Vitun vitun vittu, haluun kuolla

Kirjoitettu 27.9.
En viiltäny. Epäonnistuminen pelotti vaan niin paljon. Join ja söin aivan vitusti. Keskiviikon aikalailla nukuin, illalla olin muutaman tunnin hereillä. Lopetin syömisen keskiviikkona ja torstaina, oli vaan pakko. Muuten olisin tehny jotain typerää, mikä olis vituttanu kauan sen jälkeen. Se helpotti kyllä oloa aivan valtavasti. Päässä oli niin rauhallista ja levollista kun syömistä ei tarvinnut miettiä. Ei tarvinnut miettiä mitään muuta kuin mitä sitä tekisi. Mitä huvittaisi tehdä. Hassua kuinka se taas onnistui noin vain. Päätin vaan, että otan vähän lomaa syömisestä ja ei siinä ollut mitään ongelmaa. Suolisto-oireet tuli kyllä heti torstaina. Oon selvästi saanut jonkinlaista vahinkoa aikaan viime vuoden paastoiluilla. Oli melko tuskaisaa kun perjantaina yhtäkkiä söinkin ihan normiruokaa. Ensin sh-polilla ja sit vanhempien luona.

Tänään 2.10.
Mun on taas pitänyt kirjoittaa, oon halunnut purkaa asioita tänne. Jotenkin se vaan on niin rankkaa ja vie mun kallisarvoista aikaani. HO. Huvittavaa kuinka musta tuntuu, että on kiire, vaikkei ole mitään päivätyötä tai opiskelua. Nyt oon taas kännissä, avasin viinilaatikon vähän yhdentoista jälkeen. Eli joo, vitun loistavasti menee. Masennus on pahentunut aivan perkeleesti sen myötä kun ruoan ja syömisen hallinta ja kontrollointi on hävinnyt. Mulla ei ole mitään mihin tukeutua, mitään minkä takia nousta aamulla ylös. Onhan mulla edelleen se J, mutta ei paljon auta. Ja sen takia varsinkin pitäisi laihduttaa, olla nätimpi. Alan olla oksettava. Vaikka se vakuuttelee toista.

Olin eilen luennolla syömishäiriöistä. Siellä puhui itsekin syömishäiriön sairastanut ihminen. Oli melko hyytävää tajuta, ettei se motivoinut mua parantumaan yhtään. Ainoa lohduttava juttu oli se, kun se sanoi että aina voi palata takaisin. Haluan niin helvetista palata aikaan viisi kiloa sitten. Kun ei ollut hiilariturvotusta. Kun maha oli pienempi. Kun vaatteet oli melkein jopa kiva juttu. Se sanoi, ettei parantumisen yrittämisellä menetä mitään. Musta kyllä tuntuu, et oon menettänyt aivan helvetin paljon. Kaikki kokemus elämänhallinnasta on mennyt. Itsekunnioitus varsinkin. Nyt tuntuu, että oon vaan täysin arvoton kasa paskaa kun en edes osaa olla lihomatta.

Olis ollut terapia tänään, mut en mennyt. Osaksi koska oon kipee eli flunssainen. Mut paljolti, koska en halua, ei huvita. Ei ole IKINÄ aikaisemmin ollut tällaista. Silloinkin kun todella tuntui, ettei se mitään auta ja terapeuttikin vitutti joka kerta, menin ja halusin mennä. Nyt tuntuu, että multa on lähtenyt kaikki. Kaikki toivo paremmasta, kaikki elämänhalu, kaikki ilo. Mulla ei ole mitään mihin tukeutua, mistä pitää kiinni. Sillä luennollakin kuvailtiin syömishäiriötä pelastusköytenä, joka otetaan käyttöön kun ei pysty käsittelemään omia kokemuksiaan ja tunteitaan. Yhdyn tohon ihan täysin. Nyt mä oon luopunut erittäin isosta osasta mun syömishäiriötä. (Saatatte huomata, että toistan sanaa syömishäiriö. Se on ihan sen takia, että se todella uppoaisi mun kallooni. Edelleen se on vaikea myöntää ja jos hetkenkin menee paremmin, oon vakuuttunut, ettei mulla ole mitään ongelmaa.) En laske kaloreita, oon syönyt PALJON  puuroa, leipää, perunaa eli sitä hirvittävän kamalaa ja vaarallista hiilaria. Oon luopunut tietyista kellonajoista, vaikka yritänkin suunnitella päivän niin, että söisin kolmen tunnin välein. Sain ateriasuunnitelmankin, mutta se on niin täynnä leipää/hiilaria, en voi millään sitä noudattaa. En hypi vaa'alla koko ajan. olin noin puolitoista viikkoa tietämättä mitä painan. Mut kaiken päälle, en nuku. Tai siis nukun, mutta laatu on paskaa. Oon niin helvetin väsynyt koko ajan, kaikilla tavoilla. Se tietenkin paskentaa kaikkea yleisesti ja vaikeuttaa elämistä. Silloin tulee himo kännäillä. Ja kun kännäilen, syön. Eli lihon taas lisää, vaikka se aiheuttaa mulle aivan valtavaa ahdistusta. Vittu kun oon fiksu.

Päässä on taas soinut "haluan kuolla". Se tulee aivan kutsumatta. Itkettää, mut ei se edelleenkään onnistu ilman seuraa. Se on (kai) positiivista, että onnistuin vähän itkemään Jn seurassa. itkin väsymystä ja läskejä ja se lohdutti. Se eilenkin oikein erikseen sanoi, että mä oon tärkeä sille, Mua rupes itkettämään, enkä oikein osannut reagoida. Se on liian ihana tällaiselle idiootille. Ja mulle tuli toissapäivänä sellainen ajatus, että lähtisin baariin ja ottaisin mukaani jonkun täysin randomin. Ihan vaan, että Jllä olis syy jättää mut. (Epäiröin kirjoittaa sanan "jättää", koska se viittaa seurusteluun, enkä edelleenkää oo varma voidaanko meidän juttua kutsua seurusteluksi. Vaikka oonkin siellä yötä harva se yö ja vähintäänkin nähdään joka päivä.) Se menee kotipaikkakunnallensa viikonlopuksi eli voin rauhassa sekoilla. Heti kun se sanoi, että on menossa sinne, rupesin suunnittelemaan kännäilyä. Bulimiabileet olis ollu vielä jokin aika sitten selkiö, mutta
MINÄ EN ENÄÄ OKSENNA. Sen mä todella haluan lopettaa. Aina voi laihduttaa, mutta oksentamisen tekemiä vaurioita ei niin vain korjata. Varsinkin ne hampaat.

Oon vitun ristiriitainen. Samaan aikaan haluan kuolla, eikä millään ole mitään väliä ja kuitenkin välitän oksentamisen aiheuttamista haitoista. Eilen kun päässäni suunnittelin tän päivän sekoilua, mä vähän pelkäsin itteäni. Että puolivahingossa tapan itteni. Tänään se on tuntunut pelkästään kivalta ajatukselta. Sikäli mulla on turvallinen olo, koska jos tuntuu, että saatan tehdä jotain, joka kaduttaa, voin soittaa vanhemmille, terapeutille (riippuen kellonajasta) tai ihan vaan päivystykseen. Hassua, kuinka sekin on muka nykyään vaihtoehto. Ennen oli täysin selvää, etten ikinä kehtaisi mennä "pahan olon" takia sairaalaan. Nyt se on oikeestaan vaan lohdullinen ajatus. Aina on ihmisiä, jotka yrittää auttaa. Aina on joku, joka voi ottaa vastuun sillä hetkellä kun ei itse pysty.

Tää teksti alkaa olla melkoisen pitkä.
Kiitos kaikille, jotka lukevat loppuun asti. Pelkästään se, että Blogger näyttää useampia katsomiskertoja auttaa.

Ja se, että mulla on 45 lukijaa <3 Aivan uskomatonta kuinka kivalta tuntuu, että ihmisiä kiinnostaa. Että joku jaksaa lukea. Että joku välittää.
Te olette kaikki ihan  hirveän tärkeitä. Eikä tää ole vain känni :D ihan oikeesti. Kyllä mä hävettävän usein kyylään, josko olis kommenttia tullut. Ja kuinka monta katselukertaa tekstit saa.

Se on kans pitänyt kirjoittaa, että multahan saa aina kysyä ihan mitä vaan ja kommentoida ihan vapaasti. En usko, että erilliseen kysymyspostaukseen tulisi kovin paljoa materiaalia. Joten pistäkää kommenttia jos vaan vähänkin siltä tuntuu.

Jos jos on jotain postausideoita, tänne vaan!

Eipä ole hetkeen mennyt näin paskasti

Taas kännissä. Tekee niin helvetisti mieli viiltää. Tehdä jotain saatanan typerää ja mielellään vaarallista. Ostin uusia teriä, niin paljon haluan. Viimeksi oon viiltänyt joulukuussa, jolloin terapeutti joutui viemään mut päivystykseen. Ja tiedän, etten saisi minkäänlaista tyydytystä muista kuin tikattavista haavoista. Ja seuraavana päivänä kyllä vituttaa kun niiden parantumista pitää odottaa. Ja meenkö muka itse päivystykseen? Enpä usko, pitäis soittaa jollekin. En haluaisi sitäkään, että ne joudutaan avaamaan uudelleen ja se kaikki häslinki, että kuka edes suostuu siihen. Viimeksi tehtiin selväksi se, että sain olla kiitollinen kun joku sen teki. Ja tiedän, että oli mulle paljon helpompi se, että ne avattiin ja tikattiin kuin se, että ne olis vaan sidottu ja annettu parantua sellaisina. Oonkin kiitollinen, enkä haluaisi vaivata uudestaan samanlaisella jutulla.

Viimeksi join koiravahtina siskon luona lauantaina, jolloin jännästi myös kirjoitin tänne. Jotenkin blogger on jäänyt kun tuntuu, että on koko ajan kiire. Kiire, ihmisellä jolla ei ole mitään tekemistä. Kuin syödä, liikkua ja lihoa. Toki se J on vienyt aika paljon aikaa. Koskahan kehtaan sen nähdä kun vaan turpoan koko ajan. Auttaa paljon tää kaljan kittaaminen ja leipominen. Mä oon niin väsynyt koko ajan. Vitun hormonit taas, mun unet menee vituilleen niiden takia. Ja väsymyshän tietenkin vaikeuttaa aivan kaikkea.

Mä oon vitun epätoivoinen. Syöminen menee vituilleen koko ajan. Syön siis liikaa, varsinkin hiilaria. Kun kaikki sanoo, että voin syödä, mutta en mä osaa syödä sopivaa määrää. Ja nyt tosissani yritän lopettaa oksentamisen. Laihduttaminen on kuitenkin helpompaa kuin uusien hampaiden hankkiminen. Plus tietenkin kaikki muut paskuudet, jotka oksentamisen mukana tulee. Aina kun jotain syön, haluan lisää. Vaikkei ole enää nälkä koko ajan, koska oon syönyt isompia annoksia. Tätähän mä pelkäsin, että kun annan itselleni luvan syödä, en lopeta. Pelottaa niin helvetisti. Se että en missään vaiheessa onnistu syömisessä ja lihon vaan, kunnes joudun aloittamaan alusta koko laihdutusurakan. Mielummin kyllä kuolen, se on selvä. Mutta enpä ole aikaisemminkaan kuolemisessa onnistunut, joten pelottaa. Mä en pysty elämään läskinä. En vaan voi. En halua.

Nytkin oon heittänyt hukkaan kuukausien työn. Vaikka tiedä, että pitäisi ajatella niin, että syömisen opettelu vaatii aikaa, Mähän joudun etsimään täysin uuden tavan ajatella koko jutun, koska en oo ikinä syönyt "normaalisti". Tottakai se on vaikeaa, hidasta ja työlästä. Kuinka paljon vaan ehdin tehdä itselleni vahinkoa? Tiedän senkin, ettei kaikki tää energia, jonka oon itseeni ahtanut, ole mennyt läskiksi, oon kuitenkin liikkunutkin ja kunto paranee koko ajan.

Silti... Haluan kuolla, ei tarvisi ajatella, tuntea, kärsiä. Aina välillä, nykyään useammin vituttaa kun en onnistunut silloin joskus kun tosissani yritin. Perjantaina oli jännä hetki kun tuntui, että pelkäsin, että teen itselleni jotain. Ikinä ei oo sellaista ollut, lähinnä oon vaan toivonut, että sekoaisin ja tappaisin itseni. Silloin tosin olin koiravahtina, että ehkä se vastuu teki sen. Koska nyt ei pelota, nyt vaan todella haluaisin viiltää itseni hengiltä.

kaikki on paskaa

Mä haluaisin, että mut raiskattaisiin. Eikä missään viattomassa seksifantasiassa, vaan oikeasti. Vastoin mun tahtoa, pakolla, tuskallisesti. Silloin mulla olisi syy olla näin vammainen, vaikea ja tuskainen ihminen. Oon haaveillut siitä jo vuosia. Todella kauan. Jotta mulla olisi aihetta tähän. Siihen, että kaikki on vaikeaa, siihen, etten halua mitään. Siihen, että haluan kuolla. Haluan, että joku hakkais mua, pahasti. Kuristaisi, löisi, pahoinpitelisi.

Olin vanhempien luona, koko perhe koolla. Kun mun veli selittää jotain filosofiaa kaikki on hiljaa ja antaa sen puhua. Kun mä yritän selittää, kertoa jotain, vaikka koirasta (joka on todella tärkeä) mun päälle puhutaan.

Mun terapia loppuu tän kuun lopussa. Ellei mun terapeutti saa puhuttua mua siihen ohjelmaan mukaan ilman, että käyn siinä ryhmässä. Kun oon sellaisessa DKT-ohjelmassa johon kuuluu sekä yksilö- että ryhmähommeli. Ja mun pää ei vaan saakeli kestä sitä ryhmää. Haluaisin jatkaa mun terapeutin kanssa, mutta en tiedä saanko.

Itkin kun se sanoi, että en ehkä saakaan. Se sanoi, että se yrittää vielä. Se sanoi, että sekin itkee kohta. Se sanoi, että jos tää loppuu se on kuin avioero. Siis iso ja huono juttu. Se sanoi, että se taistelee mun puolesta. Niin varmaan.

Kun mä en vaan voi mennä siihen ryhmään. Kun se vaan selkeästi satuttaa mua. Aiheuttaa haittaa. Loukkaa mua. En halua mennä, en voi, en pysty.

Ehkä mä vaan olen vaikea. Jotenkin viallinen. Kun en hyödy siitä ryhmästä. Sen vetäjäkin tuntuu olevan sitä mieltä, että mulla on vaan asennevamma. Että on mun omaa syytä kun se ei auta.

Mä en voi, suostu, halua uskoa sitä.

Kun mä en todellakaan ole epävakaa, ei mulla ole sellaisia ongelmia, johon tuo koko ohjelma perustuu... Mä en tarvitse sitä, mä en tee sillä mitään. Se ryhmäjuttu vaan on paskaa kun siellä oletetaan, että mä olen tietynlainen. Vaikka mä en todellakaan ole. Mulla ei ole sellaisia ongelmia. mä en tee sillä mitään.

Mä todella olen yrittänyt tutkia itseäni. Olla rehellinen ja löytää kaikki mun viat ja tuoda ne päivänvaloon. Ja siltikään mä en sovellu tohon. DKTeehen. Se ei vaan ole mua varten, se ei sovellu  mulle.

Kaikkien ei ole tarkoitus elää

Ha, sinne meni se helpotus.
Olo oli ihan ok alkupäivän, pesin pyykkiäkin ja söin ilman törkeitä haluja kaikkeen. Puuroa tosin taas, mutta jos se kerran toimii niin ihan sama. Rupesin sitten väkertämään taas tota kuntoutustukihakemusta. Pelkästään sen kattominen sai mut ahdistumaan ja haluaamaan kuolemaa taas vähän lisää. Siis mun päässä kuoleminen on ihan hyvä vaihtoehto Kela-lappujen rinnalla. Kävin kaupassakin ja henkisestä murenemisesta huolimatta selvisin ilman ahmimis-oksennusostoksia. Tulin kotiin ja tosiaan tässä vaiheessa sitten huomasinkin, että se hakemus on jo myöhässä. Olin kattonut sen päivämäärän väärin.

Se tunne. Kun tajuaa, että on vaan niin saamaton, paska ja laiska idiootti, ettei saa tollastakaan tehtyä. Varmaan kaksi viikkoa ollut siihenkin aikaa. Kyllä mulla tollaset yleensäkin kestää saada aikaiseksi, mutta ikinä en oo tällä lailla mokannut. Hävettää ihan hulluna.

Kävin heittämässä sen postilaatikkoon (hain samalla kaljaa), vaikka en edes tiedä oliko mitään hyötyä. Muutenkin Kelalla kestää tollasissa hakemuksissa yleensä 2-3 kuukautta, joten en saa muuta rahaa kuin asumistukea, jolla ei saa edes vuokraa maksettua. Joten en vittu tiedä mitä teen. Jossain luki, että pitäisi ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi viimeistään kun sairausloma loppuu. Se loppui elokuussa, joten en tiedä voinko sen edelleen tehdä vai en. Ja juu, voisin soittaa Kelaan ja kysyä, mutta kun olen niin vammanen ja lapsellinen, etten vaan pysty. Heh, puhelinvammaisuus ottaa aivoon. Ja mun saamattomuus, laiskuus ja vaan kaikenpuolinen paskuus ihmisenä. Ja lihon. Oon lihonut ihan kunnolla, Ja nyt vaan juon lisää. Turhia kaloreita. Ja syön lähinnä puuroa eli pelkkää hiilaria.

Epätoivo ottaa taas vallan. Mä en vaan pysty, mun pää ei kestä elämää.

Mä putoan koko ajan. Nään itteni putoamassa kaivoon, jonka pohjaa mä en edes näe. On ihan pimeää, pieni valonpiste näkyy, ehkä. Mutta en ole varma. Kun tuntuu, etten mä ole siellä pinnalla missään vaiheessa ollutkaan.
Miten kaikki voikin vaan paskentua koko ajan?

Onneksi tääkin loppuu joskus

Taas. VITTU TAAS.
Mun piti olla oksentamatta tänään. Selvisin jokin aikaa ihan hyvin. Tai en hyvin. Turvauduin puuroon ja omenoihin. Vähän kans tollasta kasvissoijasuikalepataruokaa. Ahmin epätoivoisesti omenoita, kunnes olin täynnä. Sitten kävin tupakalla, söin omenan, kurkkua, lisää omenoita. Suunnitelma oli vaan syödä niitä kunnes oon niin täynnä, etten pysty liikkumaan. Söin itseni täyteen. Ja olin saatana syönyt säännöllisin väliajoin, nälkä ei todellakaan ollut. Sitten ei vaan enää pää kestänyt. Vaikka maha oli valtavan kokoinen, kivistävän täynnä. Melkein litran paketti jätskiä ja 4 muffinssia. Kolmannen kohdalla alkoi yököttää, mutta loppuun söin. Oksensin neljä kertaa, paljon myös omenaa. Mulla ei varmaan kohta ole hampaita enää. Ne on muutenkin luonnostaan aika pienet ja köppäset ja nyt sulatan niitä joka vitun päivä tällä saatanan pelleilyllä.

Mutta täytyy myös todeta, että en mä erityisen pahoillani ole. Koska siinä vaiheessa kun päätinkin avata sen jäätelön, laskeskelin, että kalorit oli jo lähempänä 2000, mikä ei ole hyvä. Ja kun kerran oksensin myös omenaa aika paljon ja vaikka otetaan huomioon, että mättöpaskasta ehtii jotain imeytyä, kalorit on nyt pienemmät kuin ennen hulluuden hetkeä. Ja olihan se hetken hyvänmakuista.

Ne perkeleen sipsit vaan pyörii edelleen mielessä. Sellanen kunnon megapussi ja 2 dippiä ja sit vaan ahtaisin. Mutta sitten ainakin on pakko oksentaa. Meinasin jo tänään, mutta yritin selvitä edes päivän. Mutta en pystynyt. Musta on tullut ihan uskomattoman heikko. En osaa olla syömättä hetkeäkään, en osaa edes satuttaa enää. En osaa, en pysty. Se on säälittävää ja vitun noloa. Ja kun mä olen tehnyt hirveästi töitä sen eteen, vuosia, ja nyt se on poissa. Uskoisin, että se liittyy siihen, että terapiassa on johonkin vähän edetty ja puhuttu ihan oikeistakin jutuista. Mun pää on sekotettu, oon taantunut johonkin hirveään paikkaan, jossa tunteet on olemassa ja mä olen täysin hyödytön läskikasaihminen. Joten vittu mitä paskaa sekin. Nyt kun se tosiaan tässä kohta loppuu niin mä jään sitten vaan entistä karseampaan tilanteeseen. Ikinä ei ole jokapäiväinen elämä, jokaikinen hetki ollut tällaista. Näin herranjukeli vaikeaa. Kunnon sotaa itseä vastaan.

Että vittu kiitos. Vittu KIITOS.

Kiitos siitä, etten ole ikinä kokenut sellaista ahdistusta kuin viimeisen vuoden aikana.
Kiitos siitä ensimmäisestä kunnon itsemurhayrityksestä.
Kiitos paskoista lääkkeistä.
Kiitos kaikista niistä loukkauksista, joita mulle on "hoitohenkilökunta" jaellut.
Kiitos siitä, että ootte puhuneet mulle niin kuin asennevammaiselle idiootille.
Kiitos niistä ihanista hatusta vedetyistä diagnooseista.
Kiitos tästä orastavasta alkoholiongelmasta.
Kiitos tästä alati yltyvästä syömisongelmasta.
Kiitos tästä järkyttävästä itseinhosta ja koko itsetunnon romahduttamisesta.

Ja kiitos siitä, että nyt on ainakin selvää mitä mä haluan tehdä.
Mitä mun pitää tehdä.
Ja kukaan ei voi ainakaan sanoa, etten olis yrittänyt.

väsyttää ja vituttaa

Haluaisin laulaa. Kunnolla. Ääni vaan ihan paska ja heikko nykyään kun en ole sitä käyttänyt.
Mähän oon kuitenkin laulamista ihan harrastanut. Ja tutkintojakin tehnyt.

HA! En ole kyllä sitäkään ikinä oikeasti osannut.

Se mun keskivertoa hiukan korkeammassa älykkyydessä on huono, että oon sikäli hyvä monessa, opin nopeasti, mutten oikeasti ole ikinä paras missään. En kunnolla.

Mulle esimerkiksi matematiikka on helppoa, mutta en mä siinä erityisen lahjakas ole.
Oppiminen yleensäkin on nopeaa ja helppoa, mutta aina joku on parempi ja nopeampi ja fiksumpi.

Voisin oikeastaan tehdä mitä vaan, mutta tiedän, etten olisi ikinä alan paras.

Ja kun en mä halua tehdä mitään. Ei mua kiinnosta tarpeeksi.

Vitun terapia. Oon kohta vuoden käynyt siellä ja nyt vissiin oon jotenkin alkanut viimein luottaa ja kertoa itsestäni. Oikeita asioita.
Ja kohta se loppuu.
Ja mä taidan oikeasti tykätä mun terapeutista. Luottaa siihen ja haluta kertoa sille asiota.
Hyvä ajoitus, vitun ääliö.
Mä voisin jatkaa tossa dkt-jutussa muuten, mutta kun siihen sisältyy se ryhmäpelleily. Ja mun pää ei vaan kestä sitä. Ei millään. Muutenkin se olis kaksi kertaa viikossa sitä ja muut opiskelu- ja elämäjutut päälle. Tuntuu heti niin työläältä.

Kiva kun sain tänään Kelasta kirjeen, jossa sanotaan, että mun pitää tehdä hakemus työkyvyttömyyseläkkeestä eli kuntoutustuesta eli sairauslomasta. Kun ääliönä luulin, että se psykiatri tekee sen, tai siis että se tekee sen lääkärinlausunnon, jolla mun sairauslomaa jatketaan. Ja nyt mun pitää vastata vammasiin kysymyksiin kuten "Milloin sairautesi on alkanut?" ÖÖ.. kun olin 12-vuotias. Vai se kun oon ollut "hoidossa"? Tai ""Mitä tutkimuksia sinulle on tehty?" Ei mitään, diagnoosit on pellen touhua ja mutu-tuntumaa.
Ja muutenkin, ne kysymykset on työssäkäyville, normaaleille ihmisille. Ei "normaaleille" opiskelijoille, joilla vaan ei kantti kestä. Jotka on heikkoja ja paskoja ihmisiä. Jotka ei vaan viitsi mennä töihin. Minä.

Joten kiva.

Entä jos vaan viillän?
Kunnolla.

Hirveää pölötystä, itsevihaa, tuskaa ja valitusta

Tunnin lennki, sekä juoksua että kävelyä. Terveellistä ruokaa.

Herkkuahmimisoksennushimo. Leivonko, ostanko, enkö, typerää, järkevää, laihdunko, lihonko. En voinut ajatella mitään muuta.

Tunnin pyörälenkki. Kaksi pakettia keksejä. Puolitoista tuntia oksentelua, maha ei vaan tyhjene. 
Mikä vittu siinä on?!

Kauppaan. Leipää, kaljaa, pähkinöitä..
Kalja on kaveri, heti tuntuu paremmalta.

Mun selkä on edelleen jumissa, kunnolla viallinen, helmikuun itsariyrityksen yhteydessä pikku hupsisjutusta kun putosin portaat alas. Tai siis lensin portaat alas. Ihan suoraan sille alimmalle portaalle. Joka on sattuneesta syytä rikki, heiluu kun siihen astuu. Siitä lapaluiden kohdalta, ihan keskeltä, en saa sitä auki. Sattuu aina kun yritän suoristaa ryhtiä. Se tuntuu vaan pahenevan.

Mä en ole ikinä vihannut itseäni näin paljon. Siis se vaan lisääntyy koko ajan. Mä en ole oikein ikinä ymmärtänyt sitä, että ihmiset satuttaa itseään koska ne kokee ansaitsevansa vaan kipua ja tuskaa.

Nyt mä ymmärrän vähän paremmin. Mulla on hirveä halu satuttaa itseäni, rikkoa jotain, tehdä haavoja, kuristaa, polttaa. Tai ihan vaan syödä paskaa, juoda alkoholia ja polttaa tupakkaa.

Ihan vaan koska olen niin paska ja hyödytän LÄSKIkasa, joka ei mitään muuta ansaitsekaan.

Mä todella vaan lihon koko ajan. Tänäänkin pyöräillessä, matkalla kauppaan keksien luo, ajattelin, että tänään mulla olisi mahdollisuus laihtua jos vaan en mene kauppaan. Silti mä vaan menin. Vaikka laitan taas seuraavana aamuna sen numeron mun ruoka- ja oksennuspäiväkirjaan. Ja mä kirjoitan siihen "TYPERÄ LÄSKI, LOPETA SE LIHOMINEN NYT JA HETI".

Mä en oikeasti tiedä olenko vain vainoharhainen vai jotenkin vaan niin oksettavan lihava ja ällöttävän näköinen, että kaikki vastaantulijat tuijottaa mua. Oikeesti, tänään on tuntunut, että kaikki vaan kattoo ja arvostelee. Ajattelee vaan, että mitä tuokin läski tuossa pöräilee, menee kuitenmin kauppaan ostamaan kaloreita. Ja niinhän mä teen. Meen kauppaan ja ostan kaikkea mitä en todellakaan saisi syödä. Minähän olen jo herkkuni syönyt, ne näkyy ja tuntuu joka kohdassa.

Ja mä oon taas ruvennut polttamaan joka päivä . Vitun järkevää sekin. Ei olis varaa muutenkaan ja ei se mulle mitään kiksejä anna. Silti mulla on aina ollut siihen jokin ihme himo. Ja muka menen juoksulenkille, ha! Pyöräilen joka paikkaan, tosi tehokkasti, juu.

Haluan hakata kättä, mutta tuun vissiin tapaamaan perhettä taas vaihteeksi ja vasen käsi on jo nyt ihan hämärän värinen ja turvonnut. Näkyvästi siis. Puhuin äitin kanssa eilen puhelimessa ja se sanoi, että voitaisiin kaikki siskokset tulla käymään kun ei ole nähty aikoihin. Mä justiin olin siellä edellisenä viikonloppuna, en ymmärrä miten ne kuvittelee, että itsenäistyneet lapset tulee käymään joka viikonloppu?!

Musta on tänään tuntunut siltä, että mä alan oikeasti tulla hulluksi.
Mä VIHAAN itseäni, en usko kun ihmiset sanoo välittävänsä, haluan juoda joka päivä, oon vainoharhainen, pelkään poistua kotoa...
En mä ole ikinä tuntenut tällaista itseinhoa. IKINÄ. Terapia saa mut vihaamaan itseäni. Kun kaikki mun viat käydään läpi. Kaikki mun vammaisuudet, ongelmat ja esteet. Jotka on kaikki pitkälti vaan MINÄ ITSE.

Musta tuntuu, että mä hukun.
Mä en tiedä enää mistään mitään.
Mä en halua mitään.
Mä haluan kaiken.
Mä haluan kuolla.
Mä haluan kokea tuskaa.

Ainoa vaihtoehto on kuolla.
Siltä nyt tuntuu.
Siihen mun logiikkaa päätyy.

Ei ole muuta.
Kuin se odottava tyhjyys.

En mä kestä tällaista samaa. Tai vielä pahenevaa.
Kun tuntuu, etten mä ole pohjalla käynytkään.

en jaksa

En jaksa välittää. Vedän mitä vaan, alkoholia myös. En ymmärrä mihin mun laihtumisinto vaan hävisi. Vaa'an numero itkettää, oksettaa, kaduttaa, mutta en mä välitä tarpeeksi jotta haluaisin syödä vaan kurkkua ja raejuustoa. Ostin keksejä ja leipää, vaikka mulla oli just viime viikolla ihan selvää, että kaikki sellaiset on kielletty, vähintäänkin ne tehdään sitten itse. Nyt en vaan jaksa välittää yhtään.

Oon ollut melko aktiivinen tänään kuitenkin. Pyöräilyä aika paljon, mutta sekin vaan jotta saan kaiken mahdollisimman halvalla, eli kauppakierros, Citymarket, Prisma, Lidl, Minimani. Ostin myös tupakkaa vaikka muka lopetin. Tykkään syysilmasta ja oli kiva pyöräillä. Silti haluan hakata itseni hengiltä. Tehdä isoimman viillon ikinä. Murtaa sormia, hakata rannetta. Itkettää koko ajan. Haluan kuolla. Mullahan olisi mahdollisuus soittaa mun terapeutille, mutta en todellakaan kehtaa ja on perjantai-ilta niin en todellakaan soita. Näin sen Prismassa ja äkkiä lähdin puolijuoksua toiseen suuntaan vaikka halusin vaan mennä sille itkemään kaikkea mahdollista. Ja sen näkeminen sai mut vaan hirveän surulliseksi. Koska mä jotenkin haluaisin uskoa, että se välittää ja tykkää  musta, mutta en vaan pysty. Ja kohtahan sekin loppuu, en halua jäädä kaipaamaan sitä, joten en halua kiintyä siihen, vaikka sitähän se vissiin tavoittelee. Että meidän välille syntyisi sellainen luottamussuhde ja mä voisin olla ihan oma itseni sen seurassa. Mutta ei tässä ole enää kuin ehkä reipas kuukausi ja mulle tulee vuosi täyteen DKT-pelleilyä. Voisin jatkaa muuten, mutta ei mun pää kestä millään sitä ryhmäperseilyä. Se on niin vitun raivostuttavaa. Ja loukkaavaa kun koko ajan oletetaan, että mä olen tietynlainen ja että mun pitää tällaiset taidot opetella, jotta voisin paremmin. Ja kun mä en yhtään sovi siihen muottiin johon mut yritetään siellä lykätä. Ja ne ohjaajat on saatanan ärsyttäviä. Ja kaikki aiheet mulle kovin hyödyttömiä.

Kaupassa musta tuntui, että mä hukun. Kun en edes tiennyt mitä haluan syödä, mitä haluan juoda, mitä haluan tehdä. Samaan aikaan tuntuu, että haluan kaikkea, mutta en kuitenkaan yhtään mitään.

Mutta niin,
Doctor Who <3 <3
David Tennant on kyllä edelleen paras...

Onko elämää sellaista, normaalin tasapainoista, toisenlaista?

Tää itseinho on melko valtaisaa ja kaikenkattavaa tällä hetkellä. Se on vaan lisääntynyt sitä mukaa kun oon keskittynyt muhun ja mun ongelmiin ja varsinkin mun yökkäilyä aiheuttavaan kehooni. Mähän jätin sen ennen huomiotta, söin vaan ja lihoin. Välillä tuskailin läskejä, mutta yleensä vaan esitin ettei niitä ole ja keskityin ihailemaan mun huikeita älyllisiä lahjojani ja ubermielenkiintoista persoonaani.

Nyt mulla ei ole mitään. Juu, pidän itseäni edelleen älykkäänä, itsetietoisena ja ajattelevana ihmisenä, joka muodostaa omat mielipiteensä tarjolla olevan tiedon pohjalta, mutta ei kuvittele olevansa mikään maailman paras missään asiassa. (Ja on mun vitsit välillä ihan hyviä.)

Mutta kun enhän mä edes käytä mun upeaa henkistä kapasiteettiani mihinkään. Mua ei kiinnosta enää sivistää itseäni. Joskus mä halusin tietää kaikesta kaiken ja osata kaiken ja olla kaikessa vähintään keskivertoa parempi. Ja kyllä mä sikäli haluan edelleen, mutta ei mua todellakaan kiinnosta tarpeeksi mikään, että mä jotain tekisinkin. Menin opiskelemaan englantia, koska se on mulle helppoa. Kirjallisuuskurssit on ihan ok, ainakin silloin kun pystyy vähääkään keskittymään siihen lukemiseen. Muuten kielentutkimus tai kielioppi ei anna mulle mitään ihkupihku oivalluksen hetkiä tai saa mua tutkimaan sanojen etymologiaa niin kuin läski sipsipussin sisältöä.

Ja enhän mä sielläkään ole vuoteen ollut. Mä oon vaan maannut kotona ja itkenyt sitä kuinka haluan kuolla. Nytkään mä en löytänyt yhtäkään kurssia, jonka mä ehkä jopa saisin tehtyä. Ja ne jotka mun pitäisi tehdä sitä kandia varten on kaikki keväällä. Enkä mä niitäkään halua tehdä. Mutta kohta loppuu tuo terapiakin ja sitten mulla ei ole senkään vertaa tekemistä. Ja sitten vasta olenkin nolo luuseri, yhteiskunnan elätti ja paska ihminen. Ja kalorien kuluttamisesta tulee vielä vaikeampaa.

No, jos mä sitten keskittyisin mun ruumiiseeni, tähän läskisolujen valtakuntaan. Menisin salille, voisin ainakin fyysisesti paremmin, ehkä tutustuisin ihmisiin ja löytäisin uusia mielenkiinnon kohteita. Ho, juu, toki, heti. Hetken mä melkein tosissani leikittelin sillä ajatuksella. Fyysisestä hyvinvoinnista. Nyt se tuntuu taas niin kaukaiselta. En mä taida pystyä siihen. Koska mä en halua esitellä itteäni missään, varsinkaan paikassa, jossa on nimenomaan kyse kehosta. Se on ihan vieras alue. Ja mä oon niin huonokuntoinen ja lihava ja ruma. Olisin siellä niin kuin sorsa merenpohjassa. Ja mä en tykkää näyttää ihmisille, etten osaa jotain. Se on nöyryyttävää. Kamalaa. Vastoin kaikkea mitä, ainakin ennen, ajattelin ittestäni. Nytkin mä oon taas joutunut tappelemaan ruokaa ja läskiminää vastaan niin helevetin kovaa. Mun kontrolli on kadonnut jonnekin kaukaiseen maahan. Jonne on tällaisilta heikoilta, lihavilta ja laiskoilta löllyköiltä pääsy kielletty. Maassaololupa peruttu, viisumi evätty.

Olin tänään terapoitavana. Ja itkin vaan sitä kuinka oon niin vammanen ja heikko ja typerä. Ja se vaan kehuu mua kun pystyn niin hyvin avautumaan ja näyttämään tunteita. Ja mä vaan tunsin itseni entistäkin ällöttävämmäksi, heikoksi, lihavaksi, noloksi ja typeräksi. Varsinkin typeräksi. Ja se on ihan hirveä tunne. Yksi vaikeimmista mulle, koska sitä mä olen aina eniten vältellyt. Ja heikkous, kontrollin puute. Se syö mut elävältä.

Niin, mulla taitaa näitä psyykeen ongelmia olla vähän enemmän kuin ajattelinkaan. Tai enemmänkin ne haittaa mun elämää enemmän kuin luulin. Tunnevammaisuus ja muuta.

Mä en oikein meinaa jaksaa enää.

Kireät hermot, löysä perse

Oon vissiin jotenkin erityisen stressaantunut kun jännitän leukaa koko ajan. Tai sitten niskaa ja hartioita. Tai selkää. Tai jalkoja. Jotain koko ajan ja pää on niin törkeän kipeä. Ja on huono olo. Veri ei kierrä ja vaikka kuinka yritän jumpata niskaa ja hartioita, ei auta. Ärsyttää... Eikä oikeastaan taas mitään sen kummallisempaa syytä olla hermona jatkuvasti kuin ihan vaan tää elämä ja oleminen. Ja väsyttää niin pirusti vaikka nukun ihan hyvin. Jatkuva jännitys on raskasta. Miten hitossa mä muka selviän sitten kun pitää jotain tehdäkin pelkän elossa olemisen lisäksi?

Olin äitin kanssa vähän shoppailemassa, se osti mulle urheiluvaatteita. Olin olevani niin tyytyväinen itteeni kun sekin siinä hehkutti mun laihtumista. Vaikka oikeesti mä oon edelleen ylipainoinen, oksettava löllykkä. Ja minä tyhmänä ihmisenä avasin suuni ja sanoin, että oon harkinnut salille lähtemistä. Nyt tietenkin se oikein innostui ja varmaan rupee kyselemään siitä ja sitten mun pitää oikeesti mennä sinne ja en tiedä uskallanko vieläkään. Mutta olishan se hemmetin hyvä. Saisin kunnolla liikutettua itteäni ja saisin sitten syödäkin välillä muutakin kuin sitä kukkakaalta. Vaikka ihan onnessani mä sitä vetelen. Söin tänään aamupalaksi ruispuuroa ja oli kyllä niin perkeleen hyvää. Mä todella tykkään kaikesta tollasesta. Mutta vähän kaipaan jotain "oikeita" herkkuja. Vaikka ne ei kyllä yleensä sitten olekaan niin hyviä kuin kuvitteli.

Eniten kaipaan pientä humalaa. Pientä rentoutta raajoihin. Hetken taukoa aivoille.

Jepulis

Haha, ruoka voitti mut ihan sata-nolla :D Enkä edes jaksa hermoilla. Varsinkin koska selvisin hyvin vähällä tuskalla, yllätyin koska söin ihan hirveän paljon kerralla, läski mikä läski. Joo, mahaa kivisti kun olin niin täynnä. Ja jos olisin kotona syönyt noin paljon, olisin oksentanut. Jonkin aikaa heikotti ja sydän hakkasi melkolailla, välillä tuntui, ettei jaksa edes seistä. Joten kyllähän se jonkinmoinen shokki systeemille oli, mutta olisin odottanut paljon isompaa reagointia. Mullahan oli oikein himovarovainen suunnitelma siihen kuinka siirryn takaisin normiruokaan.

MUTTA en aio tässä kyllä lihomaan ruveta, ei saakeli todellakaan. Söin kyllä liikaa ja myös sokerisontaa, joka ei edes oikeastaan ollut hyvää. Mutta huomenna paremmin. Suurin osa päivän sapuskasta oli kuitenkin hyvinkin terveellistä kamaa. Ja se terveellinen osa oli oikeasti todella hyvää. Mä oikeasti nautin siitä ruoasta, enkä kyllä muista koska viimeksi sellaista olisi tapahtunut. Nyt vaan pitäis todella saada tämä läskiperse liikkeelle.

Ja niin, munhan pitäisi opiskelemaankin ruveta. Kiva. En taida enää edes muistaa kuinka kursseille ilmoittaudutaan. Voi yök.

Niin ruma että pitäisi kuolla

Tänään taas huomasin kuinka ruma mä olen. Kaikilta osin. Ihan vitun kamalaa. Olla näin ruma ja hirveän muotoinen. Ja mun naama on kauhea, iho taas ihan hirveä ja varsinkin mun hiukset.. hyi. Mä oon tehnyt niille ihan hirveästi vahinkoa. Ensin hankkimalla ittelleni melko vakavan anemian mikä johti siihen, että hiukset alkaa pudota päästä. Eli niitä on paljon vähemmän kuin mihin mä olen tottunut. Ja nyt kun haluan kerrankin kunnon platinablondikuontalon. Edellinen väri on ollut niin tumma, että 3 värinpoistoa eikä se ole vieläkään täysin poissa. Ne on ihan keltaiset ja kuivat, niin kuin joku hiton olkikasa.

Olin psykiatrilla tänään, mulle haetaan kuntoutustukea seuraavaksi vuodeksi. Ihana helpotus kun ei tarvi miettiä opintopisteitä. Se hermostutti mua ällötykseen asti. Ja onhan se hyvä kokeilla miltä se opiskelu tuntuu. Vaikka se ei kiinnosta yhtään. Vaikka mielummin jäisin kotiin. Vaikka mielummin kuolisin.

Päässä soi se mun perusmotto "Haluan kuolla"
Seuraava aika psykiatrille parin kuukauden päästä. Sekin on liian pitkä aika ajatella eteenpäin. Mä en halua ajatella tulevaisuutta. Mä en halua tulevaisuutta. Mun piti kuolla kesällä. Tää laihdutusjuttu on ainoa mikä edes lykkää sitä. Vaikka kyllähän mä ajattelen itsemurhaa joka päivä.
Onneksi se on aina vaihtoehto.

Tulevaisuusahdistus

Hyi kun olen typerä.

Rupesin selaamaan facebookkia. En oo sitä oikeastaan yhtään käyttänyt viimeisen vuoden aikana. Chattiä käytän välillä. Mitä mä sinne päivittäisin? "Ahdistaa niin, että haluan kuolla" "Yritin tappaa itteni" "Makasin koko päivän sängyssä"

Rupes ahdistamaan ihan sikana. Ei oo rinnassa tuntunut näin ahtaalta aikoihin. Siellä vaan ihmiset hehkuttaa niiden elämää. Ja hyvä niille. Siinä vaan korostuu se kuinka todella tyhjää mun olemassaoloni on. Ja kuinka vähän mä haluan mitään muuttaa.

Mun pitäisi jatkaa yliopistossa syksyllä. Koko ajatus oksettaa ja ahdistaa aivan törkeän paljon. Kun mä en halua. Mua ei kiinnosta. Yhtään. Mutta en mä kehtaa mitään sairaslomaakaan pyytää. Mä oon vuoden vaan ollut ja maannut ja kuluttanut yhteiskunnan resursseja. Ollut täysin hyödytön. Vaikka ei tuo opiskelukaan ole mitenkään hyödyllistä. En mä tule tolla tutkinnolla mitään tekemään. Ja tuskin saan sitä edes tehtyä.

Hyi että. Ajatus siitä, että on velvollisuuksia, aikatauluja, töitä. Ahdistaa. Epätoivo iskee. Mä en vaan halua. Kaikki ne ihmiset. Ne kysyy missä mä olen ollut. Mun pitää hymyillä ja olla mukava.

Ja entä jos mä en vaan pysty?

Ja entä jos mä lihon? Mähän rupesin lenkkeilemään viime vuoden keväällä ihan vaan koska en edes hakenut kesätöitä ja ei ollut mitään tekemistä. Entä jos rupeen taas vetämään vaan jotain sipsejä kun en jaksa tehdä ruokaa? Kun en jaksa taas välittää mun läskeistäni.