plöö

Haluun kuolla. Haluun laihtua.

Masentaa aivan helvetisti. Syön koko ajan liikaa. Ja nyt se on viimeistään varmaa kun oon taas viikon laskenut kaloreita.

Vittu kun vihaan itteäni. Mieli on uskomattoman ristiriitainen ja ajatukset vaihtelee koko ajan. Välillä haluan vaan lopettaa syömisen kokonaan. Mut vähän pelkään sitä, et oon jo tehnyt jotain vahinkoa ruoansulatussysteemilleni. Sit haluun taas laihduttaa samalla lailla kuin ennen, mut entistä pienemmäksi. Vaikka tiedän, että väsyn siihen taas ja oon kohta tismalleen samassa tilanteessa. Plus miksi haluaisin olla sairaalloisen laiha? Toisinaan kaikki masentaa niin helvetisti, että en jaksa itteäni ja haluun vaan kännäillä ja ruveta vaikka alkoholistiksi. Ja vaikka sitten tappaa itteni. Ja joskus tulee sellaisiakin hetkiä, jolloin päätän ruveta terveeksi, laihduttaa pikkuhiljaa, syödä tasapainoisesti ja liikkua maltilla.

Voi kun jäisin vasn auton alle tai muuta vastaavaa.
Tsppakaa mut. Mun ei tarttis.

Vitun vitun vittu, haluun kuolla

Kirjoitettu 27.9.
En viiltäny. Epäonnistuminen pelotti vaan niin paljon. Join ja söin aivan vitusti. Keskiviikon aikalailla nukuin, illalla olin muutaman tunnin hereillä. Lopetin syömisen keskiviikkona ja torstaina, oli vaan pakko. Muuten olisin tehny jotain typerää, mikä olis vituttanu kauan sen jälkeen. Se helpotti kyllä oloa aivan valtavasti. Päässä oli niin rauhallista ja levollista kun syömistä ei tarvinnut miettiä. Ei tarvinnut miettiä mitään muuta kuin mitä sitä tekisi. Mitä huvittaisi tehdä. Hassua kuinka se taas onnistui noin vain. Päätin vaan, että otan vähän lomaa syömisestä ja ei siinä ollut mitään ongelmaa. Suolisto-oireet tuli kyllä heti torstaina. Oon selvästi saanut jonkinlaista vahinkoa aikaan viime vuoden paastoiluilla. Oli melko tuskaisaa kun perjantaina yhtäkkiä söinkin ihan normiruokaa. Ensin sh-polilla ja sit vanhempien luona.

Tänään 2.10.
Mun on taas pitänyt kirjoittaa, oon halunnut purkaa asioita tänne. Jotenkin se vaan on niin rankkaa ja vie mun kallisarvoista aikaani. HO. Huvittavaa kuinka musta tuntuu, että on kiire, vaikkei ole mitään päivätyötä tai opiskelua. Nyt oon taas kännissä, avasin viinilaatikon vähän yhdentoista jälkeen. Eli joo, vitun loistavasti menee. Masennus on pahentunut aivan perkeleesti sen myötä kun ruoan ja syömisen hallinta ja kontrollointi on hävinnyt. Mulla ei ole mitään mihin tukeutua, mitään minkä takia nousta aamulla ylös. Onhan mulla edelleen se J, mutta ei paljon auta. Ja sen takia varsinkin pitäisi laihduttaa, olla nätimpi. Alan olla oksettava. Vaikka se vakuuttelee toista.

Olin eilen luennolla syömishäiriöistä. Siellä puhui itsekin syömishäiriön sairastanut ihminen. Oli melko hyytävää tajuta, ettei se motivoinut mua parantumaan yhtään. Ainoa lohduttava juttu oli se, kun se sanoi että aina voi palata takaisin. Haluan niin helvetista palata aikaan viisi kiloa sitten. Kun ei ollut hiilariturvotusta. Kun maha oli pienempi. Kun vaatteet oli melkein jopa kiva juttu. Se sanoi, ettei parantumisen yrittämisellä menetä mitään. Musta kyllä tuntuu, et oon menettänyt aivan helvetin paljon. Kaikki kokemus elämänhallinnasta on mennyt. Itsekunnioitus varsinkin. Nyt tuntuu, että oon vaan täysin arvoton kasa paskaa kun en edes osaa olla lihomatta.

Olis ollut terapia tänään, mut en mennyt. Osaksi koska oon kipee eli flunssainen. Mut paljolti, koska en halua, ei huvita. Ei ole IKINÄ aikaisemmin ollut tällaista. Silloinkin kun todella tuntui, ettei se mitään auta ja terapeuttikin vitutti joka kerta, menin ja halusin mennä. Nyt tuntuu, että multa on lähtenyt kaikki. Kaikki toivo paremmasta, kaikki elämänhalu, kaikki ilo. Mulla ei ole mitään mihin tukeutua, mistä pitää kiinni. Sillä luennollakin kuvailtiin syömishäiriötä pelastusköytenä, joka otetaan käyttöön kun ei pysty käsittelemään omia kokemuksiaan ja tunteitaan. Yhdyn tohon ihan täysin. Nyt mä oon luopunut erittäin isosta osasta mun syömishäiriötä. (Saatatte huomata, että toistan sanaa syömishäiriö. Se on ihan sen takia, että se todella uppoaisi mun kallooni. Edelleen se on vaikea myöntää ja jos hetkenkin menee paremmin, oon vakuuttunut, ettei mulla ole mitään ongelmaa.) En laske kaloreita, oon syönyt PALJON  puuroa, leipää, perunaa eli sitä hirvittävän kamalaa ja vaarallista hiilaria. Oon luopunut tietyista kellonajoista, vaikka yritänkin suunnitella päivän niin, että söisin kolmen tunnin välein. Sain ateriasuunnitelmankin, mutta se on niin täynnä leipää/hiilaria, en voi millään sitä noudattaa. En hypi vaa'alla koko ajan. olin noin puolitoista viikkoa tietämättä mitä painan. Mut kaiken päälle, en nuku. Tai siis nukun, mutta laatu on paskaa. Oon niin helvetin väsynyt koko ajan, kaikilla tavoilla. Se tietenkin paskentaa kaikkea yleisesti ja vaikeuttaa elämistä. Silloin tulee himo kännäillä. Ja kun kännäilen, syön. Eli lihon taas lisää, vaikka se aiheuttaa mulle aivan valtavaa ahdistusta. Vittu kun oon fiksu.

Päässä on taas soinut "haluan kuolla". Se tulee aivan kutsumatta. Itkettää, mut ei se edelleenkään onnistu ilman seuraa. Se on (kai) positiivista, että onnistuin vähän itkemään Jn seurassa. itkin väsymystä ja läskejä ja se lohdutti. Se eilenkin oikein erikseen sanoi, että mä oon tärkeä sille, Mua rupes itkettämään, enkä oikein osannut reagoida. Se on liian ihana tällaiselle idiootille. Ja mulle tuli toissapäivänä sellainen ajatus, että lähtisin baariin ja ottaisin mukaani jonkun täysin randomin. Ihan vaan, että Jllä olis syy jättää mut. (Epäiröin kirjoittaa sanan "jättää", koska se viittaa seurusteluun, enkä edelleenkää oo varma voidaanko meidän juttua kutsua seurusteluksi. Vaikka oonkin siellä yötä harva se yö ja vähintäänkin nähdään joka päivä.) Se menee kotipaikkakunnallensa viikonlopuksi eli voin rauhassa sekoilla. Heti kun se sanoi, että on menossa sinne, rupesin suunnittelemaan kännäilyä. Bulimiabileet olis ollu vielä jokin aika sitten selkiö, mutta
MINÄ EN ENÄÄ OKSENNA. Sen mä todella haluan lopettaa. Aina voi laihduttaa, mutta oksentamisen tekemiä vaurioita ei niin vain korjata. Varsinkin ne hampaat.

Oon vitun ristiriitainen. Samaan aikaan haluan kuolla, eikä millään ole mitään väliä ja kuitenkin välitän oksentamisen aiheuttamista haitoista. Eilen kun päässäni suunnittelin tän päivän sekoilua, mä vähän pelkäsin itteäni. Että puolivahingossa tapan itteni. Tänään se on tuntunut pelkästään kivalta ajatukselta. Sikäli mulla on turvallinen olo, koska jos tuntuu, että saatan tehdä jotain, joka kaduttaa, voin soittaa vanhemmille, terapeutille (riippuen kellonajasta) tai ihan vaan päivystykseen. Hassua, kuinka sekin on muka nykyään vaihtoehto. Ennen oli täysin selvää, etten ikinä kehtaisi mennä "pahan olon" takia sairaalaan. Nyt se on oikeestaan vaan lohdullinen ajatus. Aina on ihmisiä, jotka yrittää auttaa. Aina on joku, joka voi ottaa vastuun sillä hetkellä kun ei itse pysty.

Tää teksti alkaa olla melkoisen pitkä.
Kiitos kaikille, jotka lukevat loppuun asti. Pelkästään se, että Blogger näyttää useampia katsomiskertoja auttaa.

Ja se, että mulla on 45 lukijaa <3 Aivan uskomatonta kuinka kivalta tuntuu, että ihmisiä kiinnostaa. Että joku jaksaa lukea. Että joku välittää.
Te olette kaikki ihan  hirveän tärkeitä. Eikä tää ole vain känni :D ihan oikeesti. Kyllä mä hävettävän usein kyylään, josko olis kommenttia tullut. Ja kuinka monta katselukertaa tekstit saa.

Se on kans pitänyt kirjoittaa, että multahan saa aina kysyä ihan mitä vaan ja kommentoida ihan vapaasti. En usko, että erilliseen kysymyspostaukseen tulisi kovin paljoa materiaalia. Joten pistäkää kommenttia jos vaan vähänkin siltä tuntuu.

Jos jos on jotain postausideoita, tänne vaan!

Eipä ole hetkeen mennyt näin paskasti

Taas kännissä. Tekee niin helvetisti mieli viiltää. Tehdä jotain saatanan typerää ja mielellään vaarallista. Ostin uusia teriä, niin paljon haluan. Viimeksi oon viiltänyt joulukuussa, jolloin terapeutti joutui viemään mut päivystykseen. Ja tiedän, etten saisi minkäänlaista tyydytystä muista kuin tikattavista haavoista. Ja seuraavana päivänä kyllä vituttaa kun niiden parantumista pitää odottaa. Ja meenkö muka itse päivystykseen? Enpä usko, pitäis soittaa jollekin. En haluaisi sitäkään, että ne joudutaan avaamaan uudelleen ja se kaikki häslinki, että kuka edes suostuu siihen. Viimeksi tehtiin selväksi se, että sain olla kiitollinen kun joku sen teki. Ja tiedän, että oli mulle paljon helpompi se, että ne avattiin ja tikattiin kuin se, että ne olis vaan sidottu ja annettu parantua sellaisina. Oonkin kiitollinen, enkä haluaisi vaivata uudestaan samanlaisella jutulla.

Viimeksi join koiravahtina siskon luona lauantaina, jolloin jännästi myös kirjoitin tänne. Jotenkin blogger on jäänyt kun tuntuu, että on koko ajan kiire. Kiire, ihmisellä jolla ei ole mitään tekemistä. Kuin syödä, liikkua ja lihoa. Toki se J on vienyt aika paljon aikaa. Koskahan kehtaan sen nähdä kun vaan turpoan koko ajan. Auttaa paljon tää kaljan kittaaminen ja leipominen. Mä oon niin väsynyt koko ajan. Vitun hormonit taas, mun unet menee vituilleen niiden takia. Ja väsymyshän tietenkin vaikeuttaa aivan kaikkea.

Mä oon vitun epätoivoinen. Syöminen menee vituilleen koko ajan. Syön siis liikaa, varsinkin hiilaria. Kun kaikki sanoo, että voin syödä, mutta en mä osaa syödä sopivaa määrää. Ja nyt tosissani yritän lopettaa oksentamisen. Laihduttaminen on kuitenkin helpompaa kuin uusien hampaiden hankkiminen. Plus tietenkin kaikki muut paskuudet, jotka oksentamisen mukana tulee. Aina kun jotain syön, haluan lisää. Vaikkei ole enää nälkä koko ajan, koska oon syönyt isompia annoksia. Tätähän mä pelkäsin, että kun annan itselleni luvan syödä, en lopeta. Pelottaa niin helvetisti. Se että en missään vaiheessa onnistu syömisessä ja lihon vaan, kunnes joudun aloittamaan alusta koko laihdutusurakan. Mielummin kyllä kuolen, se on selvä. Mutta enpä ole aikaisemminkaan kuolemisessa onnistunut, joten pelottaa. Mä en pysty elämään läskinä. En vaan voi. En halua.

Nytkin oon heittänyt hukkaan kuukausien työn. Vaikka tiedä, että pitäisi ajatella niin, että syömisen opettelu vaatii aikaa, Mähän joudun etsimään täysin uuden tavan ajatella koko jutun, koska en oo ikinä syönyt "normaalisti". Tottakai se on vaikeaa, hidasta ja työlästä. Kuinka paljon vaan ehdin tehdä itselleni vahinkoa? Tiedän senkin, ettei kaikki tää energia, jonka oon itseeni ahtanut, ole mennyt läskiksi, oon kuitenkin liikkunutkin ja kunto paranee koko ajan.

Silti... Haluan kuolla, ei tarvisi ajatella, tuntea, kärsiä. Aina välillä, nykyään useammin vituttaa kun en onnistunut silloin joskus kun tosissani yritin. Perjantaina oli jännä hetki kun tuntui, että pelkäsin, että teen itselleni jotain. Ikinä ei oo sellaista ollut, lähinnä oon vaan toivonut, että sekoaisin ja tappaisin itseni. Silloin tosin olin koiravahtina, että ehkä se vastuu teki sen. Koska nyt ei pelota, nyt vaan todella haluaisin viiltää itseni hengiltä.

Tästä ei tule yhtään mitään

Auttakaa. Tappakaa mut.

Nyt on sitten tullut oikein kunnolla kerättyä sitä läskiä. Ihan tosissaan. Voidaan puhua jo reilusta neljästä kilosta. Koska oon vaan syöny. On tullut oksenneltua myös, mutta lähinnä syötyä. Hillaria, leipää varsikin. Koska oon idiootti ja antanut itselleni anteeksi sen, että oon syöny. Ajatellut, ettei se yksi päivä haittaa, Mutta kun nyt siitä on tullut melkeinpä jokapäiväistä. Maha huutaa hoosiannaa harva se päivä, mikä johtaa tietenkin siihen, että taas on maha kipee ja täynnä ilmaa koko ajan. Mun ei olis ikinä pitänyt ryhtyä "parantumaan". Miten mä saatoinkaan kuvitella, että voisin olla normaali? Että mun ei tarvitse laskea kaloreita (melkein 2 viikkoa ilman laskemista!), saada miinuskaloreita, tuntea nälkää 24/7. Miten, miten mä voin olla näin helevetin idiootti??!! En mä osaa syödä normaalisti, mä en voi olla rento syömisen suhteen. Mä en hallitse hiilaria. Nyt pitäis taas kerran vetää ne ihan minimiin ja kärsiä monen päivän vieroitusoireet. VITTU Se vitun mieskin vaan kehuu kun oon muka niin söpö ja näytän hyvältä. Aloin jo melkein uskoa. Tuntui jopa kivalta kun sh-polilla sanottiin, ettei sais enää paino mennä alemmas. Tuntui siltä, että mä saan syödä. Hetken tuntui siltä, että hyvä tästä tulee. Mutta ei tule. Ei todellakaan.

Piti mennä Kelaan tänään jonottamaan kun olen niin typerä, etten oo sitäkään saanut hoidettua ja nyt on tosissaan rahat loppu. Mahaan vaan sattuu niin perkeleesti ja tuntuu vitun krapulaiselta. Eilenkin piti sit vetää vituiksi kaikki, olin jo kertaalleen syönyt ja oksentanut. Melkein nukahdin jo yhdeksän aikaan, mutta J tuli käymään, olin niin väsynyt, että jäin kotiin, en saanutkaan unta, söin. Ja jatkoin syömistä. Ja jatkoin lisää. Varmaan vähintäänkin kolmen päivän verran energiaa. Ja ei, en oksentanut. Koska en vaan jaksanut ja se on niin raskasta. Vajosin vaan lattialle itkemään kun mä en saatana enää jaksa tätä. Liikuntasuunnitelmat oli eilen vielä kovat, nyt tuntuu enemmänkin siltä, että haluaisin kaikkein eniten vaan lopettaa syömisen. Jääkaappi vaan on aivan täynnä kasviksia, jotka menee huonoksi. Salaattikin on ollut siellä vaikka kuinka kauan kun on tullut vedettyä kaikkea muuta naamaan. Melkein tosissani taas harkitsin itseni puukottamista. Ihan kunnolla tohon keskivartaloon. Sen luulis aiheuttavan sen verran vahinkoa, että joutuisin sairaalaan ja voisin olla syömättä. Tai ainakin syödä vähemmän. Kyllä, tiedän, vitun hullua. Hyvin mahdollisesti aiheuttaisin jotain pysyvää vahinkoa mahaan  ja suolistoon, vatsanpeitteisiin ja lihaksiin. Vaan sen takia, että mun ei tarvitsisi miettiä syömistä näin paljon. Etten jatkaisi tätä lihomista.

Keho tosin antoi merkkejä paremmasta voinnista tossa viime viikolla. Nimittäin kuukautisten muodosssa. Viimeksi joutunut niistä kärsimään tammikuussa joten tuli pikkusena yllärinä. Ja vitutti. Se on niin inhottavaa. Ja aiheutti järjetöntä ruoanhimoa ja unettomuutta. Että vitun kiva kun voin paremmin. Mitä paremmin mä voin fyysisesti, sen huonommin menee henkisesti. Mun on niin paljon helpompi olla itseni kanssa kun on nälkä, heikottaa, sydän hakkaa ja väsyttää. Keho ei reagoi enää niin voimakkaasti syömiseen, ei oo ollut niin usein nälkä, päässä ei heitä aina kun nousee ylös. Mutta nyt mä haluan vaan kuolla. Haluan hakata itteni. Hypätä mereen. Ihan mitä vaan.

Mä en vaan pääse yli siitä kuinka typerä mä olen. Miksen mä ole jo oppinut, etten mä voi syödä? Jos vetäisin vaan nesteitä tänään, mahakin sais lepoa. Pakko vaan mennä joogaan. Ja edelleen sinne Kelaan. Vaatteitakin pitäis pestä jos aikoo ihmisten ilmoille mennä. Juokseminen olis kans hyvä. Tai pyöräily. Normisti listaisin tähän ruoanlaiton, mutta hyi saatana kuinka ällöttää koko ajatus. Tää kämppäkin on helvetin saastainen taas.

Herranjumala kuinka huono olo... Maha pömpöttää ja tuntuu täydeltä. Oksettaa, mutta ei siitä tule mitään. Tungin jo sormet kurkkuun, mutta ei tunnu missään. Vittu.

Vitun vaikee elämä

Paha mieli. Ahdistaa. Haluun kuolla. Se soi taas päässä.

J on vitun ihana. Oon ollu sille hiton rehellinen ja suhtautuu kaikkeen ihan saakelin hyvin. En tajua. En oikeesti tajua sitä. Miten onkin kohdalle osunut tollanen ihminen?! Se on niin huomaavainen ja rehellinen. Mä pystyn olemaan melko lailla oma itteni. En toki ihan täysin, mut paljon enemmän kuin olisin ikinä voinu kuvitella. Eli sen suhteen pitäis mennä ihan saatanan hyvin. Perjantaina juotiin vähän viiniä ja mä pystyin olemaan muka ihan ok kaloreiden suhteen. Syötiinkin siinä ruissipsejä ja yöllä vielä jumalauta ranskalaisia ja leipää. Muutenkin 2 edellistä päivää meni törkeillä kaloreilla. En vaan ymmärrä miten se syöminen ei meinaa auttaa nälkään. Kun vaikka kuinka vedän ruokaa naamaan, silti tekee mieli lisää ja on ihan oikea nälkä.

Torstaina olin sh-polilla ja se oli mulle lupa syödä. Vaikka se ahdistaa ja hävettää ja itkettää pelkkä ajatus mennä sinne syömään ensi perjantaina. Hyi perse. Silloin otetaan myös paino ja taas se tarkoittaa mulle sitä, että on pakko laihduttaa sitä varten. Eli kolme päivää meni isommilla kaloreilla ja oikein uhoavalla motivaatiolla, että minähän pääsen tästä syömishäiriöstä eroon. Juu, vitun loistavasti menikin sit eilinen. Olin taas yötä Jn luona. Nukuttiin aika pitkään ja syötiin aamupalaksi jäätelöä. Mikä oli tietenkin virhe, jäätelösessiot on himottanut muutenkin jo monta päivää ja sen pienen määrän jälkeen vasta heräsikin niin hirvee himo siihen, että oksat pois. Silti söin sen luona vielä leipää ja vitusti juustoa. Heti kun pääsin viiden aikaan kotiin kun se meni kaverille saunomaan, lähdin kauppaan ja kotiin sessioimaan. Ja voi kuinka se syöminen tuntui hyvältä. En käsitä miten mulla voi olla koko ajan jotenkin aliravittu olo, ruoka tuntuu niin ihanalta ja rauhallisesta syömisestä ei tule mitään. Perjantaina vetelin kukkakaalta niin hirveessä paniikissa, että puraisin haarukkaa ja hampaasta lähti jumalauta pala. Että vitun kiva juttu. Silti vedin 2 kierrosta oksentelua eilen. Vähän pelästyin kuinka ihanaa se oli. Ja kuinka helposti se tuli. On ihan varma, että kestää kauan ja vaikeaa tulee olemaan, mut jumalauta kun tuli sellainen aivan nostalginen fiilis. Oksentaminen tuntui samalta kuin joskus kauan sitten kun se oli uutta ja jännää ja pelkästään kiva asia. Vähän pelottavaa. Luulin jo, että suurin viehätys siitä olis kadonnut ihan senkin takia, että se on ollut niin vaikeaa viime kertoina.

Kohta lähden taas vanhempien luo kattelemaan kun koirat riehuu ja syömään ruokaa, jonka kaloreita ei voi laskea. En laskenut aamupalaakaan ja oon varma, että siinä oli aivan liikaa kaloreita ja inhoan itteäni. Enkä todellakaan voi ajatella oksentamista tänään, sovittiin jo Jn kanssa pyörälenkistä kun tuun kotiin. Tuntuu jo tarpeeksi pahalta kun suoraan valehtelin sille eilisestä. Oksentamisesta en voi sille kertoa. Se on liian ällöttävää ja häpeällistä touhua. Nyt vaan taas vähän verenpurkaumia silmien ympärillä. Pelottaa, että äiti tai joku kysyy niistä. Eilen pahimmassa oksennusväsymyksessä tuntui taas, että haluan vaan sanoa suoraan kaikille kuinka vitun oksettava paskaläjä oon. Sitten taas hetken päästä kun ehdin vähän toipua, tuntuu erittäin typerältä idealta kertoa ihmisille tästä puuhasta.

Oksettaa. Ihan pelkkä ahdistus, mutta myös se liian iso aamupala. Tää on liian vaikeeta. En haluais ajatella mitään. Liikunta pyörii kans päässä, mut nukkumisesta taas huomaa, et nyt pitää ottaa rauhallisemmin. Eli pakko pitää syöminen hanskassa.

Äääääää. Vittu.

Hämmentävä elämä

Hilpeä fiilis :D

Terapia jatkui eilen kuukauden tauon jälkeen, mikä oli mukavaa. Puhuttiin muun muassa tästä bestmanista. On perkeleen hämmentävää, että mulla on aihetta miettiä tällasia asioita. Mulla ei ole ikinä ollut minkäänlaisia poikaystäviä tai yhtään mitään, joten oon melko pihalla tän suhteen. Ja taidan olla vaan entistä enemmän pihalla tänään. Tämä bestman, viittaan siihen tästä lähtien vaan J:nä, tuli sit käymään iltapäivällä. Olin terapiassa puhunut siihen suuntaan, että se ei oikeesti kiinnosta mua vaan sen seurassa kiehtoo enemmän se, että joku on musta kiinnostunut. Ja terapeutti kehotti mua vaan tekemään niin kuin itse haluan, eikä niin kuin ajattelen toisen haluavan. Eli oikeastaan en olis halunnut, että se tulee käymään, mutta kaloriahdistus puski päälle. Olin syönyt liian paljon jo valmiiksi, neljän jälkeen nukahdin vaikka piti mennä lenkille ja olin syömässä lisää kun se laittoi viestiä, että on lähistöllä. Eli onnessani tartuin tilaisuuteen ehkäistä ylensyönti ja sitä seuraava oksentaminen. Sessiontihimot on nääs valtaisat.

Ensin oltiin siinä niin kuin ennenkin, se iski muhun kiinni ja pussailtiin. Sit se otti esille tän meidän jutun. Vittu oon kyllä onnekas, että se on niin rauhallinen ja aikuinen ja sanoo asiat ääneen. Puhuttiin siitä, että se haluaisi enemmän kontaktia muhun kun taas mä oon tällainen erakko ja ihmiset väsyttää mua. Oon ollut järkyttävän rehellinen sille, oon kertonut, että käyn terapiassa ja että oon vitun vammanen. Ja sanoin, etten halua mitään oikeaa parisuhdetta. Siinä vaiheessa vaikutti sitlä, että se ei halua jatkaa, mut menin sen luokse vielä illalla ja vielä erikseen sanoin, etten mä pysty olemaan tämän aktiivisempi yhteydenpidon kanssa. Sit se tuntuikin olevan ihan ok sille. Vähän pelottaa, että se nyt tyytyy vähempään kuin mitä se oikeasti haluaisi. Mut kai mun pitää luottaa siihen, että se sanoo. Koska mä olin mielestäni tarpeeksi selkokielinen sen suhteen, että mä en pysty aina vastaamaan tai näkemään ihan koska oon näin hullu.

Nyt oon vähän kännissä, hih.
Kaikkee muutakin piti kirjoittaa, mut en jaksa keskittyä :D

Vihaan itteeni, listikää mut nyt heti pliis

Oon oksettava. Läski. Paska ihminen. Valehtelen päin naamaa. Hymyilen ja huijaan.

Ei menny ihan putkeen se koirienhoitokeikka. Sellanen kolmen päivän oksennusputki. Mun pää ei vaan kestänyt sitä nälkää, ahdistusta ja päälle vielä eri paikka. Ja niillä ei edes ollut mitään erikoista kaapeissa, ainoa herkku oli paketti Dominoita, jotka vedin sit perjantaina. Mä kuitenkin vielä ihan illallakin sinnittelin ja laskin kaikein, vielä hunajasuolapähkinöidenkin kohdalla punnitsin ne ja kuvittelin, että kestän. Mut joo, lervailuksi meni. Lauantaina menin vanhempien luo niin koirat sai juosta ja uida. Siellä sellasta aika paniikinomaista syömistä. Oksensin siellä, onneksi sain selitettyä vessassa oleskelua sillä, että söin liikaa mansikoita. Hävettää myöntää, mut menin vielä erikseen metsäänkin oksentamaan, koska isä oli sisällä päikkäreillä. Jotain hyötyä siitä, että on paskat polvet, ne nimittäin oikeesti jäykistyi huonosta istuma-asennosta johtuen ja sain syyn käydä kävelemässä keskenäni rannassa ja verrytellä polvia. Eli oksentamassa metsässä.

Ei muuten mitään ihan hirveitä verenpurkaumia, vasta sunnuntaina viimeisellä kierroksella tuli selkeitä pisteitä toisen silmän ympärille, mut ei kukaan oo erikoisesti niitä kattonut. Ne näyttää pisamilta. Perjantaina olin oikein hellävarainen, mut mun oksennusrefleksi on vaan niin heikko, että oli pakko ottaa hiukan väkivaltaisempi ote jo lauantai-iltana.

Eilen olin vielä siellä koirien luona ja kun lähdin oli vielä ihan varmaa, että lervaan kotona, mut onneksi en, koska se vitun bestman tuli käymään illalla. Se sanoi, että oli ollut ikävä ja se olis halunnut, että meen yöksi sinne. Sanoin etten jaksa vaikka oikeesti en vaan halunnut. Se tais vähän loukkaantua. Se oli kyllä selvästi innoissaan kun se näki mut ja mäkin olin vaan pelkkää hymyä ja pusuja siinä, vaikka oon vaan ollut tyytyväinen kun on ollut hyvä syy olla näkemättä sitä. Oon vitun kamala ihminen. En oo hetkeäkään kaivannut sitä ja kun se on laittanut viestiä ja kysellyt miten on päivä mennyt mua vaan ahdistaa. Ja kun se ei todellakaan johdu siitä, mussa on vaan vikaa. En vaan tunne mitään erityistä sen kanssa. Mietin vaan kuinka mun maha pullottaa ja oon niin ällöttävä. Varsinkin eilen kun oon oksentelun jäljiltä hiton turvonnut. Paino pomppas heti melkein kaksi kiloa ylöpäin. Nyt se tosin on jo vähän tasoittunut.

Perjantaina on sh-polin lääkärikäynti. Ja oikeesti ajattelen, että pitää laihduttaa sitä varten. Kuvittelisin, että mut punnitaan ja haluan, että se olis pienempi kuin viimeksi. Että olisin jotenkin uskottava syömishäiriöinen. Vittu oon tyhmä. Koko aamun oon miettinyt, että pitää mennä lenkille, juoksemaan. Mutta kun kauhee nälkä taas ja varsinkin toinen polvi on ollut koko viikon hemmetin huono. Ja tiedän, että aamupalasta tulee taas törkeen huono olo. Sit mun pitää taas pari tuntia vaan maata ja toipua siitä.

Paha mieli. Ahdistaa. Itkettää. Terapeutille soittaminen tuntuu taas vaikeelta tän tauon jälkeen. Äsken kyllä yritin, mut ei se vastannut.

Ei menny niin kuin Strömsössä

Taas tuli todistettua kuinka tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Mun pieni ja rento iltakävely venyi vähän. Tunti ja 40 minuuttia, rapiat 10 000 askelta. Tosi rauhallisesti kyllä menin, nautin maisemista ja säästä, oikein pysähdyin ihailemaan merta. Kiva vaan kun viimeiset 10 minuuttia sainkin nauttia järkyttävästä kaatosateesta ja mun hyvät kengät, joita oon niin yrittänyt suojella kastumiselta on edelleen ihan märät. Reilun tunnin jälkeen alkoi jo tuntua vähän polvissa kun ne ei kauheesti tykkää kun oon juossut enemmän. Jossain vaiheessa piti kumartua säätämään kengännauhoja ja pikkuusen huippas kun nousin pystyyn, mut jatkoin vaan. Ensin vaan hoin, että puoli tuntia riittää. Sitten se olikin, että olis se tuntikin kiva saada täyteen. Sitten halusinkin, että olisin seuraavan tasatunnin kohdalla kotona. Ja siihen tuli vielä parikymmentä minuuttia päälle. Söin kyllä sit vielä pähkinöitä illalla kun oon tosissani yrittänyt panostaa siihen, että saisin enemmän rasvaa. Enkä edes punninnut niitä! Koska ei muutenkaan mitään käsitystä päivän kaloreista niin mitä järkeä, se olis vaan pienentänyt sitä määrää ja kyllä sitä rasvaa vaan tarvitsee.

Meen tänään siskon koirien kanssa kävelemään ja koska ne pronaatiotuetut kengät on märät, polvituskaa tiedossa. Enkä voi mennä juoksemaan samasta syystä. Salilla ei oo enää iltapäivällä mitään tarjolla, joten hirvee paniikki, että mitä teen jotta saan kulutettua tarpeeksi. Jatkoin kyllä syömishulluttelua eilisestä huolimatta ja vedin aamupalaksi mantelimaitoon tehtyä kaurapuuroa (puuro taas viime aikoina jäänyt kokonasn pois), mansikoita, raejuustoa ja cashewpähkinöitä, 455 kaloria. Ja rintaa puristaa, raskasta hengittää, yököttää. Niin kuin aina. Pakko hetki makoilla ja toipua taas syömisestä.

Huvittavaa kuinka helposti mä uskottelen ittelleni, että oon ihan ok, eikä mulla ole mitään ongelmaa. Koska söin eilen niin kuin normaali ihminen ja olin ihan tosissani sen kanssa, että lepääminen on hyvä juttu, enkä mä nyt liho yhden päivän takia. Heti haluan perua puheeni mistään syömishäiriöstä. Ja sitten se iskee niin päin pläsiä, että moro vaan. Eilen kun sanoinkin siskoille vähän siitä, että on hullua pakkoliikkumista, polviin sattuu ja muuta, vitsaillen kyllä, mut kuitenkin yritin olla vähän avoimempi sen suhteen mitä mä ittestäni ajattelen, tuli heti niin mukaterve fiilis, että tässä mä vaan paranen kohisten kun en edes salaile tätä niin paljon. Juupajuu. Eilen kävellessä kyllä pohdin tätä sanaa "parantua". Mun on hirveen vaikea ajatella, että yrittäisin parantua syömishäiriöstä, koska mä en oo ikinä osannut syödä rennosti ja terveellisesti. Enemmän mä ajattelen, että tää tulee olemaan jonkintasoinen juttu koko elämän, sitä voi ehkä vaan hallita paremmin. Koska ruokaa ei pääse pakoon, sen kanssa on pakko olla.

Niin, kai mulla kuitenkin on se syömishäiriö. Edelleen sen myöntäminen on niin pirun vaikeaa. Tällä hetkellä olis kyllä motivaatiota yrittää päästä siitä eroon. Todennäköisesti se taas laimenee täsdä seuraavan ruoka-ajan koittaessa. Mitähän mieltä mä oln sit elokuussa kun meen sinne sh-polille...

Tää vaan pahenee

Paniikkilenkki. Koska hullu. Siis LÄSKI. LAISKA. SYÖPPÖ.

Ihan törkee nälkä koko ajan. Pari päivää oon syöny ja liikkunu enemmän. Tänään koko alkupäivä mulla oli aivan hemmetin huono olo, mikä tosin on normaalia, mutta tänään se oli vielä pahempi. Piti olla lepopäivä, mutta olin idiootti ja söin jo alkupäivästä liikaa, jatkuva nälkä ja hirvee läskiahdistus. Ensin kävelin paikoillani, söin kasviksia, nälkä puolen tunnin päästä ja oli pakko mennä lenkille. Vasta kotona huomasin, että paita oli väärinpäin kun oli niin kiire lähteä. Sitten piti vielä kävellä ja juosta edestakaisin tässä mun 24 neliön kämpässäni, että tuli aktiivisuustavoite täyteen. Nyt en osaa päättää mitä söisin. Polarin mukaan oon kuluttanu 1600 ja tiedän, että ilman sykevyötä se on alakanttiin. Viime yönä en meinannu nukahtaa, koska oli hirvee nälkä joten olis ihan hyvä varmaan syödä se 1600 täyteen. Ahmimishimotkin kasvaneet ihan vitusti. Mutta huomenna on sukulointia eli syömistä. Ja mun vatsa pullottaa ihan hulluna kun ei taas suolisto suostu yhteistyöhön. Niin kuin aina kun liikun enemmän.

Tää on ihan vitun kamalaa. Äitikin kehui moneen kertaan kun sanoin olleeni lenkillä. Kaikki toitottaa kuinka pitäis liikkua. Tosi kiva yrittääkään olla "järkevä" kun en edes oo varma, mikä ton liikunnan suhteen on järkevää. Jos nää fyysiset oireet on vaan pääkopassa niin pitääkö niitä niin kuunnella? Vaikka tänäänkin meinasin nukahtaa keskellä päivää kun väsytti niin pirusti. Syöminen aiheuttaa lähinnä hengenahdistusta. Päähän sattuu ja yököttää.

Olin muuten äsken röökillä. Ja ajattelin sen mielessäni 2 kertaa.
Mulla on syömishäiriö. Ei jeesus kuinka ahdistavaa ja noloa on kirjottaa se. Ääneen en sitä sano kun sen ajatteleminenkin on pirun vaikeaa.
Vitun hullu.

Niin perkeleen sekaisin

Miten voi olla näin ristiriidassa ittensä kanssa jatkuvasti? Ajatukset heiluu järkevyyden ja typeryyden välissä aivan koko ajan. Mä oon keventynyt hääpäivän aamusta 1,7 kiloa eli siinä oli välissä jäätävät juomingit ja syömingit. Kalorit on viikon heilunu 1100 paikkeilla ja oon liikkunutkin. Sunnuntaina olin juoksemassa pitkästä aikaa ja muutenkin tullut sellaista perusaktiivisuutta enemmän, enkä oo vaan maannu kotona. Ja oon ihan täpinöissäni mun painosta. Siis tää on jotain niin uskomatonta. Vaikka vähän aikaa sitten sanoin, että rupeen liikkumaan ja syömään enemmän. Ja tällä tyylillä ei kauaa mene kun se mun tähänastinen "viimeinen raja" tulee vastaan eli jonka alle en sais mennä. Siis ihan itse joskus asetin sen rajaksi. Varsinkin kun en mä halua olla laihaläski tai lapsen näköinen ja fyysisesti heikko. Ja lihakset painaa. Mun bmi on nyt 20,4 eli ihan hyvä turvaväli ylipainoon. Mut siltikin mä takerrun juurikin tohon. Että mä olen normaalipainoinen eli en mä voi noin vain syödä, koska ei mulla ole mitään tarvetta nostaa painoa.

Pyörin tänään vähän vaatekaupoissa. Senkin pitäis mulle jotain kertoa, että vaatteet on nykyään kokoa S ja XS. Ja joskus ajattelin, että siitä ainakin tajuan mitä koko mä olen. Mut onhan tässä nyt jumalauta ylimääräistä. MUTTA kun se pitäis ottaa liikkumalla pois. Miksi mä en voi tehdä niin? Koska jos mä liikun enemmän, pitäis myös syödä enemmän ja jumalauta miten on mahdollista, että siitä on tullut näin vaikeaa? Ollaan hengailtu sen bestmanin kanssa ja en oo syöny kertaakaan sen edessä, lukuunottamatta palaa banaanista, jonka otin hetken mielijohteesta vastaan. Ja oon ollu pari yötä sen luona ja siis pitkiä aikoja mennyt syömättä sen takia. Yhtenä iltana oltiin pyöräilemässä ja tultiin mun luokse ja olin aivan todella tosissani syömässä jotain. Mutta en pystynyt. Vaikka olisin voinut ihan normaalisti punnita kaiken ja laskea kalorit. Ja oon vähän yrittänyt sille selittää mun vammasuuksiani. Otin rahkankin jääkaapista pöydälle kunnes järkyttävän ahdistuksen takia luovutin, enkä syönyt. Mä en osannut odottaa, että olisin seonnut niin pahasti toisen ihmisen seurassa. En pystyny kattomaan siihen päinkään hetkeen ja halusin vaan ajaa sen ulos, ettei sen tarvis kattella tällasta. Sanoinkin, ettei sen kannattais olla mun kanssa tekemisissä. Vastas vaan, että on aikuinen ihminen.

Joo aika paljon tuli vietettyä viime viikolla aikaa sen kanssa. Nyt se meni kotipaikkakunnalleen vanhempiensa luokse, joten saan olla rauhassa. Siis nimenomaan rauhassa. Mä kyllästyin vähän jo. Oon aika kauhee, mut nyt haluaisin vaan perua koko jutun. Ihmiset on niin uuvuttavia. Parin päivän jälkeen alkoi mennä hermot siihen kun se puhuu koko ajan. Vittu. Ja vaikka se, että se pitää mua kivannäköisenä ja haluaa koskea muhun oli ensin jännää ja kivaa (tosin ihan ensin ahdistavaa ja luonnotonta), ei oikein huvita enää. Vaikka ei ollakkaan mitään vakavaa puuhailtu. Oon vasta pari kertaa ottanut edes pitkähihaisen pois sen kanssa. Ei muuten sanonut mitään mun arvista. Kysyin kyllä, mut se vastas vaan, että mä kerron jos haluan. Se on vielä oikeesti todella kiva ollut koko ajan, eikä painosta mua mihinkään. Silti haluan vaan siitä eroon, olis niin paljon helpompaa.

Sain muuten siskon vanhan Polar Loopin tänään. Jei, auttaa varmaan ihana sikana tähän pakkomielteisyyteen. Ja tuntuu, että koko ajan sit pitäis tehdäkin jotain, mikä on tietysti sen tarkoitus. Nyt suunnittelen aamulenkkiä ja voisin viedä siskon koiria ulos ja voisin mennä juoksemaan ja voisin tehdä lihaskuntoa ja voisin mennä salille. Enkä vieläkään pysty myöntämään, että mulla olis syömishäiriö. Se jotenkin tuntuu niin isolta jutulta. Nyt mä vaan oon vähän sekaisin. Oon kyllä tosissani yrittänyt työstää tätä, että saisin sen sanottua ittelleni, edes mielessä. Koska kyllähän mä sen tiedän. Paitsi sitten kun tulee syötyä enemmän, tänään aamulla vedin tosi ison aamupalan, yli 500 kaloria kerralla. Siinä kun katoin sitä niin hoin vaan kuinka syömishäiriöiset ei vetele tällasia annoksia. Vaikka mun olo oli todella väsynyt ja heikko. Vaikka keho kuinka yrittää sanoa. Ens kuussa taas sinne sh-polille, jospa se auttais. Koska täysin selväähän on, etten mä pysty kovin paljoa muuttamaan tätä ilman apua. Sen takia heinäkuun alussa annoin vaan ittelleni luvan laihduttaa vielä hetken keinolla millä hyvänsä. Koska se jatkuva miettiminen ja soutaminen ja huopaaminen yksin on vitun inhottavaa. Mä tartten apua. Jännä kuinka sen myöntäminen ei ole niin vaikeaa, vaikkakin se on häilyvää, koska heti jos menee hetken paremmin, mä kuvittelen olevani ihan fine yksinkin.

piru

Eilen:
Uu, ku iski ahdistus päälle. Laihdutusahdistus. Maanantain juopottelun ja syöpöttelyn jälkeen paino tietenkin nousi ja nyt tuntuu, että on kauhee kiire saada se taas alas. Pitäis mennä lenkille. Vittu ku siitä on kauan kun oon viimeksi ollut minkäänlaisella lenkillä. Eilen tuli vähän vahingossa "vaan" 1300 kaloria, mut voi jessus kun se tuntui hyvältä. Haluun vielä vähän pienentyä. Piti kyllä ruveta liikkumaan, mut ei huvita. Kiva kun maksan sitä salijäsenyyttä, enkä oo käyny siellä pariin kuukauteen.

Tänään:

Mulla pyörii koko ajan jonkinlainen pätkä uutta blogitekstiä päässä, mutta en jaksa miettiä tarpeeksi, että saisin enemmän kuin 5 lausetta aikaiseksi. Oli kyllä pirun kivaa eilen kun se paino oli mennyt alaspäin, nyt taas vaihteeksi toiseen suuntaan, koska oon syönyt pitkästä aikaa kaalisalaattia. Se ei meinaa ihan noin vaan sulaa ja koko eilinen oli kyllä niin hemmetin inhottavan turpea olo. Mut kaali on niin hyvää! Varsinkin kun nyt saa varhaiskaalta, nami nam, ja nyt sitä on taas aika paljon kun oltiin eilen äitin kanssa kaupassa. Ja oh btw, otin tortillatarvikkeita! Oon haaveillut niistä pirun kauan, mut olin aatellut, että teen ne salaatinlehtiin tai ihan vaan jonkinlaisena muhennoksena. Mut ei, taas tein aika nopean päätöksen. Mua on ruvennu pelottamaan ihan perkeleesti. Mulla on tullu paljon useammin näitä "ihan sama"-hetkiä, jolloin laihduttaminen vähintäänkin hidastuu. Nyt varsinkin kun oksentaminen ei oo vaihtoehto, oon ollu huomattavan rento varsinkin hiilarien suhteen. Toki oon laskenu kaikki kalorit, mut oikeesti pelottaa välillä, että en jaksakaan enää, luovutan ja alan paisua. Ei, saatana. Mun pää ei oikeesti kestäis sitä.

Tänään sentään vihdoin liikuntaa kun meen koiravahdiksi. Piti eilen mennä lenkille, mutta syöminen nukutti taas niin törkeesti, että en sit saanu taaskaan aikaiseksi. Vituttaa nää täysin ennalta-arvaamattomat reaktiot ruokaan. En halua syödä, koska usein en sit sen jälkeen saa mitään tehtyä kun joko tulee vaan huono olo tai silmät ei pysy auki. Kai se siitä ahdistuksesta tulee kun ei mitään fyysistä vikaa ollut. Vitun hullu siis.

kfmhd

Tänään taas ettimässä vaatteita. Miksi mun pitää olla niin typerän mallinen?! Nyt kun mä vihdoin en ole enää sitä suurinta mahdollista kokoa ja joku voisi kuvitella, että mä löydän vaatteita helposti... Pitää olla pitkät hihat, ettei viiltelyarvet ja löllöt käsivarret näy. Pitää olla tietyn pituinen, ettei viiltelyarvet, löllöys ja lyhyys korostu. Pitää olla oikean mallinen, ettei mun typerän rintakehän leveys näy. Olis saatanan kiva kun olis kivan värinen, eikä valkoinen tai musta.

Mä en jaksa miettiä vaatteita, taidan mennä vitun rumana niihin häihin, mutta ihan sama, kukaan ei kuitenkaan kato mua. Olisin vaan kerrankin elämässäni halunnut pukeutua juuri niin kuin minä haluan ja itse tuntea näyttäväni hyvältä. Ei sitten, ihan sama.

Nyt oon kännissä. Se on himottanut perjantaista asti. Vaikka se seuraava päivä on inhottava. Syön ja juon nyt sitten. Kalorit nousee vähintäänkin sinne 2000:een. Hyi helkkari. Justiin kun paino on lähtenyt laskemaan. Terapeutti soitti tänään ja epäili, että mun fyysiset oireet syömisen kanssa olis paniikkihäiriötä. Mikä kyllä selittäis hemmetin hyvin tän mun erittäin epäjärkevän oireilun. Kun ei labroissa tai sydänfilmissä ollut mitään erikoista ja silti niin perkelen huono olo jatkuvasti. Varsinkin kun syön. On se kyllä tosi ihana kun soittaa mulle. Se on nyt heinäkuun lomalla, eikä mulla ole mitään hoitotahoa koko kuukauteen. Mulla on kyllä numero, johon voin soittaa, mut en todellakaan soita. Oon tavannut sen ehkä kaksi kertaa, en tosiaan rupea selittämään sille yhtään mitään. Aivan niin kuin en olisi ennekin selvinnyt ilman apua. Hyvää harjoitusta vaan. Ei ihmisillä ole normaalisti jotain terapeuttia, jolle soittaa kun tulee paha mieli.

"Haluan kuolla" "Miksen mä voi kuolla?" Nää soi mun päässä ihan automaattisesti heti kun on huono olo, paha mieli, vituttaa, oksettaa, ihan mitä tahansa. Kun se kuoleminen olis se helppo vaihtoehto. Kaikki olis ohi, ei enää ikinä tarvis miettiä yhtään mitään. Kaikki olis vaan mennyttä, niin kuin ei olis ikinä ollutkaan. Mä en ole ikinä mieltänyt itseäni vahvaksi tai taistelijaksi tai miksikään, joka yrittää. Mutta enhän mä edelleenkään ole kuollut. Vaikka vieläkin välillä tosissani kadun sitä, etten viime vuonna odottanut paria kuukautta, saanut reseptiä uusittua ja yrittänyt itsaria suuremmalla määrällä lääkkeitä. Tässä on kuitenkin puolisen vuotta mennyt ilman oikeita itsemurha-ajatuksia. Se on aika paljon kun ajattelee mun elämää noin 13-vuotiaasta saakka. Olin ehkä 15 tai 16 kun löysin purkillisen äidin vanhoja unilääkkeitä ja vetelin menemään, välittämättä mitä tapahtuisi. Masennus on ollur osa mua jo hemmetin kauan, se on ihan normaalia. Sekin, että jos jokin ottaa päähän tai tuntuu pahalta, voisin ihan hyivn kuolla välttääkseni sen.

Kuten nää siskon häät. VOI HERRANJEESUS kuinka voi ihmistä ahdistaa yksi asu?! Kaikki vaatteet on rumia, huonon mallisia tai väärän värisiä. Mulla on liian leveät hartiat, liian pienet tissit, liian leveä rintakehä, liian iso maha, liian iso perse. Tänään ajattelin tyytyä hyvinkin arkiseen asuun, josta äiti ei varmastikaan tykkää, mutta jos mun sisko ehdotti mulle raidallista trikoomekkoa, sitä ei haittaa, vaikka mä en ole erityisen juhlava.

Ruma olen kuitenkin.

Kyllä on vaikiaa

Meen huomenna tökittäväksi. Niin törkee sää, ettei huvita lähteä kastumaan kun voin mennä huomennakin. Karsee päänsärky kun en meinannu nukahtaa ja heräsin aikasemmin kuin yleensä. Korvat soi todella inhottavasti. Helkkari alkaa mennä hermot tähän väsymykseen. Se alkaa olla sellasta, että asiat jää tekemättä. Kauan mä oon ollut kyllä väsynyt, mutta aina on saanut revittyä ittestänsä vaikka mitä irti kun on ollu pakko. Nyt alkaa jäädä asiat tekemättä tai ainakin lykkääntyy koko ajan eteenpäin. Mulla kesti melkein viikko saada haettua lyrican lopettamisannos apteekista. Dkt-ryhmän vetäjät ja mun terapeutti olis halunnu tavata ja jutella siitä miksi mun on niin vaikea mennä sinne. Se olis ollu aamulla, niitä polttareita edeltävänä perjantaina eli en vaan jaksanut. Eilen oli dkt-ryhmä ja lähdin taas puolessavälissä kun en vaan jaksanut istua siellä. Mun asunto ei oo aikoihin ollut näin törkeessä kuosissa, mutta en helvetissä jaksa siivota. Suihkustakin on tullu kauheen raskasta, oon jo viikkoja sitten luovuttanut sen suhteen, että tekisin sen joka päivä. Mikä on tosi kiva kun hikoilen joka saatanan yö niin ällöttävän paljon.

Itkettää. Taas. Mut en saa sitä aikaiseksi yksin. Edelleenkään.

Inha levottomuus taas. Syömisen jälkeen on alle tunnin päästä taas ihan hirvee nälkä. Ei mun aineenvaihdunta kovin pysähdyksissä voi ainakaan sen perusteella olla. Oon tässä puolisen tuntia jahkaillat sen kanssa mitä söisin ja nyt olis ruoka-aika. Tosissani meinasin syödä vähän joltain sessiointikerralta jääneitä ranskalaisia, mut kun punnitsin sen annoksen, se näytti niin pieneltä, että en uskaltanu. Jos sit tuleekin sellasesta määrästä vaan paha mieli ja haluun vaan lisää. Ruokaa olis, mut oon tota samaa syöny jo reilun viikon, eikä huvita yhtään. Mitään en tee mieli, paitsi jotain hiilarimättöä.

Oikeesti rupee kyllä vähän itteäkin mietityttämään tää mun kuntoni. Eilen oli taas flunssainen olo, nytkin oon aivastellut. Ja äsken huomasin, että tuli vähän verta nenästä, viimeksi myös sunnuntaina kun yritin oksentaa, eikä se meinannu loppua millään. Siltikään mä en vaan saa laitettua sitä ruokaa suuhuni. Ja edelleenkin hoen ittelleni sitä, että en oo laiha vaan ihan normaalipainoinen, joten en kai mä voi kovin aliravittu olla. Eilen kyllä mietin sitä, että vähintäänkin nää univaikudet vie aivokapasiteettia niin paljon, että ehkä mä en pystykään enää ajattelemaan ihan kaikkea ja näkemään mun tilannetta ihan selkeästi. Koska mä olin erittäin poikkeuksellisesti pirteä lauantaiaamuna ja vasta silloin oikeasti tajusin kuinka väsynyt mä oon jatkuvasti. Lihaksiinkin on ruvennut vähän sattumaan. Ja nyt kun kirjotan tätä tuntuu, että mun sanavarasto on kutistunut ihan hemmetisti. Ja en oo yhtään varma onko mun pilkut oikeissa kohdissa.

Tekis vähän koko ajan mieli soittaa terapeutille ihan vaan, että saisin itkettyä tätä kaikkea jotenkin ulos musta. Ja aina kun meinaan syödä, haluaisin soittaa sille. Koska ruoasta on nyt tullut lähinnä vaan inhottava juttu. Syöminen tuntuu niin turhalta ja kaikki ällöttää. Aivan uskomatonta kyllä kuinka nopeesti voi seota näin täydellisesti. Tää on muuttunut parissa kuukaudessa aivan täydeksi helvetiksi.

huh

15.6.

Tän naama olis taas täynnä verenpurkaumia.

Lauantai... Loppujen lopuksi ei niin paha kuin ehdin pelätä. Normaalirooli meni melko hyvin päälle. Jossain vaiheessa olin röökillä ja oikein totesin sen ittelleni, että en tuntenu ahdistusta kunnolla. Tiesin, että se on päällä koko ajan, mut päällimmäinen tunne oli hyvin mitäänsanomaton. Keskityin vaan siihen, etten syö liikaa. Muuten menikin ihan hyvin, söin sen verran kuin muutkin ja en ollu liian täynnä. On vaan kamalaa huomata, ettei oo sellaista sisäsyntyistä taitoa syödä sopivaa määrää. Kun tosiaan kyyläsin muiden syömistä ja otin saman verran ja häpeä esti ottamasta enempää. Aika kamalaa kun sellasen tunteen pitää hallita syömistä. Mut muuten mulle olis tullut ihan helvetin huono olo. Hetkellisesti olikin jo melko inha täysinäisyyden tunne ja oikein haaveilin oksentamisesta ja siitä kuinka se helpottais oloa. Loppuillasta kun päätin, etten lähde mihinkään baariin, rupesin sit napostelemaan lisää ja lisää sillä mielellä, että ne tulee ulos. Sit oikein tein numeron siitä, että otan herkkuja mukaan ja otinkin sit nolon paljon. Kotiin ja kaikki naamaan. Tuli huono olo kyllä melkein heti, mikä oli vähän ideakin, etten sit enää haaveilis niistä seuraavana päivänä. Ihana helpotus kun maha tyhjeni. En vaan käsitä kuinka mun iho ei kestä, toinen poski varsinkin ihan hirvee.

Tänään:

Oon ihan vitun sekasin. On taas pitäny kirjottaa, mut en oo jaksanu. Ton pätkänkin julkaiseminen tuntui vaan turhalta. Viime viikko on ollu ihan saatanan kamala. Polttarien jälkeinen sunnuntai oli aivan järjettömän hirveää sessiointihimojen vastustamista. Sit kuitenkin ajattelin, et säästän seuraavaan viikonloppuun, koska sit on enää pari viikkoa niihin siskon häihin ja pitää miettiä oksennusturvotuksia ja verenpurkaumia. Ja olin ihan varma, että kun selvisin siitä sunnuntaista, maanantai olis elpompi. Ei. Se ei todellakaan ollut helpompi. Se oli taas sitä samaa helvettiä kun muutan mieltäni viiden minuutin välein ja ahdistus on jotain niin saatanallista. Sit kun oli typerä juhannus niin mentiin äitin kanssa kauppaan jo keskiviikkona.  Ja sessiointi alkoi. Torstai meni vielä ihanissa oksennushuuruissa. Perjantai ja lauantai meni sukuloidessa. Ja söin aikalailla niin kuin normali ihminen. Sunnuntaina kaikki levis pahasti käsiin. Odotin niin innolla, että saan vielä yhden päivän sekoilla pää pöntössä. Eka kierros tuli vielä juuri ja juuri ulos. Sitten tajusin, että se ei taas tuu. Ei millään vaikka kuinka yrittää. Ja mulla oli edelleen ihan hemmetisti kaikkea hiilarimössöä. Sit illalla söin vaikka totesin, etten pysty enää oksentamaan. Idioottina kuvittelin, että en välittäist. Ja että söisin vaan sen verran kun tuntuu hyvältä. Olin tuskallisen täynnä ja loppuillan makasin ja toivoin kuolevani. Eilinen olikin sit jännä kun olin ekaa kertaa siellä syömishäiriöpolilla. Se ihminen oli kyllä kiva. Tajusin vasta siinä ovella kuinka hermostunut olin. En ollu ajatellu sitä kauheesti etukäteen ja rupes vaan kädet hikoilemaan hulluna. Se katto mun painon, mikä oli luonnollisesti vitun kiva juttu. Varsinkin kun se sunnuntai nosti sitä ihan törkeesti. Mut oon sentin pidempi kuin olin kuvitellut, aika jännä. Bmi 22 eli eihän mulla mitään ongelmaa ole. Hävettää jotenkin kauheesti koko juttu. Mut kai mä alan olla "virallisesti" syömishäiriöinen. En vaan vieläkään saa sitä myönnettyä ittelleni.

Olin eilisen syömättä sunnuntain takia. Ja ei mun keho kyllä enää oikein kestä tätä mun perseilyä. Todella huono olo ja pääkipu koko päivän. Tänään menny reilu 1400, ihan ok. Kaikki ruoka vaan inhottaa ja keksin hienoja syitä, joilla saan lykättyä sitä pidemmälle. Keho on vaan ihan vitun pihalla. Sydän hakkaa heti kun parit portaat nousee, käsivarsi on kipee pyöräilystä (kyllä, pyöräilystä), paino vaan nousee vaikka teen mitä. Huomenna meen verikokeisiin ja otetaan EKG. Ihan hirveetä kun ei saa edes juoda vettä aamulla. Kun mä ryyppään sitä niin törkeitä määriä niin oon varmaan ihan kuolemassa heti parin tunnin jälkeen. Mulla on kyllä varmaan jonkintasoista puutosta ties mistä, mut en tiedä miten sellaset edes labroissa näkyy.

Mulla on lämmin. Inhottavaa.

Epävarma ja epätoivoinen

Hirvee olo. Päähän sattuu, oksettaa. En saanu taaskaan unta ennen sitä kahta. Ylläri. Vittumaista kun siinä kahdentoista jälkeen olin jo niin väsynyt ja päähän sattui niin ihan tosissani luulin, että saisin nukuttua. Mutta sittwnhän mä sen ahdistuksen vasta tunsinkin.

Yritän miettiä kannattaisko syödä jokin pieni juttu. Heti on kyllä ruokaa tarjolla kun mennään yllättämään se sisko, mut vissiin enemmänkin leipää kuin mitään muuta. Joten olis ehkä ihan hyvä syödä nyt jotain muuta kuin hiilaria. Mut lisäkaloreitahan ne kuitenkin on. Oikeesti pelottaa kuinka vitun paljon niitä ehtii päivän aikana tulla. Mun paino ei oo laskenu reiluun kahteen viikkoon yhtään ja nyt se on pompannu eilisestä yli kilolla ylöspäin. Aika mielenkiintoista. Millään se ei kaikki ihraa ole, paskaa ny lähinnä, mutta voi jumalauta. Mä en käsitä kuinka se näin kauan jaksaa jumittaa.

Pitää vieläkin ahdistella vaatteita. Mietin ihan hulluna vasa, että näytänkö tyhmältä ja mitähän muilla on päällä. Kun ketään ei nyt kuitenkaan paljoa kiinnosta. Ja jos kiinnostaa niin mitä se mua liikuttaa? Mun hiuksetkin on vaan niin pirun rumat. Tyvi on karseen sävynen, ne on niin typerän kellertävät, huonokuntoset, ei niissä oo edes minkäänlaista leikkausta. Ne vaan on rumat. Plus tietdnkin tää karsee naama, vammanen iho, jota on saatanan vaikea meikata kun se alkaa heti punoittaa. Varsinkin kun sen meimin pitäisi kestää koko päivä.

Siis vittu tappakaa mut. Tää on aivan liian vaikeaa. Miksi pitää olla näin vammanen?

Sekopää, lällällää. Haluun leipää.

NÄLKÄ
KARSEA NÄLKÄ

Oon sit kipee ihanasti. Sunnuntaisen oksentelun jälkeen alkoi tuntua kurkku oudolta, mut pistin sen edellämainitun piikkiin. Mut ihan rehellinen flunssa tästä kehkeytyi. Nostin kaloreita hukeasti yli 900. Eli edelleen alle tuhat, mut tänään menee kyllä yli. Aattelin lisätä syömiskertoja viiteen ja jos vetelen noin 200 kaloria aina kerralla niin siitä tulis se tuhat. Hyi. Tunnen itteni kyllä vaan niin heikoksi läskiksi kun en pientä nälkää ja flunssaa ja unettomuutta kestä. Painokin jumittaa, jopa noussut niin vastaushan on syödä enemmän, toki. Mut en mä lihonut ole, ei se ole mahdollista ja haluisin mahdollisimman nopeesti eroon tästä taudista. Eilenkin olin hyvinkin motivoitunut syömään yli tuhat kaloria ja iskin iltapuuron sekaan pähkinöitä ja laskin vasta jälkeenpäin. Ja olin siis vakuuttunut, että se nousee yli tonnin, mut hups vaan, olinkin syönyt sen verran pieniä annoksia päivällä, että loppulukema oli 965. Ja olin vaan ihan sairaan tyytyväinen, helpottunut, onnistunut. Ja ehti siinä vielä tulla nälkäkin vähän, syömisen esti osaksi myös se, että mahaan kertyi taas kummallisesti ilmaa, sitä on ruvennu taas tapahtumaan useammin. Hassua kuinka tulee näitä samoja "oireita" kuin paaston aikana, vaikka tää on aika kaukana paastosta.

Rupesin muuten eilen vähän haikailemaan salille, lenkille, pyöräilemään. Mikä on kai hyvä, koska siihen en rupea yhtään ennen kuin oon syöny edes jonkin aikaa enemmän. Ihan niin sekavaksi en halua ryhtyä, että menisin tällaisilla kaloreilla liikkumaan. Ton liikkumisen suhteen vaan tuntuu niin vittumaiselta kun munhan pitäis alottaa se aivan jäätävän hitaasti ja rauhallisesti. Ylikunnon ja tän ruokapelleilyn takia. Enhän mä oo enää edes käyny kävelyillä tai yhtään mitään niin sais ainakin viikon verran tyytyä todella kevyeen kävelyyn ja pyöräilyyn. Ja se jos mikä vituttaa niin perkeleesti. Mut kyllä mä tänäänkin peilin edessä totesin, että mun ruhoni on nyt just sellanen, että siitä saa edes siedettävän näköisen nimenomaan liikkumalla sen rasvan pois ja kasvattamalla lihasta tilalle. Ei tästä nälkiittymällä mitään kivaa tule. Entistä löllömpi vaan.

Vähän ihmetyttää tää nukkumisen vaikeus. En oo saanu enää päivisin nukuttua yhtään ja yötkin on tosi huonoja. Viime yö oli poikkeus kun en hikoillut yhtään! Ja selvästi auttoi jo seki kun ei ihan niin räkäseltä tunnu nyt. Ja paino toki jumittaa senkin takia kun en saa nukuttua. Ainakin mun kohdalla sillä tuntuu olevan ihan hemmetin iso vaikutus.

Eli tällä hetkellä olisin menossa siihen järkevämpään suuntaan. Vaikka samaan aikaan tekis mieli kaljaa ihan vaan sen takia, ettei nää ajatukset häiritsis niin paljon. Oksentaa ei voi, se on pannassa ainakin vielä viikon, koska se alkoi jo viimeksi olla niin vaikeaa ja ens lauantaina on siskon polttarit ja verenpurkaumat ja palloposket ei oo hyvä lookki. Ja en edes tiedä tarkalleen mitä me tehdään kun ihmiset haluu ottaa sillai rennosti ja mennä fiiliksen mukaan. Mut jos me ollaan menossa johonkin baariin (hyi) olis taas pikkupakko raahautua vaateostoksille. Helkatti. Inhoan sitä puuhaa niin perkeleesti, mut mä en oikeesti omista paljon muita vaatteita kuin ihan perus arkijuttuja ja urheiluvaatteita. Niistäkin on suurin osa turhan isoja. Eli sitäkin varten pitäis kerätä voimia.

Siis oon syöny 2 tuntia sitten ja mulla on ollu nälkä ainakin puolitoista. Vittu. Syömisestä vaan tulee kovempi nälkä. Mutta ei ihmisen tarvitse laihduttaa kun se on kipee. Mä muutan mieltäni perkele koko ajan. Jotenkin vaan hävettää nyt sanoa, et söisin enemmän. Kun on muka niin vaikeaa syödä ja plaaplaaplaa. Nytkö sit vaan syönkin noin vaan? Sekin kun oon terapeutille sanonut syöväni alle tuhat kaloria tarkottaa vaan sitä, et en kehtais sanoa syöneeni enemmän. Ihan hullua. Ihme pöljä mä kans oon. Silloinkin kun se halus laittaa paperille mitä mä syön ja se oli silloin jotain 1200, mua hävetti niin helvetisti. Ja sen jälkeen oli vaan kiva kertoa, et oon pysyny alle tuhannessa. Niin kuin mun pitöis jotenkin todistaa sille, että pystyn? Tai jotain yhtä typerää. Varmaan sekin kun en voi oikein hehkuttaa tällaista juttua kenellekään ja oon ollu itekin niin hämmentynyt tästä mun "itsekurista" niin kiva kertoa jos onnistuu siinä vieläkin  paremmin.

Ei vittu mä oon tyhmä.

Vittumaiseksi olen elämäni tehnyt

Jaapajuu. Oksentamiseksi meni. Ja nyt oon kännissä. Vitun perhe, vitun äiti, vitun siskon synttärit. Vitun eilinen kun oltiin toisen siskon ja äitin kanssa yksissä yo-juhlissa, ahdisti niin helvatun perkeleesti, siellä oli paljon enemmän ihmisiä kuin odotin ja mä oon vaan niin ruma ja leveä ja iso. Oikeesti siis, mulla on suht laaja rintakehä eli oon leveä vaikka olisin kuinka laiha. Tuntui, että vien ihan hitosti tilaa kun oli muutenkin ahdasta. En sentään syöny mitään, vaikka sitä siinä ihmeteltiinkin. En olis varmaan ahdistukseltani vaan saanut suunnilleen nieltyä mitään. Olin jo niin sellasessa mielentilassa, että oksentamiseen nyt kunnon tauko. Listasin oikein juttuja, miksi ei voi oksentaa.

Ja tänään meni ihan plörinäksi kun mentiin käymään vanhempien luona syömässä siskon synttäreiden kunniaksi. Varmaan vaikutti se, että eilinen oli niin ahdistava kun meni se mun "normaalirooli" noin vaan päälle, kai suojellakseni itseäni siltä ahdistukselta. Plus se, että se siskon miekkonen oli siellä niin en en viittiny ruveta ahdistelemaan sitä ruokaa, etten vaan aiheuta kenellekään epämukavaa oloa. Ja äiti oli tehny ihan vääränlaista ruokaa, tofuNUUDELIkeittoa ja PERUNAlaatikkoa. Mähän en muita hiilaripommeja sulata kuin aamupuuron (joka jäi heräämisvaikeuksien takia tänään välistä), joten heti kun kauhoin keittoa lautaselle, peli oli menetetty, joten vedin sit oikein kunnolla. Oksentaminen oli aika vaikeeta, alkaa taas refleksi mennä. Eli nyt se on poissa pelistä, oksentaa ei voi, joten syömisen kanssa täytyy pysyä tarkkana. Tulin muuten kauheeseen sokerihumalaan ihanasta jälkiruoasta ja hetken oli hemmetin hauskaa, joten ei ihan hukkaan mennnyt se syöminen. Ehti kyllä varmasti imeytyä sikana sokereita ja en mahaa tyhjäksi kyllä saanut. Vanhemmat kyllä tuntui kyyläävän mun lautastakin, et ihan hyvä, että nyt söin niin ehkä ne ei valita mun "pienestä" koosta niin paljon.

Olin ajatellut kyllä sitä kaljottelua jo tälle päivälle, mut siinä vaiheessa kun oksensin niin ajattelin, että ei kuitenkaan tänään. Kunnes sisko soitti kun ne löysi koiran korvasta punkin ja ihan paniikkissa pyysi mut sinne ottamaan sen pois :D Ne oli kuulemma molemmat ihan hermona ja tottakai menin. Sain vähän liikuntaa sentään. Ja sen jälkeen jotenkin vaan oli "pakko" saada kännit. Kun sisko soitti ja nauroi, että ne on niin säälittäviä, ettei halua itte sitä tehdä, mäkin "nauroin" niin kuin mikäkin. Heti kun laitoin puhelimen alas, hymy valahti vaan kasvoilta ja kauheella kiireellä peittämään verenpurkaumat silmien ympäriltä. Turpos muuten ihan kivasti sylkirauhasetkin, en oo aikasemmin huomannu, että olis noin pahat ollu. En kyllä huomannu, että ne olis mitenkään erityisesti mun naamaa kattonu, joten ei kai se niin paha ollu. Poistin punkin ilman ongelmaa ja ne raukat vaan kuvitteli tuntevansa punkkeja joka puolella. Ja koira tais vähän järkyttyä kun vaan tulin sinne ja sitten kidutan. Ja kaikki häärää ympärillä koskettelemassa, ettei vaan löydy lisää. Ja kyllä, meidän perhe on aika hullu koiriensa suhteen, mä taidan olla ainoa, joka pysyy selväjärkisenä kun jotain tapahtuu. Muut sekoaa, joten mut kutsutaan apuun :D

Joo-o. Kännäilen sit, katotaan nyt kuinka paljon. En tosiaan oo muuta syöny kuin ne oksennetut ruoat, joten kaloreiden suhteen ei hätää. Vituttaa vaan kyllä kun ei mun pitänyt hetkeen oksentaa kun on ne siskon polttaritkin tässä parin viikon päästä ja tää naama on taas melko kauhee. Äiti tekee vaan niin hyvää ruokaa. Ja en mä vaan voi mitään pastaa tai perunaa tai sokeria pitää sisälläni. Vaikka ruoan jälkeen kävi mielessä, että tää vois olla jonkinlainen "buustipäivä" aineenvaihdunnalle, mut vedin kyllä niin saatanan paljon kaikkea, että ei se olis millään onnistunu.

Eikö olis vaan helpompaa kuolla? Tää on niin saatanan vaikeeta... Vähän tekis mieli viiltää, mut tuskin siitä mitään edes tulis. Sitä oon viimeksi joulukuussa tehnyt. Ja tiedän, et se vaan vituttaa kun pitää odottaa niiden paranemista. Odotin jo, että huomenna saattais olla kunnon pudotus painossa pitkään aikaan, kun tuli viime viikolla oksenneltua niin paljon, mut ei vissiin.

Saatana.
Vituttaa.

Kaikki on niin sekavaa ja hullua, sairasta helvettiä

Jepulis. Lauantaista sit lähti sellanen pieni 4 päivän lervausputki. Eihän sen todellakaan pitäny noin kauaa kestää, eikä edes alkaa jo lauantaina. Mut lähdin siinä lauantaina hakemaan vessapaperia ja piti vaan jotain saada tehdä kun ahdisti niin pahasti. Sitten vasta tajusinkin, että sunnuntai oli joku vitun helluntai ja kaupat kiinni. Siinä vaiheessa kyllä ajattelin, että sehän olis vaan hyvä kun vielä kestäisin kuuteen asti ja kauppaan pääsis vasta maanantaina. Mut ei. Se kituminen ei vaan olis onnistunu ja hyvin nopeesti rupesin kyyläilemään tarjouksia. Irtokarkit ei ollu tarjouksessa, mut ostin kuitenkin. Suklaapatukoita lähti kans mukaan. Sipsitkin oli tarjouksessa, mut kävin ensin lidlissä kattomassa hintoja ja hakemassa miljoona muuta juttua. Sit uudestaan minimaniin ja fiksuna 2 megapussia sipsiä ja 3 dippiä. Kiva. Ei oo ikinä tollasia määriä tullu osteltua, sellaset 30 euroa meni niihin, vaikka ei olis rahaa yhtään mihinkään.

Eli lauantaina yks kierros. Oksentamisen jälkeen oli aivan saatanan ihana olo. Niin helpottunut ja kevyt olo. Niin sairaan ihanaa. Siinä illalla vaan iski aivan törkeä päänsärky. Hyiyi. Sunnuntaina mentiinkin käymään vanhempien luona toisen siskon ja ja sen koirien kanssa. Verenpurkaumat sai peitettyä kyllä ihan hyvin, ei ne niin pahoja enää ole kuin ne, jotka tuli sen kuukauden oksentamistauon jälkeen. Sit sunnuntaina tietenkin illalla lisää tätä fiksua toimintaa. Maanantaina 2 kertaa ja alkoi jo selvästi voimat loppua, ei vaan meinannut enää jaksaa oksentaa, reidet rupes tärisemään kun kumarruin kirjottamaan ruokapäiväkirjaan. Tiistaina ei todellakaan pitänyt enää oksentaa, mut pakkasessa oli vieläkin 2 jäätelöä ja roskakasan uumenista kaivoin vielä sen viimeisen puolikkaan tuplan, joka ei mennyt alas tiistaina. Ja ne kauan kaapissa kummitelleet makaronit pois. Ja siis en meinannu saada niitä ulos. Oksentamisen aloittamisesta on tullut helvetin vaikeaa. Uskon, että mun mahaportti on sen verran tiukka edelleen, että jos maha on ihan täynnä, se massa ei vaan jotenkin pääse ulos. Meni sika kauan siis saada ne ulos ja ehti jo aika paha paniikki tulla. Mut huh, selvisin. Vihdoin oon saanu palata "normaaliin" syömiseen, eli alle tuhannen pitää jäädä.

Näin eilen lääkärin. Ja nyt se tekee lähetteen syömishäiriöpolille. Mun järkevä ja hullu puoli huutelee keskenään koko ajan ja mä en tiedä mitä mä haluan. Tai eniten tietenkin laihtua, mutta kyllähän mä voisin laihduttaa sillä terveelliselläkin tavalla. Mutta tää vähäinen syöminen ei oo ikinä ollut näin helppoa. Ja sehän tuli nähtyä, että en mä enää pysty noin vaan syömään normaalisti, vaikka niin kuvittelin. Se lääkäri oli kuulemma kovin huolestunut mun oksentamisesta. Ja terapeutti sanoi, että kaikki on niin huolestuneita mun syömisestä ja laihduttamisesta. Mikä on mun mielestä edelleen aika turhaa. Mähän oon normaalipainoinen. Enkä edes paastoa.  Itsepetostahan tuo on, tiedän.

Ja koittakaa arvata mikä ahdistaa eniten siinä shpolille menossa? Lääkärin terveystarkastus.  Se sanoi, että siihen kuuluu perus sydämen ja keuhkojen kuuntelu ja mahan painelu. Mahan painelu. MAHAN PAINELU. Se aikoo koskea mun mahaan. Mun kehon hirveimpään, rumimpaan, löysimpään kohtaan. Pelkästään se, että se koskee muhun on vitun kamala ajatus, mutta mun maha. En tiedä mitä sanon sit siinä vaiheessa...

Voi jeesus kun väsyttää. Kaikki voimat meni kauppareissuun äitin kanssa, pyykin pesuun ja tiskaukseen. Ja vielä pitäis tehdä ruokaa, joka vaatii hitosti kuorimista, punnitsemista, kirjaamista ja laskemista. Pakko saada käytettyä noita vanhoja kasviksia pois. Joudun varmaan jo heittämään puolikkaan kaalen roskiin. En oo viikon aika saanu edes kahtakurkkua tuhottua, kiitos lervailun.

Aaarghh

Aivan mielettömän jumalattomat, HELVETILLISET sessiointihimot. En muista koska tää olis ollu näin pahana. Ja koska olisin viimeksi taistellut näin paljon. Tää on oikeestaan ollut jo tiistai-illasta asti päällä, oon vaan lykänny hetkillä eteenpäin ja keskiviikkona ainoa asia, jolla sain sen estettyä oli känni. Ja voi luoja kuinka olin sekaisin. Hain tosiaan lisää kaljaa, mut en niistä yhtäkään juonut. Ja olin niin vitun sekasin, että röökillä kaaduin ja tuli kunnon ruhje polveen. Sen jälkeen taisin istua pöntöllä noin 2 tuntia, pää polviin nojaten kun kaikki pyöri ja väsytti vaan niin etten jaksanut nousta. Kiitos siis sekakäytön. Pitää kyllä ens viikolla sanoa lääkärille, että lopetan sen lyrican kun ei siitä mitään hyötyä tunnu olevan ja poistuu houkutus käyttää niitä väärin. Niistä vielä tulee niin saatananmoisen huono olo, että hyi perse sentään.

Tää päivä piti vielä olla selvästi "normipäivä" eli ei oksentamista. Koska jos siskot haluu taas mennä vanhempien luo juoksuttamaan koiria niin ei oo kiva järkyttävän turvonnut naama ja todennäköisesti taas valtaisat verenpurkaumat ympäri poskia, vaikka ne saakin suht hyvin peitettyä. Ja aamulla olin vaan tyytyväinen kun on niin kauhee sää, ettei kauheesti houkuttele lähteä mihinkään kauppaan. Mut tää vaan pahenee koko ajan, vittu soikoon. En saa hetkenkään rauhaa kun kaikki mahdolliset ruoat pyörii päässä. En saanu eilenkään nukuttua päikkäreitä kun en saa aivoja hiljennettyä, yökin oli todella paska ja näin unta irtokarkeista. Nytkin väsyttää niin saamaristi ja päähän sattuu, mut en saa edes pidettyä silmiä kiinni kun mietinnät siitä jaksaisinko leipoa lähtee heti käyntiin. Ja kun ei tarvi välittää, etten sit jaksa urheilla.

Tuun hulluksi.

Tää vitun hullu vois kuolla

Mietin tässä, että pitäiskö hakeaa lisää kaljaa... eli joo, oon kännissä jo nyt, vedin parit lyricat kans.

Haloo Helsinki!: Huuda! Tykkään, vaikka en ite pysty todellakaan huutamaan ilosta.

Suunnitelma oli juoda peruskännit ja syödä niin, ettei huomenna olis ihan hirvee olo. Sit luin ihmisten suunnitelmia siskon polttareita varten. Saunomista, ruokaa, baareilua, juhlimista. Mä en voi tehdä mitään niistä. Voi jessus kuinka se rupes ahdistamaan. Soitin terapeutille ihan sen takia, että sain vähän itkeä sitä ahdistusta pois. Hävettää sekin. Mun perimmäinen ongelma siis on kai se, että en pysty hyväksymään itseäni tai varsinkaan tykkäämään itsestäni. Munhan pitäis olla itseni paras kaveri, mut enhän mä herranenaika pysty kun oon niin paska ja heikko idiootti.

Niin. Ei pitäis ajatella näin. Ja taas, jos joku muu sanois tai kirjottais jotain tällaista, en ymmärtäisi miksi ne ajattelee niin. Ei kukaan ansaitse pelkkää paskaa. Tai no, ehkä jotkut sadistiset sarjamurhaajat. Mut niitä on aika vähän. Mut kun on kyse musta, en vaan pysty. En suostu hyväksymään, että mun itseinho olis "vaan ajatuksia". Mun läskiys ja roikkuva nahka on kyllä niin saakelin todellista paskaa, ettei kukaan voi ruveta sitä kieltämään. Plus toki kaikki viiltelyarvet.

Arvet. Joita haluaisin kovsti nyt tehdä lisää. Ei ole pitkään aikaan ollut näin kova viiltämishimo. Ja haluisin tietenkin vaan edellistä "paremmat" viillot. Suonia. Auki. Koska mä en välitä.


Kuollut ei voi katua. Kuollut ei enää kärsi.

Tää kaikki olis ohi. Toki muutama ihminen järkyttyis, mut tää on mulle pelkkää helvettiä.

No, kyllä mä nyt tiedän, ettei se hemki kovin helposti viiltämällä lähde. Joten jos vaan vähän. Jos vaan pyörtyisin. Se olis perkeleen kivaa.