Hämmennystä, kummastusta

Mä en ymmärrä tätä mun läskikasaani enää yhtään. Viime viikon vaan makasin sängyssä, join paria päivänä kännit ja söin ihan hitosti leipää kaiket päivät. Fyysisesti kuitenkin ok olo ja vielä kaiken lisäksi paino meni vähän alaspäin. Sitten syön terveellisesti, käyn lenkillä ja leikin koiran kanssa. Koko ruoansulatus täysin sekaisin, joka ruoka turvottaa, mahaan sattuu ja paino vähän noussut. ?! Kylläpäs on mukavaa.. Ja kun mä katon tarkasti mitä syön ja minkälainen olo siitä tulee, koska tällaisia ongelmia mulla on, joten ei tää voi kokonaan olla jotain kuvitelmaa. Mutta kun ei tässä ole mitään saatanan järkeä!! Ja menee hermo.

Ja mä vähän epäilen tota vaakaa. Tai koko painonumeroa. Kun tuntuu, että mä vaan läskistyn vaikka se luku olisi pienempi. Mun käsivarret ja varsinkin maha vaan levenee. Naamakin on ihan yhtä pallon muotoinen kuin ennenkin. Vaikka mulle menee kyllä pienemmät vaatteet päälle. Kai sitä ei vaan ole tajunnut kuinka läski on aikaisemmin ollut. Ja kun mä olen aina ollut läski ja samanmuotoinen niin ei sitä niin huomaa.

Vielä vuosi sitten mä olin kuitenkin 15 kiloa läskimpi.
Vielä olisi seuraavat 15 saatava pois ennen kuin on mitään puhettakaan hyväksyttävästä painosta. Mutta tuntuu taas, etten mä sitä saavuta. Ainakaan ilman paastopäiviä, kalorinlaskemista, pakkoliikuntaa ja oksentamista. Kun suurin osa on kuitenkin näillä keinoin lähtenyt, vaikka oon sitä "terveellistä" ja "oikeaa" tapaakin käyttänyt.

Maha taas murisee hyvin äänekkäästi... Ruokaa tekee mieli, mutta ei todellakaan ole nälkä.

...

Mahaan sattuu. Koska kaikki ei tullut ulos. Ei tarpeeksi. Huono, epäonnistunut läski.

Söin leipää, liikaa. Oksensin, osa tuli pois.

Ei tarpeeksi.

Ei tarpeeksi alkoholia. Haluaisin lisää.

Oksentaminen on niin mukavaa kun se onnistuu. Se helpottaa.

Viiltäminen... näköjään liian vaikeaa.

Muisteloita

Olis varmaan kiva kun vanhemmat rakastaa... Huolehtii ja oikeasti haluaa kuulla mitä on sanottavana.

Mä en ainakaan muista mitään sellaista. Mä muistan vaan kuinka kukaan ei välittänyt kun mä lopetin syömisen meidän ensimmäisen koiran kuoltua. Mä muistan vaan kuinka huudettiin kun me joskus leikittiin sisällä. Mä muistan kuinka mä säälin mun isää kun mä luulin, että se oli kipeä, vaikka se oli vaan juonut liikaa. Mä muistan kuinka äiti ei halunnut lukea mulle. Mä muistan kun se sanoi, että on mun oma vika, että mä olen lihava. Mä muistan kuinka mua pelotti kun isä unohti hakea mut kuvataidekoulusta. Mä muistan kuinka kaikki negatiiviset asiat oli väärin ja piti salata muilta. Mä muistan kun kaikki illat mä suunnittelin itsemurhaa.

Mä muistan kuinka mä salaa ostin karkkia ja sipsejä. Kuinka mä olin niin masentunut, että käytin mun veljen vanhoja verkkareita lukiossa joka päivä. Mä muistan kun mä riitelin mun isän kanssa. Molemmat huusi, mä halusin, että se menee mun huoneesta pois. Sen mielestä se omisti koko talon, koska oli sen maksanut, joten se ei mennyt pois. Mä muistan kuinka meidän ihana pikku koira pysyi mun luona, mun sylissä, vaikka mä huusin. Mä muistan kuinka ihana se oli kun se nukkui mun kanssa sen yön. Mä muistan kun mä kuulin äidin puhuvan jotain mun "emotionaalisista lukoista" ja kuinka ne pitäisi saada auki. Mä muistan kun äiti ehdotti jotain nuorisopsykologia.

Mä löysin mun äidin vanhoja unilääkkeitä joskus kun mä olin lukion ekalla. Mä vedin niitä niin paljon kun pystyin, ne rupes oksettamaan. Nukuin seuraavana aamuna liian pitkään ja pyysin osa-aikaeläkkäälle olevaa isääni viemään mut kouluun. Se huusi mulle siitä etten mennyt äitini kanssa samalla kyydillä ja että hänen täytyi tuhlata lisää polttoainetta. Mulla oli eilisen meikit vielä naamassa. Pesin ja laitoin uudet. Ja menin kouluun. Enkä ikinä kertonut kenellekään mitään.

Mä olisin tarvinnut niitä, vanhempia.
Nyt kun ne yrittää on liian myöhäistä.
Mä en tarvitse niitä.
Mä en halua niitä.

"Se on psykosomaattista!"

Masentaa. Mulla oli just hyvä meno ton syömisen ja liikkumisen kanssa kunnes juhannuksena alkoi kauhea mahakipuilu. Tällä hetkellä se tuntuu liittyvän ylensyöntiin, vaikka juuri viime viikolla se oli toisin päin. Eli jos söin vähän vähemmän, sattui. Nyt lautasellinen puuroa on liikaa kerralla. Juurikin näin. En tiedä kuinka paljon tämäkin voi olla vaan päästä kiinni. En helkkari ymmärrä kun ei tässä todellakaan ole minkäänlaista logiikkaa, ei mitään järkeä. Tai hyvin mahdollisesti se on sekä fyysistä etää psyykkistä. Epäilen kyllä, että mun maha ei mikään huippukuntoinen varmaan ole kun on tullut tulehduskipulääkkeitä melko saatanan paljon vedeltyä. Ja todistetusti päässä vikaa, joten varmaan molenpia. Ja tuntuu, että kaikki paska mitä ei paljoa pitäisi syödä, on mahalle ok, kun taas salaatti sattuu. En olisi vielä hetki sitten uskonut, että fyysinen kipu saa mut näin lamaantuneeksi. Sitä on kuitenkin ollut eri muodoissa mulla aika paljon. Mä vaan makaan tässä kolmatta päivää peräkkäin sängyssä ja katon sarjoja. Tänään ei tosin ole sattunut, joten ehkä saisin mentyä kävelylle huomenna. Ehkä.

Haluaisin vaan niin kovasti viiltää. Mutta en uskalla edes kokeilla. en vaan halua epäonnistua. Nyt kun taas vaihteeksi tässä lihon, niin kuin joku syöttöporsas.

Ihme kyllä mitä pari lasillista viiniä tekee. Piristyin niin, että lähdin oikein kauppaan. Ja ostin lisää alkoholia! Oi onnea!

Kuka muuten tietää, mistä otsikko on? :D

Turhake täällä

Rahaa menee kaikkeen ihan liikaa.
Menin apteekkiin etsimään jotain mahalääkettä. Kysyin neuvoa ja mulle ehdotettiin jotain joka oli juuri tilapäisesti loppu. Mutta sain näytepakkauksen eli ei mennyt rahaa sinne. Tänään ei tosin ole oikeastaan maha ollut kipeä. Näin vitun hämärää se on, tulee ja menee ilman mitään logiikkaa. Ärsyttävää.

Sitten menin ja ostin.... puukon. Hihiih! Sen piti olla mun palkinto seuraavan neljän kilon jälkeen, mutta en jaksanut odottaa. Ostin myös viiniä. Tiedän, säälittävää, että pitää olla kännissä viiltääkseen, mutta kun mä en voi enää epäonnistua siinä, en vaan kestäisi sitä. Viiltäminen ei ole pitkään aikaan onnistunut. Yhtään. Ja se on ihan hirveää. Viimeksi joskus alkuvuodesta oon viiltänyt edes jotenkin hyväksyttävästi. Silloinkin ehkä yksi viidestäkymmenestä oli semionnistunut. Ja se epäonnistumisen tunne on vaan niin vaikea kestää. Ja nyt epäilen uskallanko edes yrittää. Mutta kun haluan niin paljon. Isoja, leveitä, nättejä haavoja. Eniten haluaisin suonia auki, mutta en viitsi. Siitä menee niin paskaan kuntoon ja meen viikonloppuna hoitamaan nallenaamamursupallokoiraa vanhempien luokse. Todellakin leikin sen kanssa niin paljon kuin se vaan haluaa. Ja muutenkin mähän kävelen joka paikkaan. Verenhukka vaikeuttaa arkea aika paljon.

Ja haluan pystyä lenkkeilemään. Tässä on viime päivät menneet ihan persiilleen syömisen ja liikkumisen suhteen ton mahan takia, mutta en mä aio tässä lihomaankaan ruveta. Nyt kun tiedän, että mä pystyn saamaan läskiä pois. Vielä puolitoista vuotta sitten se oli kaukainen haavekuva. Kunhan saan vaan ton mahan jotenkin taas rauhoittumaan, voin jatkaa. Jos ei muuta, niin lopetan syömisen.

Luin duloksetiinista. Siihen voi kuolla. Ihana ajatus. Sen kanssa ei saisi paljoa käyttää alkoholia, siinä on maksavaurion vaara. HAH!

Olenko mä sairas? Kyllä mä tajuan, että mun ajatukset poikkeaa siitä miten pitäisi ajatella, mutta tarkoittaako se automaattisesti, että mulla on sairaus josta mä voi parantua? En vieläkään oikein pysty ajattelemaan niin. Koska mä olen aina ollut tällainen. Ja oon vähän ajatellut sitä, että jos luonnonvalinta olisi vielä voimissaan, mä olisin kuollut jo ajat sitten. Entä jos mun geenit on vaan niin paskat, että mun ei kuulu siirtää niitä eteenpäin? Mä olen kyllä jo vuosikausia sitten tiennyt, että en kersoja hanki, mutta itsemurhahan sen lopullisesti varmistaisi. Että mä en tuottaisi enempää turhia, täysin hyödyttömiä ja vielä lihavia ihmisyksilöitä maailmaan. Tätä mä ajattelin kun kävelin kaupasta kotiin. Olenko mä sairas vai vaan järkevä? Ihmsiä on muutenkin liikaa. Ja musta ei todellakaan ole hyötyä kenellekään.

Maanantaikappale

Mussa on niin paljon vikaa. Ihan fyysistä. Tämä mun mahaongelma päätti yhtäkkiä yltyä niin pahaksi, etten voi syödä mitään ilman järkyttävää tuskaa. Mullahan on jo jonkin aikaa ollut mystisiä mahakipuja, jotka on tullu ja menny hyvin randomisti. Perjantaina siitä tuli yhtäkkiä jotain ihan hirveää, täysin yllättäen. Eikä siihen auttanut mikään. Tähän asti puuron syöminen on helpottanut, nyt ei. Eilinen oli vitun kauhea, tämä päivä samanlainen. Ei pitäisi syödä, mutta on törkeä nälkä. Maha tuntuu epämääräiseltä koko ajan ja syöminen helpottaa pienen hetken. Kunnes siihen alkaa sattua. Ja paljon. Lopetin tupakoinninkin kohta viikko sitten kun ajattelin, ettei se voi ainakaan asiaa auttaa, mutta sen jälkeen tää on vaan pahentunut. Tätä kipuilua on tosiaan ollut jo kauan, mutta hyvin epäsäännöllisesti ja harvoin. Nyt joka päivä ja mun on varmaan pakko alistua ja mennä lääkäriin. Mä en vaan helvetti halua. Inhoan lääkäreitä. Ne on töykeitä, ylimielisiä, eikä ne kuuntele. Ja ne koskee muhun, se on oksettavaa. Ja ikinä ei ole yksikään lääkäri kertonut mulle mitään, mitä en olisi ennestään jo tiennyt. Ja tällaisen ongelman selvittämiseen ei ehkä kyselyt ja verikokeet riitä. Mahalaukun tähystys. Se vaan jotenkin pelottaa, ällöttää ja ahdistaa niin paljon, etten ole edes oikeastaan kenellekään tästä sanonut. En tiedä miksi, mutta se vaan jotenkin tuntuu nöyryyttävältä. Viimeinen toivo on mennä apteekkiin ja kokeilla jotain itsehoitolääkkeitä. Mutta en mä kyllä tätä kauaa kestä. Tää on ihan vitun kauheeta. Mä en edes jaksa mennä suihkuun kun jatkuva tuska vie voimat. Makaan vaan ja katon ohjelmia.

Sain sentään tän mun tietokoneeni takaisin, vihdoin. Maanantaikappale sekin, rikki parin päivän jälkeen.

Plösö

Helvetin perse. Paino vaan nousee vaikka oon muka niin liikkunu ja syöny oikein. Vitut. Pakko taas ruveta laskemaan joka saatanan kaalinpala, jonka suuhuni pistän kun ei se arvioiminen tunnu toimivan. Mutta mun kunto on aika salakavalasti parantunut! Juoksin tänään 4 kilsaa ja mähän en ole varmasn koko elämässäni juosdut niin paljon putkeen. Tosin tuli parin minuutin tauko siinä kun joku juoppo tuli vastaan ja rupesi selittämään jotain vuodesta 75 ja mä olen vaan niin kiva, että pysähdyin kuuntelemaan.

Ihana kauppareissu takana, 2 kaalta, kilo porkkanoita, kolme paprikaa, ananas ja puoli kiloa kirsikkatomaatteja. Täytyy hamstrata kaikkea vastaavaa kun varsinkin illalla on niin vitun ruoanhimoinen.

Mä tunnen itseni koko ajan läskimmäksi ja paskemmaksi. Houkuttaa paasto, mutta sitten en nuku. Ja nukkuminen on niin pirun mukavaa. Nukuin koko viime tostain. Tai melkein,  heräsin klo 17.25. Ja nyt kieltämättä haluan jatkaa tota juoksemista.

Kuolema, tuu jo

Miksi?! Miksi se ei toimi? Mä alan suuttua kun en vaan vittu ymmärrä. Haluan sen ihanan helpotuksen kun maha tuntuu tyhjemmältä. Mutta vittu soikoon, hädin tuskin tulee mitään ulos vaikka teen ihan samalla lailla kuin ennenkin. Saatana kun ei meinaa edes vesi tulla pois. Ja tuntuu, että mun ennestäänkin heikko oksennusrefleksi on vaan paskempi kuin ennen. Voin pitää sormia kurkussa vaikka kuinka kauan ennen yhtään kunnon yökkäystä.

Ei ole kyllä tänään mennyt mitään epäterveellistä tai hirveän kaloripitoista, mutta aina liikaa. Aina. Vittu soikoon. Heti kun viime viikolla sai pienen maistiaisen ahmisesta kaalin muodossa en pysy kohtuudessa millään. Tänäänkin mennyt kilo porkkanaa. Joo ei porkkana ole niin paha, mutta kun sekin menee typeräksi ylensyönniksi.

Oli tänään terapia. Puhuin mun syömispelleilystä ja itkin sitä kun oon niin vammanen. Ja sitä kuinka katkera mä olen, että kotona ei ole ikinä otettu mitään vastuuta siitä, että mä olen aina ollut lihava. Ja lähdin sieltä taas itkuisena ja entistä varmempana siitä, että mun kuuluu vaan kuolla. Lähden sieltä aina vihaisena, surullisena tai vaan yleisesti vittuuntuneena. Loistavaa ammattiapua, todella mahtavaa. Se apu tästä terapiapelleilystä on ollut, että olen varma, että haluan kuolla. Ennen en sellaista kauheesti miettinyt nyt se on todella selkeää. Kuten myös se, ettei ihmisten seura tee mulle hyvää.

Mä en vaan jaksaisi enää tätä jatkuvaa tappelua. Kaikki on liian vaikeaa. Elämä on liian vaikeaa.

Näinpä

Ostin sitten pullaa. Heti kun eilen sain vähänkin oksennettua, ajattelin, että voin syödä ja oksentaa. No voin kertoa, että pulla ei tule ulos. Ainakaan mulla. Niin kuin yhtään. Ja kyllä vaan vituttaa, ällöttää, oksettaa, inhottaa. Miksi mä olen näin saatanan typerä ja huono, lihava idiootti!? Nytkin haaveilen vaan kaikesta mitä haluan syödä. Ja mitä olisi helpompi oksentaa. Paljon parempi olisi tietenkin lopettaa se syöminen niin kuin suunnittelin. Mutta mun ei todellakaan pitäisi suunnitella näitä mun syömis- ja liikuntapelleilyjä kun ei ne pidä, ne voi muuttua viiden minuutin välein. Ja jos mä nyt muka yhtäkkiä päättäisin, etten syö viikkoon, se ei todellakaan pitäisi. Mun pitää mennä korkeintaan päivä kerrallaan.

Tänään oli se hiton ryhmäjuttu. Ja meni taas niin todella pahasti hermo. Ihan senkin takia, että mä oon niin pettynyt itseeni. Hädin tuskin siedän omaa seuraani ja mä olen kuitenkin parasta seuraa. Nyt vaan vituttaa oma läskiys ja typeryys ja inhoan muita muutenkin. Silloin kun en syönyt olin hyvällä tuulella koko ajan ja oli paljon helpompi kestää muiden seuraa.

Pitäisi tiskata. Imuroida, siivota. En saa edes vietyä roskia. Vittu kun olen vaan niin laiska ja saamaton. Turha ja hyödytön läskikasa. Pitäisi vaan saatana kuolla. En saa sitäkään tehtyä.

kerta kiellon päälle

Vielä kerran. Ja vihdoin, vihdoin. Ei hyvin, mutta vähän.
Ja tuntuu niin paljon paremmalta.

Haluaisin viiltää, niin paljon. Mutta en edes yritä kun ei se onnistu kuitenkaan.

Lisää

Syön lisää. Yritän uudestaan. Juon lämmintä vettä. Hypin niin, että läskit läiskyy. Yritän. Ei onnistu. Juon limsaa jos vaikka hiilihappo auttaa. Ei onnistu. Tungen sormia syvemmälle. Ei onnistu. Yritän vielä ja vielä kerran. Yritän niin kovaa, että naama on täynnä verenpurkaumia. Niitä on kaulallakin.

Luovutan. Itken. Tunnen kuinka kaikki imeytyy muhun. Kuinka mä lihon taas. Enkä ymmärrä miksi se ei onnistu.

Mulla meni kaikin puolin paremmin silloin kun en syönyt. Enää en osta ruokaa, syön pois kaapissa olevat, pilaantuvat jutut ja lopetan syömisen.
Siitä on vain haittaa.

Miksi mun pitää olla tällainen syömisvammainen oksettava läski?

Miksi mä en saa oksennettua?! Yritän ja yritän, mutta mitään ei tule ulos. Vielä muutama viikko sitten, ennen paastoa, se oikeasti jopa vähän toimi, ei kaikki ikinä tule ulos, mutta aika hyvin. Nyt ei onnistu yhtään ja en vittu ymmärrä. Mun piti syödä vähän ja terveellisesti. Sitten ostin myslipatukoita, koska ne oli tarjouksessa. Koska mä oikein opin, että mä en voi ostaa mitään ylimääräistä?! Mä en voi pitää mitään kaapissa, en voi säästää mitään seuraavalle päivälle.

Vittu kun mä en vaan osaa olla normaali! Mä olen niin oksettava, niin lihava ja mä vaan syön. Mikä VITTU mua vaivaa?! Ei ole mahdollista olla näin vammanen. Eilenkin vaan söin koko päivän, enkä liikkunut mihinkään. Mun pitäisi vaan olla syömättä. Ehkä taas ensi viikolla jos annan itteni vähän palautua vielä siitä paastosta.

Nyt mä todella inhoan itseäni. Yleensä mä en sitä harrasta, mutta nyt vaan... vittu soikoon. Mun pitäisi vaan kuolla saatana.

Koirat on kivoja

Olin päivän vanhempien luona siskon kanssa hoitamassa kolmea koiraa kun vanhemmat ja toinen sisko oli sen sulhon perheen luona. Oli aika rankkaa kun siskojen koirat on sellasia riehupellejä, että oksat pois. Saatiin sitten pestä ne pariin kertaan kun ne kävi uimassa ja kahlaamassa. Ihan kivaa kyllä oli, koirat on vaan niin hemmetin loistavaa seuraa vaikka onkin välillä työläitä hoidettavia. Varsinkin se meidän pikku lyllerö, joka vanhempien kanssa asustelee. Sitä mulla on usein ikävä. Ihmisiä en kaipaa, mutta koiria kyllä, varsinkin sitä omaa mussua. Se on vaan niin paras, vaikka onkin vähän vaikea ja haukkuu ja komentaa.

Äiti oli tehny meille munakoisopaistosta, jossa on sikana juustoa ja on kyllä hemmetin hyvää ja mä söin sitä kolme kertaa, enkä osaa yhtään arvioida kaloreita. Lisäksi vielä salaattia, jossa oli täysrasvaista fetaa. Eli ihan liikaa ja tuntuu äärimmäisen läskiltä. Onneksi en sentään koskenut kekseihin, joita sisko vähän mutusteli. Tein vielä vähän lihaskuntoa kun pääsin kotiin niin läskiahdistus helpotti vähän. Mutta ei tarpeeksi, lähinnä koska mä oon ihan pallon muotoinen viime päivien syömisten takia. Suolaa varsinkin tullut ihan liikaa, senkin takia on vähän vaikea olla. Pakko ruveta taas vähän ahkerammin käymään lenkillä. Kaipaan sitä ihanaa tyhjää oloa kun ei syö mitään. Mutta ajattelin, että yritän nyt tosissani syödä vähän ja liikkua. Ja haluaisin niin opetella kunnolla juoksemaan.

Ja joo, vaikka on ollut ihan kiva päivä, syömisahdistuskin ihan siedettävää silti haluaisin viiltää, hakata, satuttaa, kuolla. Mikään ei ikinä poista sitä. Mikään ei mene niin syvälle, että hetkeäkään todella haluaisin elää. Kaikki on jotenkin pinnallista ja aina siellä kaiken perustana on kuitenkin se, että mä en halua tai jaksa elää. Miten sellasesta voi päästä eroon?

läskiläskiläskiläskiläski

Ahmin. Kaalia. Ihan törkeä määrä ruokaa vaikka kalorilaskuri väittää, että kalorit on noin 600. Kävelyä vain tunti. Syöminen ei sovi mulle, tänäänkin oli aamupäivällä aivan törkeän huono olo, oksetti, heikotti ja hengästytti. Vaikka sellasta ei oikeastaan ollut silloin kun en mitään syönyt. Ja eihän mun edelleenkään tarvi syödä, vararavintoa riittää.

Ärsyttää, äsken olin vielä suht tyytyväinen, mutta kun on vikaa päässä niin syö vaan vaikka ei todellakaan tarvi. En ymmärrä miksi on niin vaikeaa kestää sitä, että kaapissa on jotain vähänkin himoittavaa, kuten varhaiskaalia. Ja nyt kyllä huomenna paino on enemmän, ihan vaan koska se kokonainen kaali painaa ja se vielä sitoo vettä. En halua nähdä isompia lukuja.

Paisun, laajenen, levenen joka kohdasta. Oksettaa. Kun mun piti laihtua. Ja nopeasti.

Hmmm...

Tomaattimehua, bataattikeittoa ja raejuustoa. Ja vähän harmittaa vaikka tulikin hyvä olo ja arvioin kalorit alle viiteensataan. On kuitenkin ollut energinen ja ok olo muuten, juominen on vaan ällöttänyt todella pahasti. Ja todellakin on pakko juoda, mä juon vähintään kolme litraa vettä päivässä, se yleensä auttaa kaikkeen. Jotenkin epävarma olo, haluan syödä, mutta toisaalta en todellakaan.

Nukkuminen ei onnistu. Se ärsyttää kyllä todella paljon. Tänäänkin heräsin monta tuntia ennen kuin piti vaikka olin nukkunu vaan pari tuntia. Ja tuntuu taas, että näen unia vaan koko ajan, enkä kunnolla lepää. Vieläkään en kyllä suostu syömään mitään, mikä lisää ruokahalua. Läskeistä eroonpääsy on tärkeämpää kuin nukkuminen, vaikka tiedän, että unettomuus lisää ruokahalua ja stressihormonien eritystä.

Sipsit kummittelee mun mielessä koko ajan. Haluaisin vetää niitä vaikka joka päivä. Vaikka tiedän, että parin ekan kourallisen jälkeen ei edes maista mitään, kieli kuivuu ja tulee huono olo. Silti haluaisin vetää sellasen megapussin broawaytä. Mutta hiilarit pelottaa kyllä niin hitosti. Ainakin jos vetäisi kerralla ihan sikana, keho varmaan ottaisi kaiken ja muuttaisi rasvaksi kun ei ole niitä vähään aikaan saanut. Ja se, että hiilarit sitoo vettä ja paino nousisi sen mukana monta kiloa ja mä en vaan voi mennä enää seiskalla alkavaan lukuun, en vaan suostu.

Löllöpallo

Ei ruokaa tänään. Tomaattimehua ja mehukeittoa. Hyvä olo siitä. Eilen tunsin itseni ilmapalloksi, nyt on taas kevyempi olla. Huomenna varmaan sitä kotoa saatua bataattikeittoa, jota en sentään eilen vetänyt.

Ostin vähän uusia lenkkivaatteita ja jotain aika jännää huomasin. Ostin hennesistä sellasen peruspaidan, kokoa M. ! Mulla ei ole ollut sen kokoisia vaatteita yläasteen jälkeen! Ja se on vielä ihan siedettävän näköinen. Kyllä mä sillai vähän huomaan sen, että mä olen pienentynyt, mutta ällöttää mun  löllykkäkehoni muoto. Maha ja käsivarret on suhteessa muihin osiin oksettavan läskit. Varsinkin tuo maha tyrkkää ittensä aina esiin ja pilaa kaiken. Eli hommaa on ihan sikana, jotta voisin olla mitenkään tyytyväinen ruhooni.

Vedenjuonti on ruvennut oksettamaan, aika erikoista.

Ruoka on ongelma

Olin kotona, siis vanhempien luona. Oli siskon synttärit. Sanoin, etten voi syödä, koska mulla on ollut mahatauti. Söin vähän bataattikeittoa, joten ei hätää, vielä. Sain ihan hitosti ruokaa mukaan, kakkuakin.

Ja mähän sitten söin kaiken. Oksensin, söin lisää ja oksensin uudestaan. Ja mikään ei edes maistunut niin hyvältä kuin luulin. Oksentaminen oli jotenkin vaikeaa, mitään ei meinannut tulla ulos, justiin kun luulin, että olin oppinut sen. Tuntu vaan, että keho imi kaiken itsellensä, vaikka senhän pitäisi nyt toimia hitaasti. Ja haluan vaan syödä lisää. Lisää ja lisää.

Ja se hiton tietokone piti lähettää huoltoon, ne ei kuulemma saaneet vaan antaa mulle uutta. Eli vitun kiva, ainakin viikko menee.