Moro vaan

Anteeksi yhtäkkinen lopettaminen. Varsinkin se viimeisin teksti. Ei ollut kovin reilua, tiedän. En vaan ole jotenkin enää niin halunnut tai jaksanut blogimaailmaa. En siis ole lukenutkaan kenekään kuulumisia, se vähän harmittaa. Väsymys on ollut niin hirveää, että tekstin aikaansaaminen ja yksinkertaisesti sen näpyttely on ollut kauan aivan liian raskas ajatus. Ja tässä on aika hemmetisti kaikki muuttunut niin tuntuu, etten kuitenkaan saa tarpeeksi selitettyä.

Viimeksi oon kirjoitellut siitä kuinka vaan syön ja lihon ja haluan kuolla. No, lihominen on sentään loppunut. Alimmasta painosta oon lihonut sellaiset 15 kiloa, mikä tuntuu... hirveältä, tappavalta. Sitähän mä kaikkein eniten pelkäsin kun sh-polille menin. En kyllä oikeasti uskonut, että annan näin pahasti painon nousta, pelkäsin vaan. Ja oon itselleni edelleen ajoittain aivan uskomattoman vihainen siitä, että ikinä sinne polille lähdin. Vaikka onhan mun syöminen normalisoitunut merkittävästi. Mä pystyn nykyään syömään leipää niin kuin normaali ihminen. Eli voin syödä yhden palan ja lopettaa. Nykyään voin ostaa leipää ja jopa leipoa sitä, eikä sen olemassaolo häiritse koko ajan. Mulla on polilta ateriasuunnitelma, joka on sellanen tosi perusruokavalio. Joka aterialla on leipää, 5 kertaa päivässä syödään, ihan normiruokaa. Tammikuun olin päiväosastolla. Siinä sai kyllä kiinni siitä säännöllisestä syömisestä, joskin on tässä tullut takapakkiakin sen kanssa, oksentelua myös. Mutta nyt alkaa jopa vähän tuntua, että voin luottaa mun kehon viesteihin enemmän. Vaikka edelleen tuntuu, etten voi syödä kaikkea suunniteltua jos en mitään erikoista päivän aikana tee, uskallan kuitenkin välillä syödäkin joka jutun jos tuntuu, että tarvii. Edelleen kyllä hiilarit aiheuttaa huonoa omaatuntuoa ja melko hysteerisesti välttelen kovaa rasvaa ja laskeskelen, että syön vähintään puoli kiloa vihanneksia päivässä. Hedelmät on nykyään kans listalla, nekin oli kauan pelkkää sokeria eli pannassa. Herkkuja ei kauheasti uskalla syödä, niiden kanssa on tullut sekä onnistumista että sekoamista. 

Silti tuntuu pahalta. Koska joka päivä pitäisi tulla miinuskaloreita, pitäisi laihtua. Mä oon painoindeksin mukaan vähän ylipainoinen. Ja kyllähän nyt silmälläkin näkee, että on ylimääräistä. Ja kun se on kaikki löllöä läskiä. Liikkuminen  on loppunut aikalailla kokonaan, toki kuljen joka paikkaan pyörällä, mut erillinen urheilu on jäänyt muutamaa omaa joogasessiota lukuunottamatta. En halua kohdata sitä kuinka huonoksi kunto on mennyt. Enkä halua näyttäytyä urheiluvaatteissa, joista suurin osa on melkoisen tiukkoja tässä kunnossa. Hävettää yleisestikin liikkua ihmisten ilmoilla ihan vaan läskeyden vuoksi, saatika sitten lähteä kuntosalille löllymään oikein kunnolla. Ja pelottaahan se, että vedän sen taas överiksi. Kun heti alkaa suunnitelmat rullamaan kun vähänkin mietin salille lähtöä. Kuinka sitten pitää se ja vähintään niin paljon ja seuraavaksi se. Oon yrittänyt hokea itselleni, että mä ehdin kyllä ja nyt vaan pitäisi saada syömiseen oikeasti kunnon rutiinit. Ja muutenkin enemmän energiaa. Melkein joka päivä oon tässä kuukauden ajan nukkunut pari tuntia päivällä koska yksinkertaisesti vaan väsyttää. Saattaa osaksi johtua uudesta lääkkeestä, joka tosin taas vaihdetaan, mutta paljon varmasti jatkuvasti stressistä. Nukkuminen on harvoin mitenkään virkistävää, viime aikoina varsinkin nään joka yö unta siitä, että oon ruoan ympäröimä. Ja tiedän, että mun pitää syödä ne kaikki. Tänään on ensimmäinen päivä pitkään aikaan kun on tuntunut siltä, että vois jotain tehdäkin. Ei vaan oikein ole selkeää tekemistä ja on ollut koko päivän epämääräisen ahdistunut ja levoton olo. Aamulla jopa niin pahasti, että tuntui itsetuhoiselta. Oon sitten siivoillut ja puuhaillut kaikkea pientä. Huono omatunto heti kun en lähde kotoa mihinkään. Ja taas väsyttää niin perkeleesti. 

Seurustelusuhde mulla on. Mikä on edelleen välillä tosi outo ajatus. Nykyään jopa kaipaan sen seuraa ja nähdäänkin kyllä tosi usein ja vietän sen luona öitä. Se myös aiheuttaa pahaa mieltä ja ahdistusta, mutta pääsasiassa se on hyvä juttu. Välillä tuntuu niin hirvittävän itsekkäältä. Se ansaitsisi paljon parempaa. Viime aikoina on tuntunut, että sitä ei niin kiinnosta enää. Ehkä se on alkuhuuman laimentumista. Tuntuu vaan ettei mun seura niin innosta. Tai mun sanomiset tai mielipiteet. Tai mun keho. Silloin kuitenkin kun ruvettiin tapailemaan mä olin huomattavasti pienempi ja se on joutunut kattelemaan kun mä itken läskejäni ja lihon vaan. Kyllä se mulle vakuuttelee, etten ole lihava, mutta kyllä mä silti ajattelen, että se tykkäis jos mä olisin laihempi. Ja kun mä jaksaisin ja haluaisin tehdäkin sen kanssa jotain muuta kuin olla kotona. Kun olisin mieleltäni vähemmän sairas.

No kai kokonaisuudessaan voi sanoa, että paremmin menee sitten viime kuulumisen. Vaikka usein läskit täyttää pään ja tuntuu, että oon pilannut kaiken ja voisin ihan hyvin kuolla. Mutta nyt kun jälkeenpäin miettii minkälaista mun olemassaoloni oli kesällä... hirveästi mä haikailen sen koon perään. Kun ei tarvinnut hävetä ulkonäköään ja pystyi pukeutumaan niin kuin halusi. Mutta olinhan mä aivan pihalla. Mä en todellakaan ymmärtänyt silloin, että olin todella aliravittu. Nyt sen vasta ymmärtää, ettei mun aivot todellakaan toimineet. Eli te jotka kituutatte jollain naurettavilla minikaloreilla päivästä toiseen, voin vakuuttaa, että te olette aliravittuja ja se vaikuttaa ajattelukykyyn. Ja se ei korjaannu jollain yhdellä aterialla. 

En nyt osaa sanoa, miten mun postailu jatkuu. Ehkä kirjoitan, ehkä en.

plöö

Haluun kuolla. Haluun laihtua.

Masentaa aivan helvetisti. Syön koko ajan liikaa. Ja nyt se on viimeistään varmaa kun oon taas viikon laskenut kaloreita.

Vittu kun vihaan itteäni. Mieli on uskomattoman ristiriitainen ja ajatukset vaihtelee koko ajan. Välillä haluan vaan lopettaa syömisen kokonaan. Mut vähän pelkään sitä, et oon jo tehnyt jotain vahinkoa ruoansulatussysteemilleni. Sit haluun taas laihduttaa samalla lailla kuin ennen, mut entistä pienemmäksi. Vaikka tiedän, että väsyn siihen taas ja oon kohta tismalleen samassa tilanteessa. Plus miksi haluaisin olla sairaalloisen laiha? Toisinaan kaikki masentaa niin helvetisti, että en jaksa itteäni ja haluun vaan kännäillä ja ruveta vaikka alkoholistiksi. Ja vaikka sitten tappaa itteni. Ja joskus tulee sellaisiakin hetkiä, jolloin päätän ruveta terveeksi, laihduttaa pikkuhiljaa, syödä tasapainoisesti ja liikkua maltilla.

Voi kun jäisin vasn auton alle tai muuta vastaavaa.
Tsppakaa mut. Mun ei tarttis.

Vitun vitun vittu, haluun kuolla

Kirjoitettu 27.9.
En viiltäny. Epäonnistuminen pelotti vaan niin paljon. Join ja söin aivan vitusti. Keskiviikon aikalailla nukuin, illalla olin muutaman tunnin hereillä. Lopetin syömisen keskiviikkona ja torstaina, oli vaan pakko. Muuten olisin tehny jotain typerää, mikä olis vituttanu kauan sen jälkeen. Se helpotti kyllä oloa aivan valtavasti. Päässä oli niin rauhallista ja levollista kun syömistä ei tarvinnut miettiä. Ei tarvinnut miettiä mitään muuta kuin mitä sitä tekisi. Mitä huvittaisi tehdä. Hassua kuinka se taas onnistui noin vain. Päätin vaan, että otan vähän lomaa syömisestä ja ei siinä ollut mitään ongelmaa. Suolisto-oireet tuli kyllä heti torstaina. Oon selvästi saanut jonkinlaista vahinkoa aikaan viime vuoden paastoiluilla. Oli melko tuskaisaa kun perjantaina yhtäkkiä söinkin ihan normiruokaa. Ensin sh-polilla ja sit vanhempien luona.

Tänään 2.10.
Mun on taas pitänyt kirjoittaa, oon halunnut purkaa asioita tänne. Jotenkin se vaan on niin rankkaa ja vie mun kallisarvoista aikaani. HO. Huvittavaa kuinka musta tuntuu, että on kiire, vaikkei ole mitään päivätyötä tai opiskelua. Nyt oon taas kännissä, avasin viinilaatikon vähän yhdentoista jälkeen. Eli joo, vitun loistavasti menee. Masennus on pahentunut aivan perkeleesti sen myötä kun ruoan ja syömisen hallinta ja kontrollointi on hävinnyt. Mulla ei ole mitään mihin tukeutua, mitään minkä takia nousta aamulla ylös. Onhan mulla edelleen se J, mutta ei paljon auta. Ja sen takia varsinkin pitäisi laihduttaa, olla nätimpi. Alan olla oksettava. Vaikka se vakuuttelee toista.

Olin eilen luennolla syömishäiriöistä. Siellä puhui itsekin syömishäiriön sairastanut ihminen. Oli melko hyytävää tajuta, ettei se motivoinut mua parantumaan yhtään. Ainoa lohduttava juttu oli se, kun se sanoi että aina voi palata takaisin. Haluan niin helvetista palata aikaan viisi kiloa sitten. Kun ei ollut hiilariturvotusta. Kun maha oli pienempi. Kun vaatteet oli melkein jopa kiva juttu. Se sanoi, ettei parantumisen yrittämisellä menetä mitään. Musta kyllä tuntuu, et oon menettänyt aivan helvetin paljon. Kaikki kokemus elämänhallinnasta on mennyt. Itsekunnioitus varsinkin. Nyt tuntuu, että oon vaan täysin arvoton kasa paskaa kun en edes osaa olla lihomatta.

Olis ollut terapia tänään, mut en mennyt. Osaksi koska oon kipee eli flunssainen. Mut paljolti, koska en halua, ei huvita. Ei ole IKINÄ aikaisemmin ollut tällaista. Silloinkin kun todella tuntui, ettei se mitään auta ja terapeuttikin vitutti joka kerta, menin ja halusin mennä. Nyt tuntuu, että multa on lähtenyt kaikki. Kaikki toivo paremmasta, kaikki elämänhalu, kaikki ilo. Mulla ei ole mitään mihin tukeutua, mistä pitää kiinni. Sillä luennollakin kuvailtiin syömishäiriötä pelastusköytenä, joka otetaan käyttöön kun ei pysty käsittelemään omia kokemuksiaan ja tunteitaan. Yhdyn tohon ihan täysin. Nyt mä oon luopunut erittäin isosta osasta mun syömishäiriötä. (Saatatte huomata, että toistan sanaa syömishäiriö. Se on ihan sen takia, että se todella uppoaisi mun kallooni. Edelleen se on vaikea myöntää ja jos hetkenkin menee paremmin, oon vakuuttunut, ettei mulla ole mitään ongelmaa.) En laske kaloreita, oon syönyt PALJON  puuroa, leipää, perunaa eli sitä hirvittävän kamalaa ja vaarallista hiilaria. Oon luopunut tietyista kellonajoista, vaikka yritänkin suunnitella päivän niin, että söisin kolmen tunnin välein. Sain ateriasuunnitelmankin, mutta se on niin täynnä leipää/hiilaria, en voi millään sitä noudattaa. En hypi vaa'alla koko ajan. olin noin puolitoista viikkoa tietämättä mitä painan. Mut kaiken päälle, en nuku. Tai siis nukun, mutta laatu on paskaa. Oon niin helvetin väsynyt koko ajan, kaikilla tavoilla. Se tietenkin paskentaa kaikkea yleisesti ja vaikeuttaa elämistä. Silloin tulee himo kännäillä. Ja kun kännäilen, syön. Eli lihon taas lisää, vaikka se aiheuttaa mulle aivan valtavaa ahdistusta. Vittu kun oon fiksu.

Päässä on taas soinut "haluan kuolla". Se tulee aivan kutsumatta. Itkettää, mut ei se edelleenkään onnistu ilman seuraa. Se on (kai) positiivista, että onnistuin vähän itkemään Jn seurassa. itkin väsymystä ja läskejä ja se lohdutti. Se eilenkin oikein erikseen sanoi, että mä oon tärkeä sille, Mua rupes itkettämään, enkä oikein osannut reagoida. Se on liian ihana tällaiselle idiootille. Ja mulle tuli toissapäivänä sellainen ajatus, että lähtisin baariin ja ottaisin mukaani jonkun täysin randomin. Ihan vaan, että Jllä olis syy jättää mut. (Epäiröin kirjoittaa sanan "jättää", koska se viittaa seurusteluun, enkä edelleenkää oo varma voidaanko meidän juttua kutsua seurusteluksi. Vaikka oonkin siellä yötä harva se yö ja vähintäänkin nähdään joka päivä.) Se menee kotipaikkakunnallensa viikonlopuksi eli voin rauhassa sekoilla. Heti kun se sanoi, että on menossa sinne, rupesin suunnittelemaan kännäilyä. Bulimiabileet olis ollu vielä jokin aika sitten selkiö, mutta
MINÄ EN ENÄÄ OKSENNA. Sen mä todella haluan lopettaa. Aina voi laihduttaa, mutta oksentamisen tekemiä vaurioita ei niin vain korjata. Varsinkin ne hampaat.

Oon vitun ristiriitainen. Samaan aikaan haluan kuolla, eikä millään ole mitään väliä ja kuitenkin välitän oksentamisen aiheuttamista haitoista. Eilen kun päässäni suunnittelin tän päivän sekoilua, mä vähän pelkäsin itteäni. Että puolivahingossa tapan itteni. Tänään se on tuntunut pelkästään kivalta ajatukselta. Sikäli mulla on turvallinen olo, koska jos tuntuu, että saatan tehdä jotain, joka kaduttaa, voin soittaa vanhemmille, terapeutille (riippuen kellonajasta) tai ihan vaan päivystykseen. Hassua, kuinka sekin on muka nykyään vaihtoehto. Ennen oli täysin selvää, etten ikinä kehtaisi mennä "pahan olon" takia sairaalaan. Nyt se on oikeestaan vaan lohdullinen ajatus. Aina on ihmisiä, jotka yrittää auttaa. Aina on joku, joka voi ottaa vastuun sillä hetkellä kun ei itse pysty.

Tää teksti alkaa olla melkoisen pitkä.
Kiitos kaikille, jotka lukevat loppuun asti. Pelkästään se, että Blogger näyttää useampia katsomiskertoja auttaa.

Ja se, että mulla on 45 lukijaa <3 Aivan uskomatonta kuinka kivalta tuntuu, että ihmisiä kiinnostaa. Että joku jaksaa lukea. Että joku välittää.
Te olette kaikki ihan  hirveän tärkeitä. Eikä tää ole vain känni :D ihan oikeesti. Kyllä mä hävettävän usein kyylään, josko olis kommenttia tullut. Ja kuinka monta katselukertaa tekstit saa.

Se on kans pitänyt kirjoittaa, että multahan saa aina kysyä ihan mitä vaan ja kommentoida ihan vapaasti. En usko, että erilliseen kysymyspostaukseen tulisi kovin paljoa materiaalia. Joten pistäkää kommenttia jos vaan vähänkin siltä tuntuu.

Jos jos on jotain postausideoita, tänne vaan!

Idiootti

Inhoan tätä. Inhoan itteäni, idioottimaisia ajatuksiani, mun elämää. Tää on niin vitun hirveää paskaa, voi vittu oikeesti.

Söin eilen saatana yli 2000 kaloria ! Hyi perse. Illalla jo lähti pakkomielteiset liikuntasuunnitelmat käyntiin. Vaikka eilen olin jo aivan järkyttävän väsynyt ja yöunet oli aika huonot, mikä on selvä merkki siitä, et pitää levätä. Melkein  jo päätin, etten syö tänään mitään, koska jos en liiku en saa syödä. Vetäsin kyllä nyt aamupuuron, sen aikaansaaminen vaati soiton terapeutille. Eli pakko nyt jotain tehdä. Meinasin mennä juoksemaan, haluaisinkin, koska se on kivaa. Mutta nyt olis oikeesti järkevää ottaa hitaammin. Eli voisin mennä lainaamaan siskon koiraa ja vaan rauhallisesti kävellä sen kanssa. Laitoin siskolle äsken viestiä asiasta, mut se on töissä enkä tiedä koska se huomaa sen. Tää odottaminen on perseestä, kohta vittu lähden sinne juoksemaan, ihan vaan vittuillakseni ittelleni. Vittu oon tyhmä. Voi saatana. Ja perjantaina meen syömään sinne sh-polille ja mut punnitaan niin tietenkin pitää laihduttaa sitä varten. Vittu oon TYHMÄ.

Meni muuten täysin perseelleen se sunnuntaikin. Heti kun ruvettiin siellä vanhempien luona syömään, tartuin ensimmäisenä leipään ja ei siinä ollut enää mitään mahdollisuuksia muuhun kuin ahmimiseen ja äkkiä kotiin oksentamaan. Mikä oli taas sitten vitun vaikeaa. Nyt uskon, ettei mun oksennusvaikeudet ole niinkään kiinni refleksistä vaan yksinkertaisesti siitä, että miten keho on saanut ravintoa edellisinä päivinä. Ei toki ole ihmekään, ettei jaksa oksentaa jos edellisenä päivänä ei sisälle jää paljon mitään. Onhan oksentaminen nyt niin täysin järjenvastaista touhua ja helvetin rankkaa keholle. Kiva vaan kun piti nyt tämä tajuta, koska nyt haaveilen oksentamisesta vaan enemmän kun voin ajatella, että kun tankkaan muutaman päivän vähän enemmän, voin onnellisena viettää päivän pää pöntössä. VOI JUMALAUTA KUINKA MÄ OLEN TYHMÄ.

Vitun vaikee elämä

Paha mieli. Ahdistaa. Haluun kuolla. Se soi taas päässä.

J on vitun ihana. Oon ollu sille hiton rehellinen ja suhtautuu kaikkeen ihan saakelin hyvin. En tajua. En oikeesti tajua sitä. Miten onkin kohdalle osunut tollanen ihminen?! Se on niin huomaavainen ja rehellinen. Mä pystyn olemaan melko lailla oma itteni. En toki ihan täysin, mut paljon enemmän kuin olisin ikinä voinu kuvitella. Eli sen suhteen pitäis mennä ihan saatanan hyvin. Perjantaina juotiin vähän viiniä ja mä pystyin olemaan muka ihan ok kaloreiden suhteen. Syötiinkin siinä ruissipsejä ja yöllä vielä jumalauta ranskalaisia ja leipää. Muutenkin 2 edellistä päivää meni törkeillä kaloreilla. En vaan ymmärrä miten se syöminen ei meinaa auttaa nälkään. Kun vaikka kuinka vedän ruokaa naamaan, silti tekee mieli lisää ja on ihan oikea nälkä.

Torstaina olin sh-polilla ja se oli mulle lupa syödä. Vaikka se ahdistaa ja hävettää ja itkettää pelkkä ajatus mennä sinne syömään ensi perjantaina. Hyi perse. Silloin otetaan myös paino ja taas se tarkoittaa mulle sitä, että on pakko laihduttaa sitä varten. Eli kolme päivää meni isommilla kaloreilla ja oikein uhoavalla motivaatiolla, että minähän pääsen tästä syömishäiriöstä eroon. Juu, vitun loistavasti menikin sit eilinen. Olin taas yötä Jn luona. Nukuttiin aika pitkään ja syötiin aamupalaksi jäätelöä. Mikä oli tietenkin virhe, jäätelösessiot on himottanut muutenkin jo monta päivää ja sen pienen määrän jälkeen vasta heräsikin niin hirvee himo siihen, että oksat pois. Silti söin sen luona vielä leipää ja vitusti juustoa. Heti kun pääsin viiden aikaan kotiin kun se meni kaverille saunomaan, lähdin kauppaan ja kotiin sessioimaan. Ja voi kuinka se syöminen tuntui hyvältä. En käsitä miten mulla voi olla koko ajan jotenkin aliravittu olo, ruoka tuntuu niin ihanalta ja rauhallisesta syömisestä ei tule mitään. Perjantaina vetelin kukkakaalta niin hirveessä paniikissa, että puraisin haarukkaa ja hampaasta lähti jumalauta pala. Että vitun kiva juttu. Silti vedin 2 kierrosta oksentelua eilen. Vähän pelästyin kuinka ihanaa se oli. Ja kuinka helposti se tuli. On ihan varma, että kestää kauan ja vaikeaa tulee olemaan, mut jumalauta kun tuli sellainen aivan nostalginen fiilis. Oksentaminen tuntui samalta kuin joskus kauan sitten kun se oli uutta ja jännää ja pelkästään kiva asia. Vähän pelottavaa. Luulin jo, että suurin viehätys siitä olis kadonnut ihan senkin takia, että se on ollut niin vaikeaa viime kertoina.

Kohta lähden taas vanhempien luo kattelemaan kun koirat riehuu ja syömään ruokaa, jonka kaloreita ei voi laskea. En laskenut aamupalaakaan ja oon varma, että siinä oli aivan liikaa kaloreita ja inhoan itteäni. Enkä todellakaan voi ajatella oksentamista tänään, sovittiin jo Jn kanssa pyörälenkistä kun tuun kotiin. Tuntuu jo tarpeeksi pahalta kun suoraan valehtelin sille eilisestä. Oksentamisesta en voi sille kertoa. Se on liian ällöttävää ja häpeällistä touhua. Nyt vaan taas vähän verenpurkaumia silmien ympärillä. Pelottaa, että äiti tai joku kysyy niistä. Eilen pahimmassa oksennusväsymyksessä tuntui taas, että haluan vaan sanoa suoraan kaikille kuinka vitun oksettava paskaläjä oon. Sitten taas hetken päästä kun ehdin vähän toipua, tuntuu erittäin typerältä idealta kertoa ihmisille tästä puuhasta.

Oksettaa. Ihan pelkkä ahdistus, mutta myös se liian iso aamupala. Tää on liian vaikeeta. En haluais ajatella mitään. Liikunta pyörii kans päässä, mut nukkumisesta taas huomaa, et nyt pitää ottaa rauhallisemmin. Eli pakko pitää syöminen hanskassa.

Äääääää. Vittu.

Elämä on liikaa, en jaksa

Nyt on sit menty alaspäin ja kovaa. Ei painon suhteen tokikaan (läskipaskaläjä) vaan yleisesti tuntuu, että sekoan. Perjantaista se lähti, kaveri ei tullutkaan kahville, sh-poli peruuntui ja olin kotona kaikkien herkkujen kanssa. Olin vielä koko päivän ihan tosissani harkinnut niinkin hullua vaihtoehtoa kuin oksentamattomuutta. Että söisin jonkin verran, eikä mun tarvitsisi oksentaa. Loput voi syöttää vaikka siskolle, sille kelpaa aina ja helposti veisin vartin pyörämatkan päähän herkut pois. Siinäkin vaiheessa kun kaveri perui, mietin kuinka helppoa olisi hankkiutua kaikesta eroon pistämättä yhtään murenaa omaan suuhun. Mutta kun... Olin muutenkin jo hermostunut ja ahdistunut pelkästään sen takia että oli sosiaalisuutta tiedossa. Pelkästään niiden herkkujen takia. Pelkästään Jn takia. Ja siinä oli pari edellistä yötä mennyt aika huonolla unella. Siinäpä sitten kuitenkin kutsuin vanhemmat kahville. Ne on kärttäneet kahvikutsua siitä lähtien kun muutin. Kun soitin äitille, se oli juurikin sen siskon  luona ja tietenkin siskokin halus osansa. Joten lopulta mentiin siskon luo, vanhemmat haki mut ja herkut ja mulla meni todella pahasti hermo. Mä halusin vaan syöttää osan muille, vaikka hamstrasinkin hyvän osan itselleni oksennettavaksi (ahnesikapossu). Sit saikin odotella ja mennä muualle ja mä olin aivan helvetin väsynyt. Ei oo pitkään aikaan ollut pinna niin kireellä. Meinasin ruveta huutamaan kun ne söi, miksi pitää ahmia ja mässyttää ja ryystää ja ylipäänsä päästellä ääniä kun syö?! Se on raivostuttavaa. Olin helvetin vittuuntunut ja heti kun pääsin kotiin rupesin syömään. Ja sit oksentamaan.

Sit menikin seuraavat kaksi päivää ihan vaan siihen hommaan. En kyllä vaan tajua miten voi heti mennä refleksi niin heikoksi. Heti lauantaina piti olla helvetin väkivaltainen sen kanssa. Ja silti jatkoin koko sunnuntain. Mulla on myös ollut tosi paljon sallivampia ajatuksia syömisen suhteen. Että ei se niin kauheeta ole vaikka jättäisinkin sisälleni jotain vääränlaista ruokaa tai vaikka lihoisinkin vähän niin aina voi laihduttaa uudestaan. Sunnuntai-iltana luovutinkin, kun en vaan jaksanut oksentaa. Vitunmoinen määrä paskaa jäi mahaan mut halusin vaan nukkumaan. Se on pelottavaa. Pelottaa niin vitusti, että alan lipsua vaan koko ajan enemmän ja kohta oonkin lihonut ties kuinka paljon. Sehän on miljoona kertaa pahempi kuin kuolla.

Nyt sitten on ahdistanut aivan saatanasti, en jaksaisi yhtään miettiä mitään. Meinasin olla syömättä eilisen, mutta heräsin taas aivan hirvittävän nälän kanssa. Mikä oli vähän yllättävää, luulin että tollanen oksentaminen vetäis kehon ihan jumiin, mut ei vissiin. Eilen illalla tuli vedettyä ruokaa aivan törkeä määrä ja silti oli nälkä. Maha kyllä täynnä, mutta tein taas mun normiruokaa, kasvispataa linsseillä ja soijarouheella. Siinä oli taas sellaset 63kcal/100g ja vedin sitä ihan hemmetisti. Mun ruoansulatus on kyllä jotenkin hämmentävä, tän oksentelunkin jälkeen kaikki se ruoka tuntuu tulleen jo suoraan läpi, sain yöllä nousta monta kertaa vessaan ja tääkin aamu mennyt siellä ravatessa. Tietenkin vaan hyvä merkki aineenvaihdunnan toiminnasta kun on taas hirveä nälkä. Jatkuva nälkä vaan johtaa aina jossain vaiheessa sessiointiin. Mut en mä voi millään uskoa sitä nälkää. En mä voi kuluttaa niin paljon tekemättä mitään, munhan pitäis sit laihtua ihan huomaamatta koko ajan. Eilen en tehnyt muuta kuin kävin 45 minuutin joogassa, lopulta söin 1603 kaloria ja sen on pakko olla liikaa, kun se joogakin tuntui niin löysäilyltä. En edes mennyt suihkuun, koska en ollut ansainnut sitä. Olin syvärentoutuksessa vielä joogan jälkeen ja onnistuinkin rentoutumaan. Mut sitten pää vaan huusi kuinka en oo ansainnut sitä. En oo ansainnut parempaa oloa.

Nyt taas kauheet liikuntasuunnitelmat. Pakko mennä lenkille, että saan mennä suihkuun ja vihdoinkin pestä mun ällöttävät hiukset. Tänään myös dkt-ryhmä, menee sentään aikaa siihen. J yritti soittaa eilen monta kertaa, en vastannut, koska oon liian paska ihminen. Ja lihava. Ja ällöttävä. Vittu kun vaan voisin lakata olemasta.

Niin perkeleen sekaisin

Miten voi olla näin ristiriidassa ittensä kanssa jatkuvasti? Ajatukset heiluu järkevyyden ja typeryyden välissä aivan koko ajan. Mä oon keventynyt hääpäivän aamusta 1,7 kiloa eli siinä oli välissä jäätävät juomingit ja syömingit. Kalorit on viikon heilunu 1100 paikkeilla ja oon liikkunutkin. Sunnuntaina olin juoksemassa pitkästä aikaa ja muutenkin tullut sellaista perusaktiivisuutta enemmän, enkä oo vaan maannu kotona. Ja oon ihan täpinöissäni mun painosta. Siis tää on jotain niin uskomatonta. Vaikka vähän aikaa sitten sanoin, että rupeen liikkumaan ja syömään enemmän. Ja tällä tyylillä ei kauaa mene kun se mun tähänastinen "viimeinen raja" tulee vastaan eli jonka alle en sais mennä. Siis ihan itse joskus asetin sen rajaksi. Varsinkin kun en mä halua olla laihaläski tai lapsen näköinen ja fyysisesti heikko. Ja lihakset painaa. Mun bmi on nyt 20,4 eli ihan hyvä turvaväli ylipainoon. Mut siltikin mä takerrun juurikin tohon. Että mä olen normaalipainoinen eli en mä voi noin vain syödä, koska ei mulla ole mitään tarvetta nostaa painoa.

Pyörin tänään vähän vaatekaupoissa. Senkin pitäis mulle jotain kertoa, että vaatteet on nykyään kokoa S ja XS. Ja joskus ajattelin, että siitä ainakin tajuan mitä koko mä olen. Mut onhan tässä nyt jumalauta ylimääräistä. MUTTA kun se pitäis ottaa liikkumalla pois. Miksi mä en voi tehdä niin? Koska jos mä liikun enemmän, pitäis myös syödä enemmän ja jumalauta miten on mahdollista, että siitä on tullut näin vaikeaa? Ollaan hengailtu sen bestmanin kanssa ja en oo syöny kertaakaan sen edessä, lukuunottamatta palaa banaanista, jonka otin hetken mielijohteesta vastaan. Ja oon ollu pari yötä sen luona ja siis pitkiä aikoja mennyt syömättä sen takia. Yhtenä iltana oltiin pyöräilemässä ja tultiin mun luokse ja olin aivan todella tosissani syömässä jotain. Mutta en pystynyt. Vaikka olisin voinut ihan normaalisti punnita kaiken ja laskea kalorit. Ja oon vähän yrittänyt sille selittää mun vammasuuksiani. Otin rahkankin jääkaapista pöydälle kunnes järkyttävän ahdistuksen takia luovutin, enkä syönyt. Mä en osannut odottaa, että olisin seonnut niin pahasti toisen ihmisen seurassa. En pystyny kattomaan siihen päinkään hetkeen ja halusin vaan ajaa sen ulos, ettei sen tarvis kattella tällasta. Sanoinkin, ettei sen kannattais olla mun kanssa tekemisissä. Vastas vaan, että on aikuinen ihminen.

Joo aika paljon tuli vietettyä viime viikolla aikaa sen kanssa. Nyt se meni kotipaikkakunnalleen vanhempiensa luokse, joten saan olla rauhassa. Siis nimenomaan rauhassa. Mä kyllästyin vähän jo. Oon aika kauhee, mut nyt haluaisin vaan perua koko jutun. Ihmiset on niin uuvuttavia. Parin päivän jälkeen alkoi mennä hermot siihen kun se puhuu koko ajan. Vittu. Ja vaikka se, että se pitää mua kivannäköisenä ja haluaa koskea muhun oli ensin jännää ja kivaa (tosin ihan ensin ahdistavaa ja luonnotonta), ei oikein huvita enää. Vaikka ei ollakkaan mitään vakavaa puuhailtu. Oon vasta pari kertaa ottanut edes pitkähihaisen pois sen kanssa. Ei muuten sanonut mitään mun arvista. Kysyin kyllä, mut se vastas vaan, että mä kerron jos haluan. Se on vielä oikeesti todella kiva ollut koko ajan, eikä painosta mua mihinkään. Silti haluan vaan siitä eroon, olis niin paljon helpompaa.

Sain muuten siskon vanhan Polar Loopin tänään. Jei, auttaa varmaan ihana sikana tähän pakkomielteisyyteen. Ja tuntuu, että koko ajan sit pitäis tehdäkin jotain, mikä on tietysti sen tarkoitus. Nyt suunnittelen aamulenkkiä ja voisin viedä siskon koiria ulos ja voisin mennä juoksemaan ja voisin tehdä lihaskuntoa ja voisin mennä salille. Enkä vieläkään pysty myöntämään, että mulla olis syömishäiriö. Se jotenkin tuntuu niin isolta jutulta. Nyt mä vaan oon vähän sekaisin. Oon kyllä tosissani yrittänyt työstää tätä, että saisin sen sanottua ittelleni, edes mielessä. Koska kyllähän mä sen tiedän. Paitsi sitten kun tulee syötyä enemmän, tänään aamulla vedin tosi ison aamupalan, yli 500 kaloria kerralla. Siinä kun katoin sitä niin hoin vaan kuinka syömishäiriöiset ei vetele tällasia annoksia. Vaikka mun olo oli todella väsynyt ja heikko. Vaikka keho kuinka yrittää sanoa. Ens kuussa taas sinne sh-polille, jospa se auttais. Koska täysin selväähän on, etten mä pysty kovin paljoa muuttamaan tätä ilman apua. Sen takia heinäkuun alussa annoin vaan ittelleni luvan laihduttaa vielä hetken keinolla millä hyvänsä. Koska se jatkuva miettiminen ja soutaminen ja huopaaminen yksin on vitun inhottavaa. Mä tartten apua. Jännä kuinka sen myöntäminen ei ole niin vaikeaa, vaikkakin se on häilyvää, koska heti jos menee hetken paremmin, mä kuvittelen olevani ihan fine yksinkin.

kfmhd

Tänään taas ettimässä vaatteita. Miksi mun pitää olla niin typerän mallinen?! Nyt kun mä vihdoin en ole enää sitä suurinta mahdollista kokoa ja joku voisi kuvitella, että mä löydän vaatteita helposti... Pitää olla pitkät hihat, ettei viiltelyarvet ja löllöt käsivarret näy. Pitää olla tietyn pituinen, ettei viiltelyarvet, löllöys ja lyhyys korostu. Pitää olla oikean mallinen, ettei mun typerän rintakehän leveys näy. Olis saatanan kiva kun olis kivan värinen, eikä valkoinen tai musta.

Mä en jaksa miettiä vaatteita, taidan mennä vitun rumana niihin häihin, mutta ihan sama, kukaan ei kuitenkaan kato mua. Olisin vaan kerrankin elämässäni halunnut pukeutua juuri niin kuin minä haluan ja itse tuntea näyttäväni hyvältä. Ei sitten, ihan sama.

Nyt oon kännissä. Se on himottanut perjantaista asti. Vaikka se seuraava päivä on inhottava. Syön ja juon nyt sitten. Kalorit nousee vähintäänkin sinne 2000:een. Hyi helkkari. Justiin kun paino on lähtenyt laskemaan. Terapeutti soitti tänään ja epäili, että mun fyysiset oireet syömisen kanssa olis paniikkihäiriötä. Mikä kyllä selittäis hemmetin hyvin tän mun erittäin epäjärkevän oireilun. Kun ei labroissa tai sydänfilmissä ollut mitään erikoista ja silti niin perkelen huono olo jatkuvasti. Varsinkin kun syön. On se kyllä tosi ihana kun soittaa mulle. Se on nyt heinäkuun lomalla, eikä mulla ole mitään hoitotahoa koko kuukauteen. Mulla on kyllä numero, johon voin soittaa, mut en todellakaan soita. Oon tavannut sen ehkä kaksi kertaa, en tosiaan rupea selittämään sille yhtään mitään. Aivan niin kuin en olisi ennekin selvinnyt ilman apua. Hyvää harjoitusta vaan. Ei ihmisillä ole normaalisti jotain terapeuttia, jolle soittaa kun tulee paha mieli.

"Haluan kuolla" "Miksen mä voi kuolla?" Nää soi mun päässä ihan automaattisesti heti kun on huono olo, paha mieli, vituttaa, oksettaa, ihan mitä tahansa. Kun se kuoleminen olis se helppo vaihtoehto. Kaikki olis ohi, ei enää ikinä tarvis miettiä yhtään mitään. Kaikki olis vaan mennyttä, niin kuin ei olis ikinä ollutkaan. Mä en ole ikinä mieltänyt itseäni vahvaksi tai taistelijaksi tai miksikään, joka yrittää. Mutta enhän mä edelleenkään ole kuollut. Vaikka vieläkin välillä tosissani kadun sitä, etten viime vuonna odottanut paria kuukautta, saanut reseptiä uusittua ja yrittänyt itsaria suuremmalla määrällä lääkkeitä. Tässä on kuitenkin puolisen vuotta mennyt ilman oikeita itsemurha-ajatuksia. Se on aika paljon kun ajattelee mun elämää noin 13-vuotiaasta saakka. Olin ehkä 15 tai 16 kun löysin purkillisen äidin vanhoja unilääkkeitä ja vetelin menemään, välittämättä mitä tapahtuisi. Masennus on ollur osa mua jo hemmetin kauan, se on ihan normaalia. Sekin, että jos jokin ottaa päähän tai tuntuu pahalta, voisin ihan hyivn kuolla välttääkseni sen.

Kuten nää siskon häät. VOI HERRANJEESUS kuinka voi ihmistä ahdistaa yksi asu?! Kaikki vaatteet on rumia, huonon mallisia tai väärän värisiä. Mulla on liian leveät hartiat, liian pienet tissit, liian leveä rintakehä, liian iso maha, liian iso perse. Tänään ajattelin tyytyä hyvinkin arkiseen asuun, josta äiti ei varmastikaan tykkää, mutta jos mun sisko ehdotti mulle raidallista trikoomekkoa, sitä ei haittaa, vaikka mä en ole erityisen juhlava.

Ruma olen kuitenkin.

Kyllä on vaikiaa

Meen huomenna tökittäväksi. Niin törkee sää, ettei huvita lähteä kastumaan kun voin mennä huomennakin. Karsee päänsärky kun en meinannu nukahtaa ja heräsin aikasemmin kuin yleensä. Korvat soi todella inhottavasti. Helkkari alkaa mennä hermot tähän väsymykseen. Se alkaa olla sellasta, että asiat jää tekemättä. Kauan mä oon ollut kyllä väsynyt, mutta aina on saanut revittyä ittestänsä vaikka mitä irti kun on ollu pakko. Nyt alkaa jäädä asiat tekemättä tai ainakin lykkääntyy koko ajan eteenpäin. Mulla kesti melkein viikko saada haettua lyrican lopettamisannos apteekista. Dkt-ryhmän vetäjät ja mun terapeutti olis halunnu tavata ja jutella siitä miksi mun on niin vaikea mennä sinne. Se olis ollu aamulla, niitä polttareita edeltävänä perjantaina eli en vaan jaksanut. Eilen oli dkt-ryhmä ja lähdin taas puolessavälissä kun en vaan jaksanut istua siellä. Mun asunto ei oo aikoihin ollut näin törkeessä kuosissa, mutta en helvetissä jaksa siivota. Suihkustakin on tullu kauheen raskasta, oon jo viikkoja sitten luovuttanut sen suhteen, että tekisin sen joka päivä. Mikä on tosi kiva kun hikoilen joka saatanan yö niin ällöttävän paljon.

Itkettää. Taas. Mut en saa sitä aikaiseksi yksin. Edelleenkään.

Inha levottomuus taas. Syömisen jälkeen on alle tunnin päästä taas ihan hirvee nälkä. Ei mun aineenvaihdunta kovin pysähdyksissä voi ainakaan sen perusteella olla. Oon tässä puolisen tuntia jahkaillat sen kanssa mitä söisin ja nyt olis ruoka-aika. Tosissani meinasin syödä vähän joltain sessiointikerralta jääneitä ranskalaisia, mut kun punnitsin sen annoksen, se näytti niin pieneltä, että en uskaltanu. Jos sit tuleekin sellasesta määrästä vaan paha mieli ja haluun vaan lisää. Ruokaa olis, mut oon tota samaa syöny jo reilun viikon, eikä huvita yhtään. Mitään en tee mieli, paitsi jotain hiilarimättöä.

Oikeesti rupee kyllä vähän itteäkin mietityttämään tää mun kuntoni. Eilen oli taas flunssainen olo, nytkin oon aivastellut. Ja äsken huomasin, että tuli vähän verta nenästä, viimeksi myös sunnuntaina kun yritin oksentaa, eikä se meinannu loppua millään. Siltikään mä en vaan saa laitettua sitä ruokaa suuhuni. Ja edelleenkin hoen ittelleni sitä, että en oo laiha vaan ihan normaalipainoinen, joten en kai mä voi kovin aliravittu olla. Eilen kyllä mietin sitä, että vähintäänkin nää univaikudet vie aivokapasiteettia niin paljon, että ehkä mä en pystykään enää ajattelemaan ihan kaikkea ja näkemään mun tilannetta ihan selkeästi. Koska mä olin erittäin poikkeuksellisesti pirteä lauantaiaamuna ja vasta silloin oikeasti tajusin kuinka väsynyt mä oon jatkuvasti. Lihaksiinkin on ruvennut vähän sattumaan. Ja nyt kun kirjotan tätä tuntuu, että mun sanavarasto on kutistunut ihan hemmetisti. Ja en oo yhtään varma onko mun pilkut oikeissa kohdissa.

Tekis vähän koko ajan mieli soittaa terapeutille ihan vaan, että saisin itkettyä tätä kaikkea jotenkin ulos musta. Ja aina kun meinaan syödä, haluaisin soittaa sille. Koska ruoasta on nyt tullut lähinnä vaan inhottava juttu. Syöminen tuntuu niin turhalta ja kaikki ällöttää. Aivan uskomatonta kyllä kuinka nopeesti voi seota näin täydellisesti. Tää on muuttunut parissa kuukaudessa aivan täydeksi helvetiksi.

Elämä on epäreilua

Ihana epiphany-hetki eilen. Tajusin mistä tää järjetön makean ja hiilarien, yleensäkin ruoan, himoitseminen johtuu. Vitun hormonit, vittu. Oon niin saatanan katkera, että puolet ihmiskunnasta joutuu kärsimään tällaista paskaa kun toiset vaan möllöttää. Onneks tajusin, helpotti vähän siitä johtuvaa vitutusta. Vaikka saatana ottaa niin helvetisti päähän. Ja mä en oo pitkään aikaan joutunu tällaista ainakaan säännöllisesti kestämään. Kun tuli tossa viime vuonna ja sitä edellisen puolella kans vähän leikittyä terällä. Kun se kyynärtaipeen vähän isompi suoni tuli avattua muutaman kerran ja hemoglobiini oli 58. Näin kauan on kestänyt siitä toipua, aika jännä. Vaikka sainkin ihanaa lomaa näistä vitun hormonivaihteluista, multa putos varmaan puolet hiuksista ja ei toki jaksanut tehdä mitään. Vaikka silloinkin kävelin kaikkialle, kannoin kauppakassit kotiin ja sillai. Aattelin vaan, että mulla on paska kunto :D Sitten kauhee haloo tosta numerosta, mä olin vaan, et aijaa. Vähän nolottaa. Ja naurattaa.

Mut joo, autto tosiaan ton tajuaminen, vähän helpompi olla. Vaikka sessiointi pyörii kyllä ihan hirveesti päässä. Viime oksennuskerrasta on nyt viikko. Mä tulin eilen sellaiseen tulokseen, ainakin alustavasti, että jos himottaa vielä torstaina aivan saatanasti, saan luvan. Koska tänään on tunnin pumppi, huomenna vitun ryhmäperseily, johon menee kävelymatkojen takia puoli päivää, keskiviikkona muutamat jumpat, torstaina terapia. Vaikka ei tietenkään sais antaa periksi oksennushimolle vaan koska on paha mieli tai hormonien vallassa (kirjotin jumalauta ittelleni muistilapun, etten ole hormonieni orja :D), mutta kun himottaa...... Vitun paskat perustelut, mutta minkäs teet. Haluun leipoa saatana. Haluun suklaata, leipää, hiilareita!!! ää Kun voiskin syödä pari palaa leipää, annoksen pastaa tai 2 palaa suklaata ja olla siihen tyytyväinen. Eikä ahdistua. Niin varmaan. Miten helvetissä oon voinu joskus vaan vetästä pussin sipsejä, tai karkkia tai mitä vaan ja olla vaan tyytyväinen kun oli niin hyvää? Ilman mitään ajatusta sille kuinka paljon siinä oli kaloreita. Miten oon joskus voinu olla innoissani joistain juhlista sen takia, että siellä on kaikkea ihanaa tarjolla? Ja saa syödä? Ihan hirveetä kuinka ajatukset voi muuttua näin radikaalisti.

Vitunmoinen paniikki

VOI HELVETIN VITTU. Mitä mä teen?! Mitämäteen?!!

Mun liikuntasuunnitelmat pilattiin. Olin tänään menossa tunnin steppiin, löysin sikahyvät uudet kengät ja olin oikeesti ihan onnessani menossa. Sitten mun saakelin idioottisiskoni haluaa mennä vanhempien luo, koska on isän syntymäpäivä. Joo, se oli vielä siedettävää, olin sit aamulla salilla. Sit justiin kun pääsin kotiin, sama idioottisisko soittaa ja pyytää tekemään salaatin. Ja kertoo, että toinen sisko tekee mutakakkua. Se vielä erikseen sanoi, että haluaisi oikein rasvaista fetaa. Nyt aivan jäätävä ahdistus. Ei ole aikoihin ollut mitään tällaista. Kun nyt en osaa päättää laskenko kalorit vai en. Mulla ei ole fetaa koska en sellaista rasvasuolamyrkkyä halua vetää, mun pitäis mennä kauppaan, mutten vittu jaksa, eikä huvita, paska sääkin. Ja vanhemmilla on aina kaapissa fetaa. Jos lasken sen salaatin kalorit, mun pitäis myös punnita se minkä siitä syön. Enkä välttämättä halua näyttää niille kuinka obsessiivinen oon tässä. Ja kun siihen halutaan sitä vitun fetaa päälle. Onko millään lailla normaalia yrittää sanoa, että mun pitää ottaa siitä ensin, punnita ja merkitä ylös. Ja se saatanan mutakakku. Jonkinlainen arvio siitä pitää toki heittää muutenkin, joten onko ihan turhaa työtä ruveta laskemaan ja punnitsemaan salaattia? Meenkö arvioiden vaan kokonaan? Mutta kun en halua arvioida, haluan tietää. Ja ton salaatin voisin tietää. Ja todennäköisesti se ei mene kokonaan ja äiti haluaa, että otan loput mukaan. Jos sen syöminen menee huomiselle, enkä laske, arviointi jatkuu ja en siedä sitä.

Mä inhoan niitä kaikkia. Miksi, miksi tää piti pilata, oli vielä ihan ok olo äsken. Nyt kaikki on hirveetä. Ja haluan oksentaa kun ahdistaa niin vitusti. Ja jos oksennan voisin syödä ilman punnitsemista. Mutta oksentaminen vetää mun kehon ihan jumiin tosi pitkäksi aikas. Eikä edellisestäkään kerrasta ole edes viikkoa.

Ja mä yritin soittaa mun terapeutille (!!), mikä on todella erikoista. Oon muistaakseni soittanut sille 2 kertaa, varmistaakseni seuraavan ajan ja peruuttaakseni yhden kerran. En mä osaa soittaa yleensäkään kenellekään ja varsinkaan sen takia, että ahdistaa. Ja ei se edes vastannut. Joten mitähän mä vittu teen?

Elämä on ihana, voi jumankauta kun oon lihava

Ehe, oon onnistunu hakkaamaan ittelleni ihan oikean mustan silmän. Huvittavaa.

Viilsin vähän lisää tiistaina, ranne on entistä leveämmin auki.

Kohta pitäis alkaa lähteä terapiaan. Sateen ja ranteen takia meen varmaan bussilla pyörän sijasta. Kai, ehkä, ei nyt ihan hirveesti huvittais mennä enempää ihmisten ilmoille kuin on ihan pakko, oon nääs melko karsean näköinen.  Mustan silmän lisäksi oksettavan likaset hiukset, koska en tällä kädellä niitä ruvennut pesemään, turvonnut naama sekä hakkaamisen että jäätävän turvotuksen takia. Kun yritin tiistaina oksennuttaa itteäni suolavedellä. Juu, ei toiminut, ei. Oksennusrefleksi taas aivan täysin poissa, oon niin saatanan vihainen. Vitun epäreilua.

Koko ajan pää kipee ja huono olo, nukuin ehkä 4 tuntia yhteensä. Näin unta että nukuin jokin hiton pikkulintu/jättiperhonen (?) leuan alla ja tapoin sen vahingossa. Kauhee paniikki meinas iskeä ja pyyhin sen verta monta kertaa pois ennen kuin aloin tajuta, että se oli unta. Ihana rentouttava yöuni, niin kiva juttu.

Sekavaa kamaa, mut kiva jos joku lukee

Lääkekänni, hih.

Terapia saa mussa aikaan tän. Hirveän halun vaan lakata olemasta, tehdä jotain vahingollista, juoda kännit, KUOLLAKUOLLAKUOLLAKUOLLAKUOLLAKUOLLA

Terapeutti sanoi, että mä oon selvästi muuttunut. Ja oon toki, pystyn puhumaan ja olemaan oma itseni. Mitä mä en pysty tekemään kenekään muun kanssa. Mutta silti mä oon vaan mennyt huonompaa suuntaan.

Mun itsetunto ei oo ikinä ollut näin paska. Siis mä oon laihduttanut yli 20 kiloa reilun vuoden aikana. Siis oikeesti 20. Sehän on paljon, eikö olekin? Vai onko? Kun mulla olis edelleen noin 10 kiloa jäljellä. Miten mä voisin iloita tehdystä kun vieläkin pitäis vaan jatkaa? Ja siis mä paastosin kesän aikana yhteensä melkein 4 viikkoa. Kahdessa erässä. Siis mullahan on hyvä itsekuri. Mutta eihän se ole kun en enää sitä edes yritä. Mä tiedän, etten nyt vaan pysty siihen.

Mä oon vitun hullu. En mä ole ennen puhunut ittestäni niin kuin nykyään. Ja mä joudun todella sanomaan ääneen juttuja, joita en vielä puolitoista vuotta sitten olis kuvitellutkaan kertovani IKINÄ kenellekään. En oo ikinä joutunut myöntämään ja toistelemaan sitä kuinka vitun sekasin oon.

Ja kiva kun rupesin lukemaan ana- ja miafoorumeita. Ehkä mä haluankin olla liian laiha.

Oon myös huomannut, että mulla on ajatuksia, joita ennen pystynyt millään ymmärtämään. Kuten se, että ehkä mä en ansaitse hyviä asioita. Että niiden eteen pitää aina tehdä jotain. Ehkä mä en ansaitse mitään ruokaa, ellen tule salilta aivan täysillä tehneenä. Ja ehkä mun kuulukin polttaa ja kuolla aina vähän lisää.

Oon lievästi sekavassa tilassa, tuli melkoisen jännä teksti, hoh.

Perhe on perseestä

Olin kotona. Siis vanhempien luona. Ja söin niin vitusti. Ja nimenomaan niitä kaloritiheitä, rasvaisia ja makeita herkkuja. Ja oli aika hiilaripitoista ruokaakin. Nuudelia ja kuskusta. Joita mulla ei ole oikeutta syödä. Tai siis tarvetta kun en mitään tee. Säälittävä minioksennus kun pääsin kotiin.

Musta todella tuntuu, että mun perhe ei tykkää musta. Tai niitä ei ainakaan kiinnosta vittuakaan kun mä yritän jotain sanoa. Mun oma pieni mursupalleroni oli kyllä taas aivan hemmetin ihana. Ja se oikein ottaa muhun kontaktia, tulee hakemaan rapsutusta ja haluaa mun huomiota. Kun muutin sieltä pois, jonkin aikaa meidän välit oli vähän etäiset. Nykyään se tuntuu olevan aina todella iloinen kun mä tuun. Ne ihmiset onkin sitten aika erilaisia. Niitä ei kiinnosta, ei ole ikinä kiinnostanutkaan joten eihän siinä mitään erikoista ole.

Siskot rupes kattomaan jotain vanhoja todistuksiaan. Mäkin katoin jotain mun vanhoja papereita peruskoulusta. Äiti oli säästänyt pari lappua terveydenhoitajakäynneiltä. Tosi kiva kun siellä on jokin saatanan "liikuntaresepti", jossa mulle "määrätään" pelaamista pleikkarin tanssimatolla, steppailua ja koiran kanssa kävelyä. Ja kaikki oli mun vastuulla. Koska mähän se läski olin. Kuudennella luokalla. Mun mielestä mikään laihdutus ei ole sellaisen 10-11 -vuotiaan vastuulla. Mutta kyllähän se oli. Kaikki oli mun vastuulla, mutta kukaan ei missään vaiheessa kertonut, että miten normaalit ihmiset pitää painonsa tasaisena. En mä tiennyt, että on olemassa jotain muutakin liikuntaa kuin koululiikuntaa. Meidän perheessä kukaan ei käynyt muuten vaan lenkillä. Vanhemmat välillä koiran kanssa, mutta sekin oli tosi harvoin kun meidän ensimmäinen koira sai kuljeskella paljon vapaana pitkin metsikköjä. Ainoa jolla oli liikuntaharrastus oli mun veli. Ja kun joskus syytin äitiä mun lihavuudesta, se sanoi ettei ole ruokaa mun suuhuni tunkenut. Ja isähän aina välillä viittasi siihen kuinka saamaton ja laiska mä olin. Kun sanoin, etten jaksa tehdä jotain, isä aina korjasi, ettei se ole jaksamisesta kiinni vaan viitsimisestä. Ja sitten se aina hokee kuinka kukaan ei ikinä rakasta niin kuin oma perhe. Ja se omalta perheeltä saatu rakkaus, se vasta onkin niin mahatavaa ollut. Joten keneltäkään ei pidä ainakaan välittämistä tai varsinkaan rakkautta odottaa.

Paluumatkalla autossa molemmat siskot valittaa kuinka ne vaan syö ja ei osaa kontrolloida. Molemmat käy koko ajan salilla, toinen jopa ohjaa ryhmätunteja. Molemmat on todella hyvässä kunnossa. Toisella ei ikinä mitään paria kiloa suurempia paino-ongelmia ollutkaan. Ja mä vaan ajattelin koko ajan, että pakko oksentaa kun pääsen kotiin. Joten haistakaa perse tekin vitun normaalit ihmiset. Te jotka ette näe joka ruoanmurusessa kaloreita, te jotka ette edes ajattele oksentamista kun syötte, te jotka ette ole olleet koko elämäänne lihavia. Te jotka ette joka sekunti joka päivästä tappele ruokaa vastaan.

Ahdistaa, itkettää. Haluan syödä ja oksentaa, mutten oikein jaksaisi. Varsinkin kun se oksennus ei vaan meinaa tulla. Pitää tosissaan ajatella kaikkea ällöttävää. Raivostuttava muutos ihan yhtäkkiä.

Kun ei vaan halua elää

Siihen loppu se oksentamattomuus...

Olin siinä työnohjausjutussa, parin tunnin "unien" virkistämänä. Eipä uutta sikäli, nyt vaan on varmaa, että on pakko jatkaa myös ryhmäperseilyä jos on DKT:ssä. Joten haista, terapeuttini, iso paska kun edes vihjasit, että voisin käydä vaan yksilöterapiassa. Oon jotenkin surullinen. Ja masentunut. Koska ei mua vittu kiinnosta ruveta hankkimaan mitään "elämisen arvoista elämää". En tiedä edes mitä se sellainen on ja bottom line tässä mun touhussani on edelleen se, että mä en halua olla elossa. En mä halua elämää. Ainoa syy miksi mä vielä elän on se, että oon liian heikko, saamaton ja laiska, että saisin vedettyä itteni kiikkuun.

On se aika lannistavaa kun sanotaan suoraan, että asioiden muuttaminen vaatii multa ihan saatanasti duunia ja että se on vaikeaa ja raskasta. Että huonompaa on luvassa. Kiva. Kun nyt onkin niin helppoa. Niin kuin viimeiset 10 vuotta. Ja kun ei ole mitään motivaatiota tehdä mitään. Ei mulla ole mitään käsitystä edes siitä minkälaista olis kiva elämä. Olis kaikille helpompaa kun jäisin huomenna auton alle. Varsinkin mulle.

Tulin siis sieltä kotiin aika ahdistuneissa fiiliksissä. Samaan aikaan oli nälkä ja oksetti ihan saatanasti. Ja olin vaan niin vitun väsynyt, että pari tuntia meni vaan peiton alla. Sain käytyä kaupassa ja nakerrettua vähän kaalta ja porkkanaa ja oikeesti kuvittelin, idiootti minä, että saisinkin pidettyä homman kasassa. Ihan ookoosti meni iltaan asti. Seittemän aikaan olin jo melkein lähdössä kaljaostoksille, mutta syöksyin suihkuun. Jonka jälkeen nälkä ja karsee oksentamisen halu. Nyt oli todella kyse vaan siitä, että saan oksentaa. Vaikka pakastekinuskikampa oli yllättävän namia. Mulla on jokin kinuski/karamelli/toffeeobsessio. En vaan vieläkään ymmärrä miten mahalaukku muka toimii. Taas sai 7 kertaa oksentaa. Ja edelleen näin paprikaa, jonka söin ekana. Ne vois saakeli tulla oikeessa järjestyksessä ulos...


Mä olen vaan niin kovin väsynyt.

Ja voi perse kun haluan viiltää suonen auki. iih

Hullu ja sekava

Eilisen piti olla hyvä päivä. Hallittu, terve päivä. Tein halpaa ja hyvää ruokaa, kaalilaatikkoa. Iltapalaan asti meni aika hyvin, päivällä söin paljon kasviksia sillä välin kun laatikko valmistui. Ja vaikka söinkin sitä liikaa kerralla ja se vitutti ja halusin oksentaa, päätin että se oli kuitenkin hyvää ja terveellistä. Kunnes sitten tuli iltapalan aika. Ja kun se koko loppu kaalilaatikko oli siinä pöydällä edelleen ja se oli tosi hyvää ja halusin sitä, päätin, että vedän sitä vähän lisää. Kahden lautasellisen jälkeen vitutti taas kun ei voi tyytyä siihen yhteen. No, ei se vielä mitään, nythän olin sitten tarpeeksi saanut. Meni varmaan 15 tuskaista minuttia. Kunnes murruin ja otin "vähän" lisää. Ja lisää ja lisää ja lisää. Kunnes koko saakelin laatikosta, josta olisi siis riittänyt ainakin neljän hengen perheelle kunnon ateriaksi, oli jäljellä murenat. Joten samallahan sitten söin sen pois. Ja siellä kaapissa oli edelleen yksi levy tummaa suklaata. Söin sitten senkin. Niiden oksentamiseen tarvittiin 2 tuntia ja 8 (9?) oksennuskertaa. Kun ei ne vaan meinannut tulla ulos. Ja se suklaa tuntuu jotenkin uppoavan johonkin mahan pohjamutiin. Niin että kaikki muukin tulee siinä samalla ulos. Ja se suklaahan nyt varsinki oli pakko saada pois.

Ja nyt taas tappelen itseäni vastaan. Yritän ajatella mun hampaita. Rahaa. Läskejä. Jos menisin kauempaan kauppaan mättöostoksille, tulisi samalla liikuntaa. Mutta mitä vitun järkeä siinä nyt on?! Kun en mä voi koskaan luottaa siihen, että saisin edes kaiken ulos itsestäni niin etten lihoisi. Ja kun mä olen jo lihonut niin helvetin paljon. Hyi perse sentään. En oo ollut juoksemassa taas pitkään aikaan, vaikka aina on ollut kiva huomata kuinka siinä on kehittynyt. Ja pyöräily on kivaa. Kaali on hyvää. On ihana tietää, että tilillä on rahaa.

Joten miksi mä haluan syödä? Syödä niin, että suuhun sattuu, tuntee kuinka mahalaukku venyy, oksettaa, itkettää ja vituttaa? Yksi syy on ihan se ruoka. Se on hyvää, ainakin hetken. Se on yksi ihmisen perustarpeista. Sokeri ja rasva on luonnollisesti mahtavia energialähteitä, joten on normaalia himota niitä. Siihenhän ruokateollisuus perustuu.

Siihen se normaalius loppuu.

Mä haluan syödä koska mua ahdistaa, koska musta tuntuu pahalta. Mikä mua ahdistaa? Elämä, olemassaolo. Kun mä en halua mitään. Mulla ei ole mitään suuntaa, mitään tavoitteita, mitään elämää. Se että mä en tykkää itsestäni, se että en hallitse itseäni tai muita, en pysty kontrolloimaan. Se että mä en halua muita ihmisiä, se että mä tarvin niitä. Se että mä en osaa lohduttaa itseäni, se että mä en ole kokenut olevani rakastettu. Se että mä en halua tuntea vaan yritän kieltää sellaisen itseltäni. Se että mä olen niin väsynyt. Se että mä olen toivoton. Se että mä en näe mitään muuta tulevaisuutta kuin tämän saman alati pahenevan paskan.

En mä tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Kun en edes osaa päättää mitä teen seuraavat puoli tuntia.

Eli kyllä mulle on sikäli selvää miksi mä syön. Mutta ei se kauheasti auta sen hallitsemisessa. Tai sen korjaamisessa. Kun silti mä haluan. Osaksi myös koska se satuttaa mua. Sen takia mä röökiäkin poltan.

Onneksi tääkin loppuu joskus

Taas. VITTU TAAS.
Mun piti olla oksentamatta tänään. Selvisin jokin aikaa ihan hyvin. Tai en hyvin. Turvauduin puuroon ja omenoihin. Vähän kans tollasta kasvissoijasuikalepataruokaa. Ahmin epätoivoisesti omenoita, kunnes olin täynnä. Sitten kävin tupakalla, söin omenan, kurkkua, lisää omenoita. Suunnitelma oli vaan syödä niitä kunnes oon niin täynnä, etten pysty liikkumaan. Söin itseni täyteen. Ja olin saatana syönyt säännöllisin väliajoin, nälkä ei todellakaan ollut. Sitten ei vaan enää pää kestänyt. Vaikka maha oli valtavan kokoinen, kivistävän täynnä. Melkein litran paketti jätskiä ja 4 muffinssia. Kolmannen kohdalla alkoi yököttää, mutta loppuun söin. Oksensin neljä kertaa, paljon myös omenaa. Mulla ei varmaan kohta ole hampaita enää. Ne on muutenkin luonnostaan aika pienet ja köppäset ja nyt sulatan niitä joka vitun päivä tällä saatanan pelleilyllä.

Mutta täytyy myös todeta, että en mä erityisen pahoillani ole. Koska siinä vaiheessa kun päätinkin avata sen jäätelön, laskeskelin, että kalorit oli jo lähempänä 2000, mikä ei ole hyvä. Ja kun kerran oksensin myös omenaa aika paljon ja vaikka otetaan huomioon, että mättöpaskasta ehtii jotain imeytyä, kalorit on nyt pienemmät kuin ennen hulluuden hetkeä. Ja olihan se hetken hyvänmakuista.

Ne perkeleen sipsit vaan pyörii edelleen mielessä. Sellanen kunnon megapussi ja 2 dippiä ja sit vaan ahtaisin. Mutta sitten ainakin on pakko oksentaa. Meinasin jo tänään, mutta yritin selvitä edes päivän. Mutta en pystynyt. Musta on tullut ihan uskomattoman heikko. En osaa olla syömättä hetkeäkään, en osaa edes satuttaa enää. En osaa, en pysty. Se on säälittävää ja vitun noloa. Ja kun mä olen tehnyt hirveästi töitä sen eteen, vuosia, ja nyt se on poissa. Uskoisin, että se liittyy siihen, että terapiassa on johonkin vähän edetty ja puhuttu ihan oikeistakin jutuista. Mun pää on sekotettu, oon taantunut johonkin hirveään paikkaan, jossa tunteet on olemassa ja mä olen täysin hyödytön läskikasaihminen. Joten vittu mitä paskaa sekin. Nyt kun se tosiaan tässä kohta loppuu niin mä jään sitten vaan entistä karseampaan tilanteeseen. Ikinä ei ole jokapäiväinen elämä, jokaikinen hetki ollut tällaista. Näin herranjukeli vaikeaa. Kunnon sotaa itseä vastaan.

Että vittu kiitos. Vittu KIITOS.

Kiitos siitä, etten ole ikinä kokenut sellaista ahdistusta kuin viimeisen vuoden aikana.
Kiitos siitä ensimmäisestä kunnon itsemurhayrityksestä.
Kiitos paskoista lääkkeistä.
Kiitos kaikista niistä loukkauksista, joita mulle on "hoitohenkilökunta" jaellut.
Kiitos siitä, että ootte puhuneet mulle niin kuin asennevammaiselle idiootille.
Kiitos niistä ihanista hatusta vedetyistä diagnooseista.
Kiitos tästä orastavasta alkoholiongelmasta.
Kiitos tästä alati yltyvästä syömisongelmasta.
Kiitos tästä järkyttävästä itseinhosta ja koko itsetunnon romahduttamisesta.

Ja kiitos siitä, että nyt on ainakin selvää mitä mä haluan tehdä.
Mitä mun pitää tehdä.
Ja kukaan ei voi ainakaan sanoa, etten olis yrittänyt.

LIHON

Oon oksentanut tänään 10 kertaa. Hyvä, vittu jee.

OON NIIN VITUN TYHMÄ. Söin vaan vaikkei oikeestaan edes tehnyt mieli. Ja kun ei se kaikki tule ikinä ulos. Tuntuu että maha vaan imasee ittellensä varsinkin ne suurikalorimmat paskat.

Ja vieläkin tekee mieli sipsejä ja dippiä. Vaikka tiedän, että ensimmäisten parin kourallisen jälkeen ei edes maista enää mitään, suuhun sattuu ja oksettaa. Ja kun mulla on jääkaapissa 2 kermaviiliä, jotka pitäisi johonkin käyttää. Ja dippikin, jonka se mun kaveri jätti.

Miten mun ajttelu on yhtäkkiä muuttunut näin oksennuskeskeiseksi? Ennen söin juttuja, joissa on enemmän kaloreita, mutta laskin ne vaan mukaan ja yritin kompensoida muina päivinä. Nyt kaikki on oksennettavaa. Paitsi kasvikset, puuro ja itsetehty, tarkasti laskettu terveellinen ruoka. Tai niissäkin vaan pienet määrät. Heti kun maha tuntuu sellaistenkin jälkeen täydeltä, houkutus oksentaa on iso. Mun päässä tapahtui jotain kamalaa paaston jälkeen. Syöminen on lähtenyt ihan käsistä. Vaikka mun piti ruveta opettelemaan normaalia syömistä, vaikka mun piti jatkaa laihduttamista. En käsitä miten muutama viikko ja kaikki on ihan levällään. En oo moneen päivään laskenut kaloreitakaan kunnolla. Ja haluan vaan sitä alkoholia. Vaikkei sekään mitään auta. Ensimmäisten ihana nousuhumala on mukavaa, mutta siitä eteenpäin se on ihan turhaa. Ja kun mä yhdistän siihen aina ihan hirvittävät määrät ruokaa kun pelkään seuraavan päivän huonoa oloa. Ja sitten kun mulla on paljon ruokaa, mulla on myös paljon juomaa. Määrät on tuplaantunut.

Tappakaa mut, pliis.

väsyttää ja vituttaa

Haluaisin laulaa. Kunnolla. Ääni vaan ihan paska ja heikko nykyään kun en ole sitä käyttänyt.
Mähän oon kuitenkin laulamista ihan harrastanut. Ja tutkintojakin tehnyt.

HA! En ole kyllä sitäkään ikinä oikeasti osannut.

Se mun keskivertoa hiukan korkeammassa älykkyydessä on huono, että oon sikäli hyvä monessa, opin nopeasti, mutten oikeasti ole ikinä paras missään. En kunnolla.

Mulle esimerkiksi matematiikka on helppoa, mutta en mä siinä erityisen lahjakas ole.
Oppiminen yleensäkin on nopeaa ja helppoa, mutta aina joku on parempi ja nopeampi ja fiksumpi.

Voisin oikeastaan tehdä mitä vaan, mutta tiedän, etten olisi ikinä alan paras.

Ja kun en mä halua tehdä mitään. Ei mua kiinnosta tarpeeksi.

Vitun terapia. Oon kohta vuoden käynyt siellä ja nyt vissiin oon jotenkin alkanut viimein luottaa ja kertoa itsestäni. Oikeita asioita.
Ja kohta se loppuu.
Ja mä taidan oikeasti tykätä mun terapeutista. Luottaa siihen ja haluta kertoa sille asiota.
Hyvä ajoitus, vitun ääliö.
Mä voisin jatkaa tossa dkt-jutussa muuten, mutta kun siihen sisältyy se ryhmäpelleily. Ja mun pää ei vaan kestä sitä. Ei millään. Muutenkin se olis kaksi kertaa viikossa sitä ja muut opiskelu- ja elämäjutut päälle. Tuntuu heti niin työläältä.

Kiva kun sain tänään Kelasta kirjeen, jossa sanotaan, että mun pitää tehdä hakemus työkyvyttömyyseläkkeestä eli kuntoutustuesta eli sairauslomasta. Kun ääliönä luulin, että se psykiatri tekee sen, tai siis että se tekee sen lääkärinlausunnon, jolla mun sairauslomaa jatketaan. Ja nyt mun pitää vastata vammasiin kysymyksiin kuten "Milloin sairautesi on alkanut?" ÖÖ.. kun olin 12-vuotias. Vai se kun oon ollut "hoidossa"? Tai ""Mitä tutkimuksia sinulle on tehty?" Ei mitään, diagnoosit on pellen touhua ja mutu-tuntumaa.
Ja muutenkin, ne kysymykset on työssäkäyville, normaaleille ihmisille. Ei "normaaleille" opiskelijoille, joilla vaan ei kantti kestä. Jotka on heikkoja ja paskoja ihmisiä. Jotka ei vaan viitsi mennä töihin. Minä.

Joten kiva.

Entä jos vaan viillän?
Kunnolla.

Sekaisin päästään

Ei jessus mitä sotaa mun pääni sisällä käydään... Mä en meinaa osata päättää enää yhtään mitään. Mun mielihalut vaihtelee koko ajan. Siis viiden minuutin välein. Oon varmaan kolkytäkertaa tänään muuttanu mieltäni sen suhteen mitä syön, mitä teen ja varsinkin juonko kaljaa vai en. Mun alkoholihimot on ihan hirveet. Rupea nyt vielä alkoholistiksi, juu, hyvä. Siis ihan tosissani oon tänään ajatellut, että voin juoda, vaikka lupasin jo hoitaa siskon koiran päivälenkkeilyn huomenna samoin kun tänään. Kun sisko on kipeä, eikä voi kunnon lenkkiä tehdä. Ja justiinhan mä join lauantaina. Ja nukuin KOKO sunnuntain. Nukkuminen oli kyllä perkeleen kivaa. Oikeasti tuntui hyvältä kun oli alkanut taas sitä univelkaa kertyä.

Päättämättömyys ottaa päähän. Eikä mulla aina ole tällaista ollut. Siis ainakaan ruoan suhteen. Nyt joka päivä on niin epämääräistä sekoilua kun pää on täynnä ideoita, joista mikään ei tunnu hyvältä ja toisaalta haluan toteuttaa kaikki. Todella raivostuttavaa. Ja niin, sama ongelma sen suhteen mitä haluun kattoa. Oon aloittanut monenkin tv-sarjan seuraamisen, mutten sitten jaksakaan keskittyä ja unohdan mitä niissä on jo tapahtunut. Elokuviakin olis tarjolla, mutta en oikein jaksa katsoa.

Kun mikään ei kiinnosta tarpeeksi. Pienet tai isot asiat.

Hetkeksi sain jonkun ihme laihdutushulluuden ja keskityin vaan siihen ja oli helpompi olla. Sekin on kadonnut ihan täysin. Tai no toki yritän olla lihomatta, mutta en mä laihdu tällä touhulla. Tuntuu, että mä olen jossain tyhjiössä. Kellun vaan kaikkien vaihtoehtojen keskellä, mutten ole tarpeeksi lähellä yhtäkään, jotta saisin siitä kiinni. Epämääräisyys häiritsee tavallista enemmän.

Ja ilmoittaudun kahdelle kurssille yliopistoon. HA, varmaan saan ne tehtyä, toki. Hyi vittu kun oksettaa.