Vitun vitun vittu, haluun kuolla

Kirjoitettu 27.9.
En viiltäny. Epäonnistuminen pelotti vaan niin paljon. Join ja söin aivan vitusti. Keskiviikon aikalailla nukuin, illalla olin muutaman tunnin hereillä. Lopetin syömisen keskiviikkona ja torstaina, oli vaan pakko. Muuten olisin tehny jotain typerää, mikä olis vituttanu kauan sen jälkeen. Se helpotti kyllä oloa aivan valtavasti. Päässä oli niin rauhallista ja levollista kun syömistä ei tarvinnut miettiä. Ei tarvinnut miettiä mitään muuta kuin mitä sitä tekisi. Mitä huvittaisi tehdä. Hassua kuinka se taas onnistui noin vain. Päätin vaan, että otan vähän lomaa syömisestä ja ei siinä ollut mitään ongelmaa. Suolisto-oireet tuli kyllä heti torstaina. Oon selvästi saanut jonkinlaista vahinkoa aikaan viime vuoden paastoiluilla. Oli melko tuskaisaa kun perjantaina yhtäkkiä söinkin ihan normiruokaa. Ensin sh-polilla ja sit vanhempien luona.

Tänään 2.10.
Mun on taas pitänyt kirjoittaa, oon halunnut purkaa asioita tänne. Jotenkin se vaan on niin rankkaa ja vie mun kallisarvoista aikaani. HO. Huvittavaa kuinka musta tuntuu, että on kiire, vaikkei ole mitään päivätyötä tai opiskelua. Nyt oon taas kännissä, avasin viinilaatikon vähän yhdentoista jälkeen. Eli joo, vitun loistavasti menee. Masennus on pahentunut aivan perkeleesti sen myötä kun ruoan ja syömisen hallinta ja kontrollointi on hävinnyt. Mulla ei ole mitään mihin tukeutua, mitään minkä takia nousta aamulla ylös. Onhan mulla edelleen se J, mutta ei paljon auta. Ja sen takia varsinkin pitäisi laihduttaa, olla nätimpi. Alan olla oksettava. Vaikka se vakuuttelee toista.

Olin eilen luennolla syömishäiriöistä. Siellä puhui itsekin syömishäiriön sairastanut ihminen. Oli melko hyytävää tajuta, ettei se motivoinut mua parantumaan yhtään. Ainoa lohduttava juttu oli se, kun se sanoi että aina voi palata takaisin. Haluan niin helvetista palata aikaan viisi kiloa sitten. Kun ei ollut hiilariturvotusta. Kun maha oli pienempi. Kun vaatteet oli melkein jopa kiva juttu. Se sanoi, ettei parantumisen yrittämisellä menetä mitään. Musta kyllä tuntuu, et oon menettänyt aivan helvetin paljon. Kaikki kokemus elämänhallinnasta on mennyt. Itsekunnioitus varsinkin. Nyt tuntuu, että oon vaan täysin arvoton kasa paskaa kun en edes osaa olla lihomatta.

Olis ollut terapia tänään, mut en mennyt. Osaksi koska oon kipee eli flunssainen. Mut paljolti, koska en halua, ei huvita. Ei ole IKINÄ aikaisemmin ollut tällaista. Silloinkin kun todella tuntui, ettei se mitään auta ja terapeuttikin vitutti joka kerta, menin ja halusin mennä. Nyt tuntuu, että multa on lähtenyt kaikki. Kaikki toivo paremmasta, kaikki elämänhalu, kaikki ilo. Mulla ei ole mitään mihin tukeutua, mistä pitää kiinni. Sillä luennollakin kuvailtiin syömishäiriötä pelastusköytenä, joka otetaan käyttöön kun ei pysty käsittelemään omia kokemuksiaan ja tunteitaan. Yhdyn tohon ihan täysin. Nyt mä oon luopunut erittäin isosta osasta mun syömishäiriötä. (Saatatte huomata, että toistan sanaa syömishäiriö. Se on ihan sen takia, että se todella uppoaisi mun kallooni. Edelleen se on vaikea myöntää ja jos hetkenkin menee paremmin, oon vakuuttunut, ettei mulla ole mitään ongelmaa.) En laske kaloreita, oon syönyt PALJON  puuroa, leipää, perunaa eli sitä hirvittävän kamalaa ja vaarallista hiilaria. Oon luopunut tietyista kellonajoista, vaikka yritänkin suunnitella päivän niin, että söisin kolmen tunnin välein. Sain ateriasuunnitelmankin, mutta se on niin täynnä leipää/hiilaria, en voi millään sitä noudattaa. En hypi vaa'alla koko ajan. olin noin puolitoista viikkoa tietämättä mitä painan. Mut kaiken päälle, en nuku. Tai siis nukun, mutta laatu on paskaa. Oon niin helvetin väsynyt koko ajan, kaikilla tavoilla. Se tietenkin paskentaa kaikkea yleisesti ja vaikeuttaa elämistä. Silloin tulee himo kännäillä. Ja kun kännäilen, syön. Eli lihon taas lisää, vaikka se aiheuttaa mulle aivan valtavaa ahdistusta. Vittu kun oon fiksu.

Päässä on taas soinut "haluan kuolla". Se tulee aivan kutsumatta. Itkettää, mut ei se edelleenkään onnistu ilman seuraa. Se on (kai) positiivista, että onnistuin vähän itkemään Jn seurassa. itkin väsymystä ja läskejä ja se lohdutti. Se eilenkin oikein erikseen sanoi, että mä oon tärkeä sille, Mua rupes itkettämään, enkä oikein osannut reagoida. Se on liian ihana tällaiselle idiootille. Ja mulle tuli toissapäivänä sellainen ajatus, että lähtisin baariin ja ottaisin mukaani jonkun täysin randomin. Ihan vaan, että Jllä olis syy jättää mut. (Epäiröin kirjoittaa sanan "jättää", koska se viittaa seurusteluun, enkä edelleenkää oo varma voidaanko meidän juttua kutsua seurusteluksi. Vaikka oonkin siellä yötä harva se yö ja vähintäänkin nähdään joka päivä.) Se menee kotipaikkakunnallensa viikonlopuksi eli voin rauhassa sekoilla. Heti kun se sanoi, että on menossa sinne, rupesin suunnittelemaan kännäilyä. Bulimiabileet olis ollu vielä jokin aika sitten selkiö, mutta
MINÄ EN ENÄÄ OKSENNA. Sen mä todella haluan lopettaa. Aina voi laihduttaa, mutta oksentamisen tekemiä vaurioita ei niin vain korjata. Varsinkin ne hampaat.

Oon vitun ristiriitainen. Samaan aikaan haluan kuolla, eikä millään ole mitään väliä ja kuitenkin välitän oksentamisen aiheuttamista haitoista. Eilen kun päässäni suunnittelin tän päivän sekoilua, mä vähän pelkäsin itteäni. Että puolivahingossa tapan itteni. Tänään se on tuntunut pelkästään kivalta ajatukselta. Sikäli mulla on turvallinen olo, koska jos tuntuu, että saatan tehdä jotain, joka kaduttaa, voin soittaa vanhemmille, terapeutille (riippuen kellonajasta) tai ihan vaan päivystykseen. Hassua, kuinka sekin on muka nykyään vaihtoehto. Ennen oli täysin selvää, etten ikinä kehtaisi mennä "pahan olon" takia sairaalaan. Nyt se on oikeestaan vaan lohdullinen ajatus. Aina on ihmisiä, jotka yrittää auttaa. Aina on joku, joka voi ottaa vastuun sillä hetkellä kun ei itse pysty.

Tää teksti alkaa olla melkoisen pitkä.
Kiitos kaikille, jotka lukevat loppuun asti. Pelkästään se, että Blogger näyttää useampia katsomiskertoja auttaa.

Ja se, että mulla on 45 lukijaa <3 Aivan uskomatonta kuinka kivalta tuntuu, että ihmisiä kiinnostaa. Että joku jaksaa lukea. Että joku välittää.
Te olette kaikki ihan  hirveän tärkeitä. Eikä tää ole vain känni :D ihan oikeesti. Kyllä mä hävettävän usein kyylään, josko olis kommenttia tullut. Ja kuinka monta katselukertaa tekstit saa.

Se on kans pitänyt kirjoittaa, että multahan saa aina kysyä ihan mitä vaan ja kommentoida ihan vapaasti. En usko, että erilliseen kysymyspostaukseen tulisi kovin paljoa materiaalia. Joten pistäkää kommenttia jos vaan vähänkin siltä tuntuu.

Jos jos on jotain postausideoita, tänne vaan!

Eipä ole hetkeen mennyt näin paskasti

Taas kännissä. Tekee niin helvetisti mieli viiltää. Tehdä jotain saatanan typerää ja mielellään vaarallista. Ostin uusia teriä, niin paljon haluan. Viimeksi oon viiltänyt joulukuussa, jolloin terapeutti joutui viemään mut päivystykseen. Ja tiedän, etten saisi minkäänlaista tyydytystä muista kuin tikattavista haavoista. Ja seuraavana päivänä kyllä vituttaa kun niiden parantumista pitää odottaa. Ja meenkö muka itse päivystykseen? Enpä usko, pitäis soittaa jollekin. En haluaisi sitäkään, että ne joudutaan avaamaan uudelleen ja se kaikki häslinki, että kuka edes suostuu siihen. Viimeksi tehtiin selväksi se, että sain olla kiitollinen kun joku sen teki. Ja tiedän, että oli mulle paljon helpompi se, että ne avattiin ja tikattiin kuin se, että ne olis vaan sidottu ja annettu parantua sellaisina. Oonkin kiitollinen, enkä haluaisi vaivata uudestaan samanlaisella jutulla.

Viimeksi join koiravahtina siskon luona lauantaina, jolloin jännästi myös kirjoitin tänne. Jotenkin blogger on jäänyt kun tuntuu, että on koko ajan kiire. Kiire, ihmisellä jolla ei ole mitään tekemistä. Kuin syödä, liikkua ja lihoa. Toki se J on vienyt aika paljon aikaa. Koskahan kehtaan sen nähdä kun vaan turpoan koko ajan. Auttaa paljon tää kaljan kittaaminen ja leipominen. Mä oon niin väsynyt koko ajan. Vitun hormonit taas, mun unet menee vituilleen niiden takia. Ja väsymyshän tietenkin vaikeuttaa aivan kaikkea.

Mä oon vitun epätoivoinen. Syöminen menee vituilleen koko ajan. Syön siis liikaa, varsinkin hiilaria. Kun kaikki sanoo, että voin syödä, mutta en mä osaa syödä sopivaa määrää. Ja nyt tosissani yritän lopettaa oksentamisen. Laihduttaminen on kuitenkin helpompaa kuin uusien hampaiden hankkiminen. Plus tietenkin kaikki muut paskuudet, jotka oksentamisen mukana tulee. Aina kun jotain syön, haluan lisää. Vaikkei ole enää nälkä koko ajan, koska oon syönyt isompia annoksia. Tätähän mä pelkäsin, että kun annan itselleni luvan syödä, en lopeta. Pelottaa niin helvetisti. Se että en missään vaiheessa onnistu syömisessä ja lihon vaan, kunnes joudun aloittamaan alusta koko laihdutusurakan. Mielummin kyllä kuolen, se on selvä. Mutta enpä ole aikaisemminkaan kuolemisessa onnistunut, joten pelottaa. Mä en pysty elämään läskinä. En vaan voi. En halua.

Nytkin oon heittänyt hukkaan kuukausien työn. Vaikka tiedä, että pitäisi ajatella niin, että syömisen opettelu vaatii aikaa, Mähän joudun etsimään täysin uuden tavan ajatella koko jutun, koska en oo ikinä syönyt "normaalisti". Tottakai se on vaikeaa, hidasta ja työlästä. Kuinka paljon vaan ehdin tehdä itselleni vahinkoa? Tiedän senkin, ettei kaikki tää energia, jonka oon itseeni ahtanut, ole mennyt läskiksi, oon kuitenkin liikkunutkin ja kunto paranee koko ajan.

Silti... Haluan kuolla, ei tarvisi ajatella, tuntea, kärsiä. Aina välillä, nykyään useammin vituttaa kun en onnistunut silloin joskus kun tosissani yritin. Perjantaina oli jännä hetki kun tuntui, että pelkäsin, että teen itselleni jotain. Ikinä ei oo sellaista ollut, lähinnä oon vaan toivonut, että sekoaisin ja tappaisin itseni. Silloin tosin olin koiravahtina, että ehkä se vastuu teki sen. Koska nyt ei pelota, nyt vaan todella haluaisin viiltää itseni hengiltä.

Vituilleen menee

Mä vaan lihon. Syön koko ajan aivan törkeitä annoksia, vitun sh-poli. Oon sen jälkeen vaan läskistynyt. Kun siellä ollaan niin sallivia syömisen suhteen, mäkin oon vaan ajatellut, että kyllä mäkin saan syödä. Mut en kyllä näin paljoa, vittu soikoon. Oon taas lähempänä 60 kuin 50 kiloa, vittu kuinka mahtavaa. Hetken painoin alle 50 kiloa. Haluuun takaisin sinne. Vaikka oon kyllä myös liikkunut ja mulla on jo kauan ollut se ajatus, että lopetan painon kyttäämisen ja kasvatan lihasta, joka tietenkin painaa.

Pakko lopettaaa oksentaminen, hampaat on selvästi jo kärsiny. En kyllä tajua, miten voin olla näin vammanen, että kun hampaasta lähtee pala, hammasvälit on selvästi suurentunut ja muutenkin ne on selvästi paskentunut, mä en pysty lopettamaan. Hampaat on vaikea korvata, varsinkin jos ei ole rahaa. Mun kuntoutustukihakemus ei mennyt taaskaan läpi. Kelan mielestä en vaan ole terpeeksi sairas. Vaikka väsyn jo tästä syömisen ja liikunnan miettimisestä. Jos siinä lolis mukana opiskelu tai työ, olisin loppu aivan vitun nopeesti. Se joko loppuis vain siihen, että masennun entistä enemmän ja lopetan tai siihen, että ainakin yritän tappaa itteni.

Tästä ei tule yhtään mitään

Auttakaa. Tappakaa mut.

Nyt on sitten tullut oikein kunnolla kerättyä sitä läskiä. Ihan tosissaan. Voidaan puhua jo reilusta neljästä kilosta. Koska oon vaan syöny. On tullut oksenneltua myös, mutta lähinnä syötyä. Hillaria, leipää varsikin. Koska oon idiootti ja antanut itselleni anteeksi sen, että oon syöny. Ajatellut, ettei se yksi päivä haittaa, Mutta kun nyt siitä on tullut melkeinpä jokapäiväistä. Maha huutaa hoosiannaa harva se päivä, mikä johtaa tietenkin siihen, että taas on maha kipee ja täynnä ilmaa koko ajan. Mun ei olis ikinä pitänyt ryhtyä "parantumaan". Miten mä saatoinkaan kuvitella, että voisin olla normaali? Että mun ei tarvitse laskea kaloreita (melkein 2 viikkoa ilman laskemista!), saada miinuskaloreita, tuntea nälkää 24/7. Miten, miten mä voin olla näin helevetin idiootti??!! En mä osaa syödä normaalisti, mä en voi olla rento syömisen suhteen. Mä en hallitse hiilaria. Nyt pitäis taas kerran vetää ne ihan minimiin ja kärsiä monen päivän vieroitusoireet. VITTU Se vitun mieskin vaan kehuu kun oon muka niin söpö ja näytän hyvältä. Aloin jo melkein uskoa. Tuntui jopa kivalta kun sh-polilla sanottiin, ettei sais enää paino mennä alemmas. Tuntui siltä, että mä saan syödä. Hetken tuntui siltä, että hyvä tästä tulee. Mutta ei tule. Ei todellakaan.

Piti mennä Kelaan tänään jonottamaan kun olen niin typerä, etten oo sitäkään saanut hoidettua ja nyt on tosissaan rahat loppu. Mahaan vaan sattuu niin perkeleesti ja tuntuu vitun krapulaiselta. Eilenkin piti sit vetää vituiksi kaikki, olin jo kertaalleen syönyt ja oksentanut. Melkein nukahdin jo yhdeksän aikaan, mutta J tuli käymään, olin niin väsynyt, että jäin kotiin, en saanutkaan unta, söin. Ja jatkoin syömistä. Ja jatkoin lisää. Varmaan vähintäänkin kolmen päivän verran energiaa. Ja ei, en oksentanut. Koska en vaan jaksanut ja se on niin raskasta. Vajosin vaan lattialle itkemään kun mä en saatana enää jaksa tätä. Liikuntasuunnitelmat oli eilen vielä kovat, nyt tuntuu enemmänkin siltä, että haluaisin kaikkein eniten vaan lopettaa syömisen. Jääkaappi vaan on aivan täynnä kasviksia, jotka menee huonoksi. Salaattikin on ollut siellä vaikka kuinka kauan kun on tullut vedettyä kaikkea muuta naamaan. Melkein tosissani taas harkitsin itseni puukottamista. Ihan kunnolla tohon keskivartaloon. Sen luulis aiheuttavan sen verran vahinkoa, että joutuisin sairaalaan ja voisin olla syömättä. Tai ainakin syödä vähemmän. Kyllä, tiedän, vitun hullua. Hyvin mahdollisesti aiheuttaisin jotain pysyvää vahinkoa mahaan  ja suolistoon, vatsanpeitteisiin ja lihaksiin. Vaan sen takia, että mun ei tarvitsisi miettiä syömistä näin paljon. Etten jatkaisi tätä lihomista.

Keho tosin antoi merkkejä paremmasta voinnista tossa viime viikolla. Nimittäin kuukautisten muodosssa. Viimeksi joutunut niistä kärsimään tammikuussa joten tuli pikkusena yllärinä. Ja vitutti. Se on niin inhottavaa. Ja aiheutti järjetöntä ruoanhimoa ja unettomuutta. Että vitun kiva kun voin paremmin. Mitä paremmin mä voin fyysisesti, sen huonommin menee henkisesti. Mun on niin paljon helpompi olla itseni kanssa kun on nälkä, heikottaa, sydän hakkaa ja väsyttää. Keho ei reagoi enää niin voimakkaasti syömiseen, ei oo ollut niin usein nälkä, päässä ei heitä aina kun nousee ylös. Mutta nyt mä haluan vaan kuolla. Haluan hakata itteni. Hypätä mereen. Ihan mitä vaan.

Mä en vaan pääse yli siitä kuinka typerä mä olen. Miksen mä ole jo oppinut, etten mä voi syödä? Jos vetäisin vaan nesteitä tänään, mahakin sais lepoa. Pakko vaan mennä joogaan. Ja edelleen sinne Kelaan. Vaatteitakin pitäis pestä jos aikoo ihmisten ilmoille mennä. Juokseminen olis kans hyvä. Tai pyöräily. Normisti listaisin tähän ruoanlaiton, mutta hyi saatana kuinka ällöttää koko ajatus. Tää kämppäkin on helvetin saastainen taas.

Herranjumala kuinka huono olo... Maha pömpöttää ja tuntuu täydeltä. Oksettaa, mutta ei siitä tule mitään. Tungin jo sormet kurkkuun, mutta ei tunnu missään. Vittu.

Idiootti

Inhoan tätä. Inhoan itteäni, idioottimaisia ajatuksiani, mun elämää. Tää on niin vitun hirveää paskaa, voi vittu oikeesti.

Söin eilen saatana yli 2000 kaloria ! Hyi perse. Illalla jo lähti pakkomielteiset liikuntasuunnitelmat käyntiin. Vaikka eilen olin jo aivan järkyttävän väsynyt ja yöunet oli aika huonot, mikä on selvä merkki siitä, et pitää levätä. Melkein  jo päätin, etten syö tänään mitään, koska jos en liiku en saa syödä. Vetäsin kyllä nyt aamupuuron, sen aikaansaaminen vaati soiton terapeutille. Eli pakko nyt jotain tehdä. Meinasin mennä juoksemaan, haluaisinkin, koska se on kivaa. Mutta nyt olis oikeesti järkevää ottaa hitaammin. Eli voisin mennä lainaamaan siskon koiraa ja vaan rauhallisesti kävellä sen kanssa. Laitoin siskolle äsken viestiä asiasta, mut se on töissä enkä tiedä koska se huomaa sen. Tää odottaminen on perseestä, kohta vittu lähden sinne juoksemaan, ihan vaan vittuillakseni ittelleni. Vittu oon tyhmä. Voi saatana. Ja perjantaina meen syömään sinne sh-polille ja mut punnitaan niin tietenkin pitää laihduttaa sitä varten. Vittu oon TYHMÄ.

Meni muuten täysin perseelleen se sunnuntaikin. Heti kun ruvettiin siellä vanhempien luona syömään, tartuin ensimmäisenä leipään ja ei siinä ollut enää mitään mahdollisuuksia muuhun kuin ahmimiseen ja äkkiä kotiin oksentamaan. Mikä oli taas sitten vitun vaikeaa. Nyt uskon, ettei mun oksennusvaikeudet ole niinkään kiinni refleksistä vaan yksinkertaisesti siitä, että miten keho on saanut ravintoa edellisinä päivinä. Ei toki ole ihmekään, ettei jaksa oksentaa jos edellisenä päivänä ei sisälle jää paljon mitään. Onhan oksentaminen nyt niin täysin järjenvastaista touhua ja helvetin rankkaa keholle. Kiva vaan kun piti nyt tämä tajuta, koska nyt haaveilen oksentamisesta vaan enemmän kun voin ajatella, että kun tankkaan muutaman päivän vähän enemmän, voin onnellisena viettää päivän pää pöntössä. VOI JUMALAUTA KUINKA MÄ OLEN TYHMÄ.

Vitun vaikee elämä

Paha mieli. Ahdistaa. Haluun kuolla. Se soi taas päässä.

J on vitun ihana. Oon ollu sille hiton rehellinen ja suhtautuu kaikkeen ihan saakelin hyvin. En tajua. En oikeesti tajua sitä. Miten onkin kohdalle osunut tollanen ihminen?! Se on niin huomaavainen ja rehellinen. Mä pystyn olemaan melko lailla oma itteni. En toki ihan täysin, mut paljon enemmän kuin olisin ikinä voinu kuvitella. Eli sen suhteen pitäis mennä ihan saatanan hyvin. Perjantaina juotiin vähän viiniä ja mä pystyin olemaan muka ihan ok kaloreiden suhteen. Syötiinkin siinä ruissipsejä ja yöllä vielä jumalauta ranskalaisia ja leipää. Muutenkin 2 edellistä päivää meni törkeillä kaloreilla. En vaan ymmärrä miten se syöminen ei meinaa auttaa nälkään. Kun vaikka kuinka vedän ruokaa naamaan, silti tekee mieli lisää ja on ihan oikea nälkä.

Torstaina olin sh-polilla ja se oli mulle lupa syödä. Vaikka se ahdistaa ja hävettää ja itkettää pelkkä ajatus mennä sinne syömään ensi perjantaina. Hyi perse. Silloin otetaan myös paino ja taas se tarkoittaa mulle sitä, että on pakko laihduttaa sitä varten. Eli kolme päivää meni isommilla kaloreilla ja oikein uhoavalla motivaatiolla, että minähän pääsen tästä syömishäiriöstä eroon. Juu, vitun loistavasti menikin sit eilinen. Olin taas yötä Jn luona. Nukuttiin aika pitkään ja syötiin aamupalaksi jäätelöä. Mikä oli tietenkin virhe, jäätelösessiot on himottanut muutenkin jo monta päivää ja sen pienen määrän jälkeen vasta heräsikin niin hirvee himo siihen, että oksat pois. Silti söin sen luona vielä leipää ja vitusti juustoa. Heti kun pääsin viiden aikaan kotiin kun se meni kaverille saunomaan, lähdin kauppaan ja kotiin sessioimaan. Ja voi kuinka se syöminen tuntui hyvältä. En käsitä miten mulla voi olla koko ajan jotenkin aliravittu olo, ruoka tuntuu niin ihanalta ja rauhallisesta syömisestä ei tule mitään. Perjantaina vetelin kukkakaalta niin hirveessä paniikissa, että puraisin haarukkaa ja hampaasta lähti jumalauta pala. Että vitun kiva juttu. Silti vedin 2 kierrosta oksentelua eilen. Vähän pelästyin kuinka ihanaa se oli. Ja kuinka helposti se tuli. On ihan varma, että kestää kauan ja vaikeaa tulee olemaan, mut jumalauta kun tuli sellainen aivan nostalginen fiilis. Oksentaminen tuntui samalta kuin joskus kauan sitten kun se oli uutta ja jännää ja pelkästään kiva asia. Vähän pelottavaa. Luulin jo, että suurin viehätys siitä olis kadonnut ihan senkin takia, että se on ollut niin vaikeaa viime kertoina.

Kohta lähden taas vanhempien luo kattelemaan kun koirat riehuu ja syömään ruokaa, jonka kaloreita ei voi laskea. En laskenut aamupalaakaan ja oon varma, että siinä oli aivan liikaa kaloreita ja inhoan itteäni. Enkä todellakaan voi ajatella oksentamista tänään, sovittiin jo Jn kanssa pyörälenkistä kun tuun kotiin. Tuntuu jo tarpeeksi pahalta kun suoraan valehtelin sille eilisestä. Oksentamisesta en voi sille kertoa. Se on liian ällöttävää ja häpeällistä touhua. Nyt vaan taas vähän verenpurkaumia silmien ympärillä. Pelottaa, että äiti tai joku kysyy niistä. Eilen pahimmassa oksennusväsymyksessä tuntui taas, että haluan vaan sanoa suoraan kaikille kuinka vitun oksettava paskaläjä oon. Sitten taas hetken päästä kun ehdin vähän toipua, tuntuu erittäin typerältä idealta kertoa ihmisille tästä puuhasta.

Oksettaa. Ihan pelkkä ahdistus, mutta myös se liian iso aamupala. Tää on liian vaikeeta. En haluais ajatella mitään. Liikunta pyörii kans päässä, mut nukkumisesta taas huomaa, et nyt pitää ottaa rauhallisemmin. Eli pakko pitää syöminen hanskassa.

Äääääää. Vittu.

Vihaan itteeni, listikää mut nyt heti pliis

Oon oksettava. Läski. Paska ihminen. Valehtelen päin naamaa. Hymyilen ja huijaan.

Ei menny ihan putkeen se koirienhoitokeikka. Sellanen kolmen päivän oksennusputki. Mun pää ei vaan kestänyt sitä nälkää, ahdistusta ja päälle vielä eri paikka. Ja niillä ei edes ollut mitään erikoista kaapeissa, ainoa herkku oli paketti Dominoita, jotka vedin sit perjantaina. Mä kuitenkin vielä ihan illallakin sinnittelin ja laskin kaikein, vielä hunajasuolapähkinöidenkin kohdalla punnitsin ne ja kuvittelin, että kestän. Mut joo, lervailuksi meni. Lauantaina menin vanhempien luo niin koirat sai juosta ja uida. Siellä sellasta aika paniikinomaista syömistä. Oksensin siellä, onneksi sain selitettyä vessassa oleskelua sillä, että söin liikaa mansikoita. Hävettää myöntää, mut menin vielä erikseen metsäänkin oksentamaan, koska isä oli sisällä päikkäreillä. Jotain hyötyä siitä, että on paskat polvet, ne nimittäin oikeesti jäykistyi huonosta istuma-asennosta johtuen ja sain syyn käydä kävelemässä keskenäni rannassa ja verrytellä polvia. Eli oksentamassa metsässä.

Ei muuten mitään ihan hirveitä verenpurkaumia, vasta sunnuntaina viimeisellä kierroksella tuli selkeitä pisteitä toisen silmän ympärille, mut ei kukaan oo erikoisesti niitä kattonut. Ne näyttää pisamilta. Perjantaina olin oikein hellävarainen, mut mun oksennusrefleksi on vaan niin heikko, että oli pakko ottaa hiukan väkivaltaisempi ote jo lauantai-iltana.

Eilen olin vielä siellä koirien luona ja kun lähdin oli vielä ihan varmaa, että lervaan kotona, mut onneksi en, koska se vitun bestman tuli käymään illalla. Se sanoi, että oli ollut ikävä ja se olis halunnut, että meen yöksi sinne. Sanoin etten jaksa vaikka oikeesti en vaan halunnut. Se tais vähän loukkaantua. Se oli kyllä selvästi innoissaan kun se näki mut ja mäkin olin vaan pelkkää hymyä ja pusuja siinä, vaikka oon vaan ollut tyytyväinen kun on ollut hyvä syy olla näkemättä sitä. Oon vitun kamala ihminen. En oo hetkeäkään kaivannut sitä ja kun se on laittanut viestiä ja kysellyt miten on päivä mennyt mua vaan ahdistaa. Ja kun se ei todellakaan johdu siitä, mussa on vaan vikaa. En vaan tunne mitään erityistä sen kanssa. Mietin vaan kuinka mun maha pullottaa ja oon niin ällöttävä. Varsinkin eilen kun oon oksentelun jäljiltä hiton turvonnut. Paino pomppas heti melkein kaksi kiloa ylöpäin. Nyt se tosin on jo vähän tasoittunut.

Perjantaina on sh-polin lääkärikäynti. Ja oikeesti ajattelen, että pitää laihduttaa sitä varten. Kuvittelisin, että mut punnitaan ja haluan, että se olis pienempi kuin viimeksi. Että olisin jotenkin uskottava syömishäiriöinen. Vittu oon tyhmä. Koko aamun oon miettinyt, että pitää mennä lenkille, juoksemaan. Mutta kun kauhee nälkä taas ja varsinkin toinen polvi on ollut koko viikon hemmetin huono. Ja tiedän, että aamupalasta tulee taas törkeen huono olo. Sit mun pitää taas pari tuntia vaan maata ja toipua siitä.

Paha mieli. Ahdistaa. Itkettää. Terapeutille soittaminen tuntuu taas vaikeelta tän tauon jälkeen. Äsken kyllä yritin, mut ei se vastannut.

huh

15.6.

Tän naama olis taas täynnä verenpurkaumia.

Lauantai... Loppujen lopuksi ei niin paha kuin ehdin pelätä. Normaalirooli meni melko hyvin päälle. Jossain vaiheessa olin röökillä ja oikein totesin sen ittelleni, että en tuntenu ahdistusta kunnolla. Tiesin, että se on päällä koko ajan, mut päällimmäinen tunne oli hyvin mitäänsanomaton. Keskityin vaan siihen, etten syö liikaa. Muuten menikin ihan hyvin, söin sen verran kuin muutkin ja en ollu liian täynnä. On vaan kamalaa huomata, ettei oo sellaista sisäsyntyistä taitoa syödä sopivaa määrää. Kun tosiaan kyyläsin muiden syömistä ja otin saman verran ja häpeä esti ottamasta enempää. Aika kamalaa kun sellasen tunteen pitää hallita syömistä. Mut muuten mulle olis tullut ihan helvetin huono olo. Hetkellisesti olikin jo melko inha täysinäisyyden tunne ja oikein haaveilin oksentamisesta ja siitä kuinka se helpottais oloa. Loppuillasta kun päätin, etten lähde mihinkään baariin, rupesin sit napostelemaan lisää ja lisää sillä mielellä, että ne tulee ulos. Sit oikein tein numeron siitä, että otan herkkuja mukaan ja otinkin sit nolon paljon. Kotiin ja kaikki naamaan. Tuli huono olo kyllä melkein heti, mikä oli vähän ideakin, etten sit enää haaveilis niistä seuraavana päivänä. Ihana helpotus kun maha tyhjeni. En vaan käsitä kuinka mun iho ei kestä, toinen poski varsinkin ihan hirvee.

Tänään:

Oon ihan vitun sekasin. On taas pitäny kirjottaa, mut en oo jaksanu. Ton pätkänkin julkaiseminen tuntui vaan turhalta. Viime viikko on ollu ihan saatanan kamala. Polttarien jälkeinen sunnuntai oli aivan järjettömän hirveää sessiointihimojen vastustamista. Sit kuitenkin ajattelin, et säästän seuraavaan viikonloppuun, koska sit on enää pari viikkoa niihin siskon häihin ja pitää miettiä oksennusturvotuksia ja verenpurkaumia. Ja olin ihan varma, että kun selvisin siitä sunnuntaista, maanantai olis elpompi. Ei. Se ei todellakaan ollut helpompi. Se oli taas sitä samaa helvettiä kun muutan mieltäni viiden minuutin välein ja ahdistus on jotain niin saatanallista. Sit kun oli typerä juhannus niin mentiin äitin kanssa kauppaan jo keskiviikkona.  Ja sessiointi alkoi. Torstai meni vielä ihanissa oksennushuuruissa. Perjantai ja lauantai meni sukuloidessa. Ja söin aikalailla niin kuin normali ihminen. Sunnuntaina kaikki levis pahasti käsiin. Odotin niin innolla, että saan vielä yhden päivän sekoilla pää pöntössä. Eka kierros tuli vielä juuri ja juuri ulos. Sitten tajusin, että se ei taas tuu. Ei millään vaikka kuinka yrittää. Ja mulla oli edelleen ihan hemmetisti kaikkea hiilarimössöä. Sit illalla söin vaikka totesin, etten pysty enää oksentamaan. Idioottina kuvittelin, että en välittäist. Ja että söisin vaan sen verran kun tuntuu hyvältä. Olin tuskallisen täynnä ja loppuillan makasin ja toivoin kuolevani. Eilinen olikin sit jännä kun olin ekaa kertaa siellä syömishäiriöpolilla. Se ihminen oli kyllä kiva. Tajusin vasta siinä ovella kuinka hermostunut olin. En ollu ajatellu sitä kauheesti etukäteen ja rupes vaan kädet hikoilemaan hulluna. Se katto mun painon, mikä oli luonnollisesti vitun kiva juttu. Varsinkin kun se sunnuntai nosti sitä ihan törkeesti. Mut oon sentin pidempi kuin olin kuvitellut, aika jännä. Bmi 22 eli eihän mulla mitään ongelmaa ole. Hävettää jotenkin kauheesti koko juttu. Mut kai mä alan olla "virallisesti" syömishäiriöinen. En vaan vieläkään saa sitä myönnettyä ittelleni.

Olin eilisen syömättä sunnuntain takia. Ja ei mun keho kyllä enää oikein kestä tätä mun perseilyä. Todella huono olo ja pääkipu koko päivän. Tänään menny reilu 1400, ihan ok. Kaikki ruoka vaan inhottaa ja keksin hienoja syitä, joilla saan lykättyä sitä pidemmälle. Keho on vaan ihan vitun pihalla. Sydän hakkaa heti kun parit portaat nousee, käsivarsi on kipee pyöräilystä (kyllä, pyöräilystä), paino vaan nousee vaikka teen mitä. Huomenna meen verikokeisiin ja otetaan EKG. Ihan hirveetä kun ei saa edes juoda vettä aamulla. Kun mä ryyppään sitä niin törkeitä määriä niin oon varmaan ihan kuolemassa heti parin tunnin jälkeen. Mulla on kyllä varmaan jonkintasoista puutosta ties mistä, mut en tiedä miten sellaset edes labroissa näkyy.

Mulla on lämmin. Inhottavaa.

Vittumaiseksi olen elämäni tehnyt

Jaapajuu. Oksentamiseksi meni. Ja nyt oon kännissä. Vitun perhe, vitun äiti, vitun siskon synttärit. Vitun eilinen kun oltiin toisen siskon ja äitin kanssa yksissä yo-juhlissa, ahdisti niin helvatun perkeleesti, siellä oli paljon enemmän ihmisiä kuin odotin ja mä oon vaan niin ruma ja leveä ja iso. Oikeesti siis, mulla on suht laaja rintakehä eli oon leveä vaikka olisin kuinka laiha. Tuntui, että vien ihan hitosti tilaa kun oli muutenkin ahdasta. En sentään syöny mitään, vaikka sitä siinä ihmeteltiinkin. En olis varmaan ahdistukseltani vaan saanut suunnilleen nieltyä mitään. Olin jo niin sellasessa mielentilassa, että oksentamiseen nyt kunnon tauko. Listasin oikein juttuja, miksi ei voi oksentaa.

Ja tänään meni ihan plörinäksi kun mentiin käymään vanhempien luona syömässä siskon synttäreiden kunniaksi. Varmaan vaikutti se, että eilinen oli niin ahdistava kun meni se mun "normaalirooli" noin vaan päälle, kai suojellakseni itseäni siltä ahdistukselta. Plus se, että se siskon miekkonen oli siellä niin en en viittiny ruveta ahdistelemaan sitä ruokaa, etten vaan aiheuta kenellekään epämukavaa oloa. Ja äiti oli tehny ihan vääränlaista ruokaa, tofuNUUDELIkeittoa ja PERUNAlaatikkoa. Mähän en muita hiilaripommeja sulata kuin aamupuuron (joka jäi heräämisvaikeuksien takia tänään välistä), joten heti kun kauhoin keittoa lautaselle, peli oli menetetty, joten vedin sit oikein kunnolla. Oksentaminen oli aika vaikeeta, alkaa taas refleksi mennä. Eli nyt se on poissa pelistä, oksentaa ei voi, joten syömisen kanssa täytyy pysyä tarkkana. Tulin muuten kauheeseen sokerihumalaan ihanasta jälkiruoasta ja hetken oli hemmetin hauskaa, joten ei ihan hukkaan mennnyt se syöminen. Ehti kyllä varmasti imeytyä sikana sokereita ja en mahaa tyhjäksi kyllä saanut. Vanhemmat kyllä tuntui kyyläävän mun lautastakin, et ihan hyvä, että nyt söin niin ehkä ne ei valita mun "pienestä" koosta niin paljon.

Olin ajatellut kyllä sitä kaljottelua jo tälle päivälle, mut siinä vaiheessa kun oksensin niin ajattelin, että ei kuitenkaan tänään. Kunnes sisko soitti kun ne löysi koiran korvasta punkin ja ihan paniikkissa pyysi mut sinne ottamaan sen pois :D Ne oli kuulemma molemmat ihan hermona ja tottakai menin. Sain vähän liikuntaa sentään. Ja sen jälkeen jotenkin vaan oli "pakko" saada kännit. Kun sisko soitti ja nauroi, että ne on niin säälittäviä, ettei halua itte sitä tehdä, mäkin "nauroin" niin kuin mikäkin. Heti kun laitoin puhelimen alas, hymy valahti vaan kasvoilta ja kauheella kiireellä peittämään verenpurkaumat silmien ympäriltä. Turpos muuten ihan kivasti sylkirauhasetkin, en oo aikasemmin huomannu, että olis noin pahat ollu. En kyllä huomannu, että ne olis mitenkään erityisesti mun naamaa kattonu, joten ei kai se niin paha ollu. Poistin punkin ilman ongelmaa ja ne raukat vaan kuvitteli tuntevansa punkkeja joka puolella. Ja koira tais vähän järkyttyä kun vaan tulin sinne ja sitten kidutan. Ja kaikki häärää ympärillä koskettelemassa, ettei vaan löydy lisää. Ja kyllä, meidän perhe on aika hullu koiriensa suhteen, mä taidan olla ainoa, joka pysyy selväjärkisenä kun jotain tapahtuu. Muut sekoaa, joten mut kutsutaan apuun :D

Joo-o. Kännäilen sit, katotaan nyt kuinka paljon. En tosiaan oo muuta syöny kuin ne oksennetut ruoat, joten kaloreiden suhteen ei hätää. Vituttaa vaan kyllä kun ei mun pitänyt hetkeen oksentaa kun on ne siskon polttaritkin tässä parin viikon päästä ja tää naama on taas melko kauhee. Äiti tekee vaan niin hyvää ruokaa. Ja en mä vaan voi mitään pastaa tai perunaa tai sokeria pitää sisälläni. Vaikka ruoan jälkeen kävi mielessä, että tää vois olla jonkinlainen "buustipäivä" aineenvaihdunnalle, mut vedin kyllä niin saatanan paljon kaikkea, että ei se olis millään onnistunu.

Eikö olis vaan helpompaa kuolla? Tää on niin saatanan vaikeeta... Vähän tekis mieli viiltää, mut tuskin siitä mitään edes tulis. Sitä oon viimeksi joulukuussa tehnyt. Ja tiedän, et se vaan vituttaa kun pitää odottaa niiden paranemista. Odotin jo, että huomenna saattais olla kunnon pudotus painossa pitkään aikaan, kun tuli viime viikolla oksenneltua niin paljon, mut ei vissiin.

Saatana.
Vituttaa.

Oon itteni kyllä hienoon tilanteeseen saanut

Hyi saatana kuinka hirveet viime päivät. Maanataina odotin kauhulla odottavaa ruokaa ja normaaliympäristön puuttumista, mut kuvittelin kyllä aika kauankin et voisin selvitä lähestulkoon kunnialla. HA, oon niin typerä idioottipaskaläski. Kuinka tyhmä voi ihminen olla, että voi syödä noin vaan yhden jäätelön ja selvitä siitä?! Maanantaina siis menin sinne koiravahdiksi, siinä alkupäivästä. Katoin kaapit läpi: keksejä, jäätelöä, näkkäriä, hapankorppuja, juustoa. Mut myös suht siedettävää, joskin juustoista munakoisopaistosta ja salaattia. Okei, okei, kunhan vaan yritän pitää tän linjan, eli vastustan nälkää, syön suht pieniä annoksia, juon hitosti vettä, kaikki menee hyvin. Vähän sen jätskivuoren kohdalla ajattelin, et saattaa mennäkin pienimuotoiseksi oksentamiseksi. Siihen kahteen asti vetkuttelin sen syömisen kanssa. Oltiin sentään koiran kanssa kävelemässäkin, joten olis ok syödä sitä oikeaa ruokaa. Eli munakoisopaistosta ja salaattia. Söin. Teki hitosti mieli jäätelöä. Kyllähän normaalit ihmiset syö yhden jäätelön silloin tällöin? Olihan vielä ton koirankin kanssa mentävä ulos. Söin sen yhden jäätelön. Mut se ahdistus ja inhotus vaan kasvoi ja kasvoi. Ja siihenhän tietenkin toimii se, että heitetään homma läskiksi, syödään lisää ruokaa ja jäätelöä. Chili- ja suolapähkinöitä. Ja vedetään samalla 2 pakettia suklaakeksejä. Tosi kivat verenpurkaumat taas. En tajua kuinka mun iho on näin heikko.

Oltiin siinä sit koiran kanssa ihan rauhassa. Tosin rupes ahdistus taas kasvamaan sen verran inhottavaksi, että poljin kuntopyörää puoli tuntia. Ihan rauhallisesti kyllä. Katottiin jääkiekkoa. Uskaltauduin syömään näkkileivän juustolla. Minkä jälkeen tein 2x100 vatsaa ja muutamat punnerrukset, joista sydän ei tykännyt. Käytiin vähän ulkona ja yritin olla järkevä ja suunnittelin iltapalaa. Omenaa, jogurttia, mehukeittoa, pähkinöitä. Mut se oli liian iso annos. Se täytti mut aivan liian hyvin, en kestänyt, joten juustomaustettuja riisikakkuja juustolla, keksejä, jäätelöä. Oli muuten kiva kun siinä vaiheessa kun pohdiskelin, että uskallanko syödä, käytiin autotallissa kattomassa olisko siellä kivennäisvettä. Ja löysin sieltä kaapista lisää keksejä. Jokin merkki siitä, että mun pitää oksentaa?

Eli eipä siinä maanantaina tainnut paljoa muuta jäädä sisälle kuin aamupala.

Tiistai meinas mennä paremmin, vaikka aamulla meinasin suunnilleen kuolla kun olo oli niin perkeleen törkee. Mutta sit sisko soitti, että ne tulis juoksuttamaan koiraa ja tuomaan hääkakkua maisteltavaksi. Eli mun piti lähteä kaymään kotona ihan jo senkin takia, että piti saada peitevoidetta tähän naamaan. Ja samallahan voi käydä kaupassa, pitihän mun muutenkin hakea korvaavat keksipaketit, riisikakut ja jäätelöt kotiin, ettei kukaan huomaa mun syöneen ne. Kokonainen myslileipä, keksejä, juustoa, juustokakku, pari croissanttia. Sain syötyä ruokaa siinä päivällä. Olis varmaan menny ahmimiseksi ellei se sisko olis ollu tulossa. Hääkakuksi on tulossa sacher-kakkua, joka oli kyllä hyvää ja kyllä mä seurassa onnistuin hillitsemään itteni, eikä se vanhemmille jätetty pala paljoa häirinny. Sisko sanoi, että mulla on hyvä itsehillintä. Tietäispä vaan mitä mä tein loppuillan. Siinä kymmenen aikaa kuvittelin, et voisin syödä iltapalaksi pari omenaa niin, että sain jotain ravintoakin. Kun huomasin siinä aikaisemmin lervatessani, että tais tulla osa siitä päiväruoastakin ulos. Mut omena oli pahaa, suuri osa meni koiralle. Oksentamisen lopetin vähän kahdentoista jälkeen. Olisin voinu vielä kerran huuhdella, mut en vaan perkele jaksanut. Eikä se mitenkään kovin helposti tuu sieltä taaskaan. Itseasiassa erikoisen vaikeaa. Nukkumaan mentiin kahdelta yöllä.

Tänäänkin meni oksentamiseksi. Vaikka ei todellakaan pitänyt. Ja se aamun uskomaton pahoinvointi ja heikotus vois jollekin fiksummalle olla viimeistään se, joka saa lopettamaan tällaisen pelleilyn. Olin terapiassa saatanan vittuuntunut. Ja nyt se yhtäkkiä jotenkin tajuaa edes vähän kuinka hirveeksi tää syöminen on mennyt. Oon luullu ilmaiseeni melko selkeästi sen, etten enää muuta ajattelekaan, mut nyt se vähän tarttui toimeen ja halus listata mun syömistä. Hävetti ihan sikana. Kun tuntuu, että kaikki syöminen on väärin ja mun kuuluis sanoa, etten syö mitään. Muutenkin hyvä ruoka tuottaa vaan pahaa mieltä, koska mä en näköjään koe ansaitsevani sitä.

Eipä muuten ollu kauheesti hyötyä siitä, että hain korvaavat keksipaketit ja jäätelöt sinne vanhempien luo kun vetäsin ne sit kuitenkin ennen kuin lähdin hakemaan niitä junalta. Hyvä, hienoa. Lähemmäs 30 euroo menny pöntöstä alas, ehkä enemmänkin. Ja huomaan saavani sairasta mielihyvää siitä, että oon jättäny sisälle niin vähän. Tänäänkin sanoisin kaloreiden jäävän noin tuhanteen. Ihana yö taas tulossa.

Terapiassakin vaan hoin sitä kuinka en tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Tai mitä mä haluan tehdä. Jos haluan sinne salille, on pakko syödä enemmän. Ja jumalauta nukkua. Mut syöminen on mennyt niin sairaan vaikeaksi. Mut jos mä haluankin lopettaa syömisen ja laihtua olemattomiin? Saada sydärin ja kuolla? EN MINÄ SAATANA TIEDÄ

Sekoan ja lihon

Joo-o.
Pikkasen lösähti tää homma nyt. Torstaina ahdistus oli vaan niin kauheeta, että kävinpä sit kaupassa. Irtokarkkihyllyllä sekosin aivan täydellisesti. Siis mun piti ottaa kyllä ihan kunnolla. Mutta sit rupesinki valikoimaan sieltä juttuja, joita en edes ikinä ota. Ja kappas vaan. Hyllyn loppupäässä se pussi meni hädin tuskin kiinni. Puolitoista kiloa. Siis YKSI JA PUOLI KILOA irtokarkkeja yhdelle ihmiselle!! Hävetti, mutta suljin sen vaan mielestäni ja kehittelin jotain tarinaa siitä, että mulla olis joku kaveriporukka ja ostan kaikille. Taidan seota. Koska saman tarinan voimin ostin myös 2 megapussia sipsejä. Plus 4 dippiä. Ahdisti, hävetti ja itketti, mutta esitin vielä kotonakin, että kaikki on ok. Koska sit otin vaan toisen repun ja lähdin vielä k-markettiin hakemaan kaljaa. Koska pirkan lager on vähäkalorisin kalja, jonka oon löytäny.

Siinä vaiheessa olin syöny 590 kaloria. Kuudelta avasin ekan kaljan. Toisen jälkeen söin sipsiä ja karkkia. Aattelin, että kännissä en niin välittäis siitä tayden mahan ahdistuksesta ja kaloreista, mutta ei. Oksentamiseksi meni. Ja kiva pikku juttu. Naama aivan täynnä verenpurkaumia. Poskipäissä on aivan kirkkaan punaiset läikät. Niin kuin jotku törkeet palovammat. Sit ku olin saanut mahan tyhjäksi, loput kaljat naamaan. Hetken ahdistelin kun ei tuntunut missään. Kunnes kävin vielä röökillä ja meinasin oksentaa ja sammua samaan aikaan. Mun piti vielä syödä puuroa, mutta aamulla sit heräsin ja huomasin, et se oli edelleen siinä pöydällä. Yllättävän vähän oli huono olo, vaikka tosiaan sammuin aikamoisessa soosissa, maha täynnä kaljaa, eikä mitään muuta.

Perjantai meni sit makoillessa. Ja hups vaan, okentaessa. Taaskaan ei pitäny, mut en vaan kestäny. Katoin jääkiekkoa ekat 2 erää. Kolmannen erän seuraaminen meni sipsinsyöntiin. Ja sit oksentamaan. Iltapalaksi vedin omenan. Ja vitusti karkkia. Eilen alotin sentään  sillä mielellä, että nyt loppui oksentaminen. Mut kun niitä karkkeja oli vielä jäljellä. Sipsit olin edellisenä päivänä tuhonnut, osa meni suoraan roskiin. Mut tylsää oksentaa vaan sellanen pienehkö määrä karkkeja. Olin sentään tunnin hitaalla kävelyllä. Mut siitä ei menny kauaa kun lähdin taas kauppaan. Ja ihan liikaa kaikkea. Oksentamisen välissä tuli melkoinen paska ja ekana syödyt karkit varmaan meni jo eteenpäin koska yhtään ei tullut ulos. Röökin jälkeen oli vieläkin niin täysinäinen olo, että yritin uudestaan, mutta pelkkää vettä tuli. Joten vitusti hienoja kaloreita siitäkin. Ja sit vedin illalla vielä yli jääneen fetataskun ja munkin. Eli oon lihonut ihan vitusti.

Tässä just kivasti huomasin, että oon laskenut väärin aamupuuron kalorit ties kuinka monta kertaa. Kun typerät ravintosisällöt onkin muuttuneet kaura- ja neljän viljan hiutaleissa. Mahtavaa. En tajua, millä saatanan perusteella saman tuotteen kalorit voi yhtäkkiä olla ihan erilaiset. Helvetti sentään. Tänään meen ainakin kävelemään. Eilen rupesin jo suunnittelemaan, että meen spinningiin tänään, mut en ehkä viitti. Eikä tällä naamalla voi mihinkään mennä. Ehkä meen pyöräilemään. Ja teen vatsalihaksia. Ylikunto tai ei, pakko saada jotain tänään kulutettua.

Voi saatana kuinka vihaan itteäni. Huomenna se terkkari. Pitää varata kunnolla aikaa siihen, että peitän koko naaman peitevoiteella. Ei huvita ruveta keskustelemaan oksentamisesta. Pelottaa edes mainita mitään ylikuntoa. Jos oonki ihan väärässä. Tai se ei edes tiedä siitä mitään. Haluaisin, että joku sanois kunnolla missä on vikaa ja miten se korjataan. Eli jos mä oon ylikunnossa, saisin ohjeet siihen mitä saan tehdä ja kuinka paljon. Ettei tarvis ahdistella ja pohtia sitä koko ajan.

Ei mitään ristiriitoja päässä, ei.

Eilinen oli vitun kamala päivä. Ahdistus jatkuvaa ja tosi voimakasta. Olin 45 minuutin pumpissa, ei taaskaan mitään voimaa löytyny lihaksista. Rupes taas itkettämään ihan hirveesti. Kävelin juoksumatolla sit puolisen tuntia ja kyyläsin vaan niitä kulutettuja kaloreita. Hävettää sanoa, että kävelin juoksumatolla, mut polvi on ollu niin kipee, etten viittiny sitä rasittaa enempää. Enkä oikein uskalla juosta siinä, tuntuu niin hämärältä. Sit menin kotiin  ja söin patukan, jota en olis ansainnut ilman sitä kävelemistä. Seisoin suihkussa sika kauan. Sit yritin soittaa mun terapeutille, ei vastannut. Sit söin vähän ja se oksetti niin saatanasti. Sit yritin taas soittaa. Sit vaan makasin ja katoin kelloa ja kaikki pyöri päässä, ruoka, kalorit, liikuntasuoritukset. Ja ahdistus oli vitun kamalaa, en pystyny yhtään keskittymään mihinkään muuhun. Mua ei huvita nykyään enää edes tehdä ruokaa. Mut tiesin, ettei siihen oloon auta muu kuin että yritän tehdä jotain muuta. Kävin röökillä, joka oksetti kun en ollu paljoa syönyt. Yritin taas soittaa. Tiskasin ja rupesin tekemään ruokaa. Siihen meni naurettavan kauan kun joka saakelin asia oli niin vaikea päättää. Söin sit puoli seiskan aikaan. Ihan hyvää, mut se tunne kun se täytti mahaa.. HYI. Oksetti niin naurettavan paljon. Sit yritin neljännen kerran soittaa sille saakelin terapeutille. Hävetti niin saatanasti. Kyllä se sit lopulta joskus seittemän aikaan soitti mulle takaisin. Ja itkin vaan. Mua pelottaa, että tää mun perseily ei lopu koskaan. Ja varsinkin se, että lihon. Lopulta kuitenkin sain syötyä ja kalorit nousi 1780, mikä lieveästi ahdisti. Mut tänään oli aamulla kyllä niin heikko olo ja lihaksiin sattui, että en selvästi oo palautunu kunnolla. Et vois varmaan enemmänkin syödä. Ja tuli sellanen jännä oivallus tässä, että en oo syönykään viime aikoina niin paljon kuin luulin. Mä oon ajatellu, että päivittäin olis menny sellaset 1800 kaloria, mut laskin äsken viimeisen 7 päivän keskiarvon ja se olikin alle 1700. Mikä tuntuu hämmentävältä. Mutta sairaan hyvältä.

Mitä enemmän oon miettiny ruokavalion ja syömisen vapauttamista, sitä vaikeemmaksi se on mennyt. Jääkaappi on niin täynnä, että kaikki lantut ei edes mahdu sinne. Oon syöny vähemmän ihan senkin takia, että maha tuntuu tulevan täyteen paljon helpommin kuin ennen. Mut eilen rupesin miettimään, että onko se enemmänkin ahdistuksen lisääntymistä, eikä sitä, että maha olis täynnä. Koska kaiken ruoan syömiseen on tullu selvästi mukaan enemmän ahdistusta kuin ikinä. Mä oon ruvennu pelkäämään ruokaa ja syömistä. Ja oon myös ihan tosissani yrittänyt ajatella sallivammin ja suunnitellut ties mitä herkkuja ja hiilaripäiviä. Mut en saa niitä toteutettua. Vaikka kuinka olis nälkä, lykkään sitä syömistä. Kyylään kelloa ja jos oon suunnitellu syöväni kuudelta ja kello on kahta vaille, istun ja odotan sen kaksi minuuttia ennen kuin voin syödä. Mulle on muodostunut ihan hirveesti kaikkia uusia pakkomielteitä ja tapoja.

Ja joo, soitin terapeutille vielä uudestaan illalla. Ja sanoin, että voisinkin mennä sinne shpolille. En meinannu saada sitä ulos suustani. Ja vähän kaduttaa. Eilinen oli vaan niin kauhee, että en tollasta jaksa kauaa.

Eilisen kauheus jännästi pyyhkiytyi pois tän aamun painon myötä. Se oli pudonnut. Torstain painosta oon menny KILON alaspäin. Olin saakelin tyytyväinen. Hetken. Sit rupesin miettimään taas, että mitä syön ja kuinka paljon ja koskahan saan sen taas alemmas. Nyt en haluakaan mennä mihinkään syömishäiriöpolille. Mullahan menee vallan mainiosti.

Päättämättömyys vaan vaivaa taas aivan saatanasti. Haluisin jotain erilaista syödä tänään, mut mitä ja kuinka paljon? Tein vähän sitä ajatellen parikyt minsaa lihaskuntoa. Vaikka piti olla lepopäivä, hups. Mulla on ihan sikana kaikkia erikoisaineksia esim. karppileivontaan, jota en oo edelleenkään saanut aikaiseksi kokeiltua kertaakaan. Kaupasta ei oikein löydy muuta kuin hiilariherkkuja ja vedin kuitenkin kaljaa torstaina niin pelottaa, että jos nyt vedän hiilaria, tulee kauhee himo niihin taas. Taas sellanen, että haluisin kaikkee, mut ei huvita mikään.

Nytkin ihan hirvee nälkä ja yritän vaan saada lisää tekstiä aikaiseksi, että aika kuluis.

Ai niin, oli muuten aivan uskomattoman lähellä, ettei eilen menny sessioinniksi. Oli "pakko" käydä kaupassa kun rööki loppui. 2 kertaa pysähdyin paikalleni kun olin suuntaamassa ulos. Otanko repun mukaan? Eli ostanko jotain isompaa kuin askin röökiä? Ja kaupassa elin kyllä niin perkeleen vaarallisesti kun en lyhintä reittiä vaan suunnannut kassalle vaan kävin vähän silmäilemässä valmiskakkuja. Ja vielä pysähdyin kattomaan mitä Halvan Salmiakkimatossa on kaloreita. Koska ne oli tarjouksessakin. Mut selvisin, mä selvisin. Mä en haluis lähteä siihen oksentamisen kierteeseen enää. Kun se ei todellakaan jää kertaan viikossa. Tai kuukaudessa. Se vaan moninkertaistaa kaiken ruoan himoitsemisen.

heikko plösö

Mikähän vittu mussa on kans vialla?! Miten on mahdollista, että tää mun treenaaminen on jotenkin liikaa? Mulla on ny ollu vähän aktiivisempi viikko ton urheilun kanssa ja nyt on pari yötä taas ollu aika huonoja. Samanlaisia kuin tammikuussa. Sehän johti sit siihen, että ENSINNÄKIN paino jumitti ja kaikki meni paskasti ja tulin kipeeksi ja siinä meni kuukausi aikalailla makoillessa. Kyllähän nyt ihmiset treenaa paljon enemmän kuin minä ilman mitään ongelmaa ja mun ruhoni ei muka tätäkään kestä. Oon kuitenkin syönyt, mun mielestä suht hyvin ja panostanu enemmän palautumiseen. Ostin jopa hiilaripitoisempia (vaikka muuten välttelen hiilareita) patukoita, jotta saan heti jotain ravintoa naamaani jumpan jälkeen. Eilen oli vitun vammasta kun olin ensin puolen tunnin stepissä ja se meni tosi hyvin, vihdoin hikoilin vähän enemmän, sain kädet mukaan ja oikeesti sain tehtyä liikkeet. Sit sen jälkeen pumppiin ja yhtäkkiä olikin kaikki voimat poissa, polveen sattui niin vitusti ja se oli ihan paskaa. Tänäänkin oli pumppi suunnitelmissa, mutta en taida mennä. Yritän nyt olla järkevä ja vaan myöntää sen, etten jaksa. Vaikka vituttaa niin perkeleesti.

Oltiin eilen siskojen kannsa sit vanhempien luona ja taas oli oikeesti vaikee syödä kun ahdisti niin paljon. Ja sit tietenkin taas sitä vitun ben&jerry's jäätelöä JA mustikkapiirakkaa. Menin olkkariin kun muut söi. Mullahan oli vähän suunnitelmissa yksi hiilari/herkkupäivä viikossa jos käyn hyvin salilla, mut enhän mä ny voi mitään tollasta syödä. En edelleenkään luota yhtään siihen, että oksentaminen onnistuis eli en haluu edes kokeilla. Ja muutenkin... eihän se nyt järkevää ole. Ja jos sen tekee kerran, lopettaminen on taas niin saatanan vaikeaa. Eikä mulla sellasta oksennushimoa ole ollut. Eilen teki ihan hirveesti mieli kaikkea, mut nimenomaan halusin syödä, enkä oksentaa. Mut sekin johtui paljon siitä, että oli kauhee nälkä. Oli aivan perkeleen lähellä, etten käyny ostamassa jotain, jota olisin katunu. Meinasin ruveta myös leipomaan jotain vhh-herkkua, mut en sit jaksanu ja hyvä niin. Tota vähähiilarista leipomista oon miettinyt, sellasessakin on vaan ihan hirveesti kaloreita kun hiilarit vaihdetaan rasvaan. Jos mä ny tosiaan opettelisin syömään tasapainoisemmin, vaikka sitten karppilinjalla. En mä ainakaan voi alottaa mistään saakelin jäätelöstä. Hiilarit pelottaa niin saatanasti, varsinkin se normisokeri, joka on mulle oikeesti niin koukuttavaa kamaa. Jos syön sitä kerran niin sekoanko kokonaan? Plus tuntuu, ettei se hiilari sovi mulle. Aamupuurostakin tulee kauheen heikko olo. Sellanen tosi inhottava, rintaa puristaa ja tuntuu, ettei saa henkeä, ylösnoustessa huimaa ja heikottaa. Varsinkin ärsyttää kun kahvin jälkeen on sellanen pirtee olo ja suunnittelen mitä kaikkea vois tänään tehdä. Sit puuron jälkeen ei huvita mikään.

Jumalauta kun väsyttää. Ajattelin mennä vähän pyöräilemään, mut kattoo ny. Tällä hetkellä tuntuu, etten jaksa yhtään mitään. Makaaminen tuntuu liian hyvältä.

Täällä taas

Ohhoh, 10 päivää edellisestä julkaisusta. Ei oo ollu tietokonekaan päällä viikkoon. Mun päässä on kyllä joka päivä pyöriny kirjoitettavaa, mutta jotenkin tää näpyttely ei oo kiinnostanu yhtään. Ja olin viikonlopun siskon koiravahtina.

Tää syömisjuttu on menny hyvinkin jännään suuntaan. Jotenkin on ollu helpompi syödä vähemmän. Ja liikkua enemmän, Paniikkin meinas tulla kun ei siellä siskolla ollut keittiövaakaa, joten en voinu laskea kaloreita. Ja niiltä jäi sinne mulle huutelemaan 3 ruispalaa. Pelotti aivan saatanasti, mutta siis herranjumala sentään, pystyin syömään yhden palan kerrallaan, enkä seonnut! Tosin kolme juustokerrosta oli aika järkyttävää, mutta jotenkin ahmimishalut on menny lomille. Vaikka olis kauhee nälkä pystyn syömään hitaasti. Ja oon ollu salilla suht ahkerasti niin pitää vähän ajoittaa syömistä sen mukaan.

Viikonloppuna tuli tosiaan koiran kanssa käveltyä aika paljon ja koska en voinu laskea kaloreita, pelkäsin syödä niin paljon, että jäi vissiin kalorit aika pieniksi, koska paino lähti laskuun. Ja oon melkoisen motivoitunu siihen, että pääsisin vähän eroon näistä syömisrajoituksista. Alkaa lievästi kyllästyttää. Ja pakko on myöntää, etten mä enää voi sanoa syöväni kovinkaan monipuolisesti. Vihannestarjontakin on niin rajoittunut, ettei voi kauheesti ylpeillä terveellisyydellä. Kun ihminen tarvitsee kuitenkin muutakin kuin kaalta ja lanttua. Oli muuten yllättävän vapauttavaa kun piti/sai tehdä kaalisalaattia ilman kaiken punnitsemista. Ensin ahdisti pirusti, mut sit se oli aika kivaa. En kyllä mitään oikeeta ruokaa saanut ilman vaakaa tehtyä, mut aika iso juttu se mulle oli.

Tein itelleni liikuntasuunnitelman, jotta voisin joskus sit syödä jotain muutakin ruokaa ilman karseeta ahdistusta tai mitään oksennusajatuksia. Oon viimeksi oksentanut viikko sitten, mutta se oli aika lailla pakko, kun järkyttävä mahatuska herätti mut aamulla. Viimeksi kauravellin syöminen auttoi ja yritin sitä, mut se vaan paheni ja oli pakko oksentaa. Tosi kummallista vaan, että vaikka todella oikeasti oksetti, kuola vaan valui suusta kun olin nelinkontin kylppärin lattialla, se ei tullut ulos ilman, että sai laittaa sormet kurkkuun. Oksentamista en oo moneen kertaan edes ajatellut, osaksi kun tiedän, ettei se toimi ja osaksi koska en haluisi enää ryhtyä siihen. En uskalla sanoa, ettei enää ikinä, mutta nyt toistaiseksi on menny sen verran hyvin sen suhteen, etten koe mitään tarvetta sille. Lauantaina olis vanhempien luona ollu Ben&Jerry's Peanut Butter Cup -jäätelöä tarjolla. En oo edes maistanu sitä ja kyllähän ne on kaikki hemmetin hyviä, mut tiesin, etten voi siihen koskeakaan ilman hirveää oksennushimoa. Ja jotenkin ei edes ollu ihan niin vaikeaa kieltäytyä kuin ajattelin. Itse syömisestä johtuva ahdistus on kyllä lisääntynyt, mikä aiheuttaa ihan fyysistä huonoa oloa, jolloin on vaan vaikea edes ajatella syömistä. Tuntui kunnolla eilen kun vanhemmat pyysi ravintolaan, enkä keksiny mitään oikeaa syytä olla menemättä. Kun en edelleenkään kehtaa sanoa, etten vaan pysty. Pelotti, että sekoan, mut ahdisti niin paljon, että oli saakelin vaikeaa syödä.

En vieläkään kyllä pysty itelleni edes mielessäni myöntämään, että mulla olis syömishäiriö. Mähän vaan lasken kaloreita. Laihdutan. Vaikka ihmiset sanoo, ettei tarvis enää. Mutta kun jumalauta mussa on kyllä niin jäätävä määrä löllöä edelleen. Kyllähän mun nyt pitäisi pyrkiä vaan siihen, että muokkaan ja kiinteytän, mut kyllä se vaaka vaan kutsuu vähän väliä. Jossain vaiheessa ajattelin, että se normaalipainon keskikohta olis varmaan hyvä. Nyt siihen ei oo enää montaa kiloa, eikä todellakaan tunnu, että se olis lähelläkään hyvää. Mut jos mä yritän lihasta saada niin sehän toki painaa enenmmän kuin se läski.

Tällä hetkellä kalorit noin 1500. Vois syödä vielä manteleita. Ehkä. Kumman vaikeeksi menny itse se ruoan saaminen suuhun asti.

AHNE LÄSKI

Vitun vittu. Vedin sit taas kaksin käsin. Jotenkin vaan oon niin saatanan ahne, että on pakko vaan saada lisää. Vaikka mun ei edes pitänyt yrittää oksentamista. Todella vaikeaa saada mitään aikaiseksi, vaikka kuinka yritän. Voi helevetti, taas pitää yrittää kituuttaa ja säästää kaloreita.

VITTU SAATANA KUN VITUTTAA

Aamulla ajattelin, et yritän vaan syödä "normaalisti". Mut enhän mä edes tiedä mitä se on. No sen verran tiedän, ettei tuo ollut normaalia syömistä kun olin jo ihan täynnä ja siltikin vaan otin lisää. Ja hävetti ihan sikana kun kaikki näki kuinka paljon syön ja silti vaan naamaan. Molemmat siskot taas luetteli kaikkea mitä ne on syöny ja niiden piti päästä kauppaan hakemaan lisää. En vaan tajua. Onko tollanenkaan normaalia? Ei niistä kumpikaan ainakaan ole lihava, joten kai se on.

Mahaan sattuu, vituttaa, oksettaa, ällöttää. Tekis vaan mieli mennä yrittämään uudestaan sitä oksentamista, mut tuskin se yhtään helpommin tulee kuin äskenkään.

Vittu pitäs kuolla.

mä en jaksa

Ihan törkee olo. Tuntuu krapulaiselta, ihan niin kuin olisin vetäny hirveet perseet eilen. Mut ei, mä vaan oksentelin sellaset 2 tuntia. Yritin ainakin. Se ei toimi. Ja ihan kummallisesti, saan yökkäyksiä aikaan (kestää sairaan kauan kyllä), mut ei vaan tuu ulos. Oksensin vähän sen jälkeen kun tulin kotiin vanhempien luota, silloinkin se tuli ihan eri lailla. Ja melkein jo harkitsin silloin,  että en oksenna. Ja sit kävin kaupassa, juustonaksuja ja 3 pakettia keksejä. Ja niistä jäi ihan törkee määrä sisälle.

Eli nyt jumalauta oksentaminen ei ole vaihtoehto. Se ei vaan yksinkertaisesti ole. Hoin sitä tässä ittelleni ja se tuntuu ihan hirveeltä. Ja sit tajusin, että se on normaalia. Ei normaalit ihmiset mietikään mitään oksentamista.

Paasto houkuttaa, mut en pysty kyllä siihen. Osastolla olis helppo paastota. En todellakaan oo menossa, mut tuli mieleen. Siellä sais rauhottavia.  Eilen kun en saanut mitään ulos tuli sellanen ajatus, että soitan ambulanssin ja väitän juoneeni jotain myrkkyä, jotta ne tekis mulle vatsanhuuhtelun. Siis en ny oikeesti tekis mitään sellasta, mutta kuinka saatanan sairas mä oon kun sellanen tulee mieleen?!

Oon niin vitun sairas. En oo ikinä tuntenu itteäni näin hulluksi. Haluisin ottaa ton keittiöveitsen ja kaatua siihen.

Oksettaa kaikki. Mut samalla haluun vaan syödä välittämättä mistään. Eniten haluun oksentas. Ja kun tiedän etten pysty, tuun vaan epätoivoiseksi.

Sairas linja jatkuu

Ehheh. Luin eilen vähän kaliumista. Sen puute aiheuttaa lihasten voimattomuutta. Voihan perkele. Voimaton on juurikin se sana, jota mä oon käyttäny kuvaamaan mun oloani jonkin aikaa. Varsinkin kun oon yrittäny salilla jotain tehdä, voimattomuus iskee hyvin nopeasti. Mä oon laittanut sen flunssan piikkiin.  En missään vaiheessa ajatellut, että oksentaisin niin paljon, että se tollai vaikuttaa. Oksennanko mä muka jotenkin paljon? Oonhan mä nyt oksennellut kyllä enemmän. Mut silti tuntuu ihan hullulta.

Siitä vaan tuli sellanen ajatus, että haluun oksentaa vaan lisää. Niin paljon, että kuolen. Se nyt ei tietenkään tule tapahtumaan, mut kuinka sairas mä oikeesti oon kun ajattelen niin. Että haluun kokeilla kuinka paskaan kuntoon voi ittensä saada tolla keinolla. Hienoa. Vielä hetki sitten halusin vaan parantaa kuntoa, kasvattaa lihasta. Nyt en edes halua mennä salille, haluun vaan kituuttaa mahdollisimman pienillä kaloreilla, oksentaa. Ja kuolla. Painokin on menny alaspäin ja ihan varmasti lihaksesta. Kyllä se tuntuu huonolta, mut samalla en välitä, kunhan se menee alas.

Eilinenkin meni oksennushimoa vastaan taistellessa. Mut onnistuin. Just ja just. Ihan illalla kävi vielä hiton lähellä kun himosin jotain suolasta ja päätin syödä loppuun ihanan sipulisoijan eli sipulia ja soijarouhetta paistettuna ja hyvin maustettuna. Se on ihan naurettavan hyvää. Ja sit olinkin ihan vähän liian täynnä. Se inhotti, mut kalorit oli ok ja se tyydytti mun ruoan himon tosi hyvin. Ja se oli niin pirun hyvää. Ja kun olin hetken vakuutellut ittelleni, että sen syöminen oli ok, tajusin kuinka paljon mä tarvitsen sitä vakuuttelua. Kuinka paljon ahdistuin siitä, että söin. Siitä, että maha oli täynnä. Vaikka kalorit jäi alle 1500, mikä on edelleenkin aika vähän verrattuna siihen mihin oon nyt viime aikoina tottunut. Silti vaan se pienempi luku olis kivampi. Onnistuneempi. Parempi.

Tänään pitää mennä vanhempien luo. Pitää syödä. Pitää oksentaa. Yksikään ei tietenkään oikeasti ole pakko, mutta en mä pysty muuhunkaan. Kiva kyllä nähdä miten se meidän vanhin mursu suhtautuu uusimpaan kersaan. Aika karua vaan on ollu huomata, etten mä osaa oikeasti iloita siitä koiranpennusta. Mä esitän senkin. Ei se oikeesti tunnu niin paljon kuin mä annan ymmärtää.

En tajua minkälaisessa asennossa oon nukkunu. Toisen lapaluun kohdilla tuntuu tosi pistävää kipua. Ei voi hengittää syvään. Mää.

Sairas, hullu, viallinen

Tiistai oli hirvee. Aamupäivällä olin psykiatrilla, joka kertoi lopettavansa eli en näe sitä sit enää. Sain uuden lääkkeen, jee. En kahdannu pyytää rauhottavia. Mun olis heti pitänyt ottaa se puheeksi niin kuin olin ajatellut, mut en pystynyt. Sieltä menin siskon luo vahtimaan niiden koiranpentua. Siellä söin PUUROA, LEIPÄÄ, JUUSTOA ja 2 protskupatukkaa. Niin ja vähän pähkinöitä ja mustikoita. Olin vaan niin törkeen väsynyt. Ja masentunut. Surullinen. Oikeesti kuvittelin, että kestän kyllä sen ahdistuksen, mut eihän se niin menny. Eli oksensin siellä ja koira ihmetteli oven toisella puolella.

Kotona vedin papuja pestolla. 2 pakettia. Ja taas protsukpatukka. Nekin kuvittelin kestäväni, mut ei. En tosin siinä vaiheessa kauheesti jaksanut oksentaa kun se on tosi raskasta ilman oksennusrefleksiä. Sit vaan masennuin siitäkin. Hetken päästä söin taas lisää papuja pestolla, eihän ne enää edes hyvältä maistunut. Ja sitten... 7, siis seitsemän proteiinipatukkaa. Kalliiksi tuli se sekoaminen. Sit oksensin sika kauan kun se on tosiaan niin tiukassa. Sit oli niin hirvee olo et yritin soittaa mun terapeutille, vaikka hävetti sekin ja kello oli jotain puoli yhdeksän illalla. Ei se vastannu. Mä olisin sanonut, et voisin ehkä mennä syömishäiriöpolille. No, ei se enää tunnu niin "pahalta". Tai en jaksa välittää. Sairas kun olen.

Ihana keskiviikko sitten. En saa työttömyystukea, koska ei ole ammatillista koulutusta. Eli ei rahaa mulle, en sitä toki ansaisekaan, mut mun luottamus Suomen sosiaaliturvaan oli aika kova ennen tätä. Ei oo enää. Turha tulla mulle valittamaan, että valtiolta saa rahaa liian helposti. Kuntoutustukihakemus piti tehdä uudestaan jo aikoja sitten, mut se mun psykiatri ei saanut edes vastattua mun sähköpostiin kolmeen viikkoon ja nyt se laittoi lähetteen sairaalaan ja mun pitää mennä johonkin, jossa arvioidaan mun toimintakyky. Ei mitään hajua kuinka kauan siinäkin menee, jippii. Ja samalla ostelen vaan kaikkea, joka päätyy sit viemäriin. Niin se tieto aiheutti sit niin hirveen ahdistuksen, että melkein harkitsin soittamista päivystykseen. Siis oikeesti, ei oo ennen tullu sellanen mieleen. Ja vitutti kun en saanut pyydettyä niitä huumeita kun niille olis ollu tarvetta. Sairas kun olen.

Eilen olin terapiassa. Ja nyt se päätti oikein olla vitun vaativa, mahtavan hetken valitsi sille, Ihan hirveetä oli. Sen jälkeen menin kauppaan ja kyyläsin kaikki keksihyllyt läpi, mut en ostanu. Illemmalla sit vaan tuli ihan oikee nälkä kun ei ollut ruoka mennyt tiistain jälkeen kauheen hyvin alas. Sit tulikin jo niin vitusti kaloreita, etten kestänyt, lähdin kauppaan, pari pakettia keksejä. Aika vaivalloista oksentamista, mut en voi sanoa, et siitä olis tullu paska olo. Se helpotti. Sairas kun olen.

Se kiva juttu siinä keskiviikossa ja siinä törkeessä ahdistuksessa, että ruoka ei oikeesti vaan meinannut mennä alas ja kaloreita kertyi "vaan" reilut 800. Se on mulle sika vähän. Ja oli se vitun ihanaa nähdä siinä paperilla. Sairas kun olen.

Kaikki sipsit, karkit ja keksit pyörii päässä.

Sairas kun olen.

Vikaa joka kohdassa

Ahdistaa taas niin vitusti.

Mulla oli täällä kaveri yötä. Ja voi helvata kuinka voi ihminen ahdistella kaikkea mahdollista. Ahdistelin siivoamista. Sit piti odotella. Sit se ehdotti, että voitais vetää kännit.Siis viestillä, junamatkalta kun se itse jo aloitteli. Mä vaan tuijotin sitä viestiä ja inhosin sitä ihmistä. Inhosin itteäni. Oon niin vammanen. Vastasin jotain epämääräistä. Sit kun olin just vähän totutellut ajatukseen, et voisin pari ehkä juodakin, se ehdottaa, että mentäis baariin. Ja voi helvetti. Huusin tyynyyn kun inhotti. Mä vihaan baareja. Ne on likaisia, ällöttäviä, meluisia paikkoja. Plus baarijuominen on ihan naurettavan hintaista. Ja siellä on ihmisiä. Jotka saattaa kattoa mua. Mua ja mun oksettavaa ruhoani. Sanoin, et inhoan baareja. Sit vähän myöhemmin se vielä ehdottaa johonkin pubivisaan menemistä. Siis voi vittu oikeesti! En saatana vastannu enää mitään. Mä olin niin jumalattoman ahdistunut kun odottelin vaan, että se tulee asemalta mun luo. Ja sillä kesti ihan sika kauan. Mun maha oli vitun kipee, päähän sattui ja oksetti. Sit se lopulta tuli ja voi kun oli awkward. Tää ihminen on hemmetin erikoislaatuinen siinä mielessä, että mä oon kertonu sille paljon juttuja. Sellasta jota en oo kertonu yhdellekään kaverille. Sillä oli sit viinipullo mukana. Ja se kaatoi mulle sitä aivan törkeen paljon. Mä sanoin, että kalorit on nykyään iso ongelma. Eihän se ensin tajunnu, se vasn vitsaili, että se oli jotain lightviiniä. Mä otin siitä koko illan aikana 2 pientä siemausta. Mä vaan tuijotin sitä lasia ja halusin niin paljon juoda sen, mut en voinu. Sekin sit tajus, että mä en pysty. Se on kyllä kummallista, kuinka tän yhden ihmisen kanssa mä en pysty peittelemään itteäni samalla lailla kuin yleensä.

Olin eilen pumpissa. Ja vihaan itteäni. Oon niin vihainen siitä että tulin kipeeksi. En tosiaan oo toipunu kunnolla vieläkään. Oon vielä vihaisempi, koska aamu alkoi hyvin. Mä olin oikeesti hereillä, olin pirtee, oli hyvä fiilis. Alkulämmittely tuntu taas kauheelta, mut ei se mitään. Reisibiisin tein isommilla painoilla kuin viimeksi. Jäi toistoja välistä, mut siinäkin vaiheessa olin vielä ok. Sit alko mennä perseelleen. Vitun rintabiisi, en vaan perkele saa sitä tuntumasn rintalihaksissa, teen vaan hauiksilla ja ei ne jaksa ja mä turhauiduin omaan suoritukseeni taas niin hitosti, että rupes itkettämään. Ja sit koko loppu oli hirveetä paskaa, iski taas aivan törkee voimattomuuden tunne. Lihaksissa ei vaan ollu mitään jäljellä, ei vaan jaksanu mitään. Seisoskelin tai olin muuten paikallani. Välillä piti vaan laskea painot ja haukkoa happea kyykyssä. Ja pidätellä itkua. Mikä oli tosi vaikeeta. Sit ku se tunti loppui ja piti viedä painot ja muut pois, se oli fyysisesti hemmetin rankkaa.  Jalat ja kädet vaan tärisi, itketti ihan hirveesti, raajat oli niin voimattomat, ihan hirveen tuntuset. Pukuhuoneessa pukeminen oli vaikeeta, piti aivan haukkoa henkeä ja istua kun tuntui ettei jaksanut seistä. Pyöräily kotiin oli ihan hirveetä, kyyneeleet vaan valui ja jaloissa ei ollut voimaa yhtään. En menny edes suihkuun kun en ansainnu sitäkään iloa. Enkä ollu edes hikoillu. En tajua kun sekään ei toimi. Sit piti taas maata kun ei muuhun pystyny.

Meni sit sessioinniksi ilta. Se oli kyllä suunnitelmissa muutenkin, mut siirtyi päivällä. Mikä on väärin kun pitäis olla vähintään se viikko välissä. Nyt on sit taas verenpurkaumia ihan sikana. Ei se refleksi ihan kunnolla oo edelleenkään palautunu. Enkä muutenkaan pureskellu kunnolla tai juonu tarpeeksi vettä. Plus maha vittuili jo alkupäivästä. Taas sellaista kramppaamista ja valtavasti ilmaa. Joten sai tehdä turhan paljon työtä, jotta sai kaiken ulos. Ja nyt tekis taas ihan hirveesti mieli taas. Enkä oo mitenkään motivoitunu keksimään vasta-argumentteja. Paitsi se kaikkein isoin juttu eli refleksin säilyttäminen. En jumankauta voi kokea sen katoamista uudestaan. Mut tällä hetkellä tuntuu vahvasti, että läskiksi menee tääkin päivä. Ihan vaan kun masentaa ja vituttaa ja itkettää koko ajan.

Vittu mitään väliä millään.

Ai niin, mun paino on menny alaspäin. Varmaan lihasta lähteny, kiva.

Sunnuntai

Noin 4 palaa juustokakkua, marjoja ja jäätävää vesitankkausta, jotta sulaminen hidastuu ja oksennus lentää paremmin. Maha oli todella kivuliaan täynnä. Ja en edes nauttinut siitä juustokakusta, joka oli yllättävän hyvää. Mä vaan olin jotenkin alistunut kohtalooni, oli vaan "pakko" syödä. Ja sit tietenkin "pakko" oksentaa. Hirvee kiire vaan saada se pois alta, niin kuin jokin tehtävälistan kohta. Terapeuttihan on sanonu, että mun pitäis yrittää olla oma itteni ja sanoa, että mua ahdistaa ruoka ja kalorit. Mut en mä pysty. Enkä välttämättä halua. Koska pelottaa, että se johtaa vaan mun syömisen vahtaamiseen. Ja muutenkin mä joutuisin niin huomion kohteeksi. Äiti sentään jotenkin muistaa sen mitä sille kerroin ja tosiaan kaupassa kyllä kiinnittää huomiota siihen mitä mä kärryyn kerään. Mut silti se tekee vittu juustokakkua. Ja siis kun se teki sitä keittoa, se mainitsi siskolle, että reseptin mukaan siihen tulis perunaa, mut ei voi laittaa koska mä en syö sitä. Sit se tarjoaa keiton kanssa ruisLEIPÄÄ ja oikein iski sen leipäkorin siihen keskelle. Plus normioltermannia, jota ei saa tietenkään myöskään syödä. Ja sillä oli myös kevyempi vaihtoehto juustokakulle, marjoja ja jogurttia. Niin, sehän onkin niin helppo vaan valita, että en ota juustokakkua kun mulla on marjoja. Muutenkin koko ajan jotain vitun kommentteja, jotka viittaa siihen, että mähän en edes halua mitään hyvää, mut tässä olis mun siskolle, joka haluaa ja voi syödä kun se niin liikkuu. En vittu ymmärrä mitä ne saakelin idiootit ajattelee. Välillä inhoan niitä ja tuntuu, että ne todella vihaa mua ja tahallaan vittuilee sen ruoan kautta.