Vitun vaikee elämä

Paha mieli. Ahdistaa. Haluun kuolla. Se soi taas päässä.

J on vitun ihana. Oon ollu sille hiton rehellinen ja suhtautuu kaikkeen ihan saakelin hyvin. En tajua. En oikeesti tajua sitä. Miten onkin kohdalle osunut tollanen ihminen?! Se on niin huomaavainen ja rehellinen. Mä pystyn olemaan melko lailla oma itteni. En toki ihan täysin, mut paljon enemmän kuin olisin ikinä voinu kuvitella. Eli sen suhteen pitäis mennä ihan saatanan hyvin. Perjantaina juotiin vähän viiniä ja mä pystyin olemaan muka ihan ok kaloreiden suhteen. Syötiinkin siinä ruissipsejä ja yöllä vielä jumalauta ranskalaisia ja leipää. Muutenkin 2 edellistä päivää meni törkeillä kaloreilla. En vaan ymmärrä miten se syöminen ei meinaa auttaa nälkään. Kun vaikka kuinka vedän ruokaa naamaan, silti tekee mieli lisää ja on ihan oikea nälkä.

Torstaina olin sh-polilla ja se oli mulle lupa syödä. Vaikka se ahdistaa ja hävettää ja itkettää pelkkä ajatus mennä sinne syömään ensi perjantaina. Hyi perse. Silloin otetaan myös paino ja taas se tarkoittaa mulle sitä, että on pakko laihduttaa sitä varten. Eli kolme päivää meni isommilla kaloreilla ja oikein uhoavalla motivaatiolla, että minähän pääsen tästä syömishäiriöstä eroon. Juu, vitun loistavasti menikin sit eilinen. Olin taas yötä Jn luona. Nukuttiin aika pitkään ja syötiin aamupalaksi jäätelöä. Mikä oli tietenkin virhe, jäätelösessiot on himottanut muutenkin jo monta päivää ja sen pienen määrän jälkeen vasta heräsikin niin hirvee himo siihen, että oksat pois. Silti söin sen luona vielä leipää ja vitusti juustoa. Heti kun pääsin viiden aikaan kotiin kun se meni kaverille saunomaan, lähdin kauppaan ja kotiin sessioimaan. Ja voi kuinka se syöminen tuntui hyvältä. En käsitä miten mulla voi olla koko ajan jotenkin aliravittu olo, ruoka tuntuu niin ihanalta ja rauhallisesta syömisestä ei tule mitään. Perjantaina vetelin kukkakaalta niin hirveessä paniikissa, että puraisin haarukkaa ja hampaasta lähti jumalauta pala. Että vitun kiva juttu. Silti vedin 2 kierrosta oksentelua eilen. Vähän pelästyin kuinka ihanaa se oli. Ja kuinka helposti se tuli. On ihan varma, että kestää kauan ja vaikeaa tulee olemaan, mut jumalauta kun tuli sellainen aivan nostalginen fiilis. Oksentaminen tuntui samalta kuin joskus kauan sitten kun se oli uutta ja jännää ja pelkästään kiva asia. Vähän pelottavaa. Luulin jo, että suurin viehätys siitä olis kadonnut ihan senkin takia, että se on ollut niin vaikeaa viime kertoina.

Kohta lähden taas vanhempien luo kattelemaan kun koirat riehuu ja syömään ruokaa, jonka kaloreita ei voi laskea. En laskenut aamupalaakaan ja oon varma, että siinä oli aivan liikaa kaloreita ja inhoan itteäni. Enkä todellakaan voi ajatella oksentamista tänään, sovittiin jo Jn kanssa pyörälenkistä kun tuun kotiin. Tuntuu jo tarpeeksi pahalta kun suoraan valehtelin sille eilisestä. Oksentamisesta en voi sille kertoa. Se on liian ällöttävää ja häpeällistä touhua. Nyt vaan taas vähän verenpurkaumia silmien ympärillä. Pelottaa, että äiti tai joku kysyy niistä. Eilen pahimmassa oksennusväsymyksessä tuntui taas, että haluan vaan sanoa suoraan kaikille kuinka vitun oksettava paskaläjä oon. Sitten taas hetken päästä kun ehdin vähän toipua, tuntuu erittäin typerältä idealta kertoa ihmisille tästä puuhasta.

Oksettaa. Ihan pelkkä ahdistus, mutta myös se liian iso aamupala. Tää on liian vaikeeta. En haluais ajatella mitään. Liikunta pyörii kans päässä, mut nukkumisesta taas huomaa, et nyt pitää ottaa rauhallisemmin. Eli pakko pitää syöminen hanskassa.

Äääääää. Vittu.

Elämä on liikaa, en jaksa

Nyt on sit menty alaspäin ja kovaa. Ei painon suhteen tokikaan (läskipaskaläjä) vaan yleisesti tuntuu, että sekoan. Perjantaista se lähti, kaveri ei tullutkaan kahville, sh-poli peruuntui ja olin kotona kaikkien herkkujen kanssa. Olin vielä koko päivän ihan tosissani harkinnut niinkin hullua vaihtoehtoa kuin oksentamattomuutta. Että söisin jonkin verran, eikä mun tarvitsisi oksentaa. Loput voi syöttää vaikka siskolle, sille kelpaa aina ja helposti veisin vartin pyörämatkan päähän herkut pois. Siinäkin vaiheessa kun kaveri perui, mietin kuinka helppoa olisi hankkiutua kaikesta eroon pistämättä yhtään murenaa omaan suuhun. Mutta kun... Olin muutenkin jo hermostunut ja ahdistunut pelkästään sen takia että oli sosiaalisuutta tiedossa. Pelkästään niiden herkkujen takia. Pelkästään Jn takia. Ja siinä oli pari edellistä yötä mennyt aika huonolla unella. Siinäpä sitten kuitenkin kutsuin vanhemmat kahville. Ne on kärttäneet kahvikutsua siitä lähtien kun muutin. Kun soitin äitille, se oli juurikin sen siskon  luona ja tietenkin siskokin halus osansa. Joten lopulta mentiin siskon luo, vanhemmat haki mut ja herkut ja mulla meni todella pahasti hermo. Mä halusin vaan syöttää osan muille, vaikka hamstrasinkin hyvän osan itselleni oksennettavaksi (ahnesikapossu). Sit saikin odotella ja mennä muualle ja mä olin aivan helvetin väsynyt. Ei oo pitkään aikaan ollut pinna niin kireellä. Meinasin ruveta huutamaan kun ne söi, miksi pitää ahmia ja mässyttää ja ryystää ja ylipäänsä päästellä ääniä kun syö?! Se on raivostuttavaa. Olin helvetin vittuuntunut ja heti kun pääsin kotiin rupesin syömään. Ja sit oksentamaan.

Sit menikin seuraavat kaksi päivää ihan vaan siihen hommaan. En kyllä vaan tajua miten voi heti mennä refleksi niin heikoksi. Heti lauantaina piti olla helvetin väkivaltainen sen kanssa. Ja silti jatkoin koko sunnuntain. Mulla on myös ollut tosi paljon sallivampia ajatuksia syömisen suhteen. Että ei se niin kauheeta ole vaikka jättäisinkin sisälleni jotain vääränlaista ruokaa tai vaikka lihoisinkin vähän niin aina voi laihduttaa uudestaan. Sunnuntai-iltana luovutinkin, kun en vaan jaksanut oksentaa. Vitunmoinen määrä paskaa jäi mahaan mut halusin vaan nukkumaan. Se on pelottavaa. Pelottaa niin vitusti, että alan lipsua vaan koko ajan enemmän ja kohta oonkin lihonut ties kuinka paljon. Sehän on miljoona kertaa pahempi kuin kuolla.

Nyt sitten on ahdistanut aivan saatanasti, en jaksaisi yhtään miettiä mitään. Meinasin olla syömättä eilisen, mutta heräsin taas aivan hirvittävän nälän kanssa. Mikä oli vähän yllättävää, luulin että tollanen oksentaminen vetäis kehon ihan jumiin, mut ei vissiin. Eilen illalla tuli vedettyä ruokaa aivan törkeä määrä ja silti oli nälkä. Maha kyllä täynnä, mutta tein taas mun normiruokaa, kasvispataa linsseillä ja soijarouheella. Siinä oli taas sellaset 63kcal/100g ja vedin sitä ihan hemmetisti. Mun ruoansulatus on kyllä jotenkin hämmentävä, tän oksentelunkin jälkeen kaikki se ruoka tuntuu tulleen jo suoraan läpi, sain yöllä nousta monta kertaa vessaan ja tääkin aamu mennyt siellä ravatessa. Tietenkin vaan hyvä merkki aineenvaihdunnan toiminnasta kun on taas hirveä nälkä. Jatkuva nälkä vaan johtaa aina jossain vaiheessa sessiointiin. Mut en mä voi millään uskoa sitä nälkää. En mä voi kuluttaa niin paljon tekemättä mitään, munhan pitäis sit laihtua ihan huomaamatta koko ajan. Eilen en tehnyt muuta kuin kävin 45 minuutin joogassa, lopulta söin 1603 kaloria ja sen on pakko olla liikaa, kun se joogakin tuntui niin löysäilyltä. En edes mennyt suihkuun, koska en ollut ansainnut sitä. Olin syvärentoutuksessa vielä joogan jälkeen ja onnistuinkin rentoutumaan. Mut sitten pää vaan huusi kuinka en oo ansainnut sitä. En oo ansainnut parempaa oloa.

Nyt taas kauheet liikuntasuunnitelmat. Pakko mennä lenkille, että saan mennä suihkuun ja vihdoinkin pestä mun ällöttävät hiukset. Tänään myös dkt-ryhmä, menee sentään aikaa siihen. J yritti soittaa eilen monta kertaa, en vastannut, koska oon liian paska ihminen. Ja lihava. Ja ällöttävä. Vittu kun vaan voisin lakata olemasta.

Vihaan itteeni, listikää mut nyt heti pliis

Oon oksettava. Läski. Paska ihminen. Valehtelen päin naamaa. Hymyilen ja huijaan.

Ei menny ihan putkeen se koirienhoitokeikka. Sellanen kolmen päivän oksennusputki. Mun pää ei vaan kestänyt sitä nälkää, ahdistusta ja päälle vielä eri paikka. Ja niillä ei edes ollut mitään erikoista kaapeissa, ainoa herkku oli paketti Dominoita, jotka vedin sit perjantaina. Mä kuitenkin vielä ihan illallakin sinnittelin ja laskin kaikein, vielä hunajasuolapähkinöidenkin kohdalla punnitsin ne ja kuvittelin, että kestän. Mut joo, lervailuksi meni. Lauantaina menin vanhempien luo niin koirat sai juosta ja uida. Siellä sellasta aika paniikinomaista syömistä. Oksensin siellä, onneksi sain selitettyä vessassa oleskelua sillä, että söin liikaa mansikoita. Hävettää myöntää, mut menin vielä erikseen metsäänkin oksentamaan, koska isä oli sisällä päikkäreillä. Jotain hyötyä siitä, että on paskat polvet, ne nimittäin oikeesti jäykistyi huonosta istuma-asennosta johtuen ja sain syyn käydä kävelemässä keskenäni rannassa ja verrytellä polvia. Eli oksentamassa metsässä.

Ei muuten mitään ihan hirveitä verenpurkaumia, vasta sunnuntaina viimeisellä kierroksella tuli selkeitä pisteitä toisen silmän ympärille, mut ei kukaan oo erikoisesti niitä kattonut. Ne näyttää pisamilta. Perjantaina olin oikein hellävarainen, mut mun oksennusrefleksi on vaan niin heikko, että oli pakko ottaa hiukan väkivaltaisempi ote jo lauantai-iltana.

Eilen olin vielä siellä koirien luona ja kun lähdin oli vielä ihan varmaa, että lervaan kotona, mut onneksi en, koska se vitun bestman tuli käymään illalla. Se sanoi, että oli ollut ikävä ja se olis halunnut, että meen yöksi sinne. Sanoin etten jaksa vaikka oikeesti en vaan halunnut. Se tais vähän loukkaantua. Se oli kyllä selvästi innoissaan kun se näki mut ja mäkin olin vaan pelkkää hymyä ja pusuja siinä, vaikka oon vaan ollut tyytyväinen kun on ollut hyvä syy olla näkemättä sitä. Oon vitun kamala ihminen. En oo hetkeäkään kaivannut sitä ja kun se on laittanut viestiä ja kysellyt miten on päivä mennyt mua vaan ahdistaa. Ja kun se ei todellakaan johdu siitä, mussa on vaan vikaa. En vaan tunne mitään erityistä sen kanssa. Mietin vaan kuinka mun maha pullottaa ja oon niin ällöttävä. Varsinkin eilen kun oon oksentelun jäljiltä hiton turvonnut. Paino pomppas heti melkein kaksi kiloa ylöpäin. Nyt se tosin on jo vähän tasoittunut.

Perjantaina on sh-polin lääkärikäynti. Ja oikeesti ajattelen, että pitää laihduttaa sitä varten. Kuvittelisin, että mut punnitaan ja haluan, että se olis pienempi kuin viimeksi. Että olisin jotenkin uskottava syömishäiriöinen. Vittu oon tyhmä. Koko aamun oon miettinyt, että pitää mennä lenkille, juoksemaan. Mutta kun kauhee nälkä taas ja varsinkin toinen polvi on ollut koko viikon hemmetin huono. Ja tiedän, että aamupalasta tulee taas törkeen huono olo. Sit mun pitää taas pari tuntia vaan maata ja toipua siitä.

Paha mieli. Ahdistaa. Itkettää. Terapeutille soittaminen tuntuu taas vaikeelta tän tauon jälkeen. Äsken kyllä yritin, mut ei se vastannut.

NÄLKÄ

Oksettaa. Ahdistaa. Hermostuttaa. En ihan tajua miksi. Tai siis oon menossa koiravahdiksi muutamaksi päiväksi, mutta miksi se ahdistais näin paljon? Ehkä se on enemmän tää syöminen ja liikkuminen. Yllätys. Oli niin karsea nälkä koko perkeleen päivän eilen. Kun ei jumalauta puolta tuntia ehdi kulua syömisestä kun taas on nälkä. Ihan fyysinen, häiritsevä, tuskallinen nälkä. Sessiointihimot on kasvaneet tässä pari viikkoa niin saatanasti. Eilen ei päässä pyörinyt mitään muuta kuin ideoita kaikesta mitä vois syödä ja oksentaa. Olisinkin oksentanut tässä vaikka kuinka monta kerta, ellei mun naama olis ongelma. Kun se varmaankin hajoais taas ihan törkeille verenpurkaumille ja niissä kestää viikko häipyä. Sit en voi nähdä ketään.

Ja kun on se saakelin bestmankin kuvioissa. Voi vittu kun se ahdistaa mua. Sen kanssa oleminen on mennyt niin esittämiseksi. Mä annan sen ymmärtää aivan liikaa. Kun se tuli maanantaina takaisin sieltä sen vanhempien luota, se oli mussa heti kiinni. Se tuntuu olevan paljon kiinnostuneempi kuin minä. Ja se tuntuu tosi pahalta. Ei se mitenkään vastenmielinen ole, mut mua ei oikeesti enää kiinnosta mitä se sanoo. Välillä meinaa todella pahasti mennä hermo kun se puhuu. Ne hetket tosin liittyy myös siihen, etten oo syöny hetkeen mitään kun oon vammanen, enkä voi syödä sen luona. Tosin yhtenä yönä kun oltiin vielä neljältä hereillä ja puhuttiin ruoasta, oli vaan niin nälkä, että söin. Ja se oli jumalauta sämpylä ja rasvaista juustoa! Eikä se edes ollut ihan niin hyvää kuin kuvittelin. Lähinnä se vitutti.

Mä oon kyllä ollut tosi rehellinen tän syömisen suhteen sen kanssa. Ihan senkin takia, että se menis pois. Oon muutenkin ruvennut olemaan siskojenkin kanssa avoimempi. Eilen jopa sanoin toiselle, että oon menossa syömishäiriöpolille. Kun oltiin kaupassa, se osti mulle ruokaa kun meen hoitamaan niiden koiria ja kommentoin esim. tofun kaloreita ja otin vaan sellasia juttuja mitä muutenkin syön. Niillä on sentään keittiövaaka niin ei oo mitään syytä yrittääkään syödä ilman laskemista. Koska se on täysin varma, että se johtaisi oksentamiseen. Mua auttaa kyllä se, että sanon ihmisille ääneen tästä syömisestä. Vaikka en olekaan saanut myönnettyä, että olisin syömishäiriöinen sen jälkeen kun kirjotin sen tänne. Mutta kyllähän se realisoituu kun näkee kuinka muut ei ymmärrä mitä mä oikein selitän kun luettelen jotain paprikoiden kalorimääriä.

En oo kolmeen päivään liikkunu yhtään. Oon ollut taas aivan törkeän väsynyt. Ja polvi oli varsinkin eilen ihan hemmetin kipeä. Eilen söin vähän liikaa, joten hirveät liikuntasuunnitelmat taas. Onneksi meen niiden koirien luo niin pakko edes kävellä.

Sekopää, lällällää. Haluun leipää.

NÄLKÄ
KARSEA NÄLKÄ

Oon sit kipee ihanasti. Sunnuntaisen oksentelun jälkeen alkoi tuntua kurkku oudolta, mut pistin sen edellämainitun piikkiin. Mut ihan rehellinen flunssa tästä kehkeytyi. Nostin kaloreita hukeasti yli 900. Eli edelleen alle tuhat, mut tänään menee kyllä yli. Aattelin lisätä syömiskertoja viiteen ja jos vetelen noin 200 kaloria aina kerralla niin siitä tulis se tuhat. Hyi. Tunnen itteni kyllä vaan niin heikoksi läskiksi kun en pientä nälkää ja flunssaa ja unettomuutta kestä. Painokin jumittaa, jopa noussut niin vastaushan on syödä enemmän, toki. Mut en mä lihonut ole, ei se ole mahdollista ja haluisin mahdollisimman nopeesti eroon tästä taudista. Eilenkin olin hyvinkin motivoitunut syömään yli tuhat kaloria ja iskin iltapuuron sekaan pähkinöitä ja laskin vasta jälkeenpäin. Ja olin siis vakuuttunut, että se nousee yli tonnin, mut hups vaan, olinkin syönyt sen verran pieniä annoksia päivällä, että loppulukema oli 965. Ja olin vaan ihan sairaan tyytyväinen, helpottunut, onnistunut. Ja ehti siinä vielä tulla nälkäkin vähän, syömisen esti osaksi myös se, että mahaan kertyi taas kummallisesti ilmaa, sitä on ruvennu taas tapahtumaan useammin. Hassua kuinka tulee näitä samoja "oireita" kuin paaston aikana, vaikka tää on aika kaukana paastosta.

Rupesin muuten eilen vähän haikailemaan salille, lenkille, pyöräilemään. Mikä on kai hyvä, koska siihen en rupea yhtään ennen kuin oon syöny edes jonkin aikaa enemmän. Ihan niin sekavaksi en halua ryhtyä, että menisin tällaisilla kaloreilla liikkumaan. Ton liikkumisen suhteen vaan tuntuu niin vittumaiselta kun munhan pitäis alottaa se aivan jäätävän hitaasti ja rauhallisesti. Ylikunnon ja tän ruokapelleilyn takia. Enhän mä oo enää edes käyny kävelyillä tai yhtään mitään niin sais ainakin viikon verran tyytyä todella kevyeen kävelyyn ja pyöräilyyn. Ja se jos mikä vituttaa niin perkeleesti. Mut kyllä mä tänäänkin peilin edessä totesin, että mun ruhoni on nyt just sellanen, että siitä saa edes siedettävän näköisen nimenomaan liikkumalla sen rasvan pois ja kasvattamalla lihasta tilalle. Ei tästä nälkiittymällä mitään kivaa tule. Entistä löllömpi vaan.

Vähän ihmetyttää tää nukkumisen vaikeus. En oo saanu enää päivisin nukuttua yhtään ja yötkin on tosi huonoja. Viime yö oli poikkeus kun en hikoillut yhtään! Ja selvästi auttoi jo seki kun ei ihan niin räkäseltä tunnu nyt. Ja paino toki jumittaa senkin takia kun en saa nukuttua. Ainakin mun kohdalla sillä tuntuu olevan ihan hemmetin iso vaikutus.

Eli tällä hetkellä olisin menossa siihen järkevämpään suuntaan. Vaikka samaan aikaan tekis mieli kaljaa ihan vaan sen takia, ettei nää ajatukset häiritsis niin paljon. Oksentaa ei voi, se on pannassa ainakin vielä viikon, koska se alkoi jo viimeksi olla niin vaikeaa ja ens lauantaina on siskon polttarit ja verenpurkaumat ja palloposket ei oo hyvä lookki. Ja en edes tiedä tarkalleen mitä me tehdään kun ihmiset haluu ottaa sillai rennosti ja mennä fiiliksen mukaan. Mut jos me ollaan menossa johonkin baariin (hyi) olis taas pikkupakko raahautua vaateostoksille. Helkatti. Inhoan sitä puuhaa niin perkeleesti, mut mä en oikeesti omista paljon muita vaatteita kuin ihan perus arkijuttuja ja urheiluvaatteita. Niistäkin on suurin osa turhan isoja. Eli sitäkin varten pitäis kerätä voimia.

Siis oon syöny 2 tuntia sitten ja mulla on ollu nälkä ainakin puolitoista. Vittu. Syömisestä vaan tulee kovempi nälkä. Mutta ei ihmisen tarvitse laihduttaa kun se on kipee. Mä muutan mieltäni perkele koko ajan. Jotenkin vaan hävettää nyt sanoa, et söisin enemmän. Kun on muka niin vaikeaa syödä ja plaaplaaplaa. Nytkö sit vaan syönkin noin vaan? Sekin kun oon terapeutille sanonut syöväni alle tuhat kaloria tarkottaa vaan sitä, et en kehtais sanoa syöneeni enemmän. Ihan hullua. Ihme pöljä mä kans oon. Silloinkin kun se halus laittaa paperille mitä mä syön ja se oli silloin jotain 1200, mua hävetti niin helvetisti. Ja sen jälkeen oli vaan kiva kertoa, et oon pysyny alle tuhannessa. Niin kuin mun pitöis jotenkin todistaa sille, että pystyn? Tai jotain yhtä typerää. Varmaan sekin kun en voi oikein hehkuttaa tällaista juttua kenellekään ja oon ollu itekin niin hämmentynyt tästä mun "itsekurista" niin kiva kertoa jos onnistuu siinä vieläkin  paremmin.

Ei vittu mä oon tyhmä.

Denial is my best friend

Mä en käsitä, mitä mun syömiselle on tapahtunu. Olin ihan varma, että tästä lepäämisestä tulee lihomista, enkä vaan kykene syömään vähemmän. Mutta ainakin vielä oon pysyny kasassa. Tosin eilen vedin taas kännit, mut silti koko päivä jäi alle 1800 kalorin, joista taas ne 600 tuli kaljasta. Kun usein alkoholi vie mut ruoan luo senkin takia kun pelkään krapulaa. Oikeestaan olisin voinu sen parisataa viimeistä kaloria jättää syömättäkin, mut olo oli illalla sen verran heikko, että pidin järkevämpänä ratkaisuna syödä vielä. Oon tosiaan saanu pidettyä itteni kurissa syömisen suhteen. Vaikka on nälkä ja tiedän, että syön liian vähän. Kun en oo saanu nukuttua. Mutta perkele kun se painon putoaminen on vaan niin fantastista. Se korvaa kaiken huonon olon. Nyt vaan on vaarahetkiä tulossa kun meen hoitamaan koiraa vanhempien luo pariksi päiväksi. Tiedän, että siellä on vaarallisia juttuja tarjolla, vähintään varmaan 5 litraa jäätelöä, pari suklaalevyä, keksejä, hedelmiä, suolapähkinöitä. Niitä on siellä aina. Ja mun sisko tuo mahdollista tulevaa hääkakkuaan maisteltavaksi. Ja koska äiti ja isä on just silloin pois, mun täytyy ehkä hengailla talossa sacher-kakun kanssa. Ihanaa. Ja huomenna äitienpäivä. Ja ties kuinka paljon taas tarjoiluja.

Tänään oon syöny 880 kaloria. Ja kyllähän mä jotain vielä syön, mutta en tiedä vielä mitä ja kuinka paljon. Ei taida tulla se 1400 täyteen. Kun se on nyt ollut sellaisena rajana, jonka saisin syödä ilman lihomista kun se mun peruskulutus on jotain sitä luokkaa. Mutta hitto... Kun kerrankin pystyn olemaan syömättä niin miksen hyödyntäisi sitä? Miksi mun pitäisi syödä vastentahtoisesti kun selviän ilmankin? No joo, nukkuminen olis kiva. Ja kyllä, tiedän, etten mä tällä touhulla palaudu ikinä mihinkään salikuntoon, sydän on tänäänkin hakannut järkyttävän raskaasti. Ja aineenvaihdunta hidastuu, ahmimisriski kasvaa, paino lähtee enemmän lihaksesta kuin rasvasta. MUTTA KUN. Mitä nopeammin mä kevenen vielä nää viimeset kilot, sitä nopeammin voin ruveta sitten syömään kunnolla enemmän. Kun saan haalittua tässä miinuskaloreita, voin jo kohta ruveta miettimään sitä painon ylläpitoa ainaisen laihduttamisen sijaan. Ja kun mä en todellakaan ole lähelläkään mitään alipainoa. Ja enhän mä edes paastoa, enkä aiokaan. Enkä mä varmaan kauaa jaksa tätä univelkaakaan kantaa, että ei tää nyt kovin kauaa enää jatku. Haluun vaan ottaa ilon irti kun voin. Hetken päästä ahdistelen kuitenkin sitä, etten pysty lopettamaan syömistä. Ja ainakaan ei tarvi oksentaa.

Oikeesti hävettää kirjottaa mitään noin naiivia tähän. Kyllähän mä järjellä tajuan kuinka typerältä tuo kuulostaa. Kuinka harhaista syömishäiriölogiikkaa se on. Vaikka edelleenkään en oo myöntänyt, että mulla sellainen olis. Pystyn kuitenkin näkemään itteni sen verran objektiivisesti, että tiedän olevani hyvinkin vaarallisilla vesillä tän syömisperseilyn kanssa. Varsinkin nyt kun oon syöny vähemmän ja tajunnu kuinka hyvältä se tuntuu. Kuinka mun painotavoitteet pienenee samaa tahtia sen vaa'an numeron kanssa. Kuinka ahdistus on lisääntynyt vaikka söisin "hallitusti". Enkä halua mennä mihinkään syömishäiriöpolille, koska se saattais vähintäänkin hidastaa mun laihtumista. Ja mähän olen normaalipainoinen. Joten mulla ei ole mitään hätää. Tulkaa sitten valittamaan kun oon oikeesti laiha. Vaikka en todellakaan tavoittele mitään luurankolaihuutta.

Ja kyllähän ihmisen pitäisi itse osata syödä.
Enhän minä nyt sellaiseen apua tarvitse.

Tuntuu, että kohta napsahdan

Maanantai tuli. Ja terkkari oli samaa mieltä. Ei edes ehdottanu mitään verikokeita. Pari viikkoa pitäis olla nostamatta sykettä, hikoilematta, rentoutua ja levätä. Just. Mun päässä se kääntyy lähinnä kahden viikon lihomiseksi. Tai kahden viikon paastoksi. Vaikka nyt just pitäis syödä oikeesti tarpeeksi, että keholla on ravintoaineita sen ylikunnon paikkaamiseen. No, maanantaina meni 1636 kaloria. Ja tuntui pahalta. Tiistaina pääsikin niin hirveä ahdistus päälle, etten meinannut oikeesti saada syötyä. Kun koko päivän päässä pyöri kuvat liikkumisesta, varsinkin juoksemisesta ja vatsalihaksista. Vaikka suunnuntain 1,5 tunnin kävely ja puolen tunnin rauhallinen pyöräily oli selvästi liikaa. Samalla halusin syödä kaikkea mahdollista, sessioida, juoda kännit, lopettaa syömisen kokonaan. Mut en saanut mitään päätettyä. Heti kun ajattelin, että teen yhtä, halusinkin toista. Kaikki pyöri samaa kehää ympäri koko perkeleen päivän. Makasin vaan sit sängyssä ja katoin The Borgiasia. Ja kiduin. Ramppasin röökillä. Kittasin vettä. Pompin vaa'alla. Päätös limsankin juomisesta venyi johonkin puoli seitsemään illalla. Kun se kuitenkin on huono hampaille. Ja onhan siinä se huikeat 6 kaloriakin. Lopulta sain vielä syötyä illalla ihan hyvän annoksen rahkaa ja raejuustoa mehukeitolla ja kaloreita kertyi 660. Nukkuminen sit olikin ihan karseeta. Ja seuraavana aamuna sydän jyskytti ja päässä heitti heti. Ylläri. Hienoa lepoa annan keholleni. Aamupalan jälkeen menin vielä hitaalle kävelylle ja tuntui kyllä todella pahalta. Mut kävelin silti. Koska taidan olla vitun hullu.

Nälkä vaivaa koko ajan, mut jotenkin vaan lykkään sitä syömistä jatkuvasti vähän eteenpäin. Ei huvita syödä. Ja silti huvittaa. Mutta siitä syömisestä tulee vaan kovempi nälkä. Ja se ei jotenkin asetu mahaan ja tuntuu vaan ällöttävältä. Eikä se eilinenkään reilut 1300 kaloria paljoa auttaneet kun yö oli taas niin paska ja aamukin ihan hirvee. Mut mä en oikein vaan saa syötyä. Mä en uskalla syödä. Ja on se pienempi lukema siinä vaa'alla vaan niin sairaan ihana asia. Kerroin tänään terapiassa siitä kuinka ihanaa on kun on keventynyt ja en voinu olla hymyilemättä. Leveästi. Oikeasti. Koska millään muulla ei tunnu olevan enää mitään merkitystä.

Helpotuksesta epätoivoon

Haluan kuolla. Tää olo on aivan hirvee. Ensin se ylikunto-idea tuntui helpottavalta, koska se tosiaan selittäis aivan hirveesti näitä mun fyysisiä oireita. Mutta kun... Sitä ei voi hoitaa millään muulla kuin levolla. Ja musta tuntuu koko ajan, että pitäis tehdä, liikkua, kuluttaa kaloreita. Justiin kun olin tosissani yrittäny työstää herkkupäiväideaa päässäni. Enhän mä nyt voi varsinkaan syödä mitään ylimääräistä. Mä en voi lihoa. Mun peruskulutus on jotain 1400 ja eilenkin meni 1900 lihottavaa kaloria kurkusta alas. Paino noussu ihan hitosti, toki odotinkin sitä sen aika ison pudotuksen jälkeen ja tiedän ettei se puhdasta läskiä voi olla. Mutta kun mä en voi lihoa. Mulla on koko ajan nälkä tälläkin mättämisellä. Miten mä muka saan karsittua ruokaa pois?

Soitin taas mun terapeutille eilen. Se jaksaa joka kerta kehua mua siitä, että soitan. Niin, katotaan kuinka kauan menee ennen kuin se kyllästyy. Se oli tosi samaa mieltä tosta ylikunnosta. Liian samaa mieltä. Se lisää mun epätoivoa. Ja luotan sen mielipiteeseen kun se on kuitenkin sairaanhoitaja ja on itte käyny salilla tosi kauan. Eilen oli aika lähellä, etten lähteny jumppaamaan. Siis mun pää hajoaa jo yhden lepopäivän kanssa. Melkein haluisin tahallani vaan mennä ja aiheuttaa ittelleni sydärin. Tai mennä "salaa" lenkille, en vaan kerro kenellekään niin eihän sitä lasketa, vai mitä? Pää on täynnä kuvia vatsalihasliikkeistä, juoksemisesta, pyöräilystä. Ja kun mä haluaisin. Nyt kun mä vihdoinkin jotain teen ja haluan tehdä. Maanantaina se terkkari, sinne asti voin elätellä toivoa siitä, että mulla on jotain muuta. Jonka sais vaikka lääkkeillä hoidettua.

Aamuteeveekin täynnä vappua. Simaa, tippaleipiä, kaikkea mitä haluaisin, mut en saa. Ja mulla on omenoita. Paljon. Niitäkään en saisi syödä.

Olis edes rauhottavia. Miten helvetissä mä kestän tän? Ja kuinka perkeleen kauan tätä mitää kestää?

Rintaa puristaa.

Piru sentään

Kävinpä pikku aamukävelyllä. Lähdin jopa pirteenä, 2 kuppia kahvia ja parisataa kaloria puurorahkasörsseliä. Ja mikä on tulos tän 25 minuutin, parin kilsan jälkeen? Päähän sattuu. Heikottaa. Oksettaa. Hengittäminen on työlästä.

Äsken söin loppuun samaisen puurorahkajutun ja meinaan nukahtaa pystyyn. Mun typerä ihrakasautumakehoni ei kestä perkele mitään. Eilen kävin pyörällä vanhempien luona, sinne on noin reilu 6 kilsaa suuntaansa eli ei kauheesti, mut ihan ok lenkki. Illalla tein vielä parit vatsat. Ja yöllä tietenkin piti hikoilla lakanat märiksi. Kai mun nyt pitäis ihan tosissani ottaa rennommin ton liikunnan suhteen. Vituttaa vaan tällanen löllöys ja heikkous. Nykyään tulee tosi nopeesti ahdistava ja laiska fiilis jos vaan istun ja katon telkkaria. Ku ennen se oli täysin ok vaikka koko päivän tekemisenä.

Hitto kun mulla on nälkä saakeli koko ajan. Sunnuntaista tulikin sitten lievästi tankkauspäivä, ei onneks hiilarilla vaikka lähellä oli, mut nousi kalorit pitkästä aikaa vähän yli kahdentuhannen. Ei se kyllä kovin mahtavalta tuntunu, mut yritän kovasti ottaa sen helkutin numeron vähän rennommin. Mut tosiaan vaikka kaloreita kertyi noinkin paljon, tuskailin kyllä nälän kanssa pitkin päivää. Vituttaa kun en voi yhtään luottaa omaan kehooni. En voi luottaa siihen, että voin syödä kun on nälkä. Varsinkin kun edelleen tavoitteena on saada miinuskaloreita joka päivä. Kun edelleen on ihan reilusti ihraa. Oon parina päivänä kyylänny itteäni oikein urakalla peilistä. Samat ongelmakohdat löytyy, varmaan aina, mut on ne selkeesti pienempiä. En millään usko, että näkisin itteni jotenkin väärin. Kyllä mä huomaan koko ajan muutosta, enkä pidä itteäni lihavana. Mut löysää on ja varaa kiristää.

Nukuttaa.
NÄLKÄ