Vitun vitun vittu, haluun kuolla

Kirjoitettu 27.9.
En viiltäny. Epäonnistuminen pelotti vaan niin paljon. Join ja söin aivan vitusti. Keskiviikon aikalailla nukuin, illalla olin muutaman tunnin hereillä. Lopetin syömisen keskiviikkona ja torstaina, oli vaan pakko. Muuten olisin tehny jotain typerää, mikä olis vituttanu kauan sen jälkeen. Se helpotti kyllä oloa aivan valtavasti. Päässä oli niin rauhallista ja levollista kun syömistä ei tarvinnut miettiä. Ei tarvinnut miettiä mitään muuta kuin mitä sitä tekisi. Mitä huvittaisi tehdä. Hassua kuinka se taas onnistui noin vain. Päätin vaan, että otan vähän lomaa syömisestä ja ei siinä ollut mitään ongelmaa. Suolisto-oireet tuli kyllä heti torstaina. Oon selvästi saanut jonkinlaista vahinkoa aikaan viime vuoden paastoiluilla. Oli melko tuskaisaa kun perjantaina yhtäkkiä söinkin ihan normiruokaa. Ensin sh-polilla ja sit vanhempien luona.

Tänään 2.10.
Mun on taas pitänyt kirjoittaa, oon halunnut purkaa asioita tänne. Jotenkin se vaan on niin rankkaa ja vie mun kallisarvoista aikaani. HO. Huvittavaa kuinka musta tuntuu, että on kiire, vaikkei ole mitään päivätyötä tai opiskelua. Nyt oon taas kännissä, avasin viinilaatikon vähän yhdentoista jälkeen. Eli joo, vitun loistavasti menee. Masennus on pahentunut aivan perkeleesti sen myötä kun ruoan ja syömisen hallinta ja kontrollointi on hävinnyt. Mulla ei ole mitään mihin tukeutua, mitään minkä takia nousta aamulla ylös. Onhan mulla edelleen se J, mutta ei paljon auta. Ja sen takia varsinkin pitäisi laihduttaa, olla nätimpi. Alan olla oksettava. Vaikka se vakuuttelee toista.

Olin eilen luennolla syömishäiriöistä. Siellä puhui itsekin syömishäiriön sairastanut ihminen. Oli melko hyytävää tajuta, ettei se motivoinut mua parantumaan yhtään. Ainoa lohduttava juttu oli se, kun se sanoi että aina voi palata takaisin. Haluan niin helvetista palata aikaan viisi kiloa sitten. Kun ei ollut hiilariturvotusta. Kun maha oli pienempi. Kun vaatteet oli melkein jopa kiva juttu. Se sanoi, ettei parantumisen yrittämisellä menetä mitään. Musta kyllä tuntuu, et oon menettänyt aivan helvetin paljon. Kaikki kokemus elämänhallinnasta on mennyt. Itsekunnioitus varsinkin. Nyt tuntuu, että oon vaan täysin arvoton kasa paskaa kun en edes osaa olla lihomatta.

Olis ollut terapia tänään, mut en mennyt. Osaksi koska oon kipee eli flunssainen. Mut paljolti, koska en halua, ei huvita. Ei ole IKINÄ aikaisemmin ollut tällaista. Silloinkin kun todella tuntui, ettei se mitään auta ja terapeuttikin vitutti joka kerta, menin ja halusin mennä. Nyt tuntuu, että multa on lähtenyt kaikki. Kaikki toivo paremmasta, kaikki elämänhalu, kaikki ilo. Mulla ei ole mitään mihin tukeutua, mistä pitää kiinni. Sillä luennollakin kuvailtiin syömishäiriötä pelastusköytenä, joka otetaan käyttöön kun ei pysty käsittelemään omia kokemuksiaan ja tunteitaan. Yhdyn tohon ihan täysin. Nyt mä oon luopunut erittäin isosta osasta mun syömishäiriötä. (Saatatte huomata, että toistan sanaa syömishäiriö. Se on ihan sen takia, että se todella uppoaisi mun kallooni. Edelleen se on vaikea myöntää ja jos hetkenkin menee paremmin, oon vakuuttunut, ettei mulla ole mitään ongelmaa.) En laske kaloreita, oon syönyt PALJON  puuroa, leipää, perunaa eli sitä hirvittävän kamalaa ja vaarallista hiilaria. Oon luopunut tietyista kellonajoista, vaikka yritänkin suunnitella päivän niin, että söisin kolmen tunnin välein. Sain ateriasuunnitelmankin, mutta se on niin täynnä leipää/hiilaria, en voi millään sitä noudattaa. En hypi vaa'alla koko ajan. olin noin puolitoista viikkoa tietämättä mitä painan. Mut kaiken päälle, en nuku. Tai siis nukun, mutta laatu on paskaa. Oon niin helvetin väsynyt koko ajan, kaikilla tavoilla. Se tietenkin paskentaa kaikkea yleisesti ja vaikeuttaa elämistä. Silloin tulee himo kännäillä. Ja kun kännäilen, syön. Eli lihon taas lisää, vaikka se aiheuttaa mulle aivan valtavaa ahdistusta. Vittu kun oon fiksu.

Päässä on taas soinut "haluan kuolla". Se tulee aivan kutsumatta. Itkettää, mut ei se edelleenkään onnistu ilman seuraa. Se on (kai) positiivista, että onnistuin vähän itkemään Jn seurassa. itkin väsymystä ja läskejä ja se lohdutti. Se eilenkin oikein erikseen sanoi, että mä oon tärkeä sille, Mua rupes itkettämään, enkä oikein osannut reagoida. Se on liian ihana tällaiselle idiootille. Ja mulle tuli toissapäivänä sellainen ajatus, että lähtisin baariin ja ottaisin mukaani jonkun täysin randomin. Ihan vaan, että Jllä olis syy jättää mut. (Epäiröin kirjoittaa sanan "jättää", koska se viittaa seurusteluun, enkä edelleenkää oo varma voidaanko meidän juttua kutsua seurusteluksi. Vaikka oonkin siellä yötä harva se yö ja vähintäänkin nähdään joka päivä.) Se menee kotipaikkakunnallensa viikonlopuksi eli voin rauhassa sekoilla. Heti kun se sanoi, että on menossa sinne, rupesin suunnittelemaan kännäilyä. Bulimiabileet olis ollu vielä jokin aika sitten selkiö, mutta
MINÄ EN ENÄÄ OKSENNA. Sen mä todella haluan lopettaa. Aina voi laihduttaa, mutta oksentamisen tekemiä vaurioita ei niin vain korjata. Varsinkin ne hampaat.

Oon vitun ristiriitainen. Samaan aikaan haluan kuolla, eikä millään ole mitään väliä ja kuitenkin välitän oksentamisen aiheuttamista haitoista. Eilen kun päässäni suunnittelin tän päivän sekoilua, mä vähän pelkäsin itteäni. Että puolivahingossa tapan itteni. Tänään se on tuntunut pelkästään kivalta ajatukselta. Sikäli mulla on turvallinen olo, koska jos tuntuu, että saatan tehdä jotain, joka kaduttaa, voin soittaa vanhemmille, terapeutille (riippuen kellonajasta) tai ihan vaan päivystykseen. Hassua, kuinka sekin on muka nykyään vaihtoehto. Ennen oli täysin selvää, etten ikinä kehtaisi mennä "pahan olon" takia sairaalaan. Nyt se on oikeestaan vaan lohdullinen ajatus. Aina on ihmisiä, jotka yrittää auttaa. Aina on joku, joka voi ottaa vastuun sillä hetkellä kun ei itse pysty.

Tää teksti alkaa olla melkoisen pitkä.
Kiitos kaikille, jotka lukevat loppuun asti. Pelkästään se, että Blogger näyttää useampia katsomiskertoja auttaa.

Ja se, että mulla on 45 lukijaa <3 Aivan uskomatonta kuinka kivalta tuntuu, että ihmisiä kiinnostaa. Että joku jaksaa lukea. Että joku välittää.
Te olette kaikki ihan  hirveän tärkeitä. Eikä tää ole vain känni :D ihan oikeesti. Kyllä mä hävettävän usein kyylään, josko olis kommenttia tullut. Ja kuinka monta katselukertaa tekstit saa.

Se on kans pitänyt kirjoittaa, että multahan saa aina kysyä ihan mitä vaan ja kommentoida ihan vapaasti. En usko, että erilliseen kysymyspostaukseen tulisi kovin paljoa materiaalia. Joten pistäkää kommenttia jos vaan vähänkin siltä tuntuu.

Jos jos on jotain postausideoita, tänne vaan!

Tästä ei tule yhtään mitään

Auttakaa. Tappakaa mut.

Nyt on sitten tullut oikein kunnolla kerättyä sitä läskiä. Ihan tosissaan. Voidaan puhua jo reilusta neljästä kilosta. Koska oon vaan syöny. On tullut oksenneltua myös, mutta lähinnä syötyä. Hillaria, leipää varsikin. Koska oon idiootti ja antanut itselleni anteeksi sen, että oon syöny. Ajatellut, ettei se yksi päivä haittaa, Mutta kun nyt siitä on tullut melkeinpä jokapäiväistä. Maha huutaa hoosiannaa harva se päivä, mikä johtaa tietenkin siihen, että taas on maha kipee ja täynnä ilmaa koko ajan. Mun ei olis ikinä pitänyt ryhtyä "parantumaan". Miten mä saatoinkaan kuvitella, että voisin olla normaali? Että mun ei tarvitse laskea kaloreita (melkein 2 viikkoa ilman laskemista!), saada miinuskaloreita, tuntea nälkää 24/7. Miten, miten mä voin olla näin helevetin idiootti??!! En mä osaa syödä normaalisti, mä en voi olla rento syömisen suhteen. Mä en hallitse hiilaria. Nyt pitäis taas kerran vetää ne ihan minimiin ja kärsiä monen päivän vieroitusoireet. VITTU Se vitun mieskin vaan kehuu kun oon muka niin söpö ja näytän hyvältä. Aloin jo melkein uskoa. Tuntui jopa kivalta kun sh-polilla sanottiin, ettei sais enää paino mennä alemmas. Tuntui siltä, että mä saan syödä. Hetken tuntui siltä, että hyvä tästä tulee. Mutta ei tule. Ei todellakaan.

Piti mennä Kelaan tänään jonottamaan kun olen niin typerä, etten oo sitäkään saanut hoidettua ja nyt on tosissaan rahat loppu. Mahaan vaan sattuu niin perkeleesti ja tuntuu vitun krapulaiselta. Eilenkin piti sit vetää vituiksi kaikki, olin jo kertaalleen syönyt ja oksentanut. Melkein nukahdin jo yhdeksän aikaan, mutta J tuli käymään, olin niin väsynyt, että jäin kotiin, en saanutkaan unta, söin. Ja jatkoin syömistä. Ja jatkoin lisää. Varmaan vähintäänkin kolmen päivän verran energiaa. Ja ei, en oksentanut. Koska en vaan jaksanut ja se on niin raskasta. Vajosin vaan lattialle itkemään kun mä en saatana enää jaksa tätä. Liikuntasuunnitelmat oli eilen vielä kovat, nyt tuntuu enemmänkin siltä, että haluaisin kaikkein eniten vaan lopettaa syömisen. Jääkaappi vaan on aivan täynnä kasviksia, jotka menee huonoksi. Salaattikin on ollut siellä vaikka kuinka kauan kun on tullut vedettyä kaikkea muuta naamaan. Melkein tosissani taas harkitsin itseni puukottamista. Ihan kunnolla tohon keskivartaloon. Sen luulis aiheuttavan sen verran vahinkoa, että joutuisin sairaalaan ja voisin olla syömättä. Tai ainakin syödä vähemmän. Kyllä, tiedän, vitun hullua. Hyvin mahdollisesti aiheuttaisin jotain pysyvää vahinkoa mahaan  ja suolistoon, vatsanpeitteisiin ja lihaksiin. Vaan sen takia, että mun ei tarvitsisi miettiä syömistä näin paljon. Etten jatkaisi tätä lihomista.

Keho tosin antoi merkkejä paremmasta voinnista tossa viime viikolla. Nimittäin kuukautisten muodosssa. Viimeksi joutunut niistä kärsimään tammikuussa joten tuli pikkusena yllärinä. Ja vitutti. Se on niin inhottavaa. Ja aiheutti järjetöntä ruoanhimoa ja unettomuutta. Että vitun kiva kun voin paremmin. Mitä paremmin mä voin fyysisesti, sen huonommin menee henkisesti. Mun on niin paljon helpompi olla itseni kanssa kun on nälkä, heikottaa, sydän hakkaa ja väsyttää. Keho ei reagoi enää niin voimakkaasti syömiseen, ei oo ollut niin usein nälkä, päässä ei heitä aina kun nousee ylös. Mutta nyt mä haluan vaan kuolla. Haluan hakata itteni. Hypätä mereen. Ihan mitä vaan.

Mä en vaan pääse yli siitä kuinka typerä mä olen. Miksen mä ole jo oppinut, etten mä voi syödä? Jos vetäisin vaan nesteitä tänään, mahakin sais lepoa. Pakko vaan mennä joogaan. Ja edelleen sinne Kelaan. Vaatteitakin pitäis pestä jos aikoo ihmisten ilmoille mennä. Juokseminen olis kans hyvä. Tai pyöräily. Normisti listaisin tähän ruoanlaiton, mutta hyi saatana kuinka ällöttää koko ajatus. Tää kämppäkin on helvetin saastainen taas.

Herranjumala kuinka huono olo... Maha pömpöttää ja tuntuu täydeltä. Oksettaa, mutta ei siitä tule mitään. Tungin jo sormet kurkkuun, mutta ei tunnu missään. Vittu.

Vitun vaikee elämä

Paha mieli. Ahdistaa. Haluun kuolla. Se soi taas päässä.

J on vitun ihana. Oon ollu sille hiton rehellinen ja suhtautuu kaikkeen ihan saakelin hyvin. En tajua. En oikeesti tajua sitä. Miten onkin kohdalle osunut tollanen ihminen?! Se on niin huomaavainen ja rehellinen. Mä pystyn olemaan melko lailla oma itteni. En toki ihan täysin, mut paljon enemmän kuin olisin ikinä voinu kuvitella. Eli sen suhteen pitäis mennä ihan saatanan hyvin. Perjantaina juotiin vähän viiniä ja mä pystyin olemaan muka ihan ok kaloreiden suhteen. Syötiinkin siinä ruissipsejä ja yöllä vielä jumalauta ranskalaisia ja leipää. Muutenkin 2 edellistä päivää meni törkeillä kaloreilla. En vaan ymmärrä miten se syöminen ei meinaa auttaa nälkään. Kun vaikka kuinka vedän ruokaa naamaan, silti tekee mieli lisää ja on ihan oikea nälkä.

Torstaina olin sh-polilla ja se oli mulle lupa syödä. Vaikka se ahdistaa ja hävettää ja itkettää pelkkä ajatus mennä sinne syömään ensi perjantaina. Hyi perse. Silloin otetaan myös paino ja taas se tarkoittaa mulle sitä, että on pakko laihduttaa sitä varten. Eli kolme päivää meni isommilla kaloreilla ja oikein uhoavalla motivaatiolla, että minähän pääsen tästä syömishäiriöstä eroon. Juu, vitun loistavasti menikin sit eilinen. Olin taas yötä Jn luona. Nukuttiin aika pitkään ja syötiin aamupalaksi jäätelöä. Mikä oli tietenkin virhe, jäätelösessiot on himottanut muutenkin jo monta päivää ja sen pienen määrän jälkeen vasta heräsikin niin hirvee himo siihen, että oksat pois. Silti söin sen luona vielä leipää ja vitusti juustoa. Heti kun pääsin viiden aikaan kotiin kun se meni kaverille saunomaan, lähdin kauppaan ja kotiin sessioimaan. Ja voi kuinka se syöminen tuntui hyvältä. En käsitä miten mulla voi olla koko ajan jotenkin aliravittu olo, ruoka tuntuu niin ihanalta ja rauhallisesta syömisestä ei tule mitään. Perjantaina vetelin kukkakaalta niin hirveessä paniikissa, että puraisin haarukkaa ja hampaasta lähti jumalauta pala. Että vitun kiva juttu. Silti vedin 2 kierrosta oksentelua eilen. Vähän pelästyin kuinka ihanaa se oli. Ja kuinka helposti se tuli. On ihan varma, että kestää kauan ja vaikeaa tulee olemaan, mut jumalauta kun tuli sellainen aivan nostalginen fiilis. Oksentaminen tuntui samalta kuin joskus kauan sitten kun se oli uutta ja jännää ja pelkästään kiva asia. Vähän pelottavaa. Luulin jo, että suurin viehätys siitä olis kadonnut ihan senkin takia, että se on ollut niin vaikeaa viime kertoina.

Kohta lähden taas vanhempien luo kattelemaan kun koirat riehuu ja syömään ruokaa, jonka kaloreita ei voi laskea. En laskenut aamupalaakaan ja oon varma, että siinä oli aivan liikaa kaloreita ja inhoan itteäni. Enkä todellakaan voi ajatella oksentamista tänään, sovittiin jo Jn kanssa pyörälenkistä kun tuun kotiin. Tuntuu jo tarpeeksi pahalta kun suoraan valehtelin sille eilisestä. Oksentamisesta en voi sille kertoa. Se on liian ällöttävää ja häpeällistä touhua. Nyt vaan taas vähän verenpurkaumia silmien ympärillä. Pelottaa, että äiti tai joku kysyy niistä. Eilen pahimmassa oksennusväsymyksessä tuntui taas, että haluan vaan sanoa suoraan kaikille kuinka vitun oksettava paskaläjä oon. Sitten taas hetken päästä kun ehdin vähän toipua, tuntuu erittäin typerältä idealta kertoa ihmisille tästä puuhasta.

Oksettaa. Ihan pelkkä ahdistus, mutta myös se liian iso aamupala. Tää on liian vaikeeta. En haluais ajatella mitään. Liikunta pyörii kans päässä, mut nukkumisesta taas huomaa, et nyt pitää ottaa rauhallisemmin. Eli pakko pitää syöminen hanskassa.

Äääääää. Vittu.

Vihaan itteeni, listikää mut nyt heti pliis

Oon oksettava. Läski. Paska ihminen. Valehtelen päin naamaa. Hymyilen ja huijaan.

Ei menny ihan putkeen se koirienhoitokeikka. Sellanen kolmen päivän oksennusputki. Mun pää ei vaan kestänyt sitä nälkää, ahdistusta ja päälle vielä eri paikka. Ja niillä ei edes ollut mitään erikoista kaapeissa, ainoa herkku oli paketti Dominoita, jotka vedin sit perjantaina. Mä kuitenkin vielä ihan illallakin sinnittelin ja laskin kaikein, vielä hunajasuolapähkinöidenkin kohdalla punnitsin ne ja kuvittelin, että kestän. Mut joo, lervailuksi meni. Lauantaina menin vanhempien luo niin koirat sai juosta ja uida. Siellä sellasta aika paniikinomaista syömistä. Oksensin siellä, onneksi sain selitettyä vessassa oleskelua sillä, että söin liikaa mansikoita. Hävettää myöntää, mut menin vielä erikseen metsäänkin oksentamaan, koska isä oli sisällä päikkäreillä. Jotain hyötyä siitä, että on paskat polvet, ne nimittäin oikeesti jäykistyi huonosta istuma-asennosta johtuen ja sain syyn käydä kävelemässä keskenäni rannassa ja verrytellä polvia. Eli oksentamassa metsässä.

Ei muuten mitään ihan hirveitä verenpurkaumia, vasta sunnuntaina viimeisellä kierroksella tuli selkeitä pisteitä toisen silmän ympärille, mut ei kukaan oo erikoisesti niitä kattonut. Ne näyttää pisamilta. Perjantaina olin oikein hellävarainen, mut mun oksennusrefleksi on vaan niin heikko, että oli pakko ottaa hiukan väkivaltaisempi ote jo lauantai-iltana.

Eilen olin vielä siellä koirien luona ja kun lähdin oli vielä ihan varmaa, että lervaan kotona, mut onneksi en, koska se vitun bestman tuli käymään illalla. Se sanoi, että oli ollut ikävä ja se olis halunnut, että meen yöksi sinne. Sanoin etten jaksa vaikka oikeesti en vaan halunnut. Se tais vähän loukkaantua. Se oli kyllä selvästi innoissaan kun se näki mut ja mäkin olin vaan pelkkää hymyä ja pusuja siinä, vaikka oon vaan ollut tyytyväinen kun on ollut hyvä syy olla näkemättä sitä. Oon vitun kamala ihminen. En oo hetkeäkään kaivannut sitä ja kun se on laittanut viestiä ja kysellyt miten on päivä mennyt mua vaan ahdistaa. Ja kun se ei todellakaan johdu siitä, mussa on vaan vikaa. En vaan tunne mitään erityistä sen kanssa. Mietin vaan kuinka mun maha pullottaa ja oon niin ällöttävä. Varsinkin eilen kun oon oksentelun jäljiltä hiton turvonnut. Paino pomppas heti melkein kaksi kiloa ylöpäin. Nyt se tosin on jo vähän tasoittunut.

Perjantaina on sh-polin lääkärikäynti. Ja oikeesti ajattelen, että pitää laihduttaa sitä varten. Kuvittelisin, että mut punnitaan ja haluan, että se olis pienempi kuin viimeksi. Että olisin jotenkin uskottava syömishäiriöinen. Vittu oon tyhmä. Koko aamun oon miettinyt, että pitää mennä lenkille, juoksemaan. Mutta kun kauhee nälkä taas ja varsinkin toinen polvi on ollut koko viikon hemmetin huono. Ja tiedän, että aamupalasta tulee taas törkeen huono olo. Sit mun pitää taas pari tuntia vaan maata ja toipua siitä.

Paha mieli. Ahdistaa. Itkettää. Terapeutille soittaminen tuntuu taas vaikeelta tän tauon jälkeen. Äsken kyllä yritin, mut ei se vastannut.

Niin perkeleen sekaisin

Miten voi olla näin ristiriidassa ittensä kanssa jatkuvasti? Ajatukset heiluu järkevyyden ja typeryyden välissä aivan koko ajan. Mä oon keventynyt hääpäivän aamusta 1,7 kiloa eli siinä oli välissä jäätävät juomingit ja syömingit. Kalorit on viikon heilunu 1100 paikkeilla ja oon liikkunutkin. Sunnuntaina olin juoksemassa pitkästä aikaa ja muutenkin tullut sellaista perusaktiivisuutta enemmän, enkä oo vaan maannu kotona. Ja oon ihan täpinöissäni mun painosta. Siis tää on jotain niin uskomatonta. Vaikka vähän aikaa sitten sanoin, että rupeen liikkumaan ja syömään enemmän. Ja tällä tyylillä ei kauaa mene kun se mun tähänastinen "viimeinen raja" tulee vastaan eli jonka alle en sais mennä. Siis ihan itse joskus asetin sen rajaksi. Varsinkin kun en mä halua olla laihaläski tai lapsen näköinen ja fyysisesti heikko. Ja lihakset painaa. Mun bmi on nyt 20,4 eli ihan hyvä turvaväli ylipainoon. Mut siltikin mä takerrun juurikin tohon. Että mä olen normaalipainoinen eli en mä voi noin vain syödä, koska ei mulla ole mitään tarvetta nostaa painoa.

Pyörin tänään vähän vaatekaupoissa. Senkin pitäis mulle jotain kertoa, että vaatteet on nykyään kokoa S ja XS. Ja joskus ajattelin, että siitä ainakin tajuan mitä koko mä olen. Mut onhan tässä nyt jumalauta ylimääräistä. MUTTA kun se pitäis ottaa liikkumalla pois. Miksi mä en voi tehdä niin? Koska jos mä liikun enemmän, pitäis myös syödä enemmän ja jumalauta miten on mahdollista, että siitä on tullut näin vaikeaa? Ollaan hengailtu sen bestmanin kanssa ja en oo syöny kertaakaan sen edessä, lukuunottamatta palaa banaanista, jonka otin hetken mielijohteesta vastaan. Ja oon ollu pari yötä sen luona ja siis pitkiä aikoja mennyt syömättä sen takia. Yhtenä iltana oltiin pyöräilemässä ja tultiin mun luokse ja olin aivan todella tosissani syömässä jotain. Mutta en pystynyt. Vaikka olisin voinut ihan normaalisti punnita kaiken ja laskea kalorit. Ja oon vähän yrittänyt sille selittää mun vammasuuksiani. Otin rahkankin jääkaapista pöydälle kunnes järkyttävän ahdistuksen takia luovutin, enkä syönyt. Mä en osannut odottaa, että olisin seonnut niin pahasti toisen ihmisen seurassa. En pystyny kattomaan siihen päinkään hetkeen ja halusin vaan ajaa sen ulos, ettei sen tarvis kattella tällasta. Sanoinkin, ettei sen kannattais olla mun kanssa tekemisissä. Vastas vaan, että on aikuinen ihminen.

Joo aika paljon tuli vietettyä viime viikolla aikaa sen kanssa. Nyt se meni kotipaikkakunnalleen vanhempiensa luokse, joten saan olla rauhassa. Siis nimenomaan rauhassa. Mä kyllästyin vähän jo. Oon aika kauhee, mut nyt haluaisin vaan perua koko jutun. Ihmiset on niin uuvuttavia. Parin päivän jälkeen alkoi mennä hermot siihen kun se puhuu koko ajan. Vittu. Ja vaikka se, että se pitää mua kivannäköisenä ja haluaa koskea muhun oli ensin jännää ja kivaa (tosin ihan ensin ahdistavaa ja luonnotonta), ei oikein huvita enää. Vaikka ei ollakkaan mitään vakavaa puuhailtu. Oon vasta pari kertaa ottanut edes pitkähihaisen pois sen kanssa. Ei muuten sanonut mitään mun arvista. Kysyin kyllä, mut se vastas vaan, että mä kerron jos haluan. Se on vielä oikeesti todella kiva ollut koko ajan, eikä painosta mua mihinkään. Silti haluan vaan siitä eroon, olis niin paljon helpompaa.

Sain muuten siskon vanhan Polar Loopin tänään. Jei, auttaa varmaan ihana sikana tähän pakkomielteisyyteen. Ja tuntuu, että koko ajan sit pitäis tehdäkin jotain, mikä on tietysti sen tarkoitus. Nyt suunnittelen aamulenkkiä ja voisin viedä siskon koiria ulos ja voisin mennä juoksemaan ja voisin tehdä lihaskuntoa ja voisin mennä salille. Enkä vieläkään pysty myöntämään, että mulla olis syömishäiriö. Se jotenkin tuntuu niin isolta jutulta. Nyt mä vaan oon vähän sekaisin. Oon kyllä tosissani yrittänyt työstää tätä, että saisin sen sanottua ittelleni, edes mielessä. Koska kyllähän mä sen tiedän. Paitsi sitten kun tulee syötyä enemmän, tänään aamulla vedin tosi ison aamupalan, yli 500 kaloria kerralla. Siinä kun katoin sitä niin hoin vaan kuinka syömishäiriöiset ei vetele tällasia annoksia. Vaikka mun olo oli todella väsynyt ja heikko. Vaikka keho kuinka yrittää sanoa. Ens kuussa taas sinne sh-polille, jospa se auttais. Koska täysin selväähän on, etten mä pysty kovin paljoa muuttamaan tätä ilman apua. Sen takia heinäkuun alussa annoin vaan ittelleni luvan laihduttaa vielä hetken keinolla millä hyvänsä. Koska se jatkuva miettiminen ja soutaminen ja huopaaminen yksin on vitun inhottavaa. Mä tartten apua. Jännä kuinka sen myöntäminen ei ole niin vaikeaa, vaikkakin se on häilyvää, koska heti jos menee hetken paremmin, mä kuvittelen olevani ihan fine yksinkin.

Hermostuttaa

Miten naputtelu voikin olla niin ylitsepääsemättömän raskasta? Oon taas halunnu kirjottaa ja järjestellä ajatuksia, mutta kun en mä jaksa. Siis mä en vaan saatana jaksa. Mä oon aivan helvetin väsynyt ja mua nukuttaa melkein koko ajan. Siihen ei auta syöminen, syömättömyys, liikunta tai lepääminen. Keskiviikkona nukahdin tunnin kävelyn ja ruoan jälkeen joskus viiden jälkeen iltapäivällä. Heräsin puoli kahdeksan aikaan. Ja menin  taas kahdeltatoista nukkumaan. Oon kyllä saanut nukuttua enemmän kuin pitkään aikaan, nukahtaminenkin onnistuu ilman tuntien pyörimistä tai lääkkeitä. Tuntuu vaan, että mikään määrä ei riitä. Kai mä oon vaan niin uupunut. Ja tätä on jatkunut niin kauan. Mun on vaan vaikee sietää tällaista heikkoutta kun ei sille ole mitään "kunnon" syytä. Kun niissä labroissa ei näkynyt mitään niin päässä vaan vikaa. Eli ei mun tarvis niin välittää, että nukahdan keskellä päivää ja syöminen on fyysisesti vitun raskasta. On heti niin heikkoläskipaskafiilis. Mut on mun vähän pakko vaan uskoa, että keho ei jaksa.  Koko torstain makasin. Eilen tuli sentään liikuntaa. Sen seurana jatkuva huono olo. Pää on ollut taas tosi kipee parina pävänä ja se aiheuttaa yököttävää oloa. Huimaus, heikotus ja voimattomuus. Kaikki kuuluu mun perusoloon.

On ne häät muuten tänään. Oon vitun typerän asun kans valinnut, mut minkäs teet kun mikään kiva ei sovi päälle. Tulee vissiin kuitenkin kiire, vaikka pelkäsin, että mulla on liikaakin aikaa hermoilla. Mut kun pitää miettiä miten saadaan kaikki ihmiset ja tavarat juhlapaikalke ja kuka pystyy ajamaan illalla. Mä olisin halunnut meikata ja pukeutua rauhassa. Kampaaja kuitenkin vasta puoli yhdeltä, eikä oo oikein järkeä mennä suihkuun tai ruveta meikkaamaan ennen sitä, meen sinne pyörällä ja hikoan kuitenkin. Ne polttarit oli hyvää harjoitusta kyllä, parempi keskittyä syömiseen kuin juomiseen, mutta vitun tarkkana saa olla. Täysinäinen olo on vaan niin vitun kamala ja vaatteetkin on sellaset, että maha rupee näkymään jos se ihan hirveesti pömpöttää. Ja haluun kuitenkin kivan pikkukännin, että kehtaan tanssiakin. Rupee varmaan kyllä nukuttamaan joka tapauksessa niin pirusti, et en tiexä yhtään.

piru

Eilen:
Uu, ku iski ahdistus päälle. Laihdutusahdistus. Maanantain juopottelun ja syöpöttelyn jälkeen paino tietenkin nousi ja nyt tuntuu, että on kauhee kiire saada se taas alas. Pitäis mennä lenkille. Vittu ku siitä on kauan kun oon viimeksi ollut minkäänlaisella lenkillä. Eilen tuli vähän vahingossa "vaan" 1300 kaloria, mut voi jessus kun se tuntui hyvältä. Haluun vielä vähän pienentyä. Piti kyllä ruveta liikkumaan, mut ei huvita. Kiva kun maksan sitä salijäsenyyttä, enkä oo käyny siellä pariin kuukauteen.

Tänään:

Mulla pyörii koko ajan jonkinlainen pätkä uutta blogitekstiä päässä, mutta en jaksa miettiä tarpeeksi, että saisin enemmän kuin 5 lausetta aikaiseksi. Oli kyllä pirun kivaa eilen kun se paino oli mennyt alaspäin, nyt taas vaihteeksi toiseen suuntaan, koska oon syönyt pitkästä aikaa kaalisalaattia. Se ei meinaa ihan noin vaan sulaa ja koko eilinen oli kyllä niin hemmetin inhottavan turpea olo. Mut kaali on niin hyvää! Varsinkin kun nyt saa varhaiskaalta, nami nam, ja nyt sitä on taas aika paljon kun oltiin eilen äitin kanssa kaupassa. Ja oh btw, otin tortillatarvikkeita! Oon haaveillut niistä pirun kauan, mut olin aatellut, että teen ne salaatinlehtiin tai ihan vaan jonkinlaisena muhennoksena. Mut ei, taas tein aika nopean päätöksen. Mua on ruvennu pelottamaan ihan perkeleesti. Mulla on tullu paljon useammin näitä "ihan sama"-hetkiä, jolloin laihduttaminen vähintäänkin hidastuu. Nyt varsinkin kun oksentaminen ei oo vaihtoehto, oon ollu huomattavan rento varsinkin hiilarien suhteen. Toki oon laskenu kaikki kalorit, mut oikeesti pelottaa välillä, että en jaksakaan enää, luovutan ja alan paisua. Ei, saatana. Mun pää ei oikeesti kestäis sitä.

Tänään sentään vihdoin liikuntaa kun meen koiravahdiksi. Piti eilen mennä lenkille, mutta syöminen nukutti taas niin törkeesti, että en sit saanu taaskaan aikaiseksi. Vituttaa nää täysin ennalta-arvaamattomat reaktiot ruokaan. En halua syödä, koska usein en sit sen jälkeen saa mitään tehtyä kun joko tulee vaan huono olo tai silmät ei pysy auki. Kai se siitä ahdistuksesta tulee kun ei mitään fyysistä vikaa ollut. Vitun hullu siis.

en jaksais tätä yhtään

Vittu. Vitun helvetti, miksi mä en saa nukkua?! Siis oon oikeesti niin vihainen kun en taaskaan saanut unta ennen kahta. Mun piti herätä kaheksalta, kun piti saada autokin vietyä äitille ennen puolta kahta. Heräämiseen meni 1,5 tuntia. Nukahdin vaan heti uudelleen. En kyllä ymmärrä miten oon ruvennu reagoimaan mielipahaan ja ahdistukseen sillä, että suunnittelen syömisen lopettamista. Siis oikeesti, yöllä kun unettomuus vitutti niin saatanasti, ensimmäinen reaktio on lopettaa syöminen. ? Öö..? Mitähän persettä se auttais?! Toinen hieno ongelmanratkaisukeino, joka tuli siinä mieleen oli sessiointi. Niin.

Taisi olla melkoista itsepetosta ilmassa eilen kun kirjotin ton edellisen tekstin. Nimittäin nukkumisen esti nimenomaan vaatteista ja ruoasta tuleva karsee ahdistus. Kaikki vaan pyöri päässä ihan hirveellä voimalla. Nyt taas vaan vituttaa koko juttu, liian vaikeeta kaiken miettiminen. Eikä oo vieläkään vaateongelma täysin ratkaistu. Miksi kaikki vaatteet on nykyään neliön mallisia? Suunnilleen jokainen vähänkin kiva paita on hihaton neliö, joka ei todellakaan ole hyvä malli mulle. Ja kun sit aina se hihaongelma, turha ostaa mitään nättiä paitaa jos se pitää peittää jollain rumalla villatakilla.

 Ei muuten tullut sitä 1500 täyteen, mikä oli kyllä taas helpotus. Paino ei liiku mihinkään, en oikein tajua. Tekis vitusti mieli vetää kännit. Mut sit aikalailla koko huominen menis vaan makasmiseen. Vaikka en kyl tiedä jaksaisinko muutenkaan huomenna mennä taas kattomaan niitä samoja vastteita. Niin, ainakin nukahtaisin kun nyt joisin. Tällä menolla oon ihan pihalla koko lauantain kun alotetaankin niin aikaisin aamulla.

Haluun shoppausassarin

Vaateostokset, voi yök. Jotain löyty, mut vaikeeta on kun kaikki on jotenkin mun päällä rumaa... Tai sit hihat ei peitä tarpeeksi tai vatsamakkarat näkyy tai se on liian kallis. Tai se, että näköjään suuntaan oikeiden kesävaatteiden luo, mikä on kummallista kun en oo ikinä sellasia päälläni pitänyt, mut on niin perkuleen kylmä, ettei tuolla voi millään pienellä vaatetuksella kuleksia. Oli hassua kyllä todeta näyttävänsä pieneltä. Kun noissa mun liian isoissa rytkyissäni näytän sellaselta raukalta, nälkiintyneeltä lapselta kun oon niin lyhytkin :D Tosin sit kun on oikeen kokoiset vaatteet päällä niin en mä kyllä laiha oo, melko tukevaa tavaraa. Vaikkakin oon pystyny nyt olemaan jopa jossain määrin tyytyväinen. Ainakin silla lailla, että oon sellanen keskikokoinen, en laiha, mut en lihavakaan. Toki voisin haluta olla vähän sirompi ja varsinkin kiinteämpi, mut sehän vaatii juurikin sitä liikuntaa. Ja siis hemmetin jännä juttu niiden polttarien suhteen: mä taidan jopa odottaa sitä herkkujen syömistä. Enimmäkseen kauhulla, mut myös vähän innolla. Kun eilen mun pää rupes illalla vaan pyörittelemään miljoonaa leipomusideaa kun yritin mennä nukkumaan. Silloin ahdisti niin perkuleesti, mut nyt alan tottua ajatukseen. Tosin se seuraava päivähän on se kamala paikka kun alkoholi haihtuu ja selvin päin ajattelee kaikkea mitä tuli syötyä. Plus, että hyvin mahdollisesti tulee kaikille jotain evästä sieltä mukaan kun se mun sisko on herkkusuu ja aateltiin tehdä kunnolla kaikkee. Sekään ei saa tuhottua ihan niin paljoa makeaa yhdessä illassa.

Välillä kuitenkin ajattelen, että nyt jos koska pitäis säästää hulluna kaloreita, jotta voi sit lauantaina syödä. Mut ehkä mä oon tässä muutaman viikon aikana saanut sen verran säästettyä, etten liho satakiloiseksi yhdessä päivässä. Tänäänkin ajattelin ihan reilusti vetää ruokaa, oon sentään kävelly suurimman osan päivästä ja huomennakin pitäis jaksaa mennä. Ja nukuin viime yön taas huonommin niin sille olis tarvetta. Taitaa tulla jukolauta 1500 täyteen. Aika järkyttävää. Pari päivää sitten se oli alle tuhat... Hyi saakeli, nyt pisti ahdistamaan.

Sain muuten ajan ravitsemusterapeutille. En oikein käsitä miksi. Ei sillä voi mitään uutta tietoa mulle ainakaan olla. Eikä mua kiinnosta kenekään tekemät ruokasuunnitelmat jos se on tarkoituksena. En mä tiedä enää koko shpolista. Mähän vetelen täällä menemään ihan ittekseni. Kai.

Sekopää, lällällää. Haluun leipää.

NÄLKÄ
KARSEA NÄLKÄ

Oon sit kipee ihanasti. Sunnuntaisen oksentelun jälkeen alkoi tuntua kurkku oudolta, mut pistin sen edellämainitun piikkiin. Mut ihan rehellinen flunssa tästä kehkeytyi. Nostin kaloreita hukeasti yli 900. Eli edelleen alle tuhat, mut tänään menee kyllä yli. Aattelin lisätä syömiskertoja viiteen ja jos vetelen noin 200 kaloria aina kerralla niin siitä tulis se tuhat. Hyi. Tunnen itteni kyllä vaan niin heikoksi läskiksi kun en pientä nälkää ja flunssaa ja unettomuutta kestä. Painokin jumittaa, jopa noussut niin vastaushan on syödä enemmän, toki. Mut en mä lihonut ole, ei se ole mahdollista ja haluisin mahdollisimman nopeesti eroon tästä taudista. Eilenkin olin hyvinkin motivoitunut syömään yli tuhat kaloria ja iskin iltapuuron sekaan pähkinöitä ja laskin vasta jälkeenpäin. Ja olin siis vakuuttunut, että se nousee yli tonnin, mut hups vaan, olinkin syönyt sen verran pieniä annoksia päivällä, että loppulukema oli 965. Ja olin vaan ihan sairaan tyytyväinen, helpottunut, onnistunut. Ja ehti siinä vielä tulla nälkäkin vähän, syömisen esti osaksi myös se, että mahaan kertyi taas kummallisesti ilmaa, sitä on ruvennu taas tapahtumaan useammin. Hassua kuinka tulee näitä samoja "oireita" kuin paaston aikana, vaikka tää on aika kaukana paastosta.

Rupesin muuten eilen vähän haikailemaan salille, lenkille, pyöräilemään. Mikä on kai hyvä, koska siihen en rupea yhtään ennen kuin oon syöny edes jonkin aikaa enemmän. Ihan niin sekavaksi en halua ryhtyä, että menisin tällaisilla kaloreilla liikkumaan. Ton liikkumisen suhteen vaan tuntuu niin vittumaiselta kun munhan pitäis alottaa se aivan jäätävän hitaasti ja rauhallisesti. Ylikunnon ja tän ruokapelleilyn takia. Enhän mä oo enää edes käyny kävelyillä tai yhtään mitään niin sais ainakin viikon verran tyytyä todella kevyeen kävelyyn ja pyöräilyyn. Ja se jos mikä vituttaa niin perkeleesti. Mut kyllä mä tänäänkin peilin edessä totesin, että mun ruhoni on nyt just sellanen, että siitä saa edes siedettävän näköisen nimenomaan liikkumalla sen rasvan pois ja kasvattamalla lihasta tilalle. Ei tästä nälkiittymällä mitään kivaa tule. Entistä löllömpi vaan.

Vähän ihmetyttää tää nukkumisen vaikeus. En oo saanu enää päivisin nukuttua yhtään ja yötkin on tosi huonoja. Viime yö oli poikkeus kun en hikoillut yhtään! Ja selvästi auttoi jo seki kun ei ihan niin räkäseltä tunnu nyt. Ja paino toki jumittaa senkin takia kun en saa nukuttua. Ainakin mun kohdalla sillä tuntuu olevan ihan hemmetin iso vaikutus.

Eli tällä hetkellä olisin menossa siihen järkevämpään suuntaan. Vaikka samaan aikaan tekis mieli kaljaa ihan vaan sen takia, ettei nää ajatukset häiritsis niin paljon. Oksentaa ei voi, se on pannassa ainakin vielä viikon, koska se alkoi jo viimeksi olla niin vaikeaa ja ens lauantaina on siskon polttarit ja verenpurkaumat ja palloposket ei oo hyvä lookki. Ja en edes tiedä tarkalleen mitä me tehdään kun ihmiset haluu ottaa sillai rennosti ja mennä fiiliksen mukaan. Mut jos me ollaan menossa johonkin baariin (hyi) olis taas pikkupakko raahautua vaateostoksille. Helkatti. Inhoan sitä puuhaa niin perkeleesti, mut mä en oikeesti omista paljon muita vaatteita kuin ihan perus arkijuttuja ja urheiluvaatteita. Niistäkin on suurin osa turhan isoja. Eli sitäkin varten pitäis kerätä voimia.

Siis oon syöny 2 tuntia sitten ja mulla on ollu nälkä ainakin puolitoista. Vittu. Syömisestä vaan tulee kovempi nälkä. Mutta ei ihmisen tarvitse laihduttaa kun se on kipee. Mä muutan mieltäni perkele koko ajan. Jotenkin vaan hävettää nyt sanoa, et söisin enemmän. Kun on muka niin vaikeaa syödä ja plaaplaaplaa. Nytkö sit vaan syönkin noin vaan? Sekin kun oon terapeutille sanonut syöväni alle tuhat kaloria tarkottaa vaan sitä, et en kehtais sanoa syöneeni enemmän. Ihan hullua. Ihme pöljä mä kans oon. Silloinkin kun se halus laittaa paperille mitä mä syön ja se oli silloin jotain 1200, mua hävetti niin helvetisti. Ja sen jälkeen oli vaan kiva kertoa, et oon pysyny alle tuhannessa. Niin kuin mun pitöis jotenkin todistaa sille, että pystyn? Tai jotain yhtä typerää. Varmaan sekin kun en voi oikein hehkuttaa tällaista juttua kenellekään ja oon ollu itekin niin hämmentynyt tästä mun "itsekurista" niin kiva kertoa jos onnistuu siinä vieläkin  paremmin.

Ei vittu mä oon tyhmä.

Tää vitun hullu vois kuolla

Mietin tässä, että pitäiskö hakeaa lisää kaljaa... eli joo, oon kännissä jo nyt, vedin parit lyricat kans.

Haloo Helsinki!: Huuda! Tykkään, vaikka en ite pysty todellakaan huutamaan ilosta.

Suunnitelma oli juoda peruskännit ja syödä niin, ettei huomenna olis ihan hirvee olo. Sit luin ihmisten suunnitelmia siskon polttareita varten. Saunomista, ruokaa, baareilua, juhlimista. Mä en voi tehdä mitään niistä. Voi jessus kuinka se rupes ahdistamaan. Soitin terapeutille ihan sen takia, että sain vähän itkeä sitä ahdistusta pois. Hävettää sekin. Mun perimmäinen ongelma siis on kai se, että en pysty hyväksymään itseäni tai varsinkaan tykkäämään itsestäni. Munhan pitäis olla itseni paras kaveri, mut enhän mä herranenaika pysty kun oon niin paska ja heikko idiootti.

Niin. Ei pitäis ajatella näin. Ja taas, jos joku muu sanois tai kirjottais jotain tällaista, en ymmärtäisi miksi ne ajattelee niin. Ei kukaan ansaitse pelkkää paskaa. Tai no, ehkä jotkut sadistiset sarjamurhaajat. Mut niitä on aika vähän. Mut kun on kyse musta, en vaan pysty. En suostu hyväksymään, että mun itseinho olis "vaan ajatuksia". Mun läskiys ja roikkuva nahka on kyllä niin saakelin todellista paskaa, ettei kukaan voi ruveta sitä kieltämään. Plus toki kaikki viiltelyarvet.

Arvet. Joita haluaisin kovsti nyt tehdä lisää. Ei ole pitkään aikaan ollut näin kova viiltämishimo. Ja haluisin tietenkin vaan edellistä "paremmat" viillot. Suonia. Auki. Koska mä en välitä.


Kuollut ei voi katua. Kuollut ei enää kärsi.

Tää kaikki olis ohi. Toki muutama ihminen järkyttyis, mut tää on mulle pelkkää helvettiä.

No, kyllä mä nyt tiedän, ettei se hemki kovin helposti viiltämällä lähde. Joten jos vaan vähän. Jos vaan pyörtyisin. Se olis perkeleen kivaa.

Olen tyhmä, mut ei se haittaa

Syömisen vaikeus jatkuu. Ihmettelen edelleen. Torstaina söin vielä suht "normisti", kaloreita tuli 1200. Sit oonki ollu kummallinen ja nukkunut päivisin. Vähemmän aikaa syödä, hyvä juttu. Kalorit ollu aika reilusti alle tuhannen, mikä tuntuu hemmetin miellyttävältä. Jotenkin sen nyt kuuluu jäädä kolminumeroiseen lukuun. Oon muutenkin päässyt jotenkin sinuiksi tän syömisen kanssa. Siis siinä mielessä, että sitä ei tarvi ahdistella koko ajan, ajatukset ei veivaa edestakaisin sen typerän ja järkevän vaihtoehdon välillä. Syön kun siltä todella tuntuu, säästän kaloreita, laihdutan. En jaksa enää vaivata kovasti itteäni millään terveysseikoilla, ihan sama.

Mua vaan nukuttaa niin pirusti. Oon tosiaan antanut itteni nukkua päivisin, mikä on ollu hemmetin mukavaa. Eihän mulla mitään tekemistäkään ole niin miksen voisi levätä kun sitä selvästi tarviin. Nukkuminenhan on niin hyvä laihdutuskeinokin ja se on näkyny kyllä painon laskemisena. Eilenkin heti aamukahvin jälkeen olin ihan innoissani kun suunnittelin meneväni nukkumaan. Tänään käydään äitin kanssa kattomassa siskon koiria kun niillä olis muuten ihan liian pitkä päivä siellä keskenään. Joten oon aikatauluttanu itselleni muutaman tunnin lepäämistä varten. Nukahtaminen kestää tosi kauan, mut on tosi kivaa edes levätä. Varsinkin kun on sitä univelkaa ja yleensä vähempi syöminen johtaa vaan pahempaan unettomuuteen niin pitää kyllä nyt hyödyntää tää uneliaisuus, eikä yrittää väkisin olla hereillä.

Yks juttu vaan mikä lievästi mietityttää on tän mun ruoansulatuksen tila. Ravaan siis vessassa koko ajan ja kaikki ruoka tulee niin sanotusti läpi. Mikä on kyllä niin paljon mukavampaa kuin pallomaha ja jumitus. Mut alkaa vähän mietityttää tuo imeytyminen. Vaikka ei kyllä haittaa yhtään vaikka ei imeytyis yhtään mitään. Ihmetyttää vaan vähän kun tää alko heti kun rupesin vähentämään syömistä. Ja tää on vähän samanlaista kuin silloin kun viimeksi paastosin ja se pari viikkoa sen jälkeen. Oon varmaan herkistänyt jotenkin mun suolistoa silloin ja sen takia se reagoi näin voimakkaasti nyt. Näin sen oon ajatellut, koska oon ottanu niin rennosti nyt jo muutaman päivän, joten ei tää täysin psyykkistäkään voi olla.

Niin laihdutan siis, se on tärkeintä. Eikä tosiaan mitään hätää ole kun on niin paljon mistä ottaa. Näin hoen ittelleni ja suljen järkevät ajatukset vittuun. Katotaan sitten uudestaan kun oon oikeesti laiha.

Hyvin alkaa tämäkin päivä

Nyt on sitten liian "hyvä" olo. Ei siis silmissä pimene. Oksettaa, mut sydän ei meinaa tulla rinnasta ulos. Väsyttää, mut ei heikota niin, että pitäis istua lattialla, jotta saa henkeä. Joten oon syöny "liikaa". Ehti tietenkin imeytyä vaikka kuinka paljon sokeria niistä jäätelöistä ja kekseistä, jotka vetäsin siinä eilen illalla vanhempien luona, oksentamaan kun pääsin vasta reilun tunnin päästä kotona. Nyt ei oo mitään ruokaa valmiina syötäväksi. Ja jotta sitä saisi tehtyä, pitäisi ensin tiskata. Pitäisi myös imuroida, pestä pyykkiä, kaikenlaista. tekemistä löytyy, mutta mikään ei todellakaan huvita. Ainoa tekeminen, joka päässä pyörii olis lenkille lähtö. Mutta voi saatana kun ei siitä mitään hyötyä ole. Ei todellakaan.

Vaikka oon aika hyvin koko ajan tiedostanut, että tää mun touhuni on vaan menny sairaampaan suuntaan, en oo sit kuitenkaan tainnut oikeesti tajuta kuinka pahaan jamaan oon itteni jo saanut. Kun tosiaan kuvittelin, että pystyn ottamaan lomaa kaloreista kun olin menossa sinne vanhempien luo. Että kyllä mä voin lopettaa tän pelleilyn heti kun haluan ja syödä normaalisti. Mut en mä taida pystyä. Osata. Haluta.

Mä taidan olla tosi sairas. Hullu. Tyhmä. Järjetön ääliö. VITUN IDIOOTTI
PASKA IHMINEN
LÄSKI
RUMA
TURHA

Kaiken kaikkiaan vaan.... jotain jonka vois poistaa tätä maailman kovalevyä kuormittamasta.
Right click ->Delete

Ja muistetaan heti tyhjentää roskakori.

Oon itteni kyllä hienoon tilanteeseen saanut

Hyi saatana kuinka hirveet viime päivät. Maanataina odotin kauhulla odottavaa ruokaa ja normaaliympäristön puuttumista, mut kuvittelin kyllä aika kauankin et voisin selvitä lähestulkoon kunnialla. HA, oon niin typerä idioottipaskaläski. Kuinka tyhmä voi ihminen olla, että voi syödä noin vaan yhden jäätelön ja selvitä siitä?! Maanantaina siis menin sinne koiravahdiksi, siinä alkupäivästä. Katoin kaapit läpi: keksejä, jäätelöä, näkkäriä, hapankorppuja, juustoa. Mut myös suht siedettävää, joskin juustoista munakoisopaistosta ja salaattia. Okei, okei, kunhan vaan yritän pitää tän linjan, eli vastustan nälkää, syön suht pieniä annoksia, juon hitosti vettä, kaikki menee hyvin. Vähän sen jätskivuoren kohdalla ajattelin, et saattaa mennäkin pienimuotoiseksi oksentamiseksi. Siihen kahteen asti vetkuttelin sen syömisen kanssa. Oltiin sentään koiran kanssa kävelemässäkin, joten olis ok syödä sitä oikeaa ruokaa. Eli munakoisopaistosta ja salaattia. Söin. Teki hitosti mieli jäätelöä. Kyllähän normaalit ihmiset syö yhden jäätelön silloin tällöin? Olihan vielä ton koirankin kanssa mentävä ulos. Söin sen yhden jäätelön. Mut se ahdistus ja inhotus vaan kasvoi ja kasvoi. Ja siihenhän tietenkin toimii se, että heitetään homma läskiksi, syödään lisää ruokaa ja jäätelöä. Chili- ja suolapähkinöitä. Ja vedetään samalla 2 pakettia suklaakeksejä. Tosi kivat verenpurkaumat taas. En tajua kuinka mun iho on näin heikko.

Oltiin siinä sit koiran kanssa ihan rauhassa. Tosin rupes ahdistus taas kasvamaan sen verran inhottavaksi, että poljin kuntopyörää puoli tuntia. Ihan rauhallisesti kyllä. Katottiin jääkiekkoa. Uskaltauduin syömään näkkileivän juustolla. Minkä jälkeen tein 2x100 vatsaa ja muutamat punnerrukset, joista sydän ei tykännyt. Käytiin vähän ulkona ja yritin olla järkevä ja suunnittelin iltapalaa. Omenaa, jogurttia, mehukeittoa, pähkinöitä. Mut se oli liian iso annos. Se täytti mut aivan liian hyvin, en kestänyt, joten juustomaustettuja riisikakkuja juustolla, keksejä, jäätelöä. Oli muuten kiva kun siinä vaiheessa kun pohdiskelin, että uskallanko syödä, käytiin autotallissa kattomassa olisko siellä kivennäisvettä. Ja löysin sieltä kaapista lisää keksejä. Jokin merkki siitä, että mun pitää oksentaa?

Eli eipä siinä maanantaina tainnut paljoa muuta jäädä sisälle kuin aamupala.

Tiistai meinas mennä paremmin, vaikka aamulla meinasin suunnilleen kuolla kun olo oli niin perkeleen törkee. Mutta sit sisko soitti, että ne tulis juoksuttamaan koiraa ja tuomaan hääkakkua maisteltavaksi. Eli mun piti lähteä kaymään kotona ihan jo senkin takia, että piti saada peitevoidetta tähän naamaan. Ja samallahan voi käydä kaupassa, pitihän mun muutenkin hakea korvaavat keksipaketit, riisikakut ja jäätelöt kotiin, ettei kukaan huomaa mun syöneen ne. Kokonainen myslileipä, keksejä, juustoa, juustokakku, pari croissanttia. Sain syötyä ruokaa siinä päivällä. Olis varmaan menny ahmimiseksi ellei se sisko olis ollu tulossa. Hääkakuksi on tulossa sacher-kakkua, joka oli kyllä hyvää ja kyllä mä seurassa onnistuin hillitsemään itteni, eikä se vanhemmille jätetty pala paljoa häirinny. Sisko sanoi, että mulla on hyvä itsehillintä. Tietäispä vaan mitä mä tein loppuillan. Siinä kymmenen aikaa kuvittelin, et voisin syödä iltapalaksi pari omenaa niin, että sain jotain ravintoakin. Kun huomasin siinä aikaisemmin lervatessani, että tais tulla osa siitä päiväruoastakin ulos. Mut omena oli pahaa, suuri osa meni koiralle. Oksentamisen lopetin vähän kahdentoista jälkeen. Olisin voinu vielä kerran huuhdella, mut en vaan perkele jaksanut. Eikä se mitenkään kovin helposti tuu sieltä taaskaan. Itseasiassa erikoisen vaikeaa. Nukkumaan mentiin kahdelta yöllä.

Tänäänkin meni oksentamiseksi. Vaikka ei todellakaan pitänyt. Ja se aamun uskomaton pahoinvointi ja heikotus vois jollekin fiksummalle olla viimeistään se, joka saa lopettamaan tällaisen pelleilyn. Olin terapiassa saatanan vittuuntunut. Ja nyt se yhtäkkiä jotenkin tajuaa edes vähän kuinka hirveeksi tää syöminen on mennyt. Oon luullu ilmaiseeni melko selkeästi sen, etten enää muuta ajattelekaan, mut nyt se vähän tarttui toimeen ja halus listata mun syömistä. Hävetti ihan sikana. Kun tuntuu, että kaikki syöminen on väärin ja mun kuuluis sanoa, etten syö mitään. Muutenkin hyvä ruoka tuottaa vaan pahaa mieltä, koska mä en näköjään koe ansaitsevani sitä.

Eipä muuten ollu kauheesti hyötyä siitä, että hain korvaavat keksipaketit ja jäätelöt sinne vanhempien luo kun vetäsin ne sit kuitenkin ennen kuin lähdin hakemaan niitä junalta. Hyvä, hienoa. Lähemmäs 30 euroo menny pöntöstä alas, ehkä enemmänkin. Ja huomaan saavani sairasta mielihyvää siitä, että oon jättäny sisälle niin vähän. Tänäänkin sanoisin kaloreiden jäävän noin tuhanteen. Ihana yö taas tulossa.

Terapiassakin vaan hoin sitä kuinka en tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Tai mitä mä haluan tehdä. Jos haluan sinne salille, on pakko syödä enemmän. Ja jumalauta nukkua. Mut syöminen on mennyt niin sairaan vaikeaksi. Mut jos mä haluankin lopettaa syömisen ja laihtua olemattomiin? Saada sydärin ja kuolla? EN MINÄ SAATANA TIEDÄ

Denial is my best friend

Mä en käsitä, mitä mun syömiselle on tapahtunu. Olin ihan varma, että tästä lepäämisestä tulee lihomista, enkä vaan kykene syömään vähemmän. Mutta ainakin vielä oon pysyny kasassa. Tosin eilen vedin taas kännit, mut silti koko päivä jäi alle 1800 kalorin, joista taas ne 600 tuli kaljasta. Kun usein alkoholi vie mut ruoan luo senkin takia kun pelkään krapulaa. Oikeestaan olisin voinu sen parisataa viimeistä kaloria jättää syömättäkin, mut olo oli illalla sen verran heikko, että pidin järkevämpänä ratkaisuna syödä vielä. Oon tosiaan saanu pidettyä itteni kurissa syömisen suhteen. Vaikka on nälkä ja tiedän, että syön liian vähän. Kun en oo saanu nukuttua. Mutta perkele kun se painon putoaminen on vaan niin fantastista. Se korvaa kaiken huonon olon. Nyt vaan on vaarahetkiä tulossa kun meen hoitamaan koiraa vanhempien luo pariksi päiväksi. Tiedän, että siellä on vaarallisia juttuja tarjolla, vähintään varmaan 5 litraa jäätelöä, pari suklaalevyä, keksejä, hedelmiä, suolapähkinöitä. Niitä on siellä aina. Ja mun sisko tuo mahdollista tulevaa hääkakkuaan maisteltavaksi. Ja koska äiti ja isä on just silloin pois, mun täytyy ehkä hengailla talossa sacher-kakun kanssa. Ihanaa. Ja huomenna äitienpäivä. Ja ties kuinka paljon taas tarjoiluja.

Tänään oon syöny 880 kaloria. Ja kyllähän mä jotain vielä syön, mutta en tiedä vielä mitä ja kuinka paljon. Ei taida tulla se 1400 täyteen. Kun se on nyt ollut sellaisena rajana, jonka saisin syödä ilman lihomista kun se mun peruskulutus on jotain sitä luokkaa. Mutta hitto... Kun kerrankin pystyn olemaan syömättä niin miksen hyödyntäisi sitä? Miksi mun pitäisi syödä vastentahtoisesti kun selviän ilmankin? No joo, nukkuminen olis kiva. Ja kyllä, tiedän, etten mä tällä touhulla palaudu ikinä mihinkään salikuntoon, sydän on tänäänkin hakannut järkyttävän raskaasti. Ja aineenvaihdunta hidastuu, ahmimisriski kasvaa, paino lähtee enemmän lihaksesta kuin rasvasta. MUTTA KUN. Mitä nopeammin mä kevenen vielä nää viimeset kilot, sitä nopeammin voin ruveta sitten syömään kunnolla enemmän. Kun saan haalittua tässä miinuskaloreita, voin jo kohta ruveta miettimään sitä painon ylläpitoa ainaisen laihduttamisen sijaan. Ja kun mä en todellakaan ole lähelläkään mitään alipainoa. Ja enhän mä edes paastoa, enkä aiokaan. Enkä mä varmaan kauaa jaksa tätä univelkaakaan kantaa, että ei tää nyt kovin kauaa enää jatku. Haluun vaan ottaa ilon irti kun voin. Hetken päästä ahdistelen kuitenkin sitä, etten pysty lopettamaan syömistä. Ja ainakaan ei tarvi oksentaa.

Oikeesti hävettää kirjottaa mitään noin naiivia tähän. Kyllähän mä järjellä tajuan kuinka typerältä tuo kuulostaa. Kuinka harhaista syömishäiriölogiikkaa se on. Vaikka edelleenkään en oo myöntänyt, että mulla sellainen olis. Pystyn kuitenkin näkemään itteni sen verran objektiivisesti, että tiedän olevani hyvinkin vaarallisilla vesillä tän syömisperseilyn kanssa. Varsinkin nyt kun oon syöny vähemmän ja tajunnu kuinka hyvältä se tuntuu. Kuinka mun painotavoitteet pienenee samaa tahtia sen vaa'an numeron kanssa. Kuinka ahdistus on lisääntynyt vaikka söisin "hallitusti". Enkä halua mennä mihinkään syömishäiriöpolille, koska se saattais vähintäänkin hidastaa mun laihtumista. Ja mähän olen normaalipainoinen. Joten mulla ei ole mitään hätää. Tulkaa sitten valittamaan kun oon oikeesti laiha. Vaikka en todellakaan tavoittele mitään luurankolaihuutta.

Ja kyllähän ihmisen pitäisi itse osata syödä.
Enhän minä nyt sellaiseen apua tarvitse.

Tuntuu, että kohta napsahdan

Maanantai tuli. Ja terkkari oli samaa mieltä. Ei edes ehdottanu mitään verikokeita. Pari viikkoa pitäis olla nostamatta sykettä, hikoilematta, rentoutua ja levätä. Just. Mun päässä se kääntyy lähinnä kahden viikon lihomiseksi. Tai kahden viikon paastoksi. Vaikka nyt just pitäis syödä oikeesti tarpeeksi, että keholla on ravintoaineita sen ylikunnon paikkaamiseen. No, maanantaina meni 1636 kaloria. Ja tuntui pahalta. Tiistaina pääsikin niin hirveä ahdistus päälle, etten meinannut oikeesti saada syötyä. Kun koko päivän päässä pyöri kuvat liikkumisesta, varsinkin juoksemisesta ja vatsalihaksista. Vaikka suunnuntain 1,5 tunnin kävely ja puolen tunnin rauhallinen pyöräily oli selvästi liikaa. Samalla halusin syödä kaikkea mahdollista, sessioida, juoda kännit, lopettaa syömisen kokonaan. Mut en saanut mitään päätettyä. Heti kun ajattelin, että teen yhtä, halusinkin toista. Kaikki pyöri samaa kehää ympäri koko perkeleen päivän. Makasin vaan sit sängyssä ja katoin The Borgiasia. Ja kiduin. Ramppasin röökillä. Kittasin vettä. Pompin vaa'alla. Päätös limsankin juomisesta venyi johonkin puoli seitsemään illalla. Kun se kuitenkin on huono hampaille. Ja onhan siinä se huikeat 6 kaloriakin. Lopulta sain vielä syötyä illalla ihan hyvän annoksen rahkaa ja raejuustoa mehukeitolla ja kaloreita kertyi 660. Nukkuminen sit olikin ihan karseeta. Ja seuraavana aamuna sydän jyskytti ja päässä heitti heti. Ylläri. Hienoa lepoa annan keholleni. Aamupalan jälkeen menin vielä hitaalle kävelylle ja tuntui kyllä todella pahalta. Mut kävelin silti. Koska taidan olla vitun hullu.

Nälkä vaivaa koko ajan, mut jotenkin vaan lykkään sitä syömistä jatkuvasti vähän eteenpäin. Ei huvita syödä. Ja silti huvittaa. Mutta siitä syömisestä tulee vaan kovempi nälkä. Ja se ei jotenkin asetu mahaan ja tuntuu vaan ällöttävältä. Eikä se eilinenkään reilut 1300 kaloria paljoa auttaneet kun yö oli taas niin paska ja aamukin ihan hirvee. Mut mä en oikein vaan saa syötyä. Mä en uskalla syödä. Ja on se pienempi lukema siinä vaa'alla vaan niin sairaan ihana asia. Kerroin tänään terapiassa siitä kuinka ihanaa on kun on keventynyt ja en voinu olla hymyilemättä. Leveästi. Oikeasti. Koska millään muulla ei tunnu olevan enää mitään merkitystä.

Sekoan ja lihon

Joo-o.
Pikkasen lösähti tää homma nyt. Torstaina ahdistus oli vaan niin kauheeta, että kävinpä sit kaupassa. Irtokarkkihyllyllä sekosin aivan täydellisesti. Siis mun piti ottaa kyllä ihan kunnolla. Mutta sit rupesinki valikoimaan sieltä juttuja, joita en edes ikinä ota. Ja kappas vaan. Hyllyn loppupäässä se pussi meni hädin tuskin kiinni. Puolitoista kiloa. Siis YKSI JA PUOLI KILOA irtokarkkeja yhdelle ihmiselle!! Hävetti, mutta suljin sen vaan mielestäni ja kehittelin jotain tarinaa siitä, että mulla olis joku kaveriporukka ja ostan kaikille. Taidan seota. Koska saman tarinan voimin ostin myös 2 megapussia sipsejä. Plus 4 dippiä. Ahdisti, hävetti ja itketti, mutta esitin vielä kotonakin, että kaikki on ok. Koska sit otin vaan toisen repun ja lähdin vielä k-markettiin hakemaan kaljaa. Koska pirkan lager on vähäkalorisin kalja, jonka oon löytäny.

Siinä vaiheessa olin syöny 590 kaloria. Kuudelta avasin ekan kaljan. Toisen jälkeen söin sipsiä ja karkkia. Aattelin, että kännissä en niin välittäis siitä tayden mahan ahdistuksesta ja kaloreista, mutta ei. Oksentamiseksi meni. Ja kiva pikku juttu. Naama aivan täynnä verenpurkaumia. Poskipäissä on aivan kirkkaan punaiset läikät. Niin kuin jotku törkeet palovammat. Sit ku olin saanut mahan tyhjäksi, loput kaljat naamaan. Hetken ahdistelin kun ei tuntunut missään. Kunnes kävin vielä röökillä ja meinasin oksentaa ja sammua samaan aikaan. Mun piti vielä syödä puuroa, mutta aamulla sit heräsin ja huomasin, et se oli edelleen siinä pöydällä. Yllättävän vähän oli huono olo, vaikka tosiaan sammuin aikamoisessa soosissa, maha täynnä kaljaa, eikä mitään muuta.

Perjantai meni sit makoillessa. Ja hups vaan, okentaessa. Taaskaan ei pitäny, mut en vaan kestäny. Katoin jääkiekkoa ekat 2 erää. Kolmannen erän seuraaminen meni sipsinsyöntiin. Ja sit oksentamaan. Iltapalaksi vedin omenan. Ja vitusti karkkia. Eilen alotin sentään  sillä mielellä, että nyt loppui oksentaminen. Mut kun niitä karkkeja oli vielä jäljellä. Sipsit olin edellisenä päivänä tuhonnut, osa meni suoraan roskiin. Mut tylsää oksentaa vaan sellanen pienehkö määrä karkkeja. Olin sentään tunnin hitaalla kävelyllä. Mut siitä ei menny kauaa kun lähdin taas kauppaan. Ja ihan liikaa kaikkea. Oksentamisen välissä tuli melkoinen paska ja ekana syödyt karkit varmaan meni jo eteenpäin koska yhtään ei tullut ulos. Röökin jälkeen oli vieläkin niin täysinäinen olo, että yritin uudestaan, mutta pelkkää vettä tuli. Joten vitusti hienoja kaloreita siitäkin. Ja sit vedin illalla vielä yli jääneen fetataskun ja munkin. Eli oon lihonut ihan vitusti.

Tässä just kivasti huomasin, että oon laskenut väärin aamupuuron kalorit ties kuinka monta kertaa. Kun typerät ravintosisällöt onkin muuttuneet kaura- ja neljän viljan hiutaleissa. Mahtavaa. En tajua, millä saatanan perusteella saman tuotteen kalorit voi yhtäkkiä olla ihan erilaiset. Helvetti sentään. Tänään meen ainakin kävelemään. Eilen rupesin jo suunnittelemaan, että meen spinningiin tänään, mut en ehkä viitti. Eikä tällä naamalla voi mihinkään mennä. Ehkä meen pyöräilemään. Ja teen vatsalihaksia. Ylikunto tai ei, pakko saada jotain tänään kulutettua.

Voi saatana kuinka vihaan itteäni. Huomenna se terkkari. Pitää varata kunnolla aikaa siihen, että peitän koko naaman peitevoiteella. Ei huvita ruveta keskustelemaan oksentamisesta. Pelottaa edes mainita mitään ylikuntoa. Jos oonki ihan väärässä. Tai se ei edes tiedä siitä mitään. Haluaisin, että joku sanois kunnolla missä on vikaa ja miten se korjataan. Eli jos mä oon ylikunnossa, saisin ohjeet siihen mitä saan tehdä ja kuinka paljon. Ettei tarvis ahdistella ja pohtia sitä koko ajan.

Helpotuksesta epätoivoon

Haluan kuolla. Tää olo on aivan hirvee. Ensin se ylikunto-idea tuntui helpottavalta, koska se tosiaan selittäis aivan hirveesti näitä mun fyysisiä oireita. Mutta kun... Sitä ei voi hoitaa millään muulla kuin levolla. Ja musta tuntuu koko ajan, että pitäis tehdä, liikkua, kuluttaa kaloreita. Justiin kun olin tosissani yrittäny työstää herkkupäiväideaa päässäni. Enhän mä nyt voi varsinkaan syödä mitään ylimääräistä. Mä en voi lihoa. Mun peruskulutus on jotain 1400 ja eilenkin meni 1900 lihottavaa kaloria kurkusta alas. Paino noussu ihan hitosti, toki odotinkin sitä sen aika ison pudotuksen jälkeen ja tiedän ettei se puhdasta läskiä voi olla. Mutta kun mä en voi lihoa. Mulla on koko ajan nälkä tälläkin mättämisellä. Miten mä muka saan karsittua ruokaa pois?

Soitin taas mun terapeutille eilen. Se jaksaa joka kerta kehua mua siitä, että soitan. Niin, katotaan kuinka kauan menee ennen kuin se kyllästyy. Se oli tosi samaa mieltä tosta ylikunnosta. Liian samaa mieltä. Se lisää mun epätoivoa. Ja luotan sen mielipiteeseen kun se on kuitenkin sairaanhoitaja ja on itte käyny salilla tosi kauan. Eilen oli aika lähellä, etten lähteny jumppaamaan. Siis mun pää hajoaa jo yhden lepopäivän kanssa. Melkein haluisin tahallani vaan mennä ja aiheuttaa ittelleni sydärin. Tai mennä "salaa" lenkille, en vaan kerro kenellekään niin eihän sitä lasketa, vai mitä? Pää on täynnä kuvia vatsalihasliikkeistä, juoksemisesta, pyöräilystä. Ja kun mä haluaisin. Nyt kun mä vihdoinkin jotain teen ja haluan tehdä. Maanantaina se terkkari, sinne asti voin elätellä toivoa siitä, että mulla on jotain muuta. Jonka sais vaikka lääkkeillä hoidettua.

Aamuteeveekin täynnä vappua. Simaa, tippaleipiä, kaikkea mitä haluaisin, mut en saa. Ja mulla on omenoita. Paljon. Niitäkään en saisi syödä.

Olis edes rauhottavia. Miten helvetissä mä kestän tän? Ja kuinka perkeleen kauan tätä mitää kestää?

Rintaa puristaa.

Piru sentään

Kävinpä pikku aamukävelyllä. Lähdin jopa pirteenä, 2 kuppia kahvia ja parisataa kaloria puurorahkasörsseliä. Ja mikä on tulos tän 25 minuutin, parin kilsan jälkeen? Päähän sattuu. Heikottaa. Oksettaa. Hengittäminen on työlästä.

Äsken söin loppuun samaisen puurorahkajutun ja meinaan nukahtaa pystyyn. Mun typerä ihrakasautumakehoni ei kestä perkele mitään. Eilen kävin pyörällä vanhempien luona, sinne on noin reilu 6 kilsaa suuntaansa eli ei kauheesti, mut ihan ok lenkki. Illalla tein vielä parit vatsat. Ja yöllä tietenkin piti hikoilla lakanat märiksi. Kai mun nyt pitäis ihan tosissani ottaa rennommin ton liikunnan suhteen. Vituttaa vaan tällanen löllöys ja heikkous. Nykyään tulee tosi nopeesti ahdistava ja laiska fiilis jos vaan istun ja katon telkkaria. Ku ennen se oli täysin ok vaikka koko päivän tekemisenä.

Hitto kun mulla on nälkä saakeli koko ajan. Sunnuntaista tulikin sitten lievästi tankkauspäivä, ei onneks hiilarilla vaikka lähellä oli, mut nousi kalorit pitkästä aikaa vähän yli kahdentuhannen. Ei se kyllä kovin mahtavalta tuntunu, mut yritän kovasti ottaa sen helkutin numeron vähän rennommin. Mut tosiaan vaikka kaloreita kertyi noinkin paljon, tuskailin kyllä nälän kanssa pitkin päivää. Vituttaa kun en voi yhtään luottaa omaan kehooni. En voi luottaa siihen, että voin syödä kun on nälkä. Varsinkin kun edelleen tavoitteena on saada miinuskaloreita joka päivä. Kun edelleen on ihan reilusti ihraa. Oon parina päivänä kyylänny itteäni oikein urakalla peilistä. Samat ongelmakohdat löytyy, varmaan aina, mut on ne selkeesti pienempiä. En millään usko, että näkisin itteni jotenkin väärin. Kyllä mä huomaan koko ajan muutosta, enkä pidä itteäni lihavana. Mut löysää on ja varaa kiristää.

Nukuttaa.
NÄLKÄ

Ei mitään ristiriitoja päässä, ei.

Eilinen oli vitun kamala päivä. Ahdistus jatkuvaa ja tosi voimakasta. Olin 45 minuutin pumpissa, ei taaskaan mitään voimaa löytyny lihaksista. Rupes taas itkettämään ihan hirveesti. Kävelin juoksumatolla sit puolisen tuntia ja kyyläsin vaan niitä kulutettuja kaloreita. Hävettää sanoa, että kävelin juoksumatolla, mut polvi on ollu niin kipee, etten viittiny sitä rasittaa enempää. Enkä oikein uskalla juosta siinä, tuntuu niin hämärältä. Sit menin kotiin  ja söin patukan, jota en olis ansainnut ilman sitä kävelemistä. Seisoin suihkussa sika kauan. Sit yritin soittaa mun terapeutille, ei vastannut. Sit söin vähän ja se oksetti niin saatanasti. Sit yritin taas soittaa. Sit vaan makasin ja katoin kelloa ja kaikki pyöri päässä, ruoka, kalorit, liikuntasuoritukset. Ja ahdistus oli vitun kamalaa, en pystyny yhtään keskittymään mihinkään muuhun. Mua ei huvita nykyään enää edes tehdä ruokaa. Mut tiesin, ettei siihen oloon auta muu kuin että yritän tehdä jotain muuta. Kävin röökillä, joka oksetti kun en ollu paljoa syönyt. Yritin taas soittaa. Tiskasin ja rupesin tekemään ruokaa. Siihen meni naurettavan kauan kun joka saakelin asia oli niin vaikea päättää. Söin sit puoli seiskan aikaan. Ihan hyvää, mut se tunne kun se täytti mahaa.. HYI. Oksetti niin naurettavan paljon. Sit yritin neljännen kerran soittaa sille saakelin terapeutille. Hävetti niin saatanasti. Kyllä se sit lopulta joskus seittemän aikaan soitti mulle takaisin. Ja itkin vaan. Mua pelottaa, että tää mun perseily ei lopu koskaan. Ja varsinkin se, että lihon. Lopulta kuitenkin sain syötyä ja kalorit nousi 1780, mikä lieveästi ahdisti. Mut tänään oli aamulla kyllä niin heikko olo ja lihaksiin sattui, että en selvästi oo palautunu kunnolla. Et vois varmaan enemmänkin syödä. Ja tuli sellanen jännä oivallus tässä, että en oo syönykään viime aikoina niin paljon kuin luulin. Mä oon ajatellu, että päivittäin olis menny sellaset 1800 kaloria, mut laskin äsken viimeisen 7 päivän keskiarvon ja se olikin alle 1700. Mikä tuntuu hämmentävältä. Mutta sairaan hyvältä.

Mitä enemmän oon miettiny ruokavalion ja syömisen vapauttamista, sitä vaikeemmaksi se on mennyt. Jääkaappi on niin täynnä, että kaikki lantut ei edes mahdu sinne. Oon syöny vähemmän ihan senkin takia, että maha tuntuu tulevan täyteen paljon helpommin kuin ennen. Mut eilen rupesin miettimään, että onko se enemmänkin ahdistuksen lisääntymistä, eikä sitä, että maha olis täynnä. Koska kaiken ruoan syömiseen on tullu selvästi mukaan enemmän ahdistusta kuin ikinä. Mä oon ruvennu pelkäämään ruokaa ja syömistä. Ja oon myös ihan tosissani yrittänyt ajatella sallivammin ja suunnitellut ties mitä herkkuja ja hiilaripäiviä. Mut en saa niitä toteutettua. Vaikka kuinka olis nälkä, lykkään sitä syömistä. Kyylään kelloa ja jos oon suunnitellu syöväni kuudelta ja kello on kahta vaille, istun ja odotan sen kaksi minuuttia ennen kuin voin syödä. Mulle on muodostunut ihan hirveesti kaikkia uusia pakkomielteitä ja tapoja.

Ja joo, soitin terapeutille vielä uudestaan illalla. Ja sanoin, että voisinkin mennä sinne shpolille. En meinannu saada sitä ulos suustani. Ja vähän kaduttaa. Eilinen oli vaan niin kauhee, että en tollasta jaksa kauaa.

Eilisen kauheus jännästi pyyhkiytyi pois tän aamun painon myötä. Se oli pudonnut. Torstain painosta oon menny KILON alaspäin. Olin saakelin tyytyväinen. Hetken. Sit rupesin miettimään taas, että mitä syön ja kuinka paljon ja koskahan saan sen taas alemmas. Nyt en haluakaan mennä mihinkään syömishäiriöpolille. Mullahan menee vallan mainiosti.

Päättämättömyys vaan vaivaa taas aivan saatanasti. Haluisin jotain erilaista syödä tänään, mut mitä ja kuinka paljon? Tein vähän sitä ajatellen parikyt minsaa lihaskuntoa. Vaikka piti olla lepopäivä, hups. Mulla on ihan sikana kaikkia erikoisaineksia esim. karppileivontaan, jota en oo edelleenkään saanut aikaiseksi kokeiltua kertaakaan. Kaupasta ei oikein löydy muuta kuin hiilariherkkuja ja vedin kuitenkin kaljaa torstaina niin pelottaa, että jos nyt vedän hiilaria, tulee kauhee himo niihin taas. Taas sellanen, että haluisin kaikkee, mut ei huvita mikään.

Nytkin ihan hirvee nälkä ja yritän vaan saada lisää tekstiä aikaiseksi, että aika kuluis.

Ai niin, oli muuten aivan uskomattoman lähellä, ettei eilen menny sessioinniksi. Oli "pakko" käydä kaupassa kun rööki loppui. 2 kertaa pysähdyin paikalleni kun olin suuntaamassa ulos. Otanko repun mukaan? Eli ostanko jotain isompaa kuin askin röökiä? Ja kaupassa elin kyllä niin perkeleen vaarallisesti kun en lyhintä reittiä vaan suunnannut kassalle vaan kävin vähän silmäilemässä valmiskakkuja. Ja vielä pysähdyin kattomaan mitä Halvan Salmiakkimatossa on kaloreita. Koska ne oli tarjouksessakin. Mut selvisin, mä selvisin. Mä en haluis lähteä siihen oksentamisen kierteeseen enää. Kun se ei todellakaan jää kertaan viikossa. Tai kuukaudessa. Se vaan moninkertaistaa kaiken ruoan himoitsemisen.