriö. Ei jeesus kuinka ahdistavaa ja noloa on kirjottaa se. Ääneen en sitä sano kun sen ajatteleminenkin on pirun vaikeaa.
Vitun hullu.

Niin perkeleen sekaisin

Miten voi olla näin ristiriidassa ittensä kanssa jatkuvasti? Ajatukset heiluu järkevyyden ja typeryyden välissä aivan koko ajan. Mä oon keventynyt hääpäivän aamusta 1,7 kiloa eli siinä oli välissä jäätävät juomingit ja syömingit. Kalorit on viikon heilunu 1100 paikkeilla ja oon liikkunutkin. Sunnuntaina olin juoksemassa pitkästä aikaa ja muutenkin tullut sellaista perusaktiivisuutta enemmän, enkä oo vaan maannu kotona. Ja oon ihan täpinöissäni mun painosta. Siis tää on jotain niin uskomatonta. Vaikka vähän aikaa sitten sanoin, että rupeen liikkumaan ja syömään enemmän. Ja tällä tyylillä ei kauaa mene kun se mun tähänastinen "viimeinen raja" tulee vastaan eli jonka alle en sais mennä. Siis ihan itse joskus asetin sen rajaksi. Varsinkin kun en mä halua olla laihaläski tai lapsen näköinen ja fyysisesti heikko. Ja lihakset painaa. Mun bmi on nyt 20,4 eli ihan hyvä turvaväli ylipainoon. Mut siltikin mä takerrun juurikin tohon. Että mä olen normaalipainoinen eli en mä voi noin vain syödä, koska ei mulla ole mitään tarvetta nostaa painoa.

Pyörin tänään vähän vaatekaupoissa. Senkin pitäis mulle jotain kertoa, että vaatteet on nykyään kokoa S ja XS. Ja joskus ajattelin, että siitä ainakin tajuan mitä koko mä olen. Mut onhan tässä nyt jumalauta ylimääräistä. MUTTA kun se pitäis ottaa liikkumalla pois. Miksi mä en voi tehdä niin? Koska jos mä liikun enemmän, pitäis myös syödä enemmän ja jumalauta miten on mahdollista, että siitä on tullut näin vaikeaa? Ollaan hengailtu sen bestmanin kanssa ja en oo syöny kertaakaan sen edessä, lukuunottamatta palaa banaanista, jonka otin hetken mielijohteesta vastaan. Ja oon ollu pari yötä sen luona ja siis pitkiä aikoja mennyt syömättä sen takia. Yhtenä iltana oltiin pyöräilemässä ja tultiin mun luokse ja olin aivan todella tosissani syömässä jotain. Mutta en pystynyt. Vaikka olisin voinut ihan normaalisti punnita kaiken ja laskea kalorit. Ja oon vähän yrittänyt sille selittää mun vammasuuksiani. Otin rahkankin jääkaapista pöydälle kunnes järkyttävän ahdistuksen takia luovutin, enkä syönyt. Mä en osannut odottaa, että olisin seonnut niin pahasti toisen ihmisen seurassa. En pystyny kattomaan siihen päinkään hetkeen ja halusin vaan ajaa sen ulos, ettei sen tarvis kattella tällasta. Sanoinkin, ettei sen kannattais olla mun kanssa tekemisissä. Vastas vaan, että on aikuinen ihminen.

Joo aika paljon tuli vietettyä viime viikolla aikaa sen kanssa. Nyt se meni kotipaikkakunnalleen vanhempiensa luokse, joten saan olla rauhassa. Siis nimenomaan rauhassa. Mä kyllästyin vähän jo. Oon aika kauhee, mut nyt haluaisin vaan perua koko jutun. Ihmiset on niin uuvuttavia. Parin päivän jälkeen alkoi mennä hermot siihen kun se puhuu koko ajan. Vittu. Ja vaikka se, että se pitää mua kivannäköisenä ja haluaa koskea muhun oli ensin jännää ja kivaa (tosin ihan ensin ahdistavaa ja luonnotonta), ei oikein huvita enää. Vaikka ei ollakkaan mitään vakavaa puuhailtu. Oon vasta pari kertaa ottanut edes pitkähihaisen pois sen kanssa. Ei muuten sanonut mitään mun arvista. Kysyin kyllä, mut se vastas vaan, että mä kerron jos haluan. Se on vielä oikeesti todella kiva ollut koko ajan, eikä painosta mua mihinkään. Silti haluan vaan siitä eroon, olis niin paljon helpompaa.

Sain muuten siskon vanhan Polar Loopin tänään. Jei, auttaa varmaan ihana sikana tähän pakkomielteisyyteen. Ja tuntuu, että koko ajan sit pitäis tehdäkin jotain, mikä on tietysti sen tarkoitus. Nyt suunnittelen aamulenkkiä ja voisin viedä siskon koiria ulos ja voisin mennä juoksemaan ja voisin tehdä lihaskuntoa ja voisin mennä salille. Enkä vieläkään pysty myöntämään, että mulla olis syömishäiriö. Se jotenkin tuntuu niin isolta jutulta. Nyt mä vaan oon vähän sekaisin. Oon kyllä tosissani yrittänyt työstää tätä, että saisin sen sanottua ittelleni, edes mielessä. Koska kyllähän mä sen tiedän. Paitsi sitten kun tulee syötyä enemmän, tänään aamulla vedin tosi ison aamupalan, yli 500 kaloria kerralla. Siinä kun katoin sitä niin hoin vaan kuinka syömishäiriöiset ei vetele tällasia annoksia. Vaikka mun olo oli todella väsynyt ja heikko. Vaikka keho kuinka yrittää sanoa. Ens kuussa taas sinne sh-polille, jospa se auttais. Koska täysin selväähän on, etten mä pysty kovin paljoa muuttamaan tätä ilman apua. Sen takia heinäkuun alussa annoin vaan ittelleni luvan laihduttaa vielä hetken keinolla millä hyvänsä. Koska se jatkuva miettiminen ja soutaminen ja huopaaminen yksin on vitun inhottavaa. Mä tartten apua. Jännä kuinka sen myöntäminen ei ole niin vaikeaa, vaikkakin se on häilyvää, koska heti jos menee hetken paremmin, mä kuvittelen olevani ihan fine yksinkin.

Hermostuttaa

Miten naputtelu voikin olla niin ylitsepääsemättömän raskasta? Oon taas halunnu kirjottaa ja järjestellä ajatuksia, mutta kun en mä jaksa. Siis mä en vaan saatana jaksa. Mä oon aivan helvetin väsynyt ja mua nukuttaa melkein koko ajan. Siihen ei auta syöminen, syömättömyys, liikunta tai lepääminen. Keskiviikkona nukahdin tunnin kävelyn ja ruoan jälkeen joskus viiden jälkeen iltapäivällä. Heräsin puoli kahdeksan aikaan. Ja menin  taas kahdeltatoista nukkumaan. Oon kyllä saanut nukuttua enemmän kuin pitkään aikaan, nukahtaminenkin onnistuu ilman tuntien pyörimistä tai lääkkeitä. Tuntuu vaan, että mikään määrä ei riitä. Kai mä oon vaan niin uupunut. Ja tätä on jatkunut niin kauan. Mun on vaan vaikee sietää tällaista heikkoutta kun ei sille ole mitään "kunnon" syytä. Kun niissä labroissa ei näkynyt mitään niin päässä vaan vikaa. Eli ei mun tarvis niin välittää, että nukahdan keskellä päivää ja syöminen on fyysisesti vitun raskasta. On heti niin heikkoläskipaskafiilis. Mut on mun vähän pakko vaan uskoa, että keho ei jaksa.  Koko torstain makasin. Eilen tuli sentään liikuntaa. Sen seurana jatkuva huono olo. Pää on ollut taas tosi kipee parina pävänä ja se aiheuttaa yököttävää oloa. Huimaus, heikotus ja voimattomuus. Kaikki kuuluu mun perusoloon.

On ne häät muuten tänään. Oon vitun typerän asun kans valinnut, mut minkäs teet kun mikään kiva ei sovi päälle. Tulee vissiin kuitenkin kiire, vaikka pelkäsin, että mulla on liikaakin aikaa hermoilla. Mut kun pitää miettiä miten saadaan kaikki ihmiset ja tavarat juhlapaikalke ja kuka pystyy ajamaan illalla. Mä olisin halunnut meikata ja pukeutua rauhassa. Kampaaja kuitenkin vasta puoli yhdeltä, eikä oo oikein järkeä mennä suihkuun tai ruveta meikkaamaan ennen sitä, meen sinne pyörällä ja hikoan kuitenkin. Ne polttarit oli hyvää harjoitusta kyllä, parempi keskittyä syömiseen kuin juomiseen, mutta vitun tarkkana saa olla. Täysinäinen olo on vaan niin vitun kamala ja vaatteetkin on sellaset, että maha rupee näkymään jos se ihan hirveesti pömpöttää. Ja haluun kuitenkin kivan pikkukännin, että kehtaan tanssiakin. Rupee varmaan kyllä nukuttamaan joka tapauksessa niin pirusti, et en tiexä yhtään.

Aika ok

Fiilis on... ok. Hyvä? Usein vähän mitäänsanomaton, koska elän täysin syömisen ja ruoka-aikojen mukaan. Eilinen oli kyllä oikeesti aika hyvä päivä, tuli käveltyä vähän ja lähdin illalla vielä pyöräilemään. Mä en ole lenkille lähtenyt niin saatanan pitkään aikaan, että oli saavutus. Söin kans aika säntillisesti kolmen tunnin välein ja kaloreita tuli reilu 1500, mikä aiheutti kyllä ahdistusta, koska iltapalasuunnitelmat vaihtui niin lennosta, etten tarpeeksi kauaa miettinyt kalorimäärää. Mut mä nukuin aika kivasti ja tänään oli ehkä vieläkin parempi päivä, koska sain skipattua yhden ruokailun. Ja ihan vahingossa, ei ollu tarkoitus. Mentiin siskon kanssa vanhempien luo leipomaan häihin jotain iltanaposteltavaa ja siinä meni kello neljän ruoka ohi ja tulin kotiin ihanasti siinä seittemän aikaan eli ruoka-aikaan. Vaikka eilen oikein vakuuttelin itselleni, että pidän kiinni tasaisesta syömisestä. Mut ei ollu mun vika. Kyllähän se kolmen tunnin välein syöminen vaan toimii, et kyllä aion sitä jatkaa.

On vaan ollu jotenkin aika helppoa tän syömisen kanssa. Ainakin sen jälkeen kun sain lauantaina monen tunnin pohtimisen jälkeen tehtyä yllättävän vähäkalorisia ja herkullisia tortilloja. Tähän asti ne riitti eli ei ole tarvinnut ahdistella ja pohdiskella niin paljoa mitä söisi. Kalorit heitelly 1200-1500 välissä eli aika ok. En kauheesti uskalla mennä sen 1400 yli, koska kyllähän mä laihdutan. Päässä käyn väittelyitä siitä, valitsenkö järkevän vai typerän tien, nyt oon tyytyny tällaiseen kompromissiin. Syön kyllä, mut saakelin tarkasti. Välillä havahdun pohtimaan tätä mun vammasuuttani, mut en mä oikein tiedäkään mitä mä sille tekisin. En mä noin vaan voi enää syödä. Tänäänkin leipoessa en jumalauta yhtään murusta suuhuni laittanut. Ihan vaan koska en tiedä sen kaloreita. Eilen katoin hetken jotain leipomisohjelmaa, jossa just sanottiin, että leipomisessa on kivaa juurikin kun saa maistella. Mut en vaan perkele voi. Syön sit niissä häissä. Vittu kun pelottaa, että vedän sen yli. Enemmänkin sen alkoholin kanssa, koska se vaikuttaa siihen syömiseenkin niin paljon ja mä en halua ruveta nolaamaan itteäni siellä. Ja just kun tuntuu, et oon löytänyt vähän tällaisen flow-tilan tän suhteen. Liikkuminenkin ruvennut taas kiinnostamaan enemmän. Ja mulle jää helposti se putki päälle yhden pelleilyn jälkeen. Ja toki ihan se fyysinen fakta, että se sokeri himottaa vaan enemmän kun sitä syö. Se on mulle tosi paha paikka, pystyn sekoamatta syömään "huonoa" suolaista, esim. ne ranskalaiset vähän aikaa sitten, koska se sentään on jollakin lailla ruokaa, mut sokeri on pelkästään turhaa myrkkyä, jolla kehokaan ei tee mitään.

Eli ihan peruselämää mulle. Tappelen itteni kanssa, enkä oikein etene mihinkään.

Sekopää, lällällää. Haluun leipää.

NÄLKÄ
KARSEA NÄLKÄ

Oon sit kipee ihanasti. Sunnuntaisen oksentelun jälkeen alkoi tuntua kurkku oudolta, mut pistin sen edellämainitun piikkiin. Mut ihan rehellinen flunssa tästä kehkeytyi. Nostin kaloreita hukeasti yli 900. Eli edelleen alle tuhat, mut tänään menee kyllä yli. Aattelin lisätä syömiskertoja viiteen ja jos vetelen noin 200 kaloria aina kerralla niin siitä tulis se tuhat. Hyi. Tunnen itteni kyllä vaan niin heikoksi läskiksi kun en pientä nälkää ja flunssaa ja unettomuutta kestä. Painokin jumittaa, jopa noussut niin vastaushan on syödä enemmän, toki. Mut en mä lihonut ole, ei se ole mahdollista ja haluisin mahdollisimman nopeesti eroon tästä taudista. Eilenkin olin hyvinkin motivoitunut syömään yli tuhat kaloria ja iskin iltapuuron sekaan pähkinöitä ja laskin vasta jälkeenpäin. Ja olin siis vakuuttunut, että se nousee yli tonnin, mut hups vaan, olinkin syönyt sen verran pieniä annoksia päivällä, että loppulukema oli 965. Ja olin vaan ihan sairaan tyytyväinen, helpottunut, onnistunut. Ja ehti siinä vielä tulla nälkäkin vähän, syömisen esti osaksi myös se, että mahaan kertyi taas kummallisesti ilmaa, sitä on ruvennu taas tapahtumaan useammin. Hassua kuinka tulee näitä samoja "oireita" kuin paaston aikana, vaikka tää on aika kaukana paastosta.

Rupesin muuten eilen vähän haikailemaan salille, lenkille, pyöräilemään. Mikä on kai hyvä, koska siihen en rupea yhtään ennen kuin oon syöny edes jonkin aikaa enemmän. Ihan niin sekavaksi en halua ryhtyä, että menisin tällaisilla kaloreilla liikkumaan. Ton liikkumisen suhteen vaan tuntuu niin vittumaiselta kun munhan pitäis alottaa se aivan jäätävän hitaasti ja rauhallisesti. Ylikunnon ja tän ruokapelleilyn takia. Enhän mä oo enää edes käyny kävelyillä tai yhtään mitään niin sais ainakin viikon verran tyytyä todella kevyeen kävelyyn ja pyöräilyyn. Ja se jos mikä vituttaa niin perkeleesti. Mut kyllä mä tänäänkin peilin edessä totesin, että mun ruhoni on nyt just sellanen, että siitä saa edes siedettävän näköisen nimenomaan liikkumalla sen rasvan pois ja kasvattamalla lihasta tilalle. Ei tästä nälkiittymällä mitään kivaa tule. Entistä löllömpi vaan.

Vähän ihmetyttää tää nukkumisen vaikeus. En oo saanu enää päivisin nukuttua yhtään ja yötkin on tosi huonoja. Viime yö oli poikkeus kun en hikoillut yhtään! Ja selvästi auttoi jo seki kun ei ihan niin räkäseltä tunnu nyt. Ja paino toki jumittaa senkin takia kun en saa nukuttua. Ainakin mun kohdalla sillä tuntuu olevan ihan hemmetin iso vaikutus.

Eli tällä hetkellä olisin menossa siihen järkevämpään suuntaan. Vaikka samaan aikaan tekis mieli kaljaa ihan vaan sen takia, ettei nää ajatukset häiritsis niin paljon. Oksentaa ei voi, se on pannassa ainakin vielä viikon, koska se alkoi jo viimeksi olla niin vaikeaa ja ens lauantaina on siskon polttarit ja verenpurkaumat ja palloposket ei oo hyvä lookki. Ja en edes tiedä tarkalleen mitä me tehdään kun ihmiset haluu ottaa sillai rennosti ja mennä fiiliksen mukaan. Mut jos me ollaan menossa johonkin baariin (hyi) olis taas pikkupakko raahautua vaateostoksille. Helkatti. Inhoan sitä puuhaa niin perkeleesti, mut mä en oikeesti omista paljon muita vaatteita kuin ihan perus arkijuttuja ja urheiluvaatteita. Niistäkin on suurin osa turhan isoja. Eli sitäkin varten pitäis kerätä voimia.

Siis oon syöny 2 tuntia sitten ja mulla on ollu nälkä ainakin puolitoista. Vittu. Syömisestä vaan tulee kovempi nälkä. Mutta ei ihmisen tarvitse laihduttaa kun se on kipee. Mä muutan mieltäni perkele koko ajan. Jotenkin vaan hävettää nyt sanoa, et söisin enemmän. Kun on muka niin vaikeaa syödä ja plaaplaaplaa. Nytkö sit vaan syönkin noin vaan? Sekin kun oon terapeutille sanonut syöväni alle tuhat kaloria tarkottaa vaan sitä, et en kehtais sanoa syöneeni enemmän. Ihan hullua. Ihme pöljä mä kans oon. Silloinkin kun se halus laittaa paperille mitä mä syön ja se oli silloin jotain 1200, mua hävetti niin helvetisti. Ja sen jälkeen oli vaan kiva kertoa, et oon pysyny alle tuhannessa. Niin kuin mun pitöis jotenkin todistaa sille, että pystyn? Tai jotain yhtä typerää. Varmaan sekin kun en voi oikein hehkuttaa tällaista juttua kenellekään ja oon ollu itekin niin hämmentynyt tästä mun "itsekurista" niin kiva kertoa jos onnistuu siinä vieläkin  paremmin.

Ei vittu mä oon tyhmä.

Helpotuksesta epätoivoon

Haluan kuolla. Tää olo on aivan hirvee. Ensin se ylikunto-idea tuntui helpottavalta, koska se tosiaan selittäis aivan hirveesti näitä mun fyysisiä oireita. Mutta kun... Sitä ei voi hoitaa millään muulla kuin levolla. Ja musta tuntuu koko ajan, että pitäis tehdä, liikkua, kuluttaa kaloreita. Justiin kun olin tosissani yrittäny työstää herkkupäiväideaa päässäni. Enhän mä nyt voi varsinkaan syödä mitään ylimääräistä. Mä en voi lihoa. Mun peruskulutus on jotain 1400 ja eilenkin meni 1900 lihottavaa kaloria kurkusta alas. Paino noussu ihan hitosti, toki odotinkin sitä sen aika ison pudotuksen jälkeen ja tiedän ettei se puhdasta läskiä voi olla. Mutta kun mä en voi lihoa. Mulla on koko ajan nälkä tälläkin mättämisellä. Miten mä muka saan karsittua ruokaa pois?

Soitin taas mun terapeutille eilen. Se jaksaa joka kerta kehua mua siitä, että soitan. Niin, katotaan kuinka kauan menee ennen kuin se kyllästyy. Se oli tosi samaa mieltä tosta ylikunnosta. Liian samaa mieltä. Se lisää mun epätoivoa. Ja luotan sen mielipiteeseen kun se on kuitenkin sairaanhoitaja ja on itte käyny salilla tosi kauan. Eilen oli aika lähellä, etten lähteny jumppaamaan. Siis mun pää hajoaa jo yhden lepopäivän kanssa. Melkein haluisin tahallani vaan mennä ja aiheuttaa ittelleni sydärin. Tai mennä "salaa" lenkille, en vaan kerro kenellekään niin eihän sitä lasketa, vai mitä? Pää on täynnä kuvia vatsalihasliikkeistä, juoksemisesta, pyöräilystä. Ja kun mä haluaisin. Nyt kun mä vihdoinkin jotain teen ja haluan tehdä. Maanantaina se terkkari, sinne asti voin elätellä toivoa siitä, että mulla on jotain muuta. Jonka sais vaikka lääkkeillä hoidettua.

Aamuteeveekin täynnä vappua. Simaa, tippaleipiä, kaikkea mitä haluaisin, mut en saa. Ja mulla on omenoita. Paljon. Niitäkään en saisi syödä.

Olis edes rauhottavia. Miten helvetissä mä kestän tän? Ja kuinka perkeleen kauan tätä mitää kestää?

Rintaa puristaa.

Piru sentään

Kävinpä pikku aamukävelyllä. Lähdin jopa pirteenä, 2 kuppia kahvia ja parisataa kaloria puurorahkasörsseliä. Ja mikä on tulos tän 25 minuutin, parin kilsan jälkeen? Päähän sattuu. Heikottaa. Oksettaa. Hengittäminen on työlästä.

Äsken söin loppuun samaisen puurorahkajutun ja meinaan nukahtaa pystyyn. Mun typerä ihrakasautumakehoni ei kestä perkele mitään. Eilen kävin pyörällä vanhempien luona, sinne on noin reilu 6 kilsaa suuntaansa eli ei kauheesti, mut ihan ok lenkki. Illalla tein vielä parit vatsat. Ja yöllä tietenkin piti hikoilla lakanat märiksi. Kai mun nyt pitäis ihan tosissani ottaa rennommin ton liikunnan suhteen. Vituttaa vaan tällanen löllöys ja heikkous. Nykyään tulee tosi nopeesti ahdistava ja laiska fiilis jos vaan istun ja katon telkkaria. Ku ennen se oli täysin ok vaikka koko päivän tekemisenä.

Hitto kun mulla on nälkä saakeli koko ajan. Sunnuntaista tulikin sitten lievästi tankkauspäivä, ei onneks hiilarilla vaikka lähellä oli, mut nousi kalorit pitkästä aikaa vähän yli kahdentuhannen. Ei se kyllä kovin mahtavalta tuntunu, mut yritän kovasti ottaa sen helkutin numeron vähän rennommin. Mut tosiaan vaikka kaloreita kertyi noinkin paljon, tuskailin kyllä nälän kanssa pitkin päivää. Vituttaa kun en voi yhtään luottaa omaan kehooni. En voi luottaa siihen, että voin syödä kun on nälkä. Varsinkin kun edelleen tavoitteena on saada miinuskaloreita joka päivä. Kun edelleen on ihan reilusti ihraa. Oon parina päivänä kyylänny itteäni oikein urakalla peilistä. Samat ongelmakohdat löytyy, varmaan aina, mut on ne selkeesti pienempiä. En millään usko, että näkisin itteni jotenkin väärin. Kyllä mä huomaan koko ajan muutosta, enkä pidä itteäni lihavana. Mut löysää on ja varaa kiristää.

Nukuttaa.
NÄLKÄ