Taas viiniä. Ja kaljaa. Olin tänään sh-polilla. Kiva kun suoraan sieltä ja känni päälle. Tässä toki puhuu nyt paljon enemmän masennus kuin syömishäiriö.
Mä en vaan jaksa. Mua ei kiinnosta. Haluun vaan jotain helpostusta tähän. Vituttavaa kun en edes osaa kunnolla pyytää niitä bentsoja. Tällaisiin hetkiin kun ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin känni. Joka tietenkin tarkoittaa lihomista ja entistä pahempaa ahdistusta. Eli tällä vaan ruokin tätä paskaa noidankehää. Vaihtoehdot paskaan oloon on ruoka (lihominen->ahdistus), syömättömyys (jossain vaiheessa pitää kuitenkin syödä), liikunta (nyt oon edelleen kipeä, muutenkin hyvin hetkellinen helpotus), alkoholi (lihominen->ahdistus). Olis ihan kiva kun siinä olis vielä se lääkevaihtoehto. Jolla vois vaikka nukkua kun sekin kusee niin pahasti taas nykyään. Taas useampi yö on huono kuin hyvä. Hetken nukuin jopa hyvin, pistän masenukksen syyksi. Mutta epäilen myös hormonitoiminnan paluuta. Pitäis hankkia e-pillerit ja kattoa vaikuttaako mitään. Mut en saa soitettua ja varattua aikaa.
Mun piti ruveta taas laskemaan kaloreita ja vähintäänkin lopettaa tää lihominen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste epäonnistuminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste epäonnistuminen. Näytä kaikki tekstit
maanantai 5. lokakuuta 2015
tiistai 22. syyskuuta 2015
Eipä ole hetkeen mennyt näin paskasti
Taas kännissä. Tekee niin helvetisti mieli viiltää. Tehdä jotain saatanan typerää ja mielellään vaarallista. Ostin uusia teriä, niin paljon haluan. Viimeksi oon viiltänyt joulukuussa, jolloin terapeutti joutui viemään mut päivystykseen. Ja tiedän, etten saisi minkäänlaista tyydytystä muista kuin tikattavista haavoista. Ja seuraavana päivänä kyllä vituttaa kun niiden parantumista pitää odottaa. Ja meenkö muka itse päivystykseen? Enpä usko, pitäis soittaa jollekin. En haluaisi sitäkään, että ne joudutaan avaamaan uudelleen ja se kaikki häslinki, että kuka edes suostuu siihen. Viimeksi tehtiin selväksi se, että sain olla kiitollinen kun joku sen teki. Ja tiedän, että oli mulle paljon helpompi se, että ne avattiin ja tikattiin kuin se, että ne olis vaan sidottu ja annettu parantua sellaisina. Oonkin kiitollinen, enkä haluaisi vaivata uudestaan samanlaisella jutulla.
Viimeksi join koiravahtina siskon luona lauantaina, jolloin jännästi myös kirjoitin tänne. Jotenkin blogger on jäänyt kun tuntuu, että on koko ajan kiire. Kiire, ihmisellä jolla ei ole mitään tekemistä. Kuin syödä, liikkua ja lihoa. Toki se J on vienyt aika paljon aikaa. Koskahan kehtaan sen nähdä kun vaan turpoan koko ajan. Auttaa paljon tää kaljan kittaaminen ja leipominen. Mä oon niin väsynyt koko ajan. Vitun hormonit taas, mun unet menee vituilleen niiden takia. Ja väsymyshän tietenkin vaikeuttaa aivan kaikkea.
Mä oon vitun epätoivoinen. Syöminen menee vituilleen koko ajan. Syön siis liikaa, varsinkin hiilaria. Kun kaikki sanoo, että voin syödä, mutta en mä osaa syödä sopivaa määrää. Ja nyt tosissani yritän lopettaa oksentamisen. Laihduttaminen on kuitenkin helpompaa kuin uusien hampaiden hankkiminen. Plus tietenkin kaikki muut paskuudet, jotka oksentamisen mukana tulee. Aina kun jotain syön, haluan lisää. Vaikkei ole enää nälkä koko ajan, koska oon syönyt isompia annoksia. Tätähän mä pelkäsin, että kun annan itselleni luvan syödä, en lopeta. Pelottaa niin helvetisti. Se että en missään vaiheessa onnistu syömisessä ja lihon vaan, kunnes joudun aloittamaan alusta koko laihdutusurakan. Mielummin kyllä kuolen, se on selvä. Mutta enpä ole aikaisemminkaan kuolemisessa onnistunut, joten pelottaa. Mä en pysty elämään läskinä. En vaan voi. En halua.
Nytkin oon heittänyt hukkaan kuukausien työn. Vaikka tiedä, että pitäisi ajatella niin, että syömisen opettelu vaatii aikaa, Mähän joudun etsimään täysin uuden tavan ajatella koko jutun, koska en oo ikinä syönyt "normaalisti". Tottakai se on vaikeaa, hidasta ja työlästä. Kuinka paljon vaan ehdin tehdä itselleni vahinkoa? Tiedän senkin, ettei kaikki tää energia, jonka oon itseeni ahtanut, ole mennyt läskiksi, oon kuitenkin liikkunutkin ja kunto paranee koko ajan.
Silti... Haluan kuolla, ei tarvisi ajatella, tuntea, kärsiä. Aina välillä, nykyään useammin vituttaa kun en onnistunut silloin joskus kun tosissani yritin. Perjantaina oli jännä hetki kun tuntui, että pelkäsin, että teen itselleni jotain. Ikinä ei oo sellaista ollut, lähinnä oon vaan toivonut, että sekoaisin ja tappaisin itseni. Silloin tosin olin koiravahtina, että ehkä se vastuu teki sen. Koska nyt ei pelota, nyt vaan todella haluaisin viiltää itseni hengiltä.
Viimeksi join koiravahtina siskon luona lauantaina, jolloin jännästi myös kirjoitin tänne. Jotenkin blogger on jäänyt kun tuntuu, että on koko ajan kiire. Kiire, ihmisellä jolla ei ole mitään tekemistä. Kuin syödä, liikkua ja lihoa. Toki se J on vienyt aika paljon aikaa. Koskahan kehtaan sen nähdä kun vaan turpoan koko ajan. Auttaa paljon tää kaljan kittaaminen ja leipominen. Mä oon niin väsynyt koko ajan. Vitun hormonit taas, mun unet menee vituilleen niiden takia. Ja väsymyshän tietenkin vaikeuttaa aivan kaikkea.
Mä oon vitun epätoivoinen. Syöminen menee vituilleen koko ajan. Syön siis liikaa, varsinkin hiilaria. Kun kaikki sanoo, että voin syödä, mutta en mä osaa syödä sopivaa määrää. Ja nyt tosissani yritän lopettaa oksentamisen. Laihduttaminen on kuitenkin helpompaa kuin uusien hampaiden hankkiminen. Plus tietenkin kaikki muut paskuudet, jotka oksentamisen mukana tulee. Aina kun jotain syön, haluan lisää. Vaikkei ole enää nälkä koko ajan, koska oon syönyt isompia annoksia. Tätähän mä pelkäsin, että kun annan itselleni luvan syödä, en lopeta. Pelottaa niin helvetisti. Se että en missään vaiheessa onnistu syömisessä ja lihon vaan, kunnes joudun aloittamaan alusta koko laihdutusurakan. Mielummin kyllä kuolen, se on selvä. Mutta enpä ole aikaisemminkaan kuolemisessa onnistunut, joten pelottaa. Mä en pysty elämään läskinä. En vaan voi. En halua.
Nytkin oon heittänyt hukkaan kuukausien työn. Vaikka tiedä, että pitäisi ajatella niin, että syömisen opettelu vaatii aikaa, Mähän joudun etsimään täysin uuden tavan ajatella koko jutun, koska en oo ikinä syönyt "normaalisti". Tottakai se on vaikeaa, hidasta ja työlästä. Kuinka paljon vaan ehdin tehdä itselleni vahinkoa? Tiedän senkin, ettei kaikki tää energia, jonka oon itseeni ahtanut, ole mennyt läskiksi, oon kuitenkin liikkunutkin ja kunto paranee koko ajan.
Silti... Haluan kuolla, ei tarvisi ajatella, tuntea, kärsiä. Aina välillä, nykyään useammin vituttaa kun en onnistunut silloin joskus kun tosissani yritin. Perjantaina oli jännä hetki kun tuntui, että pelkäsin, että teen itselleni jotain. Ikinä ei oo sellaista ollut, lähinnä oon vaan toivonut, että sekoaisin ja tappaisin itseni. Silloin tosin olin koiravahtina, että ehkä se vastuu teki sen. Koska nyt ei pelota, nyt vaan todella haluaisin viiltää itseni hengiltä.
lauantai 19. syyskuuta 2015
Vituilleen menee
Mä vaan lihon. Syön koko ajan aivan törkeitä annoksia, vitun sh-poli. Oon sen jälkeen vaan läskistynyt. Kun siellä ollaan niin sallivia syömisen suhteen, mäkin oon vaan ajatellut, että kyllä mäkin saan syödä. Mut en kyllä näin paljoa, vittu soikoon. Oon taas lähempänä 60 kuin 50 kiloa, vittu kuinka mahtavaa. Hetken painoin alle 50 kiloa. Haluuun takaisin sinne. Vaikka oon kyllä myös liikkunut ja mulla on jo kauan ollut se ajatus, että lopetan painon kyttäämisen ja kasvatan lihasta, joka tietenkin painaa.
Pakko lopettaaa oksentaminen, hampaat on selvästi jo kärsiny. En kyllä tajua, miten voin olla näin vammanen, että kun hampaasta lähtee pala, hammasvälit on selvästi suurentunut ja muutenkin ne on selvästi paskentunut, mä en pysty lopettamaan. Hampaat on vaikea korvata, varsinkin jos ei ole rahaa. Mun kuntoutustukihakemus ei mennyt taaskaan läpi. Kelan mielestä en vaan ole terpeeksi sairas. Vaikka väsyn jo tästä syömisen ja liikunnan miettimisestä. Jos siinä lolis mukana opiskelu tai työ, olisin loppu aivan vitun nopeesti. Se joko loppuis vain siihen, että masennun entistä enemmän ja lopetan tai siihen, että ainakin yritän tappaa itteni.
Pakko lopettaaa oksentaminen, hampaat on selvästi jo kärsiny. En kyllä tajua, miten voin olla näin vammanen, että kun hampaasta lähtee pala, hammasvälit on selvästi suurentunut ja muutenkin ne on selvästi paskentunut, mä en pysty lopettamaan. Hampaat on vaikea korvata, varsinkin jos ei ole rahaa. Mun kuntoutustukihakemus ei mennyt taaskaan läpi. Kelan mielestä en vaan ole terpeeksi sairas. Vaikka väsyn jo tästä syömisen ja liikunnan miettimisestä. Jos siinä lolis mukana opiskelu tai työ, olisin loppu aivan vitun nopeesti. Se joko loppuis vain siihen, että masennun entistä enemmän ja lopetan tai siihen, että ainakin yritän tappaa itteni.
maanantai 31. elokuuta 2015
Tästä ei tule yhtään mitään
Auttakaa. Tappakaa mut.
Nyt on sitten tullut oikein kunnolla kerättyä sitä läskiä. Ihan tosissaan. Voidaan puhua jo reilusta neljästä kilosta. Koska oon vaan syöny. On tullut oksenneltua myös, mutta lähinnä syötyä. Hillaria, leipää varsikin. Koska oon idiootti ja antanut itselleni anteeksi sen, että oon syöny. Ajatellut, ettei se yksi päivä haittaa, Mutta kun nyt siitä on tullut melkeinpä jokapäiväistä. Maha huutaa hoosiannaa harva se päivä, mikä johtaa tietenkin siihen, että taas on maha kipee ja täynnä ilmaa koko ajan. Mun ei olis ikinä pitänyt ryhtyä "parantumaan". Miten mä saatoinkaan kuvitella, että voisin olla normaali? Että mun ei tarvitse laskea kaloreita (melkein 2 viikkoa ilman laskemista!), saada miinuskaloreita, tuntea nälkää 24/7. Miten, miten mä voin olla näin helevetin idiootti??!! En mä osaa syödä normaalisti, mä en voi olla rento syömisen suhteen. Mä en hallitse hiilaria. Nyt pitäis taas kerran vetää ne ihan minimiin ja kärsiä monen päivän vieroitusoireet. VITTU Se vitun mieskin vaan kehuu kun oon muka niin söpö ja näytän hyvältä. Aloin jo melkein uskoa. Tuntui jopa kivalta kun sh-polilla sanottiin, ettei sais enää paino mennä alemmas. Tuntui siltä, että mä saan syödä. Hetken tuntui siltä, että hyvä tästä tulee. Mutta ei tule. Ei todellakaan.
Piti mennä Kelaan tänään jonottamaan kun olen niin typerä, etten oo sitäkään saanut hoidettua ja nyt on tosissaan rahat loppu. Mahaan vaan sattuu niin perkeleesti ja tuntuu vitun krapulaiselta. Eilenkin piti sit vetää vituiksi kaikki, olin jo kertaalleen syönyt ja oksentanut. Melkein nukahdin jo yhdeksän aikaan, mutta J tuli käymään, olin niin väsynyt, että jäin kotiin, en saanutkaan unta, söin. Ja jatkoin syömistä. Ja jatkoin lisää. Varmaan vähintäänkin kolmen päivän verran energiaa. Ja ei, en oksentanut. Koska en vaan jaksanut ja se on niin raskasta. Vajosin vaan lattialle itkemään kun mä en saatana enää jaksa tätä. Liikuntasuunnitelmat oli eilen vielä kovat, nyt tuntuu enemmänkin siltä, että haluaisin kaikkein eniten vaan lopettaa syömisen. Jääkaappi vaan on aivan täynnä kasviksia, jotka menee huonoksi. Salaattikin on ollut siellä vaikka kuinka kauan kun on tullut vedettyä kaikkea muuta naamaan. Melkein tosissani taas harkitsin itseni puukottamista. Ihan kunnolla tohon keskivartaloon. Sen luulis aiheuttavan sen verran vahinkoa, että joutuisin sairaalaan ja voisin olla syömättä. Tai ainakin syödä vähemmän. Kyllä, tiedän, vitun hullua. Hyvin mahdollisesti aiheuttaisin jotain pysyvää vahinkoa mahaan ja suolistoon, vatsanpeitteisiin ja lihaksiin. Vaan sen takia, että mun ei tarvitsisi miettiä syömistä näin paljon. Etten jatkaisi tätä lihomista.
Keho tosin antoi merkkejä paremmasta voinnista tossa viime viikolla. Nimittäin kuukautisten muodosssa. Viimeksi joutunut niistä kärsimään tammikuussa joten tuli pikkusena yllärinä. Ja vitutti. Se on niin inhottavaa. Ja aiheutti järjetöntä ruoanhimoa ja unettomuutta. Että vitun kiva kun voin paremmin. Mitä paremmin mä voin fyysisesti, sen huonommin menee henkisesti. Mun on niin paljon helpompi olla itseni kanssa kun on nälkä, heikottaa, sydän hakkaa ja väsyttää. Keho ei reagoi enää niin voimakkaasti syömiseen, ei oo ollut niin usein nälkä, päässä ei heitä aina kun nousee ylös. Mutta nyt mä haluan vaan kuolla. Haluan hakata itteni. Hypätä mereen. Ihan mitä vaan.
Mä en vaan pääse yli siitä kuinka typerä mä olen. Miksen mä ole jo oppinut, etten mä voi syödä? Jos vetäisin vaan nesteitä tänään, mahakin sais lepoa. Pakko vaan mennä joogaan. Ja edelleen sinne Kelaan. Vaatteitakin pitäis pestä jos aikoo ihmisten ilmoille mennä. Juokseminen olis kans hyvä. Tai pyöräily. Normisti listaisin tähän ruoanlaiton, mutta hyi saatana kuinka ällöttää koko ajatus. Tää kämppäkin on helvetin saastainen taas.
Herranjumala kuinka huono olo... Maha pömpöttää ja tuntuu täydeltä. Oksettaa, mutta ei siitä tule mitään. Tungin jo sormet kurkkuun, mutta ei tunnu missään. Vittu.
Nyt on sitten tullut oikein kunnolla kerättyä sitä läskiä. Ihan tosissaan. Voidaan puhua jo reilusta neljästä kilosta. Koska oon vaan syöny. On tullut oksenneltua myös, mutta lähinnä syötyä. Hillaria, leipää varsikin. Koska oon idiootti ja antanut itselleni anteeksi sen, että oon syöny. Ajatellut, ettei se yksi päivä haittaa, Mutta kun nyt siitä on tullut melkeinpä jokapäiväistä. Maha huutaa hoosiannaa harva se päivä, mikä johtaa tietenkin siihen, että taas on maha kipee ja täynnä ilmaa koko ajan. Mun ei olis ikinä pitänyt ryhtyä "parantumaan". Miten mä saatoinkaan kuvitella, että voisin olla normaali? Että mun ei tarvitse laskea kaloreita (melkein 2 viikkoa ilman laskemista!), saada miinuskaloreita, tuntea nälkää 24/7. Miten, miten mä voin olla näin helevetin idiootti??!! En mä osaa syödä normaalisti, mä en voi olla rento syömisen suhteen. Mä en hallitse hiilaria. Nyt pitäis taas kerran vetää ne ihan minimiin ja kärsiä monen päivän vieroitusoireet. VITTU Se vitun mieskin vaan kehuu kun oon muka niin söpö ja näytän hyvältä. Aloin jo melkein uskoa. Tuntui jopa kivalta kun sh-polilla sanottiin, ettei sais enää paino mennä alemmas. Tuntui siltä, että mä saan syödä. Hetken tuntui siltä, että hyvä tästä tulee. Mutta ei tule. Ei todellakaan.
Piti mennä Kelaan tänään jonottamaan kun olen niin typerä, etten oo sitäkään saanut hoidettua ja nyt on tosissaan rahat loppu. Mahaan vaan sattuu niin perkeleesti ja tuntuu vitun krapulaiselta. Eilenkin piti sit vetää vituiksi kaikki, olin jo kertaalleen syönyt ja oksentanut. Melkein nukahdin jo yhdeksän aikaan, mutta J tuli käymään, olin niin väsynyt, että jäin kotiin, en saanutkaan unta, söin. Ja jatkoin syömistä. Ja jatkoin lisää. Varmaan vähintäänkin kolmen päivän verran energiaa. Ja ei, en oksentanut. Koska en vaan jaksanut ja se on niin raskasta. Vajosin vaan lattialle itkemään kun mä en saatana enää jaksa tätä. Liikuntasuunnitelmat oli eilen vielä kovat, nyt tuntuu enemmänkin siltä, että haluaisin kaikkein eniten vaan lopettaa syömisen. Jääkaappi vaan on aivan täynnä kasviksia, jotka menee huonoksi. Salaattikin on ollut siellä vaikka kuinka kauan kun on tullut vedettyä kaikkea muuta naamaan. Melkein tosissani taas harkitsin itseni puukottamista. Ihan kunnolla tohon keskivartaloon. Sen luulis aiheuttavan sen verran vahinkoa, että joutuisin sairaalaan ja voisin olla syömättä. Tai ainakin syödä vähemmän. Kyllä, tiedän, vitun hullua. Hyvin mahdollisesti aiheuttaisin jotain pysyvää vahinkoa mahaan ja suolistoon, vatsanpeitteisiin ja lihaksiin. Vaan sen takia, että mun ei tarvitsisi miettiä syömistä näin paljon. Etten jatkaisi tätä lihomista.
Keho tosin antoi merkkejä paremmasta voinnista tossa viime viikolla. Nimittäin kuukautisten muodosssa. Viimeksi joutunut niistä kärsimään tammikuussa joten tuli pikkusena yllärinä. Ja vitutti. Se on niin inhottavaa. Ja aiheutti järjetöntä ruoanhimoa ja unettomuutta. Että vitun kiva kun voin paremmin. Mitä paremmin mä voin fyysisesti, sen huonommin menee henkisesti. Mun on niin paljon helpompi olla itseni kanssa kun on nälkä, heikottaa, sydän hakkaa ja väsyttää. Keho ei reagoi enää niin voimakkaasti syömiseen, ei oo ollut niin usein nälkä, päässä ei heitä aina kun nousee ylös. Mutta nyt mä haluan vaan kuolla. Haluan hakata itteni. Hypätä mereen. Ihan mitä vaan.
Mä en vaan pääse yli siitä kuinka typerä mä olen. Miksen mä ole jo oppinut, etten mä voi syödä? Jos vetäisin vaan nesteitä tänään, mahakin sais lepoa. Pakko vaan mennä joogaan. Ja edelleen sinne Kelaan. Vaatteitakin pitäis pestä jos aikoo ihmisten ilmoille mennä. Juokseminen olis kans hyvä. Tai pyöräily. Normisti listaisin tähän ruoanlaiton, mutta hyi saatana kuinka ällöttää koko ajatus. Tää kämppäkin on helvetin saastainen taas.
Herranjumala kuinka huono olo... Maha pömpöttää ja tuntuu täydeltä. Oksettaa, mutta ei siitä tule mitään. Tungin jo sormet kurkkuun, mutta ei tunnu missään. Vittu.
tiistai 4. elokuuta 2015
Vihaan itteeni, listikää mut nyt heti pliis
Oon oksettava. Läski. Paska ihminen. Valehtelen päin naamaa. Hymyilen ja huijaan.
Ei menny ihan putkeen se koirienhoitokeikka. Sellanen kolmen päivän oksennusputki. Mun pää ei vaan kestänyt sitä nälkää, ahdistusta ja päälle vielä eri paikka. Ja niillä ei edes ollut mitään erikoista kaapeissa, ainoa herkku oli paketti Dominoita, jotka vedin sit perjantaina. Mä kuitenkin vielä ihan illallakin sinnittelin ja laskin kaikein, vielä hunajasuolapähkinöidenkin kohdalla punnitsin ne ja kuvittelin, että kestän. Mut joo, lervailuksi meni. Lauantaina menin vanhempien luo niin koirat sai juosta ja uida. Siellä sellasta aika paniikinomaista syömistä. Oksensin siellä, onneksi sain selitettyä vessassa oleskelua sillä, että söin liikaa mansikoita. Hävettää myöntää, mut menin vielä erikseen metsäänkin oksentamaan, koska isä oli sisällä päikkäreillä. Jotain hyötyä siitä, että on paskat polvet, ne nimittäin oikeesti jäykistyi huonosta istuma-asennosta johtuen ja sain syyn käydä kävelemässä keskenäni rannassa ja verrytellä polvia. Eli oksentamassa metsässä.
Ei muuten mitään ihan hirveitä verenpurkaumia, vasta sunnuntaina viimeisellä kierroksella tuli selkeitä pisteitä toisen silmän ympärille, mut ei kukaan oo erikoisesti niitä kattonut. Ne näyttää pisamilta. Perjantaina olin oikein hellävarainen, mut mun oksennusrefleksi on vaan niin heikko, että oli pakko ottaa hiukan väkivaltaisempi ote jo lauantai-iltana.
Eilen olin vielä siellä koirien luona ja kun lähdin oli vielä ihan varmaa, että lervaan kotona, mut onneksi en, koska se vitun bestman tuli käymään illalla. Se sanoi, että oli ollut ikävä ja se olis halunnut, että meen yöksi sinne. Sanoin etten jaksa vaikka oikeesti en vaan halunnut. Se tais vähän loukkaantua. Se oli kyllä selvästi innoissaan kun se näki mut ja mäkin olin vaan pelkkää hymyä ja pusuja siinä, vaikka oon vaan ollut tyytyväinen kun on ollut hyvä syy olla näkemättä sitä. Oon vitun kamala ihminen. En oo hetkeäkään kaivannut sitä ja kun se on laittanut viestiä ja kysellyt miten on päivä mennyt mua vaan ahdistaa. Ja kun se ei todellakaan johdu siitä, mussa on vaan vikaa. En vaan tunne mitään erityistä sen kanssa. Mietin vaan kuinka mun maha pullottaa ja oon niin ällöttävä. Varsinkin eilen kun oon oksentelun jäljiltä hiton turvonnut. Paino pomppas heti melkein kaksi kiloa ylöpäin. Nyt se tosin on jo vähän tasoittunut.
Perjantaina on sh-polin lääkärikäynti. Ja oikeesti ajattelen, että pitää laihduttaa sitä varten. Kuvittelisin, että mut punnitaan ja haluan, että se olis pienempi kuin viimeksi. Että olisin jotenkin uskottava syömishäiriöinen. Vittu oon tyhmä. Koko aamun oon miettinyt, että pitää mennä lenkille, juoksemaan. Mutta kun kauhee nälkä taas ja varsinkin toinen polvi on ollut koko viikon hemmetin huono. Ja tiedän, että aamupalasta tulee taas törkeen huono olo. Sit mun pitää taas pari tuntia vaan maata ja toipua siitä.
Paha mieli. Ahdistaa. Itkettää. Terapeutille soittaminen tuntuu taas vaikeelta tän tauon jälkeen. Äsken kyllä yritin, mut ei se vastannut.
Ei menny ihan putkeen se koirienhoitokeikka. Sellanen kolmen päivän oksennusputki. Mun pää ei vaan kestänyt sitä nälkää, ahdistusta ja päälle vielä eri paikka. Ja niillä ei edes ollut mitään erikoista kaapeissa, ainoa herkku oli paketti Dominoita, jotka vedin sit perjantaina. Mä kuitenkin vielä ihan illallakin sinnittelin ja laskin kaikein, vielä hunajasuolapähkinöidenkin kohdalla punnitsin ne ja kuvittelin, että kestän. Mut joo, lervailuksi meni. Lauantaina menin vanhempien luo niin koirat sai juosta ja uida. Siellä sellasta aika paniikinomaista syömistä. Oksensin siellä, onneksi sain selitettyä vessassa oleskelua sillä, että söin liikaa mansikoita. Hävettää myöntää, mut menin vielä erikseen metsäänkin oksentamaan, koska isä oli sisällä päikkäreillä. Jotain hyötyä siitä, että on paskat polvet, ne nimittäin oikeesti jäykistyi huonosta istuma-asennosta johtuen ja sain syyn käydä kävelemässä keskenäni rannassa ja verrytellä polvia. Eli oksentamassa metsässä.
Ei muuten mitään ihan hirveitä verenpurkaumia, vasta sunnuntaina viimeisellä kierroksella tuli selkeitä pisteitä toisen silmän ympärille, mut ei kukaan oo erikoisesti niitä kattonut. Ne näyttää pisamilta. Perjantaina olin oikein hellävarainen, mut mun oksennusrefleksi on vaan niin heikko, että oli pakko ottaa hiukan väkivaltaisempi ote jo lauantai-iltana.
Eilen olin vielä siellä koirien luona ja kun lähdin oli vielä ihan varmaa, että lervaan kotona, mut onneksi en, koska se vitun bestman tuli käymään illalla. Se sanoi, että oli ollut ikävä ja se olis halunnut, että meen yöksi sinne. Sanoin etten jaksa vaikka oikeesti en vaan halunnut. Se tais vähän loukkaantua. Se oli kyllä selvästi innoissaan kun se näki mut ja mäkin olin vaan pelkkää hymyä ja pusuja siinä, vaikka oon vaan ollut tyytyväinen kun on ollut hyvä syy olla näkemättä sitä. Oon vitun kamala ihminen. En oo hetkeäkään kaivannut sitä ja kun se on laittanut viestiä ja kysellyt miten on päivä mennyt mua vaan ahdistaa. Ja kun se ei todellakaan johdu siitä, mussa on vaan vikaa. En vaan tunne mitään erityistä sen kanssa. Mietin vaan kuinka mun maha pullottaa ja oon niin ällöttävä. Varsinkin eilen kun oon oksentelun jäljiltä hiton turvonnut. Paino pomppas heti melkein kaksi kiloa ylöpäin. Nyt se tosin on jo vähän tasoittunut.
Perjantaina on sh-polin lääkärikäynti. Ja oikeesti ajattelen, että pitää laihduttaa sitä varten. Kuvittelisin, että mut punnitaan ja haluan, että se olis pienempi kuin viimeksi. Että olisin jotenkin uskottava syömishäiriöinen. Vittu oon tyhmä. Koko aamun oon miettinyt, että pitää mennä lenkille, juoksemaan. Mutta kun kauhee nälkä taas ja varsinkin toinen polvi on ollut koko viikon hemmetin huono. Ja tiedän, että aamupalasta tulee taas törkeen huono olo. Sit mun pitää taas pari tuntia vaan maata ja toipua siitä.
Paha mieli. Ahdistaa. Itkettää. Terapeutille soittaminen tuntuu taas vaikeelta tän tauon jälkeen. Äsken kyllä yritin, mut ei se vastannut.
keskiviikko 13. toukokuuta 2015
Oon itteni kyllä hienoon tilanteeseen saanut
Hyi saatana kuinka hirveet viime päivät. Maanataina odotin kauhulla odottavaa ruokaa ja normaaliympäristön puuttumista, mut kuvittelin kyllä aika kauankin et voisin selvitä lähestulkoon kunnialla. HA, oon niin typerä idioottipaskaläski. Kuinka tyhmä voi ihminen olla, että voi syödä noin vaan yhden jäätelön ja selvitä siitä?! Maanantaina siis menin sinne koiravahdiksi, siinä alkupäivästä. Katoin kaapit läpi: keksejä, jäätelöä, näkkäriä, hapankorppuja, juustoa. Mut myös suht siedettävää, joskin juustoista munakoisopaistosta ja salaattia. Okei, okei, kunhan vaan yritän pitää tän linjan, eli vastustan nälkää, syön suht pieniä annoksia, juon hitosti vettä, kaikki menee hyvin. Vähän sen jätskivuoren kohdalla ajattelin, et saattaa mennäkin pienimuotoiseksi oksentamiseksi. Siihen kahteen asti vetkuttelin sen syömisen kanssa. Oltiin sentään koiran kanssa kävelemässäkin, joten olis ok syödä sitä oikeaa ruokaa. Eli munakoisopaistosta ja salaattia. Söin. Teki hitosti mieli jäätelöä. Kyllähän normaalit ihmiset syö yhden jäätelön silloin tällöin? Olihan vielä ton koirankin kanssa mentävä ulos. Söin sen yhden jäätelön. Mut se ahdistus ja inhotus vaan kasvoi ja kasvoi. Ja siihenhän tietenkin toimii se, että heitetään homma läskiksi, syödään lisää ruokaa ja jäätelöä. Chili- ja suolapähkinöitä. Ja vedetään samalla 2 pakettia suklaakeksejä. Tosi kivat verenpurkaumat taas. En tajua kuinka mun iho on näin heikko.
Oltiin siinä sit koiran kanssa ihan rauhassa. Tosin rupes ahdistus taas kasvamaan sen verran inhottavaksi, että poljin kuntopyörää puoli tuntia. Ihan rauhallisesti kyllä. Katottiin jääkiekkoa. Uskaltauduin syömään näkkileivän juustolla. Minkä jälkeen tein 2x100 vatsaa ja muutamat punnerrukset, joista sydän ei tykännyt. Käytiin vähän ulkona ja yritin olla järkevä ja suunnittelin iltapalaa. Omenaa, jogurttia, mehukeittoa, pähkinöitä. Mut se oli liian iso annos. Se täytti mut aivan liian hyvin, en kestänyt, joten juustomaustettuja riisikakkuja juustolla, keksejä, jäätelöä. Oli muuten kiva kun siinä vaiheessa kun pohdiskelin, että uskallanko syödä, käytiin autotallissa kattomassa olisko siellä kivennäisvettä. Ja löysin sieltä kaapista lisää keksejä. Jokin merkki siitä, että mun pitää oksentaa?
Eli eipä siinä maanantaina tainnut paljoa muuta jäädä sisälle kuin aamupala.
Tiistai meinas mennä paremmin, vaikka aamulla meinasin suunnilleen kuolla kun olo oli niin perkeleen törkee. Mutta sit sisko soitti, että ne tulis juoksuttamaan koiraa ja tuomaan hääkakkua maisteltavaksi. Eli mun piti lähteä kaymään kotona ihan jo senkin takia, että piti saada peitevoidetta tähän naamaan. Ja samallahan voi käydä kaupassa, pitihän mun muutenkin hakea korvaavat keksipaketit, riisikakut ja jäätelöt kotiin, ettei kukaan huomaa mun syöneen ne. Kokonainen myslileipä, keksejä, juustoa, juustokakku, pari croissanttia. Sain syötyä ruokaa siinä päivällä. Olis varmaan menny ahmimiseksi ellei se sisko olis ollu tulossa. Hääkakuksi on tulossa sacher-kakkua, joka oli kyllä hyvää ja kyllä mä seurassa onnistuin hillitsemään itteni, eikä se vanhemmille jätetty pala paljoa häirinny. Sisko sanoi, että mulla on hyvä itsehillintä. Tietäispä vaan mitä mä tein loppuillan. Siinä kymmenen aikaa kuvittelin, et voisin syödä iltapalaksi pari omenaa niin, että sain jotain ravintoakin. Kun huomasin siinä aikaisemmin lervatessani, että tais tulla osa siitä päiväruoastakin ulos. Mut omena oli pahaa, suuri osa meni koiralle. Oksentamisen lopetin vähän kahdentoista jälkeen. Olisin voinu vielä kerran huuhdella, mut en vaan perkele jaksanut. Eikä se mitenkään kovin helposti tuu sieltä taaskaan. Itseasiassa erikoisen vaikeaa. Nukkumaan mentiin kahdelta yöllä.
Tänäänkin meni oksentamiseksi. Vaikka ei todellakaan pitänyt. Ja se aamun uskomaton pahoinvointi ja heikotus vois jollekin fiksummalle olla viimeistään se, joka saa lopettamaan tällaisen pelleilyn. Olin terapiassa saatanan vittuuntunut. Ja nyt se yhtäkkiä jotenkin tajuaa edes vähän kuinka hirveeksi tää syöminen on mennyt. Oon luullu ilmaiseeni melko selkeästi sen, etten enää muuta ajattelekaan, mut nyt se vähän tarttui toimeen ja halus listata mun syömistä. Hävetti ihan sikana. Kun tuntuu, että kaikki syöminen on väärin ja mun kuuluis sanoa, etten syö mitään. Muutenkin hyvä ruoka tuottaa vaan pahaa mieltä, koska mä en näköjään koe ansaitsevani sitä.
Eipä muuten ollu kauheesti hyötyä siitä, että hain korvaavat keksipaketit ja jäätelöt sinne vanhempien luo kun vetäsin ne sit kuitenkin ennen kuin lähdin hakemaan niitä junalta. Hyvä, hienoa. Lähemmäs 30 euroo menny pöntöstä alas, ehkä enemmänkin. Ja huomaan saavani sairasta mielihyvää siitä, että oon jättäny sisälle niin vähän. Tänäänkin sanoisin kaloreiden jäävän noin tuhanteen. Ihana yö taas tulossa.
Terapiassakin vaan hoin sitä kuinka en tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Tai mitä mä haluan tehdä. Jos haluan sinne salille, on pakko syödä enemmän. Ja jumalauta nukkua. Mut syöminen on mennyt niin sairaan vaikeaksi. Mut jos mä haluankin lopettaa syömisen ja laihtua olemattomiin? Saada sydärin ja kuolla? EN MINÄ SAATANA TIEDÄ
Oltiin siinä sit koiran kanssa ihan rauhassa. Tosin rupes ahdistus taas kasvamaan sen verran inhottavaksi, että poljin kuntopyörää puoli tuntia. Ihan rauhallisesti kyllä. Katottiin jääkiekkoa. Uskaltauduin syömään näkkileivän juustolla. Minkä jälkeen tein 2x100 vatsaa ja muutamat punnerrukset, joista sydän ei tykännyt. Käytiin vähän ulkona ja yritin olla järkevä ja suunnittelin iltapalaa. Omenaa, jogurttia, mehukeittoa, pähkinöitä. Mut se oli liian iso annos. Se täytti mut aivan liian hyvin, en kestänyt, joten juustomaustettuja riisikakkuja juustolla, keksejä, jäätelöä. Oli muuten kiva kun siinä vaiheessa kun pohdiskelin, että uskallanko syödä, käytiin autotallissa kattomassa olisko siellä kivennäisvettä. Ja löysin sieltä kaapista lisää keksejä. Jokin merkki siitä, että mun pitää oksentaa?
Eli eipä siinä maanantaina tainnut paljoa muuta jäädä sisälle kuin aamupala.
Tiistai meinas mennä paremmin, vaikka aamulla meinasin suunnilleen kuolla kun olo oli niin perkeleen törkee. Mutta sit sisko soitti, että ne tulis juoksuttamaan koiraa ja tuomaan hääkakkua maisteltavaksi. Eli mun piti lähteä kaymään kotona ihan jo senkin takia, että piti saada peitevoidetta tähän naamaan. Ja samallahan voi käydä kaupassa, pitihän mun muutenkin hakea korvaavat keksipaketit, riisikakut ja jäätelöt kotiin, ettei kukaan huomaa mun syöneen ne. Kokonainen myslileipä, keksejä, juustoa, juustokakku, pari croissanttia. Sain syötyä ruokaa siinä päivällä. Olis varmaan menny ahmimiseksi ellei se sisko olis ollu tulossa. Hääkakuksi on tulossa sacher-kakkua, joka oli kyllä hyvää ja kyllä mä seurassa onnistuin hillitsemään itteni, eikä se vanhemmille jätetty pala paljoa häirinny. Sisko sanoi, että mulla on hyvä itsehillintä. Tietäispä vaan mitä mä tein loppuillan. Siinä kymmenen aikaa kuvittelin, et voisin syödä iltapalaksi pari omenaa niin, että sain jotain ravintoakin. Kun huomasin siinä aikaisemmin lervatessani, että tais tulla osa siitä päiväruoastakin ulos. Mut omena oli pahaa, suuri osa meni koiralle. Oksentamisen lopetin vähän kahdentoista jälkeen. Olisin voinu vielä kerran huuhdella, mut en vaan perkele jaksanut. Eikä se mitenkään kovin helposti tuu sieltä taaskaan. Itseasiassa erikoisen vaikeaa. Nukkumaan mentiin kahdelta yöllä.
Tänäänkin meni oksentamiseksi. Vaikka ei todellakaan pitänyt. Ja se aamun uskomaton pahoinvointi ja heikotus vois jollekin fiksummalle olla viimeistään se, joka saa lopettamaan tällaisen pelleilyn. Olin terapiassa saatanan vittuuntunut. Ja nyt se yhtäkkiä jotenkin tajuaa edes vähän kuinka hirveeksi tää syöminen on mennyt. Oon luullu ilmaiseeni melko selkeästi sen, etten enää muuta ajattelekaan, mut nyt se vähän tarttui toimeen ja halus listata mun syömistä. Hävetti ihan sikana. Kun tuntuu, että kaikki syöminen on väärin ja mun kuuluis sanoa, etten syö mitään. Muutenkin hyvä ruoka tuottaa vaan pahaa mieltä, koska mä en näköjään koe ansaitsevani sitä.
Eipä muuten ollu kauheesti hyötyä siitä, että hain korvaavat keksipaketit ja jäätelöt sinne vanhempien luo kun vetäsin ne sit kuitenkin ennen kuin lähdin hakemaan niitä junalta. Hyvä, hienoa. Lähemmäs 30 euroo menny pöntöstä alas, ehkä enemmänkin. Ja huomaan saavani sairasta mielihyvää siitä, että oon jättäny sisälle niin vähän. Tänäänkin sanoisin kaloreiden jäävän noin tuhanteen. Ihana yö taas tulossa.
Terapiassakin vaan hoin sitä kuinka en tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Tai mitä mä haluan tehdä. Jos haluan sinne salille, on pakko syödä enemmän. Ja jumalauta nukkua. Mut syöminen on mennyt niin sairaan vaikeaksi. Mut jos mä haluankin lopettaa syömisen ja laihtua olemattomiin? Saada sydärin ja kuolla? EN MINÄ SAATANA TIEDÄ
sunnuntai 22. maaliskuuta 2015
Vikaa joka kohdassa
Ahdistaa taas niin vitusti.
Mulla oli täällä kaveri yötä. Ja voi helvata kuinka voi ihminen ahdistella kaikkea mahdollista. Ahdistelin siivoamista. Sit piti odotella. Sit se ehdotti, että voitais vetää kännit.Siis viestillä, junamatkalta kun se itse jo aloitteli. Mä vaan tuijotin sitä viestiä ja inhosin sitä ihmistä. Inhosin itteäni. Oon niin vammanen. Vastasin jotain epämääräistä. Sit kun olin just vähän totutellut ajatukseen, et voisin pari ehkä juodakin, se ehdottaa, että mentäis baariin. Ja voi helvetti. Huusin tyynyyn kun inhotti. Mä vihaan baareja. Ne on likaisia, ällöttäviä, meluisia paikkoja. Plus baarijuominen on ihan naurettavan hintaista. Ja siellä on ihmisiä. Jotka saattaa kattoa mua. Mua ja mun oksettavaa ruhoani. Sanoin, et inhoan baareja. Sit vähän myöhemmin se vielä ehdottaa johonkin pubivisaan menemistä. Siis voi vittu oikeesti! En saatana vastannu enää mitään. Mä olin niin jumalattoman ahdistunut kun odottelin vaan, että se tulee asemalta mun luo. Ja sillä kesti ihan sika kauan. Mun maha oli vitun kipee, päähän sattui ja oksetti. Sit se lopulta tuli ja voi kun oli awkward. Tää ihminen on hemmetin erikoislaatuinen siinä mielessä, että mä oon kertonu sille paljon juttuja. Sellasta jota en oo kertonu yhdellekään kaverille. Sillä oli sit viinipullo mukana. Ja se kaatoi mulle sitä aivan törkeen paljon. Mä sanoin, että kalorit on nykyään iso ongelma. Eihän se ensin tajunnu, se vasn vitsaili, että se oli jotain lightviiniä. Mä otin siitä koko illan aikana 2 pientä siemausta. Mä vaan tuijotin sitä lasia ja halusin niin paljon juoda sen, mut en voinu. Sekin sit tajus, että mä en pysty. Se on kyllä kummallista, kuinka tän yhden ihmisen kanssa mä en pysty peittelemään itteäni samalla lailla kuin yleensä.
Olin eilen pumpissa. Ja vihaan itteäni. Oon niin vihainen siitä että tulin kipeeksi. En tosiaan oo toipunu kunnolla vieläkään. Oon vielä vihaisempi, koska aamu alkoi hyvin. Mä olin oikeesti hereillä, olin pirtee, oli hyvä fiilis. Alkulämmittely tuntu taas kauheelta, mut ei se mitään. Reisibiisin tein isommilla painoilla kuin viimeksi. Jäi toistoja välistä, mut siinäkin vaiheessa olin vielä ok. Sit alko mennä perseelleen. Vitun rintabiisi, en vaan perkele saa sitä tuntumasn rintalihaksissa, teen vaan hauiksilla ja ei ne jaksa ja mä turhauiduin omaan suoritukseeni taas niin hitosti, että rupes itkettämään. Ja sit koko loppu oli hirveetä paskaa, iski taas aivan törkee voimattomuuden tunne. Lihaksissa ei vaan ollu mitään jäljellä, ei vaan jaksanu mitään. Seisoskelin tai olin muuten paikallani. Välillä piti vaan laskea painot ja haukkoa happea kyykyssä. Ja pidätellä itkua. Mikä oli tosi vaikeeta. Sit ku se tunti loppui ja piti viedä painot ja muut pois, se oli fyysisesti hemmetin rankkaa. Jalat ja kädet vaan tärisi, itketti ihan hirveesti, raajat oli niin voimattomat, ihan hirveen tuntuset. Pukuhuoneessa pukeminen oli vaikeeta, piti aivan haukkoa henkeä ja istua kun tuntui ettei jaksanut seistä. Pyöräily kotiin oli ihan hirveetä, kyyneeleet vaan valui ja jaloissa ei ollut voimaa yhtään. En menny edes suihkuun kun en ansainnu sitäkään iloa. Enkä ollu edes hikoillu. En tajua kun sekään ei toimi. Sit piti taas maata kun ei muuhun pystyny.
Meni sit sessioinniksi ilta. Se oli kyllä suunnitelmissa muutenkin, mut siirtyi päivällä. Mikä on väärin kun pitäis olla vähintään se viikko välissä. Nyt on sit taas verenpurkaumia ihan sikana. Ei se refleksi ihan kunnolla oo edelleenkään palautunu. Enkä muutenkaan pureskellu kunnolla tai juonu tarpeeksi vettä. Plus maha vittuili jo alkupäivästä. Taas sellaista kramppaamista ja valtavasti ilmaa. Joten sai tehdä turhan paljon työtä, jotta sai kaiken ulos. Ja nyt tekis taas ihan hirveesti mieli taas. Enkä oo mitenkään motivoitunu keksimään vasta-argumentteja. Paitsi se kaikkein isoin juttu eli refleksin säilyttäminen. En jumankauta voi kokea sen katoamista uudestaan. Mut tällä hetkellä tuntuu vahvasti, että läskiksi menee tääkin päivä. Ihan vaan kun masentaa ja vituttaa ja itkettää koko ajan.
Vittu mitään väliä millään.
Ai niin, mun paino on menny alaspäin. Varmaan lihasta lähteny, kiva.
Mulla oli täällä kaveri yötä. Ja voi helvata kuinka voi ihminen ahdistella kaikkea mahdollista. Ahdistelin siivoamista. Sit piti odotella. Sit se ehdotti, että voitais vetää kännit.Siis viestillä, junamatkalta kun se itse jo aloitteli. Mä vaan tuijotin sitä viestiä ja inhosin sitä ihmistä. Inhosin itteäni. Oon niin vammanen. Vastasin jotain epämääräistä. Sit kun olin just vähän totutellut ajatukseen, et voisin pari ehkä juodakin, se ehdottaa, että mentäis baariin. Ja voi helvetti. Huusin tyynyyn kun inhotti. Mä vihaan baareja. Ne on likaisia, ällöttäviä, meluisia paikkoja. Plus baarijuominen on ihan naurettavan hintaista. Ja siellä on ihmisiä. Jotka saattaa kattoa mua. Mua ja mun oksettavaa ruhoani. Sanoin, et inhoan baareja. Sit vähän myöhemmin se vielä ehdottaa johonkin pubivisaan menemistä. Siis voi vittu oikeesti! En saatana vastannu enää mitään. Mä olin niin jumalattoman ahdistunut kun odottelin vaan, että se tulee asemalta mun luo. Ja sillä kesti ihan sika kauan. Mun maha oli vitun kipee, päähän sattui ja oksetti. Sit se lopulta tuli ja voi kun oli awkward. Tää ihminen on hemmetin erikoislaatuinen siinä mielessä, että mä oon kertonu sille paljon juttuja. Sellasta jota en oo kertonu yhdellekään kaverille. Sillä oli sit viinipullo mukana. Ja se kaatoi mulle sitä aivan törkeen paljon. Mä sanoin, että kalorit on nykyään iso ongelma. Eihän se ensin tajunnu, se vasn vitsaili, että se oli jotain lightviiniä. Mä otin siitä koko illan aikana 2 pientä siemausta. Mä vaan tuijotin sitä lasia ja halusin niin paljon juoda sen, mut en voinu. Sekin sit tajus, että mä en pysty. Se on kyllä kummallista, kuinka tän yhden ihmisen kanssa mä en pysty peittelemään itteäni samalla lailla kuin yleensä.
Olin eilen pumpissa. Ja vihaan itteäni. Oon niin vihainen siitä että tulin kipeeksi. En tosiaan oo toipunu kunnolla vieläkään. Oon vielä vihaisempi, koska aamu alkoi hyvin. Mä olin oikeesti hereillä, olin pirtee, oli hyvä fiilis. Alkulämmittely tuntu taas kauheelta, mut ei se mitään. Reisibiisin tein isommilla painoilla kuin viimeksi. Jäi toistoja välistä, mut siinäkin vaiheessa olin vielä ok. Sit alko mennä perseelleen. Vitun rintabiisi, en vaan perkele saa sitä tuntumasn rintalihaksissa, teen vaan hauiksilla ja ei ne jaksa ja mä turhauiduin omaan suoritukseeni taas niin hitosti, että rupes itkettämään. Ja sit koko loppu oli hirveetä paskaa, iski taas aivan törkee voimattomuuden tunne. Lihaksissa ei vaan ollu mitään jäljellä, ei vaan jaksanu mitään. Seisoskelin tai olin muuten paikallani. Välillä piti vaan laskea painot ja haukkoa happea kyykyssä. Ja pidätellä itkua. Mikä oli tosi vaikeeta. Sit ku se tunti loppui ja piti viedä painot ja muut pois, se oli fyysisesti hemmetin rankkaa. Jalat ja kädet vaan tärisi, itketti ihan hirveesti, raajat oli niin voimattomat, ihan hirveen tuntuset. Pukuhuoneessa pukeminen oli vaikeeta, piti aivan haukkoa henkeä ja istua kun tuntui ettei jaksanut seistä. Pyöräily kotiin oli ihan hirveetä, kyyneeleet vaan valui ja jaloissa ei ollut voimaa yhtään. En menny edes suihkuun kun en ansainnu sitäkään iloa. Enkä ollu edes hikoillu. En tajua kun sekään ei toimi. Sit piti taas maata kun ei muuhun pystyny.
Meni sit sessioinniksi ilta. Se oli kyllä suunnitelmissa muutenkin, mut siirtyi päivällä. Mikä on väärin kun pitäis olla vähintään se viikko välissä. Nyt on sit taas verenpurkaumia ihan sikana. Ei se refleksi ihan kunnolla oo edelleenkään palautunu. Enkä muutenkaan pureskellu kunnolla tai juonu tarpeeksi vettä. Plus maha vittuili jo alkupäivästä. Taas sellaista kramppaamista ja valtavasti ilmaa. Joten sai tehdä turhan paljon työtä, jotta sai kaiken ulos. Ja nyt tekis taas ihan hirveesti mieli taas. Enkä oo mitenkään motivoitunu keksimään vasta-argumentteja. Paitsi se kaikkein isoin juttu eli refleksin säilyttäminen. En jumankauta voi kokea sen katoamista uudestaan. Mut tällä hetkellä tuntuu vahvasti, että läskiksi menee tääkin päivä. Ihan vaan kun masentaa ja vituttaa ja itkettää koko ajan.
Vittu mitään väliä millään.
Ai niin, mun paino on menny alaspäin. Varmaan lihasta lähteny, kiva.
tiistai 10. helmikuuta 2015
Sontaläjä.
Ihan hirvee epäonnistumisen tunne eilen stepissä. Alko ihan hyvin, mut jossain vaiheessa vaan ei saatana jaksanut, rupesin sekoilemaan, jalka ei enää noussut, polveen sattui ja kaikki oli paskaa. Kyyneleet kihos silmiin ja hävetti niin vitusti. Niin saatanan paska fiilis, täysin huono ihminen kun en jaksa tunnin steppiä. Varsinkin kun viimeksi meni niin hyvin niin se, ettei päässyt edes samalle tasolle oli vitun kauheeta. Kyllähän mä taas tajuan sen, että ei joka kerta voikaan mennä ihan putkeen ja muutama viime yö on ollu niin perseestä, että eihän ole mikään ihme, ettei jaksa. Plus oksensin kuitenkin vähän edellisenä päivänä. Ja onhan tunnin steppi melkoista hullun hommaa muutenkin. Mutta kun se epäonnistuminen on mulle vaan niin uskomattoman kauheeta. Halusin lähteä kesken pois, mutta en mä nyt sellaista ainakaan kehtaa tehdä. Halusin vaan päästä kotiin itkemään, mut itku loppuu sillä sekunnilla kun oon yksin. Vittu sentään. Itkeminen vois sentään vähän helpottaa sitä oloa, mut ei se vaan yksin tuu. Meinasin soittaa terapeutille, ihan senkin takia, että saisin itkettyä, mut en sit viitsinyt/kehdannut. Vaikka se aina kannustaa mua siihen ja on sanonut, ettei mikään asia ole liian pieni, ettenkö voisi soittaa. Mut en mä silti jotenkin viitsi häiritä sitä mun vammasuudellani. Varsinkin kun tuo nyt oli sellanen juttu, jolle se ei voi mitään tehdä, enkä mä tarvinnut mitään neuvoja tai muuta. Munhan pitäis itse osata lohduttaa itseäni ja olla myötätuntoinen itseäni kohtaan. Loppuilta meni taas niin, että en antanu itteni ajatella koko asiaa, vaan katoin telkkaria ja söin. Vaikka tuntu, etten edes ansaitse ruokaa kun oon niin paska. Stepistä lähtiessä kävi mielessä, etten ansaitse edes vettä. ! Oikeesti, mitä helvettiä?! Mun ajatukset vaan kieroutuu koko ajan enemmän.
sunnuntai 8. helmikuuta 2015
pliiplääplöö, en keksi otsikkoo
Olipas paska päivä tänään. Vanhempien luona ja taas se perinteinen: juustokakkua kolme palaa. Kotona monen tunnin jälkeen oksennus ja tietenkin se juustokakku oli painunu suoraan johonkin pohjalle, tuli ylös vaan sitä oikeaa ruokaa, joka oli vielä tällä kertaa erityisen kevyttä. Vituttaa niin saatanasti. Ei se, että oksensin, yritin sentään, mutta se ettei se saakelin sonta tullut pois. Se oli sentään kookossokerilla tehty, ettei ihan sitä pahinta myrkkyä, mut sikana tietenkin rasvaa. Ja taas samalla kun syön ajattelen kaloreita ja sitä etten pääse oksentamaan pitkään aikaan. Ja silti vaan syön niin kuin mikäkin idiootti. Ahne läski. Sain taas äitiltä kommenttia, että oon laihtunut, mut ei kyllä pidä paikkaansa, mulla oli vaan pienemmät vaatteet kuin yleensä.
Lauantai sen sijaan oli hyvä päivä. Olin 45 minuutin pumpissa ja tein isommilla painoilla! Ja pystyin siihen!! Meni muutenkin tosi hyvin, varsinkin huomioonottaen sen mitä tein edellisenä päivänä. Tänäänkin olis ollu pumppi, mut laiskotti, enkä menny. Muutenkin väsyttää niin saatanasti, nukuin perkeleen huonosti viime yön. Iskin täs sentään hiusvärin päähän niin ei mee ihan hyödyttömäksi makoiluksi koko ilta. Se kun piti tehdä eilen mut en jaksanu.
Alkaa kyllä ottaa aivoon tää nukkumisen paskuus. Eikä se todellakaan auta syömisen kanssa. Pahimmat hiilarihimot on menny ainakin tällä erää ohi. Aloin vähän epäillä mun hormoniteoriaa, mut on sillä varmasti ainakin osansa kun tollai yhtäkkiä iskee kauheet mielihalut. Huono nukkuminen toki myös vaikuttaa, mut sitä on jatkunu jo niin pitkään, että tuntuu vähemmän epätodennäköiseltä, että se aiheuttais tollasta vaihtelua.
Joo, aika peruskamaa taas. Syöminen, oksentaminen, nukkuminen, liikkuminen. Eihän mulla muuta ole. Säälittävää.
Lauantai sen sijaan oli hyvä päivä. Olin 45 minuutin pumpissa ja tein isommilla painoilla! Ja pystyin siihen!! Meni muutenkin tosi hyvin, varsinkin huomioonottaen sen mitä tein edellisenä päivänä. Tänäänkin olis ollu pumppi, mut laiskotti, enkä menny. Muutenkin väsyttää niin saatanasti, nukuin perkeleen huonosti viime yön. Iskin täs sentään hiusvärin päähän niin ei mee ihan hyödyttömäksi makoiluksi koko ilta. Se kun piti tehdä eilen mut en jaksanu.
Alkaa kyllä ottaa aivoon tää nukkumisen paskuus. Eikä se todellakaan auta syömisen kanssa. Pahimmat hiilarihimot on menny ainakin tällä erää ohi. Aloin vähän epäillä mun hormoniteoriaa, mut on sillä varmasti ainakin osansa kun tollai yhtäkkiä iskee kauheet mielihalut. Huono nukkuminen toki myös vaikuttaa, mut sitä on jatkunu jo niin pitkään, että tuntuu vähemmän epätodennäköiseltä, että se aiheuttais tollasta vaihtelua.
Joo, aika peruskamaa taas. Syöminen, oksentaminen, nukkuminen, liikkuminen. Eihän mulla muuta ole. Säälittävää.
torstai 29. tammikuuta 2015
Löllykkä oon mä
Joo, se paniikkipäivä... Perseelleen meni, ylläri. Soitin uudestaan terapeutille ja se vastas. Kehotti mua olemaan rehellinen ja sanomaan, että on vaikeeta kun on ruokaa ja en voi laskea kaloreita. No en todellakaan pystynyt mihinkään sellaiseen. En laskenut sen salaatin kaloreita, vitutti niin saatanasti, koska niinhän se meni, että sain loput mukaani. Pystyin kuitenkin edellisten salaatti"reseptien" perusteella arvioimaan aika hyvin, joten se ei ahdistanut niin pahasti. Mutta se vitun makea saa mut aina sekoamaan. Olisin voinut ottaa vaan vähän tai edes vaan kerran, mutta ei, otin kolme kertaa, koska se oli vaan niin saakelin hyvää. Ja siinä hetkessä kun söin, tajusin kyllä, että tulee liikaa kaloreita, enkä uskalla oksentaa vanhempien luona. Tajusin, että voin vielä lopettaa tähän yhteen palaan. Mutta en vaan pystynyt. En syö mitään sokeria normaalisti. Ja se vaan sai mut sekoamaan, vähän niin kuin alkoholi, kaikki tuntui ihanalta ja helpolta, eikä vaan pystynyt välittämään. Sitten kun olin syönyt ja rupesin selviämään sokerihumalasta, tuli hirveä katumus ja halusin vaan oksentamaan. Oli ihan hirveetä kun jouduin vielä odottamaan sen aikaa kun sisko halusi kokeilla toisen siskon vaakaa, jolla voi mitata rasvaprosentin. Mikä oli muutenkin ihan hyödytöntä, koska ei tollanen kotilaite ole luotettava kuin heti aamulla, joten se näytti ihan naurettavia lukuja. Ja koko ajan se sokeri ja rasva imeytyi lisää. Yritin vielä ajatella järkevästi. Kyllähän normaalit ihmiset syö välillä tollasta. Saman verran mun laiha siskonikin söi. Ja ajattelin sitä, kuinka keho alkaa jumittaa, hampaat kuluu, maha ei tykkää. Mut sit se lihomisen pelko on vaan niin kauhee. Ja koska en syö sokeria, pelotti, että tollasen sulattaminen johtaa taas kauheeseeen hiilarihimoon. Sen voi sentään saada pienemmäksi jos oksentaa. Ja todellakin oksensin heti kun pääsin kotiin, pakkohan mun oli. Ja kieltämättä olin taas perkeleen tyytyväinen kun oksensin, helpotti todella paljon. Heitin jonkinlaista arviota ja söin kuitenkin sen jalkeen, joten yritin heti palata normaalitilaan. Seuraava päivä oli kyllä yhtä taistelua oksennushimoa vastaan. Teki niin mieli sokeria. Hyi jos olisin antanut sen paskan jäädä sulamaan kokonaan, minkälainen se himo olis sitten ollut. Muutenkin seuraava päivä oli tosi huonovointinen, kaikki ruoka oksetti.
Yllättävän hyvin kuitenkin oon jo palautunut. Ei tullut sellaista jumitusta kuin aikaisemmin. Paino jopa alempana kuin koskaan tänään. Mä olin ajatellut, että sitten kun pääsen tällaisiin lukemiin kehtaisin oikeesti sen kertoakin. Mut nyt sanon vaan, että aamupaino on jo jonkin aikaa ollut normaalipainon puolella. Mikä tuntuu todella typerältä kun oon tällainen löllykkä edelleen. Varsinkin vatsa on aivan saakelin kamala. Senkin takia, että ihoa on aivan liikaa. Se tulee aina olemaan löysä. Kuten käsivarretkin. Ihan kiva. 23-vuotias ja näytän siltä, että mulla olis vähintään 3 lasta. Hyi vittu.
On muuten aika jännää kuinka mun ajattelu on muuttunut. Pystyn näkemään ruoan enemmänkin polttoaineena kuin koko elämän tarkoituksena. Vaikka edelleenkin ajattelen koko ajan ruokaa ja mulla menee ihan törkeesti aikaa sen tekemiseen. Ja nautin siitä, teen hyvää ruokaa. Mut pariin kertaan oon oikeesti saanut puolipakolla lapata ruokaa suuhuni, jotta saisin tarpeeksi kaloreita. Ihan senkin takia, koska teen aika vähäkalorista ruokaa. Kun käyn siellä salilla kuitenkin noin joka toinen päivä. Eihan siitä mitään hyötyä ole jos ei mitään jaksa siellä tehdä. Tai ei anna keholle tarpeeksi ravintoa sen jälkeen. Eilenkin maha oli niin hemmetin täynnä, mutta kaloreita oli "vaan" 1593 ja olin muutamassa jumpassa. Menin sit vielä illalla röökille ajatellen, etten vaan jaksa syödä enää. Röökistä tuli aivan järjettömän huono olo, oli oikeesti lähellä, ettei oksennus vaan tullut. Selvä merkki siitä, ettei oo syöny tarpeeksi. Onneksi mulla on nyt proteiinijuomajauhetta, sain sellasen sentään alas ja se paransi kyllä oloa. Nytkin kun oon aamupalan vasta syönyt, ylösnouseminen saa aikaan huimausta, joten vähän niin kuin pakko syödä. Järkyttävää.
Yllättävän hyvin kuitenkin oon jo palautunut. Ei tullut sellaista jumitusta kuin aikaisemmin. Paino jopa alempana kuin koskaan tänään. Mä olin ajatellut, että sitten kun pääsen tällaisiin lukemiin kehtaisin oikeesti sen kertoakin. Mut nyt sanon vaan, että aamupaino on jo jonkin aikaa ollut normaalipainon puolella. Mikä tuntuu todella typerältä kun oon tällainen löllykkä edelleen. Varsinkin vatsa on aivan saakelin kamala. Senkin takia, että ihoa on aivan liikaa. Se tulee aina olemaan löysä. Kuten käsivarretkin. Ihan kiva. 23-vuotias ja näytän siltä, että mulla olis vähintään 3 lasta. Hyi vittu.
On muuten aika jännää kuinka mun ajattelu on muuttunut. Pystyn näkemään ruoan enemmänkin polttoaineena kuin koko elämän tarkoituksena. Vaikka edelleenkin ajattelen koko ajan ruokaa ja mulla menee ihan törkeesti aikaa sen tekemiseen. Ja nautin siitä, teen hyvää ruokaa. Mut pariin kertaan oon oikeesti saanut puolipakolla lapata ruokaa suuhuni, jotta saisin tarpeeksi kaloreita. Ihan senkin takia, koska teen aika vähäkalorista ruokaa. Kun käyn siellä salilla kuitenkin noin joka toinen päivä. Eihan siitä mitään hyötyä ole jos ei mitään jaksa siellä tehdä. Tai ei anna keholle tarpeeksi ravintoa sen jälkeen. Eilenkin maha oli niin hemmetin täynnä, mutta kaloreita oli "vaan" 1593 ja olin muutamassa jumpassa. Menin sit vielä illalla röökille ajatellen, etten vaan jaksa syödä enää. Röökistä tuli aivan järjettömän huono olo, oli oikeesti lähellä, ettei oksennus vaan tullut. Selvä merkki siitä, ettei oo syöny tarpeeksi. Onneksi mulla on nyt proteiinijuomajauhetta, sain sellasen sentään alas ja se paransi kyllä oloa. Nytkin kun oon aamupalan vasta syönyt, ylösnouseminen saa aikaan huimausta, joten vähän niin kuin pakko syödä. Järkyttävää.
sunnuntai 14. joulukuuta 2014
Epäonnistun jatkuvasti
Mä en handlaa leipää kyllä yhtään. Klo 14 ja kaloreita 1458. Oksentamista tunti ja todella vähän tuli mitään. Raivostuttavaa. Epäreilua. Ja huomaan kyllä nyt kuinka oksentaminen vaikuttaa mun mahaan. Heti on aamulla tuskaista. Se on kyllä aika hyvin hallinnassa kun syön tasaisesti ja enkä liikaa kerralla. Ihan kiva kyllä vähän saada jotain järkeä siihen ongelmaan. Mutta kärsisin siitä ongelmasta mielummin kuin lihoisin. Vitun leipä. Ja vitun hiilarit, tuli taas hetken jälkeen syömisestä niin hirvee olo, hyi että. Enkä näköjään edes tiedä minkälaista on normaali syöminen. Söin ensin ja laskin kalorit vasta jälkeen. Se on aina virhe, pitäis sekin jo tietää. Mutta normaalit ihmisethän syö leipää. Monet joka päivä. Ja vielä jotain ruokaa ja muuta, eikä niiden kalorimäärät voi olla noin isoja, muutenhan ne lihois koko ajan.
Mä en halua lihoa. Haluan oksentaa mielummin. Muistelen aikaa, jolloin söin ihan mitä vaan koska vaan, enkä välittänyt yhtään. Mutta en mä halua olla kahtakymmentä kiloa isompi ja aivan paskakuntoinen. Omenoissakin on liikaa kaloreita. Kaalessa, tomaatissa, porkkanassa, kaikessa on liikaa kaloreita. Mulla on pöydällä tollanen pieni avokado, sekin pitäis syödä pois, mut ei nyt ainakaan tänään. Todellakaan. Mulla on ollut monta kuukautta jääkaapissa pieni tölkki jotain hienoa limsaa, jonka sisko joskus antoi mulle ja hehkutti kun oli niin hyvää. Mutta kun siinä on sokeria, kaloreita. En mä vaan voi juoda sitä.
Mä inhoan ruokaa. Mä rakastan ruokaa. Mä ajattelen sitä koko ajan.
Mä en halua lihoa. Haluan oksentaa mielummin. Muistelen aikaa, jolloin söin ihan mitä vaan koska vaan, enkä välittänyt yhtään. Mutta en mä halua olla kahtakymmentä kiloa isompi ja aivan paskakuntoinen. Omenoissakin on liikaa kaloreita. Kaalessa, tomaatissa, porkkanassa, kaikessa on liikaa kaloreita. Mulla on pöydällä tollanen pieni avokado, sekin pitäis syödä pois, mut ei nyt ainakaan tänään. Todellakaan. Mulla on ollut monta kuukautta jääkaapissa pieni tölkki jotain hienoa limsaa, jonka sisko joskus antoi mulle ja hehkutti kun oli niin hyvää. Mutta kun siinä on sokeria, kaloreita. En mä vaan voi juoda sitä.
Mä inhoan ruokaa. Mä rakastan ruokaa. Mä ajattelen sitä koko ajan.
tiistai 9. joulukuuta 2014
oon vitun tyhmä
Miten voi ihminen olla näin tyhmä?! ÄÄÄPKJGFEGJL, PP
Inhoan itseäni. Ja koska olin tosissani ajatellut, että kuolen, niin oon vaan syönyt niin kuin läskin kuuluukin.
Sipsipussi dipin kanssa. Monta LEVYÄ suklaata. Rasvainen pestolla maustettu seitankokkeli. Ihanaa omaa papupataa. Sikana puuroa. Ja sit tein vielä yöllä kauralastuja.
Niin. Ja mulla on vielä viiniä jäljellä. Ja oon edelleen ihan huuruissa. Joten voinhan mä vielä yrittää... Kun niin aina sanon, että haluan vaan kuolla. Ja sitten en kuitenkaan saa sitä tehtyä. Lähellekään.
Päässä heiluu, sydän hakkaa. Sormet ei tottele. Oksettaa. Pystyasento on haastava.
Mä voisin viiltää ton kyynärtaipeen taas auki, mutta ei sekään auta kun epäilen, että saan kaivettua koko suonen esiin. Ei sen viiltäminen vaan riitä. Ja siihen tulee toipumisaika verenhukan takia.
Haluun kuolla.
Kuva tulossa. Omalla vastuulla katsotte. En oikein tiedä miks haluun jakaa tällasen kuvan. Sehän on vaan kamala epäonnistuminen. Pelkkää läskiä vaan esillä.
.
.
.
.
-
-
--
-
--
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
--
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
---
---
---
---
--
--
--
--
--
--
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
Inhoan itseäni. Ja koska olin tosissani ajatellut, että kuolen, niin oon vaan syönyt niin kuin läskin kuuluukin.
Sipsipussi dipin kanssa. Monta LEVYÄ suklaata. Rasvainen pestolla maustettu seitankokkeli. Ihanaa omaa papupataa. Sikana puuroa. Ja sit tein vielä yöllä kauralastuja.
Niin. Ja mulla on vielä viiniä jäljellä. Ja oon edelleen ihan huuruissa. Joten voinhan mä vielä yrittää... Kun niin aina sanon, että haluan vaan kuolla. Ja sitten en kuitenkaan saa sitä tehtyä. Lähellekään.
Päässä heiluu, sydän hakkaa. Sormet ei tottele. Oksettaa. Pystyasento on haastava.
Mä voisin viiltää ton kyynärtaipeen taas auki, mutta ei sekään auta kun epäilen, että saan kaivettua koko suonen esiin. Ei sen viiltäminen vaan riitä. Ja siihen tulee toipumisaika verenhukan takia.
Haluun kuolla.
Kuva tulossa. Omalla vastuulla katsotte. En oikein tiedä miks haluun jakaa tällasen kuvan. Sehän on vaan kamala epäonnistuminen. Pelkkää läskiä vaan esillä.
.
.
.
.
-
-
--
-
--
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
--
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
---
---
---
---
--
--
--
--
--
--
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
tää on hifveetä paskaa
Kaikkialla on verta. Hirvee siivoominen.
Ranne on auki, mut en edes saanut mitään kunnon suonia auki.
Vitun vaikea kirjoittaa.
Olin röökillä enkä meinannut saada avainta lukkoon. Kaikki on raskasta, hidasta, vaikeaa.
Mutta ei lähelläkään kuolemaa. Ihan naurettavaa. Noloa. Mä oikeasti luulin, että voisin kuolla, Olin aivan onnessani kun sain viilletytä. Mutta ei siitä mitään hyötyä ollut. Se on kyllä ommeltavan kokoinen, joten se on onnistunut. Mutt turhaa sekin. Kestää niin kauan, että se paranee.
Yritän eptoivoisesti korjata kirjoitusvirheitä. Päähän sattuu. Oksettaa.
Hyi perse kun huono olo.
Yritin viiltää kaulan auki. Hyvä, sitähän ei kukaan näe, hienosti menee.
Siinä on hiuksia kiinni, en viitsi kiskoa niitä irti.
Miksen mä voi kuolla? Mä haluan vaan kuolla, en mitään muuta. Kyllähän ksikilla on oikeus kuolla. Mun elämä on vaan paskaa, kärsimystä, epätoivoa ja itkua.
On niin huono olo. Tää minitsblettikin painaa törkeän paljon. Mä en tunne mun kdhoa kunnilla.
Pöässä humised ihan hulluna.
Niin noloa. Hävettää ihan hirveästi. Ihan vaan sen takia, että oon elossa.
Ranne on auki, mut en edes saanut mitään kunnon suonia auki.
Vitun vaikea kirjoittaa.
Olin röökillä enkä meinannut saada avainta lukkoon. Kaikki on raskasta, hidasta, vaikeaa.
Mutta ei lähelläkään kuolemaa. Ihan naurettavaa. Noloa. Mä oikeasti luulin, että voisin kuolla, Olin aivan onnessani kun sain viilletytä. Mutta ei siitä mitään hyötyä ollut. Se on kyllä ommeltavan kokoinen, joten se on onnistunut. Mutt turhaa sekin. Kestää niin kauan, että se paranee.
Yritän eptoivoisesti korjata kirjoitusvirheitä. Päähän sattuu. Oksettaa.
Hyi perse kun huono olo.
Yritin viiltää kaulan auki. Hyvä, sitähän ei kukaan näe, hienosti menee.
Siinä on hiuksia kiinni, en viitsi kiskoa niitä irti.
Miksen mä voi kuolla? Mä haluan vaan kuolla, en mitään muuta. Kyllähän ksikilla on oikeus kuolla. Mun elämä on vaan paskaa, kärsimystä, epätoivoa ja itkua.
On niin huono olo. Tää minitsblettikin painaa törkeän paljon. Mä en tunne mun kdhoa kunnilla.
Pöässä humised ihan hulluna.
Niin noloa. Hävettää ihan hirveästi. Ihan vaan sen takia, että oon elossa.
keskiviikko 24. syyskuuta 2014
Kaikkien ei ole tarkoitus elää
Ha, sinne meni se helpotus.
Olo oli ihan ok alkupäivän, pesin pyykkiäkin ja söin ilman törkeitä haluja kaikkeen. Puuroa tosin taas, mutta jos se kerran toimii niin ihan sama. Rupesin sitten väkertämään taas tota kuntoutustukihakemusta. Pelkästään sen kattominen sai mut ahdistumaan ja haluaamaan kuolemaa taas vähän lisää. Siis mun päässä kuoleminen on ihan hyvä vaihtoehto Kela-lappujen rinnalla. Kävin kaupassakin ja henkisestä murenemisesta huolimatta selvisin ilman ahmimis-oksennusostoksia. Tulin kotiin ja tosiaan tässä vaiheessa sitten huomasinkin, että se hakemus on jo myöhässä. Olin kattonut sen päivämäärän väärin.
Se tunne. Kun tajuaa, että on vaan niin saamaton, paska ja laiska idiootti, ettei saa tollastakaan tehtyä. Varmaan kaksi viikkoa ollut siihenkin aikaa. Kyllä mulla tollaset yleensäkin kestää saada aikaiseksi, mutta ikinä en oo tällä lailla mokannut. Hävettää ihan hulluna.
Kävin heittämässä sen postilaatikkoon (hain samalla kaljaa), vaikka en edes tiedä oliko mitään hyötyä. Muutenkin Kelalla kestää tollasissa hakemuksissa yleensä 2-3 kuukautta, joten en saa muuta rahaa kuin asumistukea, jolla ei saa edes vuokraa maksettua. Joten en vittu tiedä mitä teen. Jossain luki, että pitäisi ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi viimeistään kun sairausloma loppuu. Se loppui elokuussa, joten en tiedä voinko sen edelleen tehdä vai en. Ja juu, voisin soittaa Kelaan ja kysyä, mutta kun olen niin vammanen ja lapsellinen, etten vaan pysty. Heh, puhelinvammaisuus ottaa aivoon. Ja mun saamattomuus, laiskuus ja vaan kaikenpuolinen paskuus ihmisenä. Ja lihon. Oon lihonut ihan kunnolla, Ja nyt vaan juon lisää. Turhia kaloreita. Ja syön lähinnä puuroa eli pelkkää hiilaria.
Epätoivo ottaa taas vallan. Mä en vaan pysty, mun pää ei kestä elämää.
Mä putoan koko ajan. Nään itteni putoamassa kaivoon, jonka pohjaa mä en edes näe. On ihan pimeää, pieni valonpiste näkyy, ehkä. Mutta en ole varma. Kun tuntuu, etten mä ole siellä pinnalla missään vaiheessa ollutkaan.
Miten kaikki voikin vaan paskentua koko ajan?
Olo oli ihan ok alkupäivän, pesin pyykkiäkin ja söin ilman törkeitä haluja kaikkeen. Puuroa tosin taas, mutta jos se kerran toimii niin ihan sama. Rupesin sitten väkertämään taas tota kuntoutustukihakemusta. Pelkästään sen kattominen sai mut ahdistumaan ja haluaamaan kuolemaa taas vähän lisää. Siis mun päässä kuoleminen on ihan hyvä vaihtoehto Kela-lappujen rinnalla. Kävin kaupassakin ja henkisestä murenemisesta huolimatta selvisin ilman ahmimis-oksennusostoksia. Tulin kotiin ja tosiaan tässä vaiheessa sitten huomasinkin, että se hakemus on jo myöhässä. Olin kattonut sen päivämäärän väärin.
Se tunne. Kun tajuaa, että on vaan niin saamaton, paska ja laiska idiootti, ettei saa tollastakaan tehtyä. Varmaan kaksi viikkoa ollut siihenkin aikaa. Kyllä mulla tollaset yleensäkin kestää saada aikaiseksi, mutta ikinä en oo tällä lailla mokannut. Hävettää ihan hulluna.
Kävin heittämässä sen postilaatikkoon (hain samalla kaljaa), vaikka en edes tiedä oliko mitään hyötyä. Muutenkin Kelalla kestää tollasissa hakemuksissa yleensä 2-3 kuukautta, joten en saa muuta rahaa kuin asumistukea, jolla ei saa edes vuokraa maksettua. Joten en vittu tiedä mitä teen. Jossain luki, että pitäisi ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi viimeistään kun sairausloma loppuu. Se loppui elokuussa, joten en tiedä voinko sen edelleen tehdä vai en. Ja juu, voisin soittaa Kelaan ja kysyä, mutta kun olen niin vammanen ja lapsellinen, etten vaan pysty. Heh, puhelinvammaisuus ottaa aivoon. Ja mun saamattomuus, laiskuus ja vaan kaikenpuolinen paskuus ihmisenä. Ja lihon. Oon lihonut ihan kunnolla, Ja nyt vaan juon lisää. Turhia kaloreita. Ja syön lähinnä puuroa eli pelkkää hiilaria.
Epätoivo ottaa taas vallan. Mä en vaan pysty, mun pää ei kestä elämää.
Mä putoan koko ajan. Nään itteni putoamassa kaivoon, jonka pohjaa mä en edes näe. On ihan pimeää, pieni valonpiste näkyy, ehkä. Mutta en ole varma. Kun tuntuu, etten mä ole siellä pinnalla missään vaiheessa ollutkaan.
Miten kaikki voikin vaan paskentua koko ajan?
sunnuntai 21. syyskuuta 2014
Onneksi tääkin loppuu joskus
Taas. VITTU TAAS.
Mun piti olla oksentamatta tänään. Selvisin jokin aikaa ihan hyvin. Tai en hyvin. Turvauduin puuroon ja omenoihin. Vähän kans tollasta kasvissoijasuikalepataruokaa. Ahmin epätoivoisesti omenoita, kunnes olin täynnä. Sitten kävin tupakalla, söin omenan, kurkkua, lisää omenoita. Suunnitelma oli vaan syödä niitä kunnes oon niin täynnä, etten pysty liikkumaan. Söin itseni täyteen. Ja olin saatana syönyt säännöllisin väliajoin, nälkä ei todellakaan ollut. Sitten ei vaan enää pää kestänyt. Vaikka maha oli valtavan kokoinen, kivistävän täynnä. Melkein litran paketti jätskiä ja 4 muffinssia. Kolmannen kohdalla alkoi yököttää, mutta loppuun söin. Oksensin neljä kertaa, paljon myös omenaa. Mulla ei varmaan kohta ole hampaita enää. Ne on muutenkin luonnostaan aika pienet ja köppäset ja nyt sulatan niitä joka vitun päivä tällä saatanan pelleilyllä.
Mutta täytyy myös todeta, että en mä erityisen pahoillani ole. Koska siinä vaiheessa kun päätinkin avata sen jäätelön, laskeskelin, että kalorit oli jo lähempänä 2000, mikä ei ole hyvä. Ja kun kerran oksensin myös omenaa aika paljon ja vaikka otetaan huomioon, että mättöpaskasta ehtii jotain imeytyä, kalorit on nyt pienemmät kuin ennen hulluuden hetkeä. Ja olihan se hetken hyvänmakuista.
Ne perkeleen sipsit vaan pyörii edelleen mielessä. Sellanen kunnon megapussi ja 2 dippiä ja sit vaan ahtaisin. Mutta sitten ainakin on pakko oksentaa. Meinasin jo tänään, mutta yritin selvitä edes päivän. Mutta en pystynyt. Musta on tullut ihan uskomattoman heikko. En osaa olla syömättä hetkeäkään, en osaa edes satuttaa enää. En osaa, en pysty. Se on säälittävää ja vitun noloa. Ja kun mä olen tehnyt hirveästi töitä sen eteen, vuosia, ja nyt se on poissa. Uskoisin, että se liittyy siihen, että terapiassa on johonkin vähän edetty ja puhuttu ihan oikeistakin jutuista. Mun pää on sekotettu, oon taantunut johonkin hirveään paikkaan, jossa tunteet on olemassa ja mä olen täysin hyödytön läskikasaihminen. Joten vittu mitä paskaa sekin. Nyt kun se tosiaan tässä kohta loppuu niin mä jään sitten vaan entistä karseampaan tilanteeseen. Ikinä ei ole jokapäiväinen elämä, jokaikinen hetki ollut tällaista. Näin herranjukeli vaikeaa. Kunnon sotaa itseä vastaan.
Että vittu kiitos. Vittu KIITOS.
Kiitos siitä, etten ole ikinä kokenut sellaista ahdistusta kuin viimeisen vuoden aikana.
Kiitos siitä ensimmäisestä kunnon itsemurhayrityksestä.
Kiitos paskoista lääkkeistä.
Kiitos kaikista niistä loukkauksista, joita mulle on "hoitohenkilökunta" jaellut.
Kiitos siitä, että ootte puhuneet mulle niin kuin asennevammaiselle idiootille.
Kiitos niistä ihanista hatusta vedetyistä diagnooseista.
Kiitos tästä orastavasta alkoholiongelmasta.
Kiitos tästä alati yltyvästä syömisongelmasta.
Kiitos tästä järkyttävästä itseinhosta ja koko itsetunnon romahduttamisesta.
Ja kiitos siitä, että nyt on ainakin selvää mitä mä haluan tehdä.
Mitä mun pitää tehdä.
Ja kukaan ei voi ainakaan sanoa, etten olis yrittänyt.
Mun piti olla oksentamatta tänään. Selvisin jokin aikaa ihan hyvin. Tai en hyvin. Turvauduin puuroon ja omenoihin. Vähän kans tollasta kasvissoijasuikalepataruokaa. Ahmin epätoivoisesti omenoita, kunnes olin täynnä. Sitten kävin tupakalla, söin omenan, kurkkua, lisää omenoita. Suunnitelma oli vaan syödä niitä kunnes oon niin täynnä, etten pysty liikkumaan. Söin itseni täyteen. Ja olin saatana syönyt säännöllisin väliajoin, nälkä ei todellakaan ollut. Sitten ei vaan enää pää kestänyt. Vaikka maha oli valtavan kokoinen, kivistävän täynnä. Melkein litran paketti jätskiä ja 4 muffinssia. Kolmannen kohdalla alkoi yököttää, mutta loppuun söin. Oksensin neljä kertaa, paljon myös omenaa. Mulla ei varmaan kohta ole hampaita enää. Ne on muutenkin luonnostaan aika pienet ja köppäset ja nyt sulatan niitä joka vitun päivä tällä saatanan pelleilyllä.
Mutta täytyy myös todeta, että en mä erityisen pahoillani ole. Koska siinä vaiheessa kun päätinkin avata sen jäätelön, laskeskelin, että kalorit oli jo lähempänä 2000, mikä ei ole hyvä. Ja kun kerran oksensin myös omenaa aika paljon ja vaikka otetaan huomioon, että mättöpaskasta ehtii jotain imeytyä, kalorit on nyt pienemmät kuin ennen hulluuden hetkeä. Ja olihan se hetken hyvänmakuista.
Ne perkeleen sipsit vaan pyörii edelleen mielessä. Sellanen kunnon megapussi ja 2 dippiä ja sit vaan ahtaisin. Mutta sitten ainakin on pakko oksentaa. Meinasin jo tänään, mutta yritin selvitä edes päivän. Mutta en pystynyt. Musta on tullut ihan uskomattoman heikko. En osaa olla syömättä hetkeäkään, en osaa edes satuttaa enää. En osaa, en pysty. Se on säälittävää ja vitun noloa. Ja kun mä olen tehnyt hirveästi töitä sen eteen, vuosia, ja nyt se on poissa. Uskoisin, että se liittyy siihen, että terapiassa on johonkin vähän edetty ja puhuttu ihan oikeistakin jutuista. Mun pää on sekotettu, oon taantunut johonkin hirveään paikkaan, jossa tunteet on olemassa ja mä olen täysin hyödytön läskikasaihminen. Joten vittu mitä paskaa sekin. Nyt kun se tosiaan tässä kohta loppuu niin mä jään sitten vaan entistä karseampaan tilanteeseen. Ikinä ei ole jokapäiväinen elämä, jokaikinen hetki ollut tällaista. Näin herranjukeli vaikeaa. Kunnon sotaa itseä vastaan.
Että vittu kiitos. Vittu KIITOS.
Kiitos siitä, etten ole ikinä kokenut sellaista ahdistusta kuin viimeisen vuoden aikana.
Kiitos siitä ensimmäisestä kunnon itsemurhayrityksestä.
Kiitos paskoista lääkkeistä.
Kiitos kaikista niistä loukkauksista, joita mulle on "hoitohenkilökunta" jaellut.
Kiitos siitä, että ootte puhuneet mulle niin kuin asennevammaiselle idiootille.
Kiitos niistä ihanista hatusta vedetyistä diagnooseista.
Kiitos tästä orastavasta alkoholiongelmasta.
Kiitos tästä alati yltyvästä syömisongelmasta.
Kiitos tästä järkyttävästä itseinhosta ja koko itsetunnon romahduttamisesta.
Ja kiitos siitä, että nyt on ainakin selvää mitä mä haluan tehdä.
Mitä mun pitää tehdä.
Ja kukaan ei voi ainakaan sanoa, etten olis yrittänyt.
perjantai 19. syyskuuta 2014
Tää ei oo hallinnassa kyllä yhtään.
ÄÄ.
Tappelen ruokaa vastaan. Joka hetki.
Koko ajan tekee mieli jotain. Jotain jonka voisi sitten oksentaa.
Söin liikaa pähkinöitä, joten piti vähän yökkiä taas. Vaikka piti olla vihdoinkin päivä ilman oksuilua. Eilen söin ja join varmaan kolmen päivän kalorit.
Mahtavaa.
Suu ja hampaat on tosi kipeet. En edes maista kunnolla kun kieli on ihan puolikuollut. Pureskelu sattuu. Silti haluan vaan kaikkea. Kaikkea paskaa.
Mahatuska oli paha tänään. Ja kesti tosi kauan. Kiva sekin.
Olin kävelyllä ja ohitin 3 Kotipizzaa.
Haistakaa paska pizzojenne kanssa.
Tappelen ruokaa vastaan. Joka hetki.
Koko ajan tekee mieli jotain. Jotain jonka voisi sitten oksentaa.
Söin liikaa pähkinöitä, joten piti vähän yökkiä taas. Vaikka piti olla vihdoinkin päivä ilman oksuilua. Eilen söin ja join varmaan kolmen päivän kalorit.
Mahtavaa.
Suu ja hampaat on tosi kipeet. En edes maista kunnolla kun kieli on ihan puolikuollut. Pureskelu sattuu. Silti haluan vaan kaikkea. Kaikkea paskaa.
Mahatuska oli paha tänään. Ja kesti tosi kauan. Kiva sekin.
Olin kävelyllä ja ohitin 3 Kotipizzaa.
Haistakaa paska pizzojenne kanssa.
torstai 11. syyskuuta 2014
Peruskeskiviikko. Hullun elämässä.
Herään parin tunnin hikisten unien jälkeen, kahvia, aamupalapuuro ja telkkaria. Pyykkivuoro.
Mä voisin kyllä yrittää kuitenkin vaan käydä siellä minimanissa ja ostaa porkkanaa ja omenoita, vedän vaan niitä mahan täyteen, kyllä mä selviän vielä tän päivän, huomenna voin vähän juoda.
Laitan pyykkiä kuivumaan.
Meen saatana kauppaan ja ostan kaikkea ja syön ja oksennan koko pävän, kunhan vaan saisin oksennettua kun en halua lihoa vaikka ihan sama sekin.
Reilun tunnin lenkki siskon koiran kanssa, sen aikana muutan mieltäni noin neljä miljoonaa kertaa.
Vien koiran takaisin kotiinsa, sisko on tekemässä ihanan tuoksuista piirakkaa.
Vittu haluan jotain rasvaista ja ihanaa, mutten en jaksa mitään piirakkaa vääntää. Ostan saatana sipsejä kun ne vaan kummittelee mun mielessä koko ajan. Tai pakastepizzaa. Ei nää himot muuten mene.
Puhutaan siskon kanssa ruokaohjelmista ja terveysruoista. Molemmat tykkää puurosta.
No niin kun ne terveysjutut on oikeesti hyvää, voisin tehdä kuitenkin itte ruokaa, jotain kaalijuttua kun se on sesongissa ja halpaa. Ja kyllähän mä haluisin olla terve ja laiha. Mun pitäis vaan tosissaan mennä salille ja en oo taas juoksemassa ollut. Ja eihän mun oo pakko juodakaan huomenna, voisin kokkailla koko päivän. Ja lenkkeillä.
Kehittelen reseptejä päässä kun kävelen kotiin.
Pitäis vaan ensin tiskata ja sitten sen ruoan tekemisessä menee aikaa ja mun piti mennä vielä pyörälenkille. Ja kauhee nälkä, pakko vetää jotain heti. Ja en oikein jaksaisi minkään kunnon ruoan kaloreita laskea, helpompaa tää leipä. Jos mä teen huomenna ruokaa kun juon kuitenkin niin ihan sama vaikken laske.
Syön terveellisen välipalan, porkkanaa, leipää, raejuustoa, omena. Menen kauppaan.
Vittu oon taas niin urheilijan näkönen nää vaatteet päällä, en mä ny kehtaa mitään sipsipussia ostaa. Ja huomennahan alkaa viikonlopputarjoukset, olis varmaan sipsitkin tarjouksessa, ei niitä tänään kannata ostaa. Ja kun mä en vaan osta mitään niin en mä syö. Ajattele sitä vaa'an numeroa nyt vaan, vitun läski. Hummus ja kukkakaali olis sairaan hyvää ja täyttävää.
Ostan porkkanoita, kukkakaalta, omenoita.
Mä ehdin katua tätä vielä, mutta ihan sama. Mä voitin! Miksei se tunnu hyvältä? Joskus tuntui...
Pyöräilen kotiin, tiskaan, teen hummusta. Dippailen siihen porkkanaa ja kukkakaalta. Katson telkkaria. Annoskoko pysyy kohtuudessa.
Oi piru, kello onkin jo noin paljon, mun piti mennä pyörälenkille ennnen Masterchef Australiaa... Ja pakko ruveta värjäämään hiuksia sen jälkeen. No pyöräilen huomenna, ei hätää, ja tuo syöminen taas väsyttääkin. Tekee ihan hulluna mieli jälkiruokaa. Jotain suklaista. Kaapissa on tummaa suklaata, voisin syödä pari palaa. Ei pari palaa onnistu ja se on leipomiseen muutenkin.
Syön pari porkkanaa ja pari omenaa. Syön sokerittomia karkkeja.
VOI vittu olisit nyt edes laskenut kuinka paljon niistä tulee yhteensä, saatanan läski ja vitun tyhmä possu!! Noin vaan yli viisisataa lisäkaloria!! Voisin saman tien kyllä lähteä kauppaan ja hakea ne sipsit. Ja suklaapatukat, ei kai niin väliä enää.
Oksennan pari kertaa.
Ihana tunne, jes se toimi. Nyt kun en vaan syö enää mitään tänään ja tilanne on vielä ok. Miten voikin ajatella, että olis vaan voinut jatkaa mässäämistä?! Ihan hullua...
Värjään hiukset, tulos ei ole ihan toivottu. Avaan koneen.
No voin mä vielä porkkanan ja omenan syödä, mähän oksensin sellaset uloskin. Ja ei niistä tuu niin paljoa kaloreita.
Syön porkkanan. Ja omenan. Ja leipää. Hummusta, porkkanaa, kukkakaalta. Suklaalevyn.
Jaa... VOI VITUN ÄÄLIÖ, SULLA MENI JUST NIIN HYVIN, SÄ OLIT VOITTAMASSA JO TÄN PÄIVÄN, VITUN LÄSKI, OKSENNA JO.
Oksennan.
Niin, niin, tätähän mä palkäsin, ei se vittu tule sieltä. Suklaakin varmaan jo imeytynyt vatsaihraksi ja kaikki loput on niin kovaa ja ahmittu isoina paloina niin onko ihmekään kun on vaikeaa saada toiseen suuntaan.
Juon vettä. Oksennan uudestaan.
No hyvä, edes vähän suklaata, sehän oli se pahin. Mutta ei todellakaan kaikki. Ja muutenkin vaikka kuinka olisi terveellistä niin kaloreitahan ihan liikaa niin kuin aina kun pitää olla tällainen läskiääliö. Jos mä sulattelen hetken ja yritän uudestaan.
Odottaessa katon koneelta ohjelmaa ja leikkaan kynnet, koska ne raapii kurkkua.
Oho, tunti jo mennyt, voi saakeli, onko mitään järkeä enää edes yrittää..? Niinhän ne läskit ajattelee ja keksii tekosyitä olla tekemättä.
Juon vettä. Ja oksennan.
Hyvinhän se ulos tulee, hirvee haju ja maku vaan kun alkaa olla jo niin mahahappoista ja sulanutta, hampaat ei kyllä tykkää. Mutta ihana helpotuksen tunne, sekä fyysisesti että henkisesti. Vaikka kyllähän niitä kaloreita liikaa on silti. Eli epäonnistunut paska. Mun pitäis vaan kuolla.
Luen facesta, että maanantaina alkavalle kurssille tuleekin tuttuja.
No voihan perse. Pitääkö mun tosiaan lähteä vaateostoksille, olin ajatellu, että meen luennoilla istumaan taakse, eikä kukaan muutenkaan tollasella kurssilla mua tunne. Saatana. Mä oon niin saakelin läski ja hirveen näkönen. Eikä mulla edes ole vaatteita. Ja mun hiukset on hirveet. Ja naama ruma. Kiva nähdä kavereita.
Silmät on turvoksissa ja kurkku vähän arka.
Mä haluan itkeä.
Mä haluan kuolla.
Mä voisin kyllä yrittää kuitenkin vaan käydä siellä minimanissa ja ostaa porkkanaa ja omenoita, vedän vaan niitä mahan täyteen, kyllä mä selviän vielä tän päivän, huomenna voin vähän juoda.
Laitan pyykkiä kuivumaan.
Meen saatana kauppaan ja ostan kaikkea ja syön ja oksennan koko pävän, kunhan vaan saisin oksennettua kun en halua lihoa vaikka ihan sama sekin.
Reilun tunnin lenkki siskon koiran kanssa, sen aikana muutan mieltäni noin neljä miljoonaa kertaa.
Vien koiran takaisin kotiinsa, sisko on tekemässä ihanan tuoksuista piirakkaa.
Vittu haluan jotain rasvaista ja ihanaa, mutten en jaksa mitään piirakkaa vääntää. Ostan saatana sipsejä kun ne vaan kummittelee mun mielessä koko ajan. Tai pakastepizzaa. Ei nää himot muuten mene.
Puhutaan siskon kanssa ruokaohjelmista ja terveysruoista. Molemmat tykkää puurosta.
No niin kun ne terveysjutut on oikeesti hyvää, voisin tehdä kuitenkin itte ruokaa, jotain kaalijuttua kun se on sesongissa ja halpaa. Ja kyllähän mä haluisin olla terve ja laiha. Mun pitäis vaan tosissaan mennä salille ja en oo taas juoksemassa ollut. Ja eihän mun oo pakko juodakaan huomenna, voisin kokkailla koko päivän. Ja lenkkeillä.
Kehittelen reseptejä päässä kun kävelen kotiin.
Pitäis vaan ensin tiskata ja sitten sen ruoan tekemisessä menee aikaa ja mun piti mennä vielä pyörälenkille. Ja kauhee nälkä, pakko vetää jotain heti. Ja en oikein jaksaisi minkään kunnon ruoan kaloreita laskea, helpompaa tää leipä. Jos mä teen huomenna ruokaa kun juon kuitenkin niin ihan sama vaikken laske.
Syön terveellisen välipalan, porkkanaa, leipää, raejuustoa, omena. Menen kauppaan.
Vittu oon taas niin urheilijan näkönen nää vaatteet päällä, en mä ny kehtaa mitään sipsipussia ostaa. Ja huomennahan alkaa viikonlopputarjoukset, olis varmaan sipsitkin tarjouksessa, ei niitä tänään kannata ostaa. Ja kun mä en vaan osta mitään niin en mä syö. Ajattele sitä vaa'an numeroa nyt vaan, vitun läski. Hummus ja kukkakaali olis sairaan hyvää ja täyttävää.
Ostan porkkanoita, kukkakaalta, omenoita.
Mä ehdin katua tätä vielä, mutta ihan sama. Mä voitin! Miksei se tunnu hyvältä? Joskus tuntui...
Pyöräilen kotiin, tiskaan, teen hummusta. Dippailen siihen porkkanaa ja kukkakaalta. Katson telkkaria. Annoskoko pysyy kohtuudessa.
Oi piru, kello onkin jo noin paljon, mun piti mennä pyörälenkille ennnen Masterchef Australiaa... Ja pakko ruveta värjäämään hiuksia sen jälkeen. No pyöräilen huomenna, ei hätää, ja tuo syöminen taas väsyttääkin. Tekee ihan hulluna mieli jälkiruokaa. Jotain suklaista. Kaapissa on tummaa suklaata, voisin syödä pari palaa. Ei pari palaa onnistu ja se on leipomiseen muutenkin.
Syön pari porkkanaa ja pari omenaa. Syön sokerittomia karkkeja.
VOI vittu olisit nyt edes laskenut kuinka paljon niistä tulee yhteensä, saatanan läski ja vitun tyhmä possu!! Noin vaan yli viisisataa lisäkaloria!! Voisin saman tien kyllä lähteä kauppaan ja hakea ne sipsit. Ja suklaapatukat, ei kai niin väliä enää.
Oksennan pari kertaa.
Ihana tunne, jes se toimi. Nyt kun en vaan syö enää mitään tänään ja tilanne on vielä ok. Miten voikin ajatella, että olis vaan voinut jatkaa mässäämistä?! Ihan hullua...
Värjään hiukset, tulos ei ole ihan toivottu. Avaan koneen.
No voin mä vielä porkkanan ja omenan syödä, mähän oksensin sellaset uloskin. Ja ei niistä tuu niin paljoa kaloreita.
Syön porkkanan. Ja omenan. Ja leipää. Hummusta, porkkanaa, kukkakaalta. Suklaalevyn.
Jaa... VOI VITUN ÄÄLIÖ, SULLA MENI JUST NIIN HYVIN, SÄ OLIT VOITTAMASSA JO TÄN PÄIVÄN, VITUN LÄSKI, OKSENNA JO.
Oksennan.
Niin, niin, tätähän mä palkäsin, ei se vittu tule sieltä. Suklaakin varmaan jo imeytynyt vatsaihraksi ja kaikki loput on niin kovaa ja ahmittu isoina paloina niin onko ihmekään kun on vaikeaa saada toiseen suuntaan.
Juon vettä. Oksennan uudestaan.
No hyvä, edes vähän suklaata, sehän oli se pahin. Mutta ei todellakaan kaikki. Ja muutenkin vaikka kuinka olisi terveellistä niin kaloreitahan ihan liikaa niin kuin aina kun pitää olla tällainen läskiääliö. Jos mä sulattelen hetken ja yritän uudestaan.
Odottaessa katon koneelta ohjelmaa ja leikkaan kynnet, koska ne raapii kurkkua.
Oho, tunti jo mennyt, voi saakeli, onko mitään järkeä enää edes yrittää..? Niinhän ne läskit ajattelee ja keksii tekosyitä olla tekemättä.
Juon vettä. Ja oksennan.
Hyvinhän se ulos tulee, hirvee haju ja maku vaan kun alkaa olla jo niin mahahappoista ja sulanutta, hampaat ei kyllä tykkää. Mutta ihana helpotuksen tunne, sekä fyysisesti että henkisesti. Vaikka kyllähän niitä kaloreita liikaa on silti. Eli epäonnistunut paska. Mun pitäis vaan kuolla.
Luen facesta, että maanantaina alkavalle kurssille tuleekin tuttuja.
No voihan perse. Pitääkö mun tosiaan lähteä vaateostoksille, olin ajatellu, että meen luennoilla istumaan taakse, eikä kukaan muutenkaan tollasella kurssilla mua tunne. Saatana. Mä oon niin saakelin läski ja hirveen näkönen. Eikä mulla edes ole vaatteita. Ja mun hiukset on hirveet. Ja naama ruma. Kiva nähdä kavereita.
Silmät on turvoksissa ja kurkku vähän arka.
Mä haluan itkeä.
Mä haluan kuolla.
sunnuntai 24. elokuuta 2014
Tyhmä minä
Oksentelu palasi yhtäkkiä kuvioihin. Olin eilen vanhempien luona, ei muita kuin minä, koska siskot on Helsingissä. Ja minä, idioottiläskiääliöminä, menin ja puhuin niille itsestäni. Puhuin mun terapiasta ja osastosta (jolla olin aikalailla vuosi sitten) jopa mun itsetuhoisuudesta. Vaikka mä tiedän, ettei siitä ole hyötyä, vaikka mä tiedän, että mä vaan sekoan kun yritän selittää itseäni. Joka terapiankin jälkeen haluan vaan ahmia kaiken unholaan ja sitten vielä teen sen vanhempieni kanssa. Joiden kanssa mä en ole ikinä ollut läheinen. Meidän perheessä ei ole ollut tapana jutella mistään merkityksellisestä. Selitin niille siitäkin kun ne tuntuu kuvittelevan, että meillä on läheinen perhe.
Mutta niin, mun mieleni otenkin aina järkkyy tollasesta ja ahmimiskohtaus iski kun pääsin kotiin. Olin jo vetänyt melkoisen määrän ruokaa ja jälkkäriäkin, sitten aloin vaan ahmia kaikkea mitä kaapissa oli. Tajusin kyllä koko ajan mitä tein ja miksi, mutta en vaan välittänyt. Oksensin sitten, mutta en taaskaan tarpeeksi. En ikinä saa kaikkea ulos. Ja sama jatkui heti kun nousin tänään ylös. Senkin jälkeen kun näin vaa'an numeron. Joka oli kilon enemmän kuin eilen.
Ja mulla on niin uskomattoman kipeä pää.
Ja väsyttää. Aivot tuntuu tulehtuneilta vaikka oon nukkunut ihan ookoosti.
Ja hirvee kaatosade kun mun piti mennä pyöräilemään.
Ja haluan kaljaa. Ja pizzaa ja sipsejä. Jotta voin oksentaa ne pois.
Pitäisi vaan uskoa omaa itseä ja pitää turpansa kiinni.
Ja sekin kun ne niin hehkutti mun painonpudotusta. Sekin saa mut vaan himoitsemaan kaikkea paskaa. Oon niin sekasin. Sattuu ihan hirveästi. En tiedä mitä pitäis tehdä.
Tai tiedänhän mä.
Pitäisi kuolla.
Mutta niin, mun mieleni otenkin aina järkkyy tollasesta ja ahmimiskohtaus iski kun pääsin kotiin. Olin jo vetänyt melkoisen määrän ruokaa ja jälkkäriäkin, sitten aloin vaan ahmia kaikkea mitä kaapissa oli. Tajusin kyllä koko ajan mitä tein ja miksi, mutta en vaan välittänyt. Oksensin sitten, mutta en taaskaan tarpeeksi. En ikinä saa kaikkea ulos. Ja sama jatkui heti kun nousin tänään ylös. Senkin jälkeen kun näin vaa'an numeron. Joka oli kilon enemmän kuin eilen.
Ja mulla on niin uskomattoman kipeä pää.
Ja väsyttää. Aivot tuntuu tulehtuneilta vaikka oon nukkunut ihan ookoosti.
Ja hirvee kaatosade kun mun piti mennä pyöräilemään.
Ja haluan kaljaa. Ja pizzaa ja sipsejä. Jotta voin oksentaa ne pois.
Pitäisi vaan uskoa omaa itseä ja pitää turpansa kiinni.
Ja sekin kun ne niin hehkutti mun painonpudotusta. Sekin saa mut vaan himoitsemaan kaikkea paskaa. Oon niin sekasin. Sattuu ihan hirveästi. En tiedä mitä pitäis tehdä.
Tai tiedänhän mä.
Pitäisi kuolla.
maanantai 18. elokuuta 2014
Oink, oink
Possu täällä. Syön vaan koko ajan. Näillä kaloreilla ei pitäisi vielä lihoa, mutta en kyllä laihdukaan. Ja vaa'an numero suurenee. Maha vammailee. Teen liian hyvää ruokaa, tyhmä minä.
Olisi ehkä sanottavaa, mutta kirjoittaminen on liian rankkaa...
Olisi ehkä sanottavaa, mutta kirjoittaminen on liian rankkaa...
lauantai 16. elokuuta 2014
Jepulis
Haha, ruoka voitti mut ihan sata-nolla :D Enkä edes jaksa hermoilla. Varsinkin koska selvisin hyvin vähällä tuskalla, yllätyin koska söin ihan hirveän paljon kerralla, läski mikä läski. Joo, mahaa kivisti kun olin niin täynnä. Ja jos olisin kotona syönyt noin paljon, olisin oksentanut. Jonkin aikaa heikotti ja sydän hakkasi melkolailla, välillä tuntui, ettei jaksa edes seistä. Joten kyllähän se jonkinmoinen shokki systeemille oli, mutta olisin odottanut paljon isompaa reagointia. Mullahan oli oikein himovarovainen suunnitelma siihen kuinka siirryn takaisin normiruokaan.
MUTTA en aio tässä kyllä lihomaan ruveta, ei saakeli todellakaan. Söin kyllä liikaa ja myös sokerisontaa, joka ei edes oikeastaan ollut hyvää. Mutta huomenna paremmin. Suurin osa päivän sapuskasta oli kuitenkin hyvinkin terveellistä kamaa. Ja se terveellinen osa oli oikeasti todella hyvää. Mä oikeasti nautin siitä ruoasta, enkä kyllä muista koska viimeksi sellaista olisi tapahtunut. Nyt vaan pitäis todella saada tämä läskiperse liikkeelle.
Ja niin, munhan pitäisi opiskelemaankin ruveta. Kiva. En taida enää edes muistaa kuinka kursseille ilmoittaudutaan. Voi yök.
MUTTA en aio tässä kyllä lihomaan ruveta, ei saakeli todellakaan. Söin kyllä liikaa ja myös sokerisontaa, joka ei edes oikeastaan ollut hyvää. Mutta huomenna paremmin. Suurin osa päivän sapuskasta oli kuitenkin hyvinkin terveellistä kamaa. Ja se terveellinen osa oli oikeasti todella hyvää. Mä oikeasti nautin siitä ruoasta, enkä kyllä muista koska viimeksi sellaista olisi tapahtunut. Nyt vaan pitäis todella saada tämä läskiperse liikkeelle.
Ja niin, munhan pitäisi opiskelemaankin ruveta. Kiva. En taida enää edes muistaa kuinka kursseille ilmoittaudutaan. Voi yök.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)