Hullu ja sekava

Eilisen piti olla hyvä päivä. Hallittu, terve päivä. Tein halpaa ja hyvää ruokaa, kaalilaatikkoa. Iltapalaan asti meni aika hyvin, päivällä söin paljon kasviksia sillä välin kun laatikko valmistui. Ja vaikka söinkin sitä liikaa kerralla ja se vitutti ja halusin oksentaa, päätin että se oli kuitenkin hyvää ja terveellistä. Kunnes sitten tuli iltapalan aika. Ja kun se koko loppu kaalilaatikko oli siinä pöydällä edelleen ja se oli tosi hyvää ja halusin sitä, päätin, että vedän sitä vähän lisää. Kahden lautasellisen jälkeen vitutti taas kun ei voi tyytyä siihen yhteen. No, ei se vielä mitään, nythän olin sitten tarpeeksi saanut. Meni varmaan 15 tuskaista minuttia. Kunnes murruin ja otin "vähän" lisää. Ja lisää ja lisää ja lisää. Kunnes koko saakelin laatikosta, josta olisi siis riittänyt ainakin neljän hengen perheelle kunnon ateriaksi, oli jäljellä murenat. Joten samallahan sitten söin sen pois. Ja siellä kaapissa oli edelleen yksi levy tummaa suklaata. Söin sitten senkin. Niiden oksentamiseen tarvittiin 2 tuntia ja 8 (9?) oksennuskertaa. Kun ei ne vaan meinannut tulla ulos. Ja se suklaa tuntuu jotenkin uppoavan johonkin mahan pohjamutiin. Niin että kaikki muukin tulee siinä samalla ulos. Ja se suklaahan nyt varsinki oli pakko saada pois.

Ja nyt taas tappelen itseäni vastaan. Yritän ajatella mun hampaita. Rahaa. Läskejä. Jos menisin kauempaan kauppaan mättöostoksille, tulisi samalla liikuntaa. Mutta mitä vitun järkeä siinä nyt on?! Kun en mä voi koskaan luottaa siihen, että saisin edes kaiken ulos itsestäni niin etten lihoisi. Ja kun mä olen jo lihonut niin helvetin paljon. Hyi perse sentään. En oo ollut juoksemassa taas pitkään aikaan, vaikka aina on ollut kiva huomata kuinka siinä on kehittynyt. Ja pyöräily on kivaa. Kaali on hyvää. On ihana tietää, että tilillä on rahaa.

Joten miksi mä haluan syödä? Syödä niin, että suuhun sattuu, tuntee kuinka mahalaukku venyy, oksettaa, itkettää ja vituttaa? Yksi syy on ihan se ruoka. Se on hyvää, ainakin hetken. Se on yksi ihmisen perustarpeista. Sokeri ja rasva on luonnollisesti mahtavia energialähteitä, joten on normaalia himota niitä. Siihenhän ruokateollisuus perustuu.

Siihen se normaalius loppuu.

Mä haluan syödä koska mua ahdistaa, koska musta tuntuu pahalta. Mikä mua ahdistaa? Elämä, olemassaolo. Kun mä en halua mitään. Mulla ei ole mitään suuntaa, mitään tavoitteita, mitään elämää. Se että mä en tykkää itsestäni, se että en hallitse itseäni tai muita, en pysty kontrolloimaan. Se että mä en halua muita ihmisiä, se että mä tarvin niitä. Se että mä en osaa lohduttaa itseäni, se että mä en ole kokenut olevani rakastettu. Se että mä en halua tuntea vaan yritän kieltää sellaisen itseltäni. Se että mä olen niin väsynyt. Se että mä olen toivoton. Se että mä en näe mitään muuta tulevaisuutta kuin tämän saman alati pahenevan paskan.

En mä tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Kun en edes osaa päättää mitä teen seuraavat puoli tuntia.

Eli kyllä mulle on sikäli selvää miksi mä syön. Mutta ei se kauheasti auta sen hallitsemisessa. Tai sen korjaamisessa. Kun silti mä haluan. Osaksi myös koska se satuttaa mua. Sen takia mä röökiäkin poltan.

Nukkumatti, oot paska jätkä

Mä haluan mun laihtumismotivaation takasin. Mulla meni tosi hyvin kun olin syömättä. Tai ainakin huomattavasti paremmin kuin nyt. Silloinkin ajattelin jatkuvasti ruokaa, mutta ainakin pystyin hallitsemaan sitä. Mulla oli jokin tavoite ja päämäärä.

Ahmin puuroa ja oksensin. Kahteen kertaan. En saa päästä pois jatkuvia ahmimishimoja tai jatkuvaa kännihimoa. Joka ilta varsinkin. Taas aamulla yritän yrittää.

Mä olen lihonut. Oikein kunnolla. Ihan oikeaa läskiä, laardia, hyllyvää ihraa.

Mun piti opetella syömään normaalisti. Mun piti kokkailla terveellistä. Mun piti hankkia liikuntaharrastus. Ne vaan kaikki hävisi. Jonnekin.

Ja mä haluaisin nukkua. Niin kovasti. Sellaista rentouttavaa ja virkistävää unta. Ei hikistä pyörimistä painajaisten kanssa tai unen ja valveen rajalla harhailua, joka vaan väsyttää entisestään.

Mä olen jo niin väsynyt.

hullu

Kalja on kaveri. Voi luoja kuinka voikin hävetä kun kantaa sellaista kaljalaatikkoa kotiinsa.

Oon syöny tänään jo liikaa, oksensin pari kertaa, Silti juon kaljaa vaikka tiedän, että kun näen sen numeron, haluan itkeä pystymättä siihen.

Ikenet ja varsinkin kitalaki on jo arat viime ahmimisesta. MUTTA kun mä haluan sipsiä ja dippiä JA kaikkea muutakin. On vaan PAKKO saada.  Ja mun piti tehdä oikeaa ruokaa, hyvää ja terveellistä.

oon vaan niin vitun sekaisin.

Eipäs juupas, juupas eipäs

Ruokahimot on aivan törkeät. Tää on ihan järkyttävää. Vaikka kuinka syön puuroa, omenaa, porkkanaa mahan täyteen, silti vaan haluaa koko ajan lisää. VITTU. Tää mun touhu on mennyt ihan naurettavaksi. Eilenkin tuli oksennettua pari kertaa, tänään piti olla oksentamattomuuspäivä. Mun piti tehdä jotain oikeaa ruokaakin, mutten vaan taaskaan saanut aikaiseksi. Kun siinäkin tulee tää päättämyys vastaan, liikaa ideoita ja oikeestaan en haluakaan mitään. Mun mielihalut vaihtuu viiden minuttin välein, ensin mietin sitä vaa'an numeroa, suunnittelen lenkkeilyä ja oikeaa ruokaa. Sitten ajattelenkin että paskat, ihan sama, kunhan vaan oksennan niin voin syödä. Sitten ajattelen tätä mun järkyttävää rahatilannettani eli oikeestihan oon miinuksella koko ajan, joten siihen ei ainakaan ole varaa, että huuhdon rahaa viemäriin. Ja sitten nää hampaat. Sitten taas väsyttääkin, ei huvita, lenkkeily on tylsää, ei musta laihaa tuu kuitenkaan, aina voin pyytää vanhemmilta rahaa, voisin juoda silloin ei tule oksennettua, siihen ny vasta menee rahaa ja kaloreita ihan sikana, haluanko mä lihoa, haluanko mä laihtua, mutta kun mä haluan syödä, mut sit se menee oksentamiseksi, en mä halua oksentaa, tai oikeestaan haluan, sehän on nykyään helpottunut huomattavasti....

Kuten terapiassakin sanoin, paketti on nyt ihan levällään.

Mä oon niin sekaisin, en tiedä enää mistään mitään.

Puolet päivästä menee vaan istuskeluun kun yritän jotain päätöksiä saada tehtyä. Kävin äasken suihkussa, jos se estäisi mua lähtemästä kauppaan. Enkä kyllä halua tulla tänne kirjottamaan että murruin. Vaikka mitä vitun väliä silläkään?! Kun ei ole mitään väliä millään. Ja kuitenkin kaikella.

Kauhu, pelko, hirvitys

Tajusin sen eilen. Tai oikeestaan myönsin sen itselleni ensimmäistä kertaa. En mä taida pystyä siihen.
Itsemurhaan.
Kun en mä edes yritä ja aina löytyy tekosyitä, että "ei tänään"
Joten pakokauhu.
Oon kuitenkin aina pitänyt sitä ihanana helpottavana vaihtoehtona. Että jos ei vaan pysty enää niin aina kaiken voi lopettaa. Mutta ei se mikään helppo juttu ole. Eihän mulla ole mitään muuta suunnitelmaa kuin viiltää. Niin monta kertaa vaan, että keho ei kestä. Siis kunnon suonia. En saa mitään tehtyä, en edes perusviiltoja. Mitään. Tai sitten mennä uimaan kun vesi vielä vähän kylmenee. Niin kuin saisin sitäkään tehtyä.

HEIKKO, LIHAVA PASKA

Pelko. Siitä mitä tulee. Kuinka hirveäksi kaikki voi vielä mennä. Kun koko ajan vaan pahenee. En saa mitään tehtyä. En ole ollut yhdelläkään luennolla tällä viikolla. Tää on kolmas ilta kun juon tällä viikolla. En ole tiskannut viikkoon.

Kaikkien ei ole tarkoitus elää

Ha, sinne meni se helpotus.
Olo oli ihan ok alkupäivän, pesin pyykkiäkin ja söin ilman törkeitä haluja kaikkeen. Puuroa tosin taas, mutta jos se kerran toimii niin ihan sama. Rupesin sitten väkertämään taas tota kuntoutustukihakemusta. Pelkästään sen kattominen sai mut ahdistumaan ja haluaamaan kuolemaa taas vähän lisää. Siis mun päässä kuoleminen on ihan hyvä vaihtoehto Kela-lappujen rinnalla. Kävin kaupassakin ja henkisestä murenemisesta huolimatta selvisin ilman ahmimis-oksennusostoksia. Tulin kotiin ja tosiaan tässä vaiheessa sitten huomasinkin, että se hakemus on jo myöhässä. Olin kattonut sen päivämäärän väärin.

Se tunne. Kun tajuaa, että on vaan niin saamaton, paska ja laiska idiootti, ettei saa tollastakaan tehtyä. Varmaan kaksi viikkoa ollut siihenkin aikaa. Kyllä mulla tollaset yleensäkin kestää saada aikaiseksi, mutta ikinä en oo tällä lailla mokannut. Hävettää ihan hulluna.

Kävin heittämässä sen postilaatikkoon (hain samalla kaljaa), vaikka en edes tiedä oliko mitään hyötyä. Muutenkin Kelalla kestää tollasissa hakemuksissa yleensä 2-3 kuukautta, joten en saa muuta rahaa kuin asumistukea, jolla ei saa edes vuokraa maksettua. Joten en vittu tiedä mitä teen. Jossain luki, että pitäisi ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi viimeistään kun sairausloma loppuu. Se loppui elokuussa, joten en tiedä voinko sen edelleen tehdä vai en. Ja juu, voisin soittaa Kelaan ja kysyä, mutta kun olen niin vammanen ja lapsellinen, etten vaan pysty. Heh, puhelinvammaisuus ottaa aivoon. Ja mun saamattomuus, laiskuus ja vaan kaikenpuolinen paskuus ihmisenä. Ja lihon. Oon lihonut ihan kunnolla, Ja nyt vaan juon lisää. Turhia kaloreita. Ja syön lähinnä puuroa eli pelkkää hiilaria.

Epätoivo ottaa taas vallan. Mä en vaan pysty, mun pää ei kestä elämää.

Mä putoan koko ajan. Nään itteni putoamassa kaivoon, jonka pohjaa mä en edes näe. On ihan pimeää, pieni valonpiste näkyy, ehkä. Mutta en ole varma. Kun tuntuu, etten mä ole siellä pinnalla missään vaiheessa ollutkaan.
Miten kaikki voikin vaan paskentua koko ajan?

Pää pinnalla, voin hetken hengittää

Join taas eilen, taas turhan paljon. Mut sentään toinen päivä oksentamatta, wou. Lihon, mahtia.

Tuntuu jotenkin normaalimmalta. Haluan kyllä edelleen ahmia kaikkea, mutta oon pystynyt pysymään kartalla. En kyllä oo muuta uskaltanu syödäkään kuin puuroa ja omenoita, mutta onhan sekin jotain. Eilen kulutin aikaa kauppakierroksella, vertailin hintoja ja sain vähän liikuntaa. Tein jopa vähän lihaskuntoa, pitkästä aikaa. Tänään oon vaan maannu, mutta se on tuntunut semiookoolta. Meinasin kyllä mennä kävelylle, muttei tuo sää oikein houkuta. Pää tuntuu jotenkin selkeämmältä. Vaikka ruoka on mielessä koko ajan, se ei ole ihan niin voimakkaan hallitsevaa tänään.

Joten voisin sanoa, että ihan siedettävä päivä.
Vaikka lihonkin.
Enkä menny luennolle.
Ja hakkasin kättä taas käsipainolla. Enkä onnistunut.
Ja haluan viiltää kaulan auki. Mutten pysty.
Ja kuolla.

Onneksi tääkin loppuu joskus

Taas. VITTU TAAS.
Mun piti olla oksentamatta tänään. Selvisin jokin aikaa ihan hyvin. Tai en hyvin. Turvauduin puuroon ja omenoihin. Vähän kans tollasta kasvissoijasuikalepataruokaa. Ahmin epätoivoisesti omenoita, kunnes olin täynnä. Sitten kävin tupakalla, söin omenan, kurkkua, lisää omenoita. Suunnitelma oli vaan syödä niitä kunnes oon niin täynnä, etten pysty liikkumaan. Söin itseni täyteen. Ja olin saatana syönyt säännöllisin väliajoin, nälkä ei todellakaan ollut. Sitten ei vaan enää pää kestänyt. Vaikka maha oli valtavan kokoinen, kivistävän täynnä. Melkein litran paketti jätskiä ja 4 muffinssia. Kolmannen kohdalla alkoi yököttää, mutta loppuun söin. Oksensin neljä kertaa, paljon myös omenaa. Mulla ei varmaan kohta ole hampaita enää. Ne on muutenkin luonnostaan aika pienet ja köppäset ja nyt sulatan niitä joka vitun päivä tällä saatanan pelleilyllä.

Mutta täytyy myös todeta, että en mä erityisen pahoillani ole. Koska siinä vaiheessa kun päätinkin avata sen jäätelön, laskeskelin, että kalorit oli jo lähempänä 2000, mikä ei ole hyvä. Ja kun kerran oksensin myös omenaa aika paljon ja vaikka otetaan huomioon, että mättöpaskasta ehtii jotain imeytyä, kalorit on nyt pienemmät kuin ennen hulluuden hetkeä. Ja olihan se hetken hyvänmakuista.

Ne perkeleen sipsit vaan pyörii edelleen mielessä. Sellanen kunnon megapussi ja 2 dippiä ja sit vaan ahtaisin. Mutta sitten ainakin on pakko oksentaa. Meinasin jo tänään, mutta yritin selvitä edes päivän. Mutta en pystynyt. Musta on tullut ihan uskomattoman heikko. En osaa olla syömättä hetkeäkään, en osaa edes satuttaa enää. En osaa, en pysty. Se on säälittävää ja vitun noloa. Ja kun mä olen tehnyt hirveästi töitä sen eteen, vuosia, ja nyt se on poissa. Uskoisin, että se liittyy siihen, että terapiassa on johonkin vähän edetty ja puhuttu ihan oikeistakin jutuista. Mun pää on sekotettu, oon taantunut johonkin hirveään paikkaan, jossa tunteet on olemassa ja mä olen täysin hyödytön läskikasaihminen. Joten vittu mitä paskaa sekin. Nyt kun se tosiaan tässä kohta loppuu niin mä jään sitten vaan entistä karseampaan tilanteeseen. Ikinä ei ole jokapäiväinen elämä, jokaikinen hetki ollut tällaista. Näin herranjukeli vaikeaa. Kunnon sotaa itseä vastaan.

Että vittu kiitos. Vittu KIITOS.

Kiitos siitä, etten ole ikinä kokenut sellaista ahdistusta kuin viimeisen vuoden aikana.
Kiitos siitä ensimmäisestä kunnon itsemurhayrityksestä.
Kiitos paskoista lääkkeistä.
Kiitos kaikista niistä loukkauksista, joita mulle on "hoitohenkilökunta" jaellut.
Kiitos siitä, että ootte puhuneet mulle niin kuin asennevammaiselle idiootille.
Kiitos niistä ihanista hatusta vedetyistä diagnooseista.
Kiitos tästä orastavasta alkoholiongelmasta.
Kiitos tästä alati yltyvästä syömisongelmasta.
Kiitos tästä järkyttävästä itseinhosta ja koko itsetunnon romahduttamisesta.

Ja kiitos siitä, että nyt on ainakin selvää mitä mä haluan tehdä.
Mitä mun pitää tehdä.
Ja kukaan ei voi ainakaan sanoa, etten olis yrittänyt.

LIHON

Oon oksentanut tänään 10 kertaa. Hyvä, vittu jee.

OON NIIN VITUN TYHMÄ. Söin vaan vaikkei oikeestaan edes tehnyt mieli. Ja kun ei se kaikki tule ikinä ulos. Tuntuu että maha vaan imasee ittellensä varsinkin ne suurikalorimmat paskat.

Ja vieläkin tekee mieli sipsejä ja dippiä. Vaikka tiedän, että ensimmäisten parin kourallisen jälkeen ei edes maista enää mitään, suuhun sattuu ja oksettaa. Ja kun mulla on jääkaapissa 2 kermaviiliä, jotka pitäisi johonkin käyttää. Ja dippikin, jonka se mun kaveri jätti.

Miten mun ajttelu on yhtäkkiä muuttunut näin oksennuskeskeiseksi? Ennen söin juttuja, joissa on enemmän kaloreita, mutta laskin ne vaan mukaan ja yritin kompensoida muina päivinä. Nyt kaikki on oksennettavaa. Paitsi kasvikset, puuro ja itsetehty, tarkasti laskettu terveellinen ruoka. Tai niissäkin vaan pienet määrät. Heti kun maha tuntuu sellaistenkin jälkeen täydeltä, houkutus oksentaa on iso. Mun päässä tapahtui jotain kamalaa paaston jälkeen. Syöminen on lähtenyt ihan käsistä. Vaikka mun piti ruveta opettelemaan normaalia syömistä, vaikka mun piti jatkaa laihduttamista. En käsitä miten muutama viikko ja kaikki on ihan levällään. En oo moneen päivään laskenut kaloreitakaan kunnolla. Ja haluan vaan sitä alkoholia. Vaikkei sekään mitään auta. Ensimmäisten ihana nousuhumala on mukavaa, mutta siitä eteenpäin se on ihan turhaa. Ja kun mä yhdistän siihen aina ihan hirvittävät määrät ruokaa kun pelkään seuraavan päivän huonoa oloa. Ja sitten kun mulla on paljon ruokaa, mulla on myös paljon juomaa. Määrät on tuplaantunut.

Tappakaa mut, pliis.

Tää ei oo hallinnassa kyllä yhtään.

ÄÄ.
Tappelen ruokaa vastaan. Joka hetki.
Koko ajan tekee mieli jotain. Jotain jonka voisi sitten oksentaa.
Söin liikaa pähkinöitä, joten piti vähän yökkiä taas. Vaikka piti olla vihdoinkin päivä ilman oksuilua. Eilen söin ja join varmaan kolmen päivän kalorit.

Mahtavaa.

Suu ja hampaat on tosi kipeet. En edes maista kunnolla kun kieli on ihan puolikuollut. Pureskelu sattuu. Silti haluan vaan kaikkea. Kaikkea paskaa.

Mahatuska oli paha tänään. Ja kesti tosi kauan. Kiva sekin.

Olin kävelyllä ja ohitin 3 Kotipizzaa.
Haistakaa paska pizzojenne kanssa.

Pää hajoo

Riittääkö kalja?
Entä ruoka?
Haluanko vielä sipsejä?
Makeaa?
Muuta?

Kello, yhdeksän jälkeen ei saa enää alkoholia...

Meenkö lenkille?
Se kuluttaa kaloreita.
Se myös kuluttaa alkoholia.

Oon niin lihava, pitäis kuluttaa enemmän.
En jaksa, mitä väliä, ihan sama.

Kunhan vaan saan olla kännissä.

Meenkö lähikauppaan vai kauemmaksi?
Säästänkö rahaa vai kaloreita?

Mitä teen?
Telkkari?
Bloggeri?
Facebook?

Elokuvat?
Tv-sarjat?

Viillänkö?
Hakkaanko kättä?

Syönkö?
Oksennanko?

Ei aina jaksa

Heh, tuli pientä riitaa terapeutin kanssa. Korotin ääntä ja lähdin vetään vähän etuajassa. Puhuttiin syömisestä. Ja kun ei se tajua. Ja enemmän ärsytti se, että se luulee tajuavansa. Toki mä nyt ymmärrän, ettei terapeutti ole voinut kokea just samoja juttuja kuin mä, mutta tää syömis/ruoka/liikunta-systeemi on meillä ihan eri ääripäistä. Ja sitten se sanoo mulle, että syö säännöllisesti niin ei tarvi ahmia. NIIN. Sehän ei tullut itselle mieleen, enkä myöskään ole ikinä niin tehnyt. Sitten se sanoi, ettei koe puhuvansa mulle niin kuin idiootille, mistä valitin kans, ja että aina voi yrittää uudestaan.

Kuinka vitun monta kertaa pitää yrittää?!
Koska saa luovuttaa?
Mä oon yrittänyt, mä yritän.
Jossain vaiheessa vaan tulee seinä vastaan, eikä jaksa enää.
Vaikka läskiys inhottaa, ahmiminen ja oksentaminen on typerää ja tunnen itteni vaan koko ajan vammasemmaseksi, mä en siltikään tunnu välittävän tarpeeksi, että jaksaisin taas yrittää.

Oon kyllä vähän yllättynyt kuinka vähän mua ahdistaa tai millään tavalla haittaa, että häivyin kesken kaiken ja ettei edes sanottu hei tai sovittu uutta aikaa. Vähän nolottaa kyllä, mutta muuten en jaksa siitäkään välittää. Ihan sama, kohta sekin loppuu, joten mitä väliä?

Tänään muuten kaljotellaan, ihanaa!

Juu

Kaveri lähti. Tulin kotiin. Söin puuroa, salaattia, melkein puoli megapussia sipsiä, sadan gramman Geisha-levyn, karamelvohveleita. Ja koska tämä ei riittänyt, 4 palaa leipää ja törkeä määrä oivariinia, päälle mantelikaakaota. Oksensin salaattiin asti. Ja tuntui ihanalta, niin saatanan onnistuneelta.

Mulla olis ollut luento. Mutta menin mielummin kotiin ahmimaan. Eli luovutin kolmannen päivän kohdalla. Meinasin mennä kaupan kautta ja hakea taas jäätelöä, koska sen saa kyllä ulos. Olin vähän niin kuin antanut itselleni luva, mikä on ssaatanan typerää.

Menin sitten vielä juoksulenkille. Haluaisin jotain iltapalaa, mutten tiedä uskallanko syödä. Jos se taas vaan jatkuu ja jatkuu...

En oo vieläkään saanut tehtyä tota kuntoutustukihakemusta.

Vittu kun haluan kuolla.

Äsken oli vielä kovastikin kirjoittamista, mutta nyt näpyttely tuntuu liian raskaalta.

ääliö, vitun typerä läski

Haluan ahmia ihan koko ajan. Eilen syötiin kaverin kanssa sipsejä samalla kun juteltiin. Olisin halunnut oksentaa. Mua ahdisti, ällötti ja oksetti, mutta en voinut. Se vielä sanoi, että voisi mennä lenkille, jolloin olisin saanut olla hetken yksin, mutta ei se mennytkään. Koko ajan ajattelen, että kun oon hetken yksin syön ja oksennan.

Ja niinhän siinä kävi. Se lähti luennolle ja mä taas vedän sitä vitun leipää PLUS taas levy suklaata. Ja se varmaan alkaa kohta tulla takaisinkin niin melkein tulee kiire. Vittu mitä typerää paskaa. En ymmärrä miten mun ahmimishimot on näin noussut ihan uusiin sfääreihin. Tää on ihan jatkuvaa tappelua joka hetki. Lauantainakin ostin jätskiä ihan tarjottavaksi, mutta mähän vedin koko paketin ja just sain oksennettua ennen kuin tuo mun kaveri tuli. Ruokaongelma pahenee päivä päivältä.

Enkä taaskaan saa kaikkea ulos. Mä vaan lihon.

ällö

Näköjään mun rooli "juu, kivaa, jee, perhe, koira, ihmisiä" tulee taas ihan automaattisesti. Olin aivan ällöttävän pirteä ja hauska kun näin vanhempia ja hain niiltä patjan mun vierastani varten.

Ällöttävä on oikea sana. Sellainen mä olen. Oon lihonut ihan selvästi. Vituttaa kaikki ne vaatteet, jotka ostin, enhän mä voi niitä päälleni laittaa. En enää halua nähdä itteäni peilistä. Lihsutusvaiheessa katoin itteäni koko ajan, puristelin joka kohtaa ja sain siitä puhtia tehdä asialle jotain. Nyt haluan taas vaan kieltää koko läskiongelman olemassaolon.

Mutta miksi mun pitää syödä niin paljon?! Ja kun syön itseni oksettavan täyteen, pakkohan siinä on oksentaa. Puoli pakettia leipää tuli ulos kovin väkivaltaisesti, silmiin sattuu.

Ja nyt mä syön lisää.

ruma, rumempi, minä

Menin sitten viimein sinne vaateostoksille. Ja hyi vittu. Mä olen niin hirvittävän lihava ja ruma. Siis todella karsea, löllyvä, typerän muotoinen... ja vaan viallinen. Miten on mahdollista olla näin kauhee..? Kaikki vaatteet on mun päällä kauheita. Ja ostin silti jotain perusjuttuja. Kadun jo niitäkin kun tiedän, ettei ne oo kivoja. Joskus kyllä tykkään jostain vaatteista hetken, varmaan vaan kun järkytyn kun ne menee päälle, mutta sitten kun katonkin niitä uudestaan tajuan, että ne oli virheostoksia.

Mun rumuuskompleksiani ei todellakaan auta se, että nää hiukset on nyt todella järkyttävät. Värinpoistot ja vaalennus ei tehnyt hyvää. Ja nyt ne on osittain kellertävän vaaleat, osittain valkoiset ja vähän siniset. Oli loistava se sininen hiusnaamio, jonka oli tarkoitus poistaa keltaisuutta. Sellainen siis oli tossa Blonden väripaketissa. Mun hiukset on varmaan niin kuivat ja hajalla, että se sinisyys imeytyi niihin. Ja leikkelin niitä vähän lisää hetken mielijohteesta torstaiaamuna, joten ne on takaa vähän hapsuiset. Pitäisi siistiä, mutta en jaksa välittää.

Oon nyt sitten siivoillut tänään kun tosiaan tarjouduin majoittamaan mun kaveria. Kun se erosi sen poikaystävästä ja niillä on edelleen yhteinen kämppä, mutta tilanne niillä on melko sotkuinen niin se ei oikein tiedä kuinka paljon se haluaa samassa tilassa sen kanssa olla. Ja juu, olinhan mä hiukan humalassa kun sanoin, että tänne vaan, mutta olisin kyllä muutenkin tarjoutunut. Ollaan kuitenkin aika hyviä kavereita ja kun sen tilanne nyt on tollanen niin tottakai mä autan. Kun olen niin mukava.

Sen takia en sitten viiltänyt. Himotti kyllä niin vitusti. Ranne. Suonet. Isot.

Oon oksentanut tänään kaksi kertaa, hups. Eka oli kyllä melko pakko kun olin taas typerä, enkä ajatellut mun vammasta mahaani ja söin liikaa. Auttoi kun otin vähän tavaraa sieltä pois. Vaikka sainkin sitten hetken kärsiä, taas. Se on nyt taas ollut vähän typerämpi. Kun luulin jo, että olin saanut sen hallintaan.

No joo

OHO, lupasin kaverille, että se voi yöpyä mun luona...
Enhän mä voi mitään tehdä. Viiltää tai hakata tai mitään.
Kuolla tai muutakaan.

väsyttää ja vituttaa

Haluaisin laulaa. Kunnolla. Ääni vaan ihan paska ja heikko nykyään kun en ole sitä käyttänyt.
Mähän oon kuitenkin laulamista ihan harrastanut. Ja tutkintojakin tehnyt.

HA! En ole kyllä sitäkään ikinä oikeasti osannut.

Se mun keskivertoa hiukan korkeammassa älykkyydessä on huono, että oon sikäli hyvä monessa, opin nopeasti, mutten oikeasti ole ikinä paras missään. En kunnolla.

Mulle esimerkiksi matematiikka on helppoa, mutta en mä siinä erityisen lahjakas ole.
Oppiminen yleensäkin on nopeaa ja helppoa, mutta aina joku on parempi ja nopeampi ja fiksumpi.

Voisin oikeastaan tehdä mitä vaan, mutta tiedän, etten olisi ikinä alan paras.

Ja kun en mä halua tehdä mitään. Ei mua kiinnosta tarpeeksi.

Vitun terapia. Oon kohta vuoden käynyt siellä ja nyt vissiin oon jotenkin alkanut viimein luottaa ja kertoa itsestäni. Oikeita asioita.
Ja kohta se loppuu.
Ja mä taidan oikeasti tykätä mun terapeutista. Luottaa siihen ja haluta kertoa sille asiota.
Hyvä ajoitus, vitun ääliö.
Mä voisin jatkaa tossa dkt-jutussa muuten, mutta kun siihen sisältyy se ryhmäpelleily. Ja mun pää ei vaan kestä sitä. Ei millään. Muutenkin se olis kaksi kertaa viikossa sitä ja muut opiskelu- ja elämäjutut päälle. Tuntuu heti niin työläältä.

Kiva kun sain tänään Kelasta kirjeen, jossa sanotaan, että mun pitää tehdä hakemus työkyvyttömyyseläkkeestä eli kuntoutustuesta eli sairauslomasta. Kun ääliönä luulin, että se psykiatri tekee sen, tai siis että se tekee sen lääkärinlausunnon, jolla mun sairauslomaa jatketaan. Ja nyt mun pitää vastata vammasiin kysymyksiin kuten "Milloin sairautesi on alkanut?" ÖÖ.. kun olin 12-vuotias. Vai se kun oon ollut "hoidossa"? Tai ""Mitä tutkimuksia sinulle on tehty?" Ei mitään, diagnoosit on pellen touhua ja mutu-tuntumaa.
Ja muutenkin, ne kysymykset on työssäkäyville, normaaleille ihmisille. Ei "normaaleille" opiskelijoille, joilla vaan ei kantti kestä. Jotka on heikkoja ja paskoja ihmisiä. Jotka ei vaan viitsi mennä töihin. Minä.

Joten kiva.

Entä jos vaan viillän?
Kunnolla.

Peruskeskiviikko. Hullun elämässä.

Herään parin tunnin hikisten unien jälkeen, kahvia, aamupalapuuro ja telkkaria. Pyykkivuoro.
Mä voisin kyllä yrittää kuitenkin vaan käydä siellä minimanissa ja ostaa porkkanaa ja omenoita, vedän vaan niitä mahan täyteen, kyllä mä selviän vielä tän päivän, huomenna voin vähän juoda.
Laitan pyykkiä kuivumaan.
Meen saatana kauppaan ja ostan kaikkea ja syön ja oksennan koko pävän, kunhan vaan saisin oksennettua kun en halua lihoa vaikka ihan sama sekin.
Reilun tunnin lenkki siskon koiran kanssa, sen aikana muutan mieltäni noin neljä miljoonaa kertaa.
Vien koiran takaisin kotiinsa, sisko on tekemässä ihanan tuoksuista piirakkaa.
Vittu haluan jotain rasvaista ja ihanaa, mutten en jaksa mitään piirakkaa vääntää. Ostan saatana sipsejä kun ne vaan kummittelee mun mielessä koko ajan. Tai pakastepizzaa. Ei nää himot muuten mene.
Puhutaan siskon kanssa ruokaohjelmista ja terveysruoista. Molemmat tykkää puurosta.
No niin kun ne terveysjutut on oikeesti hyvää, voisin tehdä kuitenkin itte ruokaa, jotain kaalijuttua kun se on sesongissa ja halpaa. Ja kyllähän mä haluisin olla terve ja laiha. Mun pitäis vaan tosissaan mennä salille ja en oo taas juoksemassa ollut. Ja eihän mun oo pakko juodakaan huomenna, voisin kokkailla koko päivän. Ja lenkkeillä.
Kehittelen reseptejä päässä kun kävelen kotiin.
Pitäis vaan ensin tiskata ja sitten sen ruoan tekemisessä menee aikaa ja mun piti mennä vielä pyörälenkille. Ja kauhee nälkä, pakko vetää jotain heti. Ja en oikein jaksaisi minkään kunnon ruoan kaloreita laskea, helpompaa tää leipä. Jos mä teen huomenna ruokaa kun juon kuitenkin niin ihan sama vaikken laske.
Syön terveellisen välipalan, porkkanaa, leipää, raejuustoa, omena. Menen kauppaan.
Vittu oon taas niin urheilijan näkönen nää vaatteet päällä, en mä ny kehtaa mitään sipsipussia ostaa. Ja huomennahan alkaa viikonlopputarjoukset, olis varmaan sipsitkin tarjouksessa, ei niitä tänään kannata ostaa. Ja kun mä en vaan osta mitään niin en mä syö. Ajattele sitä vaa'an numeroa nyt vaan, vitun läski. Hummus ja kukkakaali olis sairaan hyvää ja täyttävää. 
Ostan porkkanoita, kukkakaalta, omenoita.
Mä ehdin katua tätä vielä, mutta ihan sama. Mä voitin! Miksei se tunnu hyvältä? Joskus tuntui...
Pyöräilen kotiin, tiskaan, teen hummusta. Dippailen siihen porkkanaa ja kukkakaalta. Katson telkkaria. Annoskoko pysyy kohtuudessa.
Oi piru, kello onkin jo noin paljon, mun piti mennä pyörälenkille ennnen Masterchef Australiaa... Ja pakko ruveta värjäämään hiuksia sen jälkeen. No pyöräilen huomenna, ei hätää, ja tuo syöminen taas väsyttääkin. Tekee ihan hulluna mieli jälkiruokaa. Jotain suklaista. Kaapissa on tummaa suklaata, voisin syödä pari palaa. Ei pari palaa onnistu ja se on leipomiseen muutenkin.
Syön pari porkkanaa ja pari omenaa. Syön sokerittomia karkkeja.
VOI vittu olisit nyt edes laskenut kuinka paljon niistä tulee yhteensä, saatanan läski ja vitun tyhmä possu!! Noin vaan yli viisisataa lisäkaloria!! Voisin saman tien kyllä lähteä kauppaan ja hakea ne sipsit. Ja suklaapatukat, ei kai niin väliä enää.
Oksennan pari kertaa.
Ihana tunne, jes se toimi. Nyt kun en vaan syö enää mitään tänään ja tilanne on vielä ok. Miten voikin ajatella, että olis vaan voinut jatkaa mässäämistä?! Ihan hullua...
Värjään hiukset, tulos ei ole ihan toivottu. Avaan koneen.
No voin mä vielä porkkanan ja omenan syödä, mähän oksensin sellaset uloskin. Ja ei niistä tuu niin paljoa kaloreita.
Syön porkkanan. Ja omenan. Ja leipää. Hummusta, porkkanaa, kukkakaalta. Suklaalevyn.
Jaa... VOI VITUN ÄÄLIÖ, SULLA MENI JUST NIIN HYVIN, SÄ OLIT VOITTAMASSA JO TÄN PÄIVÄN, VITUN LÄSKI, OKSENNA JO.
Oksennan.
Niin, niin, tätähän mä palkäsin, ei se vittu tule sieltä. Suklaakin varmaan jo imeytynyt vatsaihraksi ja kaikki loput on niin kovaa ja ahmittu isoina paloina niin onko ihmekään kun on vaikeaa saada toiseen suuntaan.
Juon vettä. Oksennan uudestaan.
No hyvä, edes vähän suklaata, sehän oli se pahin. Mutta ei todellakaan kaikki. Ja muutenkin vaikka kuinka olisi terveellistä niin kaloreitahan ihan liikaa  niin kuin aina kun pitää olla tällainen läskiääliö. Jos mä sulattelen hetken ja yritän uudestaan.
Odottaessa katon koneelta ohjelmaa ja leikkaan kynnet, koska ne raapii kurkkua.
Oho, tunti jo mennyt, voi saakeli, onko mitään järkeä enää edes yrittää..? Niinhän ne läskit ajattelee ja keksii tekosyitä olla tekemättä.
Juon vettä. Ja oksennan.
Hyvinhän se ulos tulee, hirvee haju ja maku vaan kun alkaa olla jo niin mahahappoista ja sulanutta, hampaat ei kyllä tykkää. Mutta ihana helpotuksen tunne, sekä fyysisesti että henkisesti. Vaikka kyllähän niitä kaloreita liikaa on silti. Eli epäonnistunut paska. Mun pitäis vaan kuolla.
Luen facesta, että maanantaina alkavalle kurssille tuleekin tuttuja.
No voihan perse. Pitääkö mun tosiaan lähteä vaateostoksille, olin ajatellu, että meen luennoilla istumaan taakse, eikä kukaan muutenkaan tollasella kurssilla mua tunne. Saatana. Mä oon niin saakelin läski ja hirveen näkönen. Eikä mulla edes ole vaatteita. Ja mun hiukset on hirveet. Ja naama ruma. Kiva nähdä kavereita.


Silmät on turvoksissa ja kurkku vähän arka.
Mä haluan itkeä.
Mä haluan kuolla.

Sekaisin päästään

Ei jessus mitä sotaa mun pääni sisällä käydään... Mä en meinaa osata päättää enää yhtään mitään. Mun mielihalut vaihtelee koko ajan. Siis viiden minuutin välein. Oon varmaan kolkytäkertaa tänään muuttanu mieltäni sen suhteen mitä syön, mitä teen ja varsinkin juonko kaljaa vai en. Mun alkoholihimot on ihan hirveet. Rupea nyt vielä alkoholistiksi, juu, hyvä. Siis ihan tosissani oon tänään ajatellut, että voin juoda, vaikka lupasin jo hoitaa siskon koiran päivälenkkeilyn huomenna samoin kun tänään. Kun sisko on kipeä, eikä voi kunnon lenkkiä tehdä. Ja justiinhan mä join lauantaina. Ja nukuin KOKO sunnuntain. Nukkuminen oli kyllä perkeleen kivaa. Oikeasti tuntui hyvältä kun oli alkanut taas sitä univelkaa kertyä.

Päättämättömyys ottaa päähän. Eikä mulla aina ole tällaista ollut. Siis ainakaan ruoan suhteen. Nyt joka päivä on niin epämääräistä sekoilua kun pää on täynnä ideoita, joista mikään ei tunnu hyvältä ja toisaalta haluan toteuttaa kaikki. Todella raivostuttavaa. Ja niin, sama ongelma sen suhteen mitä haluun kattoa. Oon aloittanut monenkin tv-sarjan seuraamisen, mutten sitten jaksakaan keskittyä ja unohdan mitä niissä on jo tapahtunut. Elokuviakin olis tarjolla, mutta en oikein jaksa katsoa.

Kun mikään ei kiinnosta tarpeeksi. Pienet tai isot asiat.

Hetkeksi sain jonkun ihme laihdutushulluuden ja keskityin vaan siihen ja oli helpompi olla. Sekin on kadonnut ihan täysin. Tai no toki yritän olla lihomatta, mutta en mä laihdu tällä touhulla. Tuntuu, että mä olen jossain tyhjiössä. Kellun vaan kaikkien vaihtoehtojen keskellä, mutten ole tarpeeksi lähellä yhtäkään, jotta saisin siitä kiinni. Epämääräisyys häiritsee tavallista enemmän.

Ja ilmoittaudun kahdelle kurssille yliopistoon. HA, varmaan saan ne tehtyä, toki. Hyi vittu kun oksettaa.

Hitto

Voihan perse.
Mulla tuntuu olevan jonkinlainen tarve ihmiskontaktiin. Vittu. Vitun biologia, vitun luonto. Ihminen jos joku on laumaeläin. Ja kai mäkin sitten oon. En vaan ole halunnut tai suostunut myöntämään sitä. Enkä halua edelleenkään, mutta nyt se vaan puskee entistä enemmän läpi. Juttelin siskon kanssa whatsapin kautta, jota ei muuten tapahdu ikinä, ja tykkäsin siitä! Kun avaan tietokoneen ja bloggerin, kaipaan uusia postauksia ja kommentteja. Ja kun oon lukenut, tuntuu ihan tyhjältä, että mitä nyt..?

Mun terapeutti kehotti käyttämään mun mahdollisuuttani soittaa sille. Kun kysyin miksi, se sanoi, että koska kaipaan juttuseuraa. Vaikka väitän, että mun on hyvä yksin, mä kaipaan muita ihmisiä, kaipaan kontaktia. Mun on oikeasti hyvä olla yksin, mutta kaipa se seurakin kelpaisi. Aina välillä. Ajoittain. Joskus. Ehkä.

Ei musta edelleenkään tunnu ikinä yksinäiseltä.
Mutta kai se on kiva purkaa jollekin.
Kun joku kuuntelee.
Kun joku ymmärtää mitä itse tuntee.

Mun terapeutti ei kyllä ymmärrä, sillai kunnolla, oikeasti. Me ollaan hirveän erilaisia ihmisiä, eikä sillä ole omaa kokemusta mistään mistä mä puhun. Mutta oon kyllä ruvennut kaipaamaan senkin seuraa.

Ei hyvä. En tykkää. Ei tunnu hyvältä idealta ruveta kiintymään kehenkään. Kaipaamaan kenenkään seuraa. Se loppuu kuitenkin jossain vaiheessa. Ja sitten tuntuu pahalta, sitten sattuu.
Ja muhun sattuu jo ihan tarpeeksi.

En osaa

Ho, minä ja mun kuvitelmat syömisen hallitsemisesta. Koko päivän oon vaan ajatellut ahmimista, koko päivän vastustin sitä. Tein hyvää ja terveellistä ruokaa. Ensin hajosin vaan vähän ja söin proteiinipatukan vaikkei ollut tarvetta. Mutta. Ilta on pahin. Vaikka kuinka yritän syödä niin kuin kuuluu, monta ateriaa, parin tunnin välein, niin ettei ehdi tulla karmea nälkä ja blaa blaa blaa. Ei se vaan auta. Silti illalla mä vaan haluan syödä ja sitten mä syön. Eikä se tietenkään ole nälkää, vaan jotain selittämätöntä ruokahimoa.

Iltapalana oli siis lisää pataruokaa päivältä, leipää, raakasuklaata ja proteiinipatukoita.

Mutta ihanuus sentään: oksentaminen ei ole ikinä tuntunut näin hyvältä. Mä en ole ikinä saanut tavaraa ulos näin helposti, nopeasti ja kokonaisvaltaisesti. Vaikka ei maha tyhjä olekaan. Mutta aika hyvin kuitenkin. Ihana helpotus, koska kaloreita tossa satsissa oli melko törkeästi. Olis vaan kiva tietää miksi se nyt onnistui kun melko varmasti jossain vaiheessa taas epätoivoisena ja itku kurkussa ihmettelen miksei se toimi.

Ruoka vituttaa. Miksi haaveilee syömisestä ja oksentamisesta? Mulla yleensä ylensyönti ja sitä seuraava oksentaminen on kuitenkin ollut aina vahinko tai että tilanne on vaan jotenkin jatkunut ja jatkunut. Nyt mä haaveilen oikein suunnittellusta ahmimisesta ja oksentamisesta. Ja miksi?! En vittu tiedä. Ja kun ei se oksentaminen edelleenkään ole mulle ihan itsestäänselvän helppoa. Just viime maanantaina kun vedin keksejä en meinannut saada mitään ulos. Siitä seuraava tunnetila on kyllä melkoisen karmea. Ja se oli suunniteltu pelleilykohtaus. Ja sitten kun vaan ahmin, en todellakaan oikeasti nauti siitä ruoasta. Öö, joten mitä hittoa?!

Eikä se vaa'an numerokaan liikuta enää yhtään niin paljon kuin vielä muutama viikko sitten. Jotenkin mulla on taas tosi vahvana ajatus siitä, ettei tää enää kauaa jatku kuitenkaan joten mitä väliä. Vaikka ei mulla edes ole mitään hyvää suunnitelmaa.

Oon nyt jotenkin ihan pihalla.

Minä vastaan maailma. Se toinen voitti jo.

Vähän helpompi olla tänään. Vähän. Kaloreita liikaa, eilenkin kyllä sekosin, vedin leipää ja oksensin, mutta nyt viimein alkaa tuntua, että kehon toiminta on tasoittunut sen paaston jälkeen. Painohan nousi ihan hullua vauhtia, kaikki tuntui vaan jäävän muhun kiinni ja ruoansulatus ei tietenkään ollut normitasolla. Tänään vihdoin paino on tullut pikkuisen alas. Kyllähän mä ihan oikeasti lihonut olen, mutten ihan niin pahasti kuin jo ehdin luulla. Ruoka- ja kokkailufantasiat täyttää mun päätä kyllä koko ajan, mutta ainakin eilen ja tänään niitä on ollut vähän helpompi vastustaa.

Ja samaan aikaan, samasta syystä tai jopa edellisen syynä, en tiedä, unettomuus. Voi vittu kun luulin jo, että pystynkin taas nukkumaan. Muutenkin kuin kännin ansiosta. Mun pää ja silmät on taas niin uskomattoman kipeät, varsinkin illalla ja ihan yhtäkkiä. Väsyttää mutta en saa unta. Sitten kun "nukahdan", ihan hirveää unta, hikoilen aivan hulluna. Viime yönä vaatteet oli oikeesti litimärkiä kun heräsin ahdistuneena. Mulla on nytkin hiki, mitä helvetin perseilyä tää on?! Sitten piehtaroin taas nihkeänä, kunnes aamulla nukun ookoosti ehkä pari tuntia. Ja ylösnouseminen saa pään tuntumaan tonnin kivenmurikalta. Ja oksettaa.

Vituttaa kun kaikki selittää, että liikunta ja terveellinen ruokavalio parantaa unta. PASKAT. Kun mä liikun ja syön oikein, mä en nuku. Sitten kun mä en nuku, jonkin aikaa mulla saattaa olla niin ylienerginen ja levoton olo, että mä liikun enemmän. Enkä sitten ainakaan nuku. Ja lopulta mä väsyn ja joko vedän naamaani kakkua ynnä muuta kivaa tai vedän laatikon viiniä. Joka saattaa johtaa viikon tai parin "rappioputkeen", jonka aikana mä nukun, syön, juon ja lihon. Ja oon nyt tätä saanut tässä yli vuoden päivät ihmetellä, joten mistään yksittäisestä jutusta ei ole kyse. Joten mitä helvettiä, oikeesti?! Olenko mä vaan tosissaan niin viallinen, jollain niin perimmäisellä fyysisellä tasolla, että en toimi niin kuin muut? Oon kuitenkin yrittänyt ajatella tätä järkevästi ja sanoa, että se on mahdollista, mutta hyvin epätodennäköistä. Ja sitten olen tullut siihen tulokseen, että juu, kyllä, vikaa vaan yksinkertaisesti jollain geenitasolla. Sitä ei lääkkeet tai terapia muuta.

Hirveää pölötystä, itsevihaa, tuskaa ja valitusta

Tunnin lennki, sekä juoksua että kävelyä. Terveellistä ruokaa.

Herkkuahmimisoksennushimo. Leivonko, ostanko, enkö, typerää, järkevää, laihdunko, lihonko. En voinut ajatella mitään muuta.

Tunnin pyörälenkki. Kaksi pakettia keksejä. Puolitoista tuntia oksentelua, maha ei vaan tyhjene. 
Mikä vittu siinä on?!

Kauppaan. Leipää, kaljaa, pähkinöitä..
Kalja on kaveri, heti tuntuu paremmalta.

Mun selkä on edelleen jumissa, kunnolla viallinen, helmikuun itsariyrityksen yhteydessä pikku hupsisjutusta kun putosin portaat alas. Tai siis lensin portaat alas. Ihan suoraan sille alimmalle portaalle. Joka on sattuneesta syytä rikki, heiluu kun siihen astuu. Siitä lapaluiden kohdalta, ihan keskeltä, en saa sitä auki. Sattuu aina kun yritän suoristaa ryhtiä. Se tuntuu vaan pahenevan.

Mä en ole ikinä vihannut itseäni näin paljon. Siis se vaan lisääntyy koko ajan. Mä en ole oikein ikinä ymmärtänyt sitä, että ihmiset satuttaa itseään koska ne kokee ansaitsevansa vaan kipua ja tuskaa.

Nyt mä ymmärrän vähän paremmin. Mulla on hirveä halu satuttaa itseäni, rikkoa jotain, tehdä haavoja, kuristaa, polttaa. Tai ihan vaan syödä paskaa, juoda alkoholia ja polttaa tupakkaa.

Ihan vaan koska olen niin paska ja hyödytän LÄSKIkasa, joka ei mitään muuta ansaitsekaan.

Mä todella vaan lihon koko ajan. Tänäänkin pyöräillessä, matkalla kauppaan keksien luo, ajattelin, että tänään mulla olisi mahdollisuus laihtua jos vaan en mene kauppaan. Silti mä vaan menin. Vaikka laitan taas seuraavana aamuna sen numeron mun ruoka- ja oksennuspäiväkirjaan. Ja mä kirjoitan siihen "TYPERÄ LÄSKI, LOPETA SE LIHOMINEN NYT JA HETI".

Mä en oikeasti tiedä olenko vain vainoharhainen vai jotenkin vaan niin oksettavan lihava ja ällöttävän näköinen, että kaikki vastaantulijat tuijottaa mua. Oikeesti, tänään on tuntunut, että kaikki vaan kattoo ja arvostelee. Ajattelee vaan, että mitä tuokin läski tuossa pöräilee, menee kuitenmin kauppaan ostamaan kaloreita. Ja niinhän mä teen. Meen kauppaan ja ostan kaikkea mitä en todellakaan saisi syödä. Minähän olen jo herkkuni syönyt, ne näkyy ja tuntuu joka kohdassa.

Ja mä oon taas ruvennut polttamaan joka päivä . Vitun järkevää sekin. Ei olis varaa muutenkaan ja ei se mulle mitään kiksejä anna. Silti mulla on aina ollut siihen jokin ihme himo. Ja muka menen juoksulenkille, ha! Pyöräilen joka paikkaan, tosi tehokkasti, juu.

Haluan hakata kättä, mutta tuun vissiin tapaamaan perhettä taas vaihteeksi ja vasen käsi on jo nyt ihan hämärän värinen ja turvonnut. Näkyvästi siis. Puhuin äitin kanssa eilen puhelimessa ja se sanoi, että voitaisiin kaikki siskokset tulla käymään kun ei ole nähty aikoihin. Mä justiin olin siellä edellisenä viikonloppuna, en ymmärrä miten ne kuvittelee, että itsenäistyneet lapset tulee käymään joka viikonloppu?!

Musta on tänään tuntunut siltä, että mä alan oikeasti tulla hulluksi.
Mä VIHAAN itseäni, en usko kun ihmiset sanoo välittävänsä, haluan juoda joka päivä, oon vainoharhainen, pelkään poistua kotoa...
En mä ole ikinä tuntenut tällaista itseinhoa. IKINÄ. Terapia saa mut vihaamaan itseäni. Kun kaikki mun viat käydään läpi. Kaikki mun vammaisuudet, ongelmat ja esteet. Jotka on kaikki pitkälti vaan MINÄ ITSE.

Musta tuntuu, että mä hukun.
Mä en tiedä enää mistään mitään.
Mä en halua mitään.
Mä haluan kaiken.
Mä haluan kuolla.
Mä haluan kokea tuskaa.

Ainoa vaihtoehto on kuolla.
Siltä nyt tuntuu.
Siihen mun logiikkaa päätyy.

Ei ole muuta.
Kuin se odottava tyhjyys.

En mä kestä tällaista samaa. Tai vielä pahenevaa.
Kun tuntuu, etten mä ole pohjalla käynytkään.