Onko elämää sellaista, normaalin tasapainoista, toisenlaista?

Tää itseinho on melko valtaisaa ja kaikenkattavaa tällä hetkellä. Se on vaan lisääntynyt sitä mukaa kun oon keskittynyt muhun ja mun ongelmiin ja varsinkin mun yökkäilyä aiheuttavaan kehooni. Mähän jätin sen ennen huomiotta, söin vaan ja lihoin. Välillä tuskailin läskejä, mutta yleensä vaan esitin ettei niitä ole ja keskityin ihailemaan mun huikeita älyllisiä lahjojani ja ubermielenkiintoista persoonaani.

Nyt mulla ei ole mitään. Juu, pidän itseäni edelleen älykkäänä, itsetietoisena ja ajattelevana ihmisenä, joka muodostaa omat mielipiteensä tarjolla olevan tiedon pohjalta, mutta ei kuvittele olevansa mikään maailman paras missään asiassa. (Ja on mun vitsit välillä ihan hyviä.)

Mutta kun enhän mä edes käytä mun upeaa henkistä kapasiteettiani mihinkään. Mua ei kiinnosta enää sivistää itseäni. Joskus mä halusin tietää kaikesta kaiken ja osata kaiken ja olla kaikessa vähintään keskivertoa parempi. Ja kyllä mä sikäli haluan edelleen, mutta ei mua todellakaan kiinnosta tarpeeksi mikään, että mä jotain tekisinkin. Menin opiskelemaan englantia, koska se on mulle helppoa. Kirjallisuuskurssit on ihan ok, ainakin silloin kun pystyy vähääkään keskittymään siihen lukemiseen. Muuten kielentutkimus tai kielioppi ei anna mulle mitään ihkupihku oivalluksen hetkiä tai saa mua tutkimaan sanojen etymologiaa niin kuin läski sipsipussin sisältöä.

Ja enhän mä sielläkään ole vuoteen ollut. Mä oon vaan maannut kotona ja itkenyt sitä kuinka haluan kuolla. Nytkään mä en löytänyt yhtäkään kurssia, jonka mä ehkä jopa saisin tehtyä. Ja ne jotka mun pitäisi tehdä sitä kandia varten on kaikki keväällä. Enkä mä niitäkään halua tehdä. Mutta kohta loppuu tuo terapiakin ja sitten mulla ei ole senkään vertaa tekemistä. Ja sitten vasta olenkin nolo luuseri, yhteiskunnan elätti ja paska ihminen. Ja kalorien kuluttamisesta tulee vielä vaikeampaa.

No, jos mä sitten keskittyisin mun ruumiiseeni, tähän läskisolujen valtakuntaan. Menisin salille, voisin ainakin fyysisesti paremmin, ehkä tutustuisin ihmisiin ja löytäisin uusia mielenkiinnon kohteita. Ho, juu, toki, heti. Hetken mä melkein tosissani leikittelin sillä ajatuksella. Fyysisestä hyvinvoinnista. Nyt se tuntuu taas niin kaukaiselta. En mä taida pystyä siihen. Koska mä en halua esitellä itteäni missään, varsinkaan paikassa, jossa on nimenomaan kyse kehosta. Se on ihan vieras alue. Ja mä oon niin huonokuntoinen ja lihava ja ruma. Olisin siellä niin kuin sorsa merenpohjassa. Ja mä en tykkää näyttää ihmisille, etten osaa jotain. Se on nöyryyttävää. Kamalaa. Vastoin kaikkea mitä, ainakin ennen, ajattelin ittestäni. Nytkin mä oon taas joutunut tappelemaan ruokaa ja läskiminää vastaan niin helevetin kovaa. Mun kontrolli on kadonnut jonnekin kaukaiseen maahan. Jonne on tällaisilta heikoilta, lihavilta ja laiskoilta löllyköiltä pääsy kielletty. Maassaololupa peruttu, viisumi evätty.

Olin tänään terapoitavana. Ja itkin vaan sitä kuinka oon niin vammanen ja heikko ja typerä. Ja se vaan kehuu mua kun pystyn niin hyvin avautumaan ja näyttämään tunteita. Ja mä vaan tunsin itseni entistäkin ällöttävämmäksi, heikoksi, lihavaksi, noloksi ja typeräksi. Varsinkin typeräksi. Ja se on ihan hirveä tunne. Yksi vaikeimmista mulle, koska sitä mä olen aina eniten vältellyt. Ja heikkous, kontrollin puute. Se syö mut elävältä.

Niin, mulla taitaa näitä psyykeen ongelmia olla vähän enemmän kuin ajattelinkaan. Tai enemmänkin ne haittaa mun elämää enemmän kuin luulin. Tunnevammaisuus ja muuta.

Mä en oikein meinaa jaksaa enää.