Helpotuksesta epätoivoon

Haluan kuolla. Tää olo on aivan hirvee. Ensin se ylikunto-idea tuntui helpottavalta, koska se tosiaan selittäis aivan hirveesti näitä mun fyysisiä oireita. Mutta kun... Sitä ei voi hoitaa millään muulla kuin levolla. Ja musta tuntuu koko ajan, että pitäis tehdä, liikkua, kuluttaa kaloreita. Justiin kun olin tosissani yrittäny työstää herkkupäiväideaa päässäni. Enhän mä nyt voi varsinkaan syödä mitään ylimääräistä. Mä en voi lihoa. Mun peruskulutus on jotain 1400 ja eilenkin meni 1900 lihottavaa kaloria kurkusta alas. Paino noussu ihan hitosti, toki odotinkin sitä sen aika ison pudotuksen jälkeen ja tiedän ettei se puhdasta läskiä voi olla. Mutta kun mä en voi lihoa. Mulla on koko ajan nälkä tälläkin mättämisellä. Miten mä muka saan karsittua ruokaa pois?

Soitin taas mun terapeutille eilen. Se jaksaa joka kerta kehua mua siitä, että soitan. Niin, katotaan kuinka kauan menee ennen kuin se kyllästyy. Se oli tosi samaa mieltä tosta ylikunnosta. Liian samaa mieltä. Se lisää mun epätoivoa. Ja luotan sen mielipiteeseen kun se on kuitenkin sairaanhoitaja ja on itte käyny salilla tosi kauan. Eilen oli aika lähellä, etten lähteny jumppaamaan. Siis mun pää hajoaa jo yhden lepopäivän kanssa. Melkein haluisin tahallani vaan mennä ja aiheuttaa ittelleni sydärin. Tai mennä "salaa" lenkille, en vaan kerro kenellekään niin eihän sitä lasketa, vai mitä? Pää on täynnä kuvia vatsalihasliikkeistä, juoksemisesta, pyöräilystä. Ja kun mä haluaisin. Nyt kun mä vihdoinkin jotain teen ja haluan tehdä. Maanantaina se terkkari, sinne asti voin elätellä toivoa siitä, että mulla on jotain muuta. Jonka sais vaikka lääkkeillä hoidettua.

Aamuteeveekin täynnä vappua. Simaa, tippaleipiä, kaikkea mitä haluaisin, mut en saa. Ja mulla on omenoita. Paljon. Niitäkään en saisi syödä.

Olis edes rauhottavia. Miten helvetissä mä kestän tän? Ja kuinka perkeleen kauan tätä mitää kestää?

Rintaa puristaa.