Tuntuu, että kohta napsahdan

Maanantai tuli. Ja terkkari oli samaa mieltä. Ei edes ehdottanu mitään verikokeita. Pari viikkoa pitäis olla nostamatta sykettä, hikoilematta, rentoutua ja levätä. Just. Mun päässä se kääntyy lähinnä kahden viikon lihomiseksi. Tai kahden viikon paastoksi. Vaikka nyt just pitäis syödä oikeesti tarpeeksi, että keholla on ravintoaineita sen ylikunnon paikkaamiseen. No, maanantaina meni 1636 kaloria. Ja tuntui pahalta. Tiistaina pääsikin niin hirveä ahdistus päälle, etten meinannut oikeesti saada syötyä. Kun koko päivän päässä pyöri kuvat liikkumisesta, varsinkin juoksemisesta ja vatsalihaksista. Vaikka suunnuntain 1,5 tunnin kävely ja puolen tunnin rauhallinen pyöräily oli selvästi liikaa. Samalla halusin syödä kaikkea mahdollista, sessioida, juoda kännit, lopettaa syömisen kokonaan. Mut en saanut mitään päätettyä. Heti kun ajattelin, että teen yhtä, halusinkin toista. Kaikki pyöri samaa kehää ympäri koko perkeleen päivän. Makasin vaan sit sängyssä ja katoin The Borgiasia. Ja kiduin. Ramppasin röökillä. Kittasin vettä. Pompin vaa'alla. Päätös limsankin juomisesta venyi johonkin puoli seitsemään illalla. Kun se kuitenkin on huono hampaille. Ja onhan siinä se huikeat 6 kaloriakin. Lopulta sain vielä syötyä illalla ihan hyvän annoksen rahkaa ja raejuustoa mehukeitolla ja kaloreita kertyi 660. Nukkuminen sit olikin ihan karseeta. Ja seuraavana aamuna sydän jyskytti ja päässä heitti heti. Ylläri. Hienoa lepoa annan keholleni. Aamupalan jälkeen menin vielä hitaalle kävelylle ja tuntui kyllä todella pahalta. Mut kävelin silti. Koska taidan olla vitun hullu.

Nälkä vaivaa koko ajan, mut jotenkin vaan lykkään sitä syömistä jatkuvasti vähän eteenpäin. Ei huvita syödä. Ja silti huvittaa. Mutta siitä syömisestä tulee vaan kovempi nälkä. Ja se ei jotenkin asetu mahaan ja tuntuu vaan ällöttävältä. Eikä se eilinenkään reilut 1300 kaloria paljoa auttaneet kun yö oli taas niin paska ja aamukin ihan hirvee. Mut mä en oikein vaan saa syötyä. Mä en uskalla syödä. Ja on se pienempi lukema siinä vaa'alla vaan niin sairaan ihana asia. Kerroin tänään terapiassa siitä kuinka ihanaa on kun on keventynyt ja en voinu olla hymyilemättä. Leveästi. Oikeasti. Koska millään muulla ei tunnu olevan enää mitään merkitystä.