Tämä kipu ei ole ystävä

Mahatuska. Ja aika saakelin paha episodi. Kaikki oli hyvin hetken, pesin pyykkiäkin tänään. Kunnes taas täysin puskista, ilman mitään syytä, alkaa mahaan sattua. Se täyttyy ilmalla ja tuntuu polttavalta. Kolme kertaa oksensin ilmaa. Maha kramppas varmaan puolisen tuntia niin paljon, etten voinut olla suorassa. Kävelin kumarassa. Ja vinguin. Hitto. Viime viikollakin oli yksi päivä jolloin sattui selvästi enemmän. Silloin se meni vaan paljon nopeammin ohi. Joka päivähän se on vähän kyseenalainen. Varsinkin ensimmäinen kiinteä asia, jonka mä mahaani tungen on aina ongelmallinen. Nyt taas tuntuu, että sen ensimmäisen aterian täytyy olla tarpeeksi iso, muuten tuskaa. En tiedä onko mun maha vaan jotenkin niin fyysisesti herkkä ja kireä, että suurempi määrä pakottaa sen laajenemaan ja rentoutumaan, eikä sillä ole tilaa kehittää ilmaa ja kramppeja. Sen ensimmäisen aterian jälkeen määrällä ei ole väliä. Sen jälkeen maha on normaali. Eipä ole mitään hyötyä siitä mahansuojalääkkeestä ollut. Vittu ylläri.

Joo. Kauan tosiaan taas kesti toipua siitä. Tuo masentaa niin perkeleesti. Maha ja suolisto oli jotenkin niin herkillä, että jokainen liike tuntui pistävältä jossain kohdassa. Muutenkin on ollut huono olo ja oksettanut tosi paljon tänään. Ja huipannut. Kun mahakipu hellitti iski jäätävä päänsärky. Ja hetken halusin vaan pistää kaiken paskaksi ja mennä hakemaan kaljaa. Mutta asetin ittelleni päivämäärän, jolloin saan arvioida mun juomishimoani uudestaan. Ei mikään erityisen merkittävä päivä tai edes kovin kaukainen, mutta jokin vaan johon tähdätä. Kun nyt on vaan niin hyvin pysynyt kalorit kasassa, etten uskalla ruveta juomaan. Kun se tietenkin johtaa syömiseen ja seuraavakin päivä menee ihan hukkaan. Ja aivan niin kuin siitä olisi mitään hyötyä. Ja ei se alko mihinkään katoa.

Paasto tuntuu olevan parempi vaihtoehto kuin vähäinen syöminen. Ainakin tän päivän perusteella. Täytyy vaan ensin tuhota kaapista tuorejutut, siellä on vieläkin pari sipulia, avokado, juustonjämä ja kurkkua. Ja mulle on tosi vaikeaa heittää ruokaa pois. Se on vaan niin väärin.

Tylsä minä

Eilen oli paastopäivä <3 Tosi hyvä olo koko päivän, menin vielä illalla kävelylle ja olo oli niin kevyt ja ihana. Tänään pyrin taas pysymään alle 800 kalorin. Ketoosi kutsuu! Paasto sopii mulle. Ja aivothan tosiaan käyttää mielummin ketoaineita ravinnokseen kuin sokeria ja mulla tietenkin on sitä vararavintoa tarjolla, joten missään vaiheessa mä en nääntymässä. Onko nyt ihmekään kun sellaset lähes alipainoiset tyypit yrittää paastota ja alkaa heti päässä heittää. Sitten haukutaan itseään luuseriksi ja läskiksi. Ja tehdään omasta elämästä vaan vaikeempaa.

Jännästi vaan tuli hetkeksi hemmetin huono olo kun söin ruokaa. Aivan meinasin jo kiirehtiä vessaan oksentamaan. Mutta en kyllä rupea tollasta himoterveellistä oksentamaan. Edes vaikka oksettaisi. En halua mitään oksennuskierrettä aikaiseksi.

Supertylsä elämä, tiedän.

Rasvapallo

Kotona taas. Kauhee himo ryypätä. Mutten ehtiny kauppaan kun ne tuli niin myöhään. Vittu tää Suomen pelle alkoholilainsäädäntö. Jotenkin kaipaan jotain... rentoutumista. Että pääsisi vähän niin ku irti omasta päästä. Mutta ne vitun kalorit. Ällöttää. Mutta kun ei ole muutakaan. Olis jotain nappeja, se olis kiva. Ja yleensä mun kännihimo laantuu kyllä sitten kun pari vedän ja pääsen taas siitä ajatuksesta irti, että se jotain auttaisi. Mä oon vaan vähän hermona koko ajan. On ollut ihan liikaa vanhempien luona, menee niin saatanasti hermo. En jaksa niitä. Ja se tulee kotiinkin mukaan. Se väsymys ja ärtyneisyys. Ja alkaa taas ottaa aivoon univaje. Nukuin siellä siskon luona pari yötä aika hyvin, mutta sitten taas menee nukahtamiseen tunteja ja laatu taas sontaa.

Syöminen mennyt siedettävästi pari päivää. Nyt vaan kun tulin kotiin ja muistin, että mulla oli vielä läskijäätelöä pakkasessa, ne oli pakko syödä ja pakko oksentaa. Jäätelö tulee ulos niin ihanan kepeästi, että se on vaan pakko ottaa ulos. Ja se ei edes ollut kovin hyvää, mutta häiritsee kun jotain on kaapissa.

Mun jääkaappi haisee vieläkin sipulilta. Aika ällön paljon. Siitä on yli viikko kun siellä on ollut raakaa, pilkottua sipulia ja vieläkin törkeä löyhkä. Sipulimaustettu vesi ei ole mikään ihanin janojuoma.

Siskon luona oli sellainen kehonkoostumusta mittaava vaaka. Itku melkein tuli kun näin mun rasvaprosentin. Aivan uskamattoman oksettavaa. Kyllähän mä tiesin, että se on korkea kun ei mulla lihaksia ole yhtään, mutta kyllä se vaan todella pahalta tuntui. Kun se on taulukossa kategoriassa VERY HIGH. Hyi saatana. Mä oon oikeasti pelkkää läskiä, ihraa, rasvaa.

Ja mietin itsemurhaa koko ajan. Kun olisi vaan niin helppo kuolla, ei tarvisi ahdistella läskeyttä.

Tulevaisuusahdistus

Hyi kun olen typerä.

Rupesin selaamaan facebookkia. En oo sitä oikeastaan yhtään käyttänyt viimeisen vuoden aikana. Chattiä käytän välillä. Mitä mä sinne päivittäisin? "Ahdistaa niin, että haluan kuolla" "Yritin tappaa itteni" "Makasin koko päivän sängyssä"

Rupes ahdistamaan ihan sikana. Ei oo rinnassa tuntunut näin ahtaalta aikoihin. Siellä vaan ihmiset hehkuttaa niiden elämää. Ja hyvä niille. Siinä vaan korostuu se kuinka todella tyhjää mun olemassaoloni on. Ja kuinka vähän mä haluan mitään muuttaa.

Mun pitäisi jatkaa yliopistossa syksyllä. Koko ajatus oksettaa ja ahdistaa aivan törkeän paljon. Kun mä en halua. Mua ei kiinnosta. Yhtään. Mutta en mä kehtaa mitään sairaslomaakaan pyytää. Mä oon vuoden vaan ollut ja maannut ja kuluttanut yhteiskunnan resursseja. Ollut täysin hyödytön. Vaikka ei tuo opiskelukaan ole mitenkään hyödyllistä. En mä tule tolla tutkinnolla mitään tekemään. Ja tuskin saan sitä edes tehtyä.

Hyi että. Ajatus siitä, että on velvollisuuksia, aikatauluja, töitä. Ahdistaa. Epätoivo iskee. Mä en vaan halua. Kaikki ne ihmiset. Ne kysyy missä mä olen ollut. Mun pitää hymyillä ja olla mukava.

Ja entä jos mä en vaan pysty?

Ja entä jos mä lihon? Mähän rupesin lenkkeilemään viime vuoden keväällä ihan vaan koska en edes hakenut kesätöitä ja ei ollut mitään tekemistä. Entä jos rupeen taas vetämään vaan jotain sipsejä kun en jaksa tehdä ruokaa? Kun en jaksa taas välittää mun läskeistäni.

Sama paska jatkuu, vuodesta toiseen

Ihan totta hei, miksen voi kuolla ajatuksen voimalla?!?

Mietin mun vuottani. Vuosi ja pari viikkoa sitten mä olin just samassa paikassa. Siskon luona hoitamassa sen koiraa. Ja miettimässä mun läskejä, miettimässä itsemurhaa. Näissä asioissa on tapahtunut paljon. Mä olen vähän vähemmän läski ja oon kyllä saanut laihduttamiseen sellaista varmuutta, että kyllä mä pystyn. Pystyn vaikka sitten paastoamalla. Mun asenne on muuttunut.

Itsarin suhteen... Yritetty on. Ja mä olen vain entistä varmempi, että mun pitää kuolla. Että mä en vaan jaksa. Uusia suunnitelmia päässä.

Eikö olekin jotenkin naurettavan traagista? :D

Vittu, oon vaan vaikea tai jotain.

Eilen terapiassa valitin kun vaan valitan. Kun vaan on niin vaikeaa kaikki vaikkei mitään ongelmia ole. Kun vaan oon niin lihava ja laiska. Ja kun en vaan halua mitään. Kun ei vaan kiinnosta. Ja jossain vaiheessa se sanoi, että ikäkin vaikuttaa, että viiden vuoden päästä on varmasti helpompaa. Ja sehän on hyvinkin mahdollista. Mutta kun mä en jaksa odottaa. Kun ei mua kiinnosta se mahdollisuus, että joskus on jotenkin vähän siedettävämpää. Ja mitä mä sillä välin teen? Kärsin.

En jaksa kärsiä enää.

Ruokahulluus on vakava asia

Ho, hyvin menee laihdutus. Pari päivää en oo paljon muuta tehnyt kun syönyt. Ja sitten oksentanut, syönyt lisää, oksentanut ja syönyt, oksentanut vielä vähän ja syönyt lisää. Tänään vihdoin alkoi tuntua siltä, että pysyy ehkä homma taas hanskassa. Mä en oikeasti tajua mikä sekohulluvaihe tuli yhtäkkiä. Siis vaan aivan järjetön, kyltymätön ruoanhimo. Aivan sairasta suoraan sanottuna. Oon täällä siskon luona siis ja vedellyt niiden myslit ja pähkinät kaapeista. Aivan oksettava määrä rasvaa. Vaikka ihan terveellistä on kaikki ollut, niin määrä vaan jotain ihan naurettavaa. Viimeksi tuntui tollaselta kun mä söin mirtatsapiinia. Sen jälkeen on ollut vähän helpompi ajatella muutakin kuin ruokaa. Se on kamala lääke jos tällaisia ongelmia on muutenkin.

En jaksa taas tätä padia näpytellä joten lopetan lyhyeen. Hassua miten tuntuu pitkältä heti nää pari päivää ilman bloggeria. Pitkin päivää mulle tulee ajatuksia joista voisi täällä toitottaa. Tästä on tullut mulle kyllä iso juttu.

Elämä on

Niin. Juurikin. Näinhän se aina menee.
Voi VITUN VITUN VITTU SAATANA
VITUTTAA

Alkupäivä meni ok, siis syömisen suhteen vaikka mahaan sattuikin. Saatanan ärsyttävää kun mua laihemmat ihmiset haluaa aina jotain herkkua. Sisko siis tuli hakemaan ja käytiin kaupassa ostamassa mulle ruokaa. Ja sit se ostaa mulle leipää. Ja sit se ehdottaa pullaa. No ostettiin jäätelöä. Ja sit se vielä ostaa mulle ruissipsejä ja täällä oli kuoharipullo valmiina.

Koko ajan kaupassa se kyseli mitä mä haluan, haluanko karkkia. Ja "ota vaan kaikkea nyt". Voi jeesus kun mua ahdisti kaupassa. En mä olis halunnu mitään, mutta en vaan osaa sanoa ei kun munhan kuuluu osata herkutella kun olen näin lihava. Perheen paksuin, punkero. Ja nyt kun mä olen vähän vähemmän läski niin mulla on jotenkin suurempi oikeus syödä. Mun siskotkin on molemmat koko ajan selittämässä sitä kuinka paljon ne syö ja liikkuu ja koska ne liikkuu, voi suunnilleen ylpeänä mättää lisää karkkia naamaan.

Ja se jätski olis vielä ollut helppo saada ulos, mutta en kyllä ota mitään riskiä, että joku tajuaisi. Ei siitä mitään hyvää seuraisi.

No joo, kyllä mä nyt oon päässy tästä yli. Ärsyttää vaan kun justiin kun on hyvä groovi päällä niin tulee eteen tällaista. Enkä saa laskettua kaloreita kovinkaan tarkkaan.

Mä oon vaan niin masentavan lihava. Ja ruma. Oikeesti. Hyi. Oli ihan hirveetä mennä prismasn siskon kanssa ja nähdä vilaukselta peilikuvansa. Me siinä vierekkäin. Mä olen ihan järkyttävä tankki. Ja mun sisko oli niin kivan näkönen sen kesähousuissa. Mä ällötän itteäni niin saatanasti. Mun hiuksetkinon ihan hirveet.

Kalorivajetta, vähemmän laardia

Ihana paastopäivä. Mun alle 800 -suunnitelma vaan saattaa nyt muuttua kun menenkin hoitamaan siskon koiraa kun ne lähtee lomamatkalle. Oon siellä varmaan viikon ja pitää pysyä sen kersan perässä, joten ajattelin, että JOS alle 800 tuntuu liian vähältä, nostan tuhanteen. Ja mennään siskon kanssa kauppaan ostamaan mulle ruokaa ja kai sitten jotain pitää ostaa ja sitten mä syön... Vaikka uskon kyllä, että jos vaan oikeasti haluan niin yllättävän paljon sitä jaksaa vähällä ruoalla. Koska vararavintoa on niin helvetisti, joten onko ihmekään. Mun piti alunperin hoitaa sitä vasta ensi viikolla, mutta on järkevämpää mennä sinne suoraan. Joten liikuntaa lisää, haa! Se on kyllä hyvä, mun lenkkeilykin on ihan jäänyt.

Rupesin suunnittelemaan pidempää paastoa, innostuin aivan. Nythän olis lämmön puolesta hyvä aika paastota kun silloin tulee kylmä. Tai ainakin pitäisi, mulla siinä kesti kyllä yli viikko. Mutta ei taas kannata liikaa suunnitella, pitää pystyä sopeutumaan olosuhteisiin.

Tänään ollut ihan kiva päivä, koska syöminen on pysynyt hanskassa huikeat 3 päivää putkeen!

Voisin silti kuolla, ihan koska vaan.

Meinasin jo laittaa mun läskien määrän julkiseksi, mutta en kyllä vaan pysty. Hävettää vaan liikaa.

otsikko

Väsyttää niin perkeleesti. En saa nukuttua. Eli läskistyn. Tosin yritän nyt kovasti syödä vähän, vaikka se on pirun vaikeaa. Mun maha vaan vittuilee koko ajan. Tänään se tuli kipeäksi vihanneksista. Sitten vedin jätskiä, se helpotti. Se piti toki oksentaa pois. Vähän niin kuin ostin jäätelöä justiin sen takia, että sen saa helposti ulos. Ja vielä niin järkkykalorista, että vähän pakko.. Iltapalaksi 3 luumua, puolikas avokado ja 2 omenaa. (Tuntuu ihan hullulta määrältä, onko?!) Kalorit noin 600, eli mulle todella erikoista. Yleensä se on paljon tai ei mitään. Meinasin pitää paastopäivän huomenna, mutta tämä päivä ja eilinen on menny niin hyvin, etten tiedä. Ehkä yritän jatkaa tätä.

Luin joskus, että keho menee ketoosiin kun syö alle 800 kaloria päivässä. Se olis hemmetin kiva. Kun lähtis läskiä.

Omena turvottaa ihan sikana. Ja tekee mieli oksentaa. Mutta en mä rupea oksentamaan  hedelmiä tai vihanneksia.

En kyllä ymmärrä mun ruoansulatusta. Se oli normaali hetken kun join kahtena päivänä ja söin lähinnä leipää. Sitten kun syön paljon vihanneksia ja muuta, sitä oikeanlaista ruokaa, ihme sekoilua, jumissa, eitodellakaanjumissa ja ilmaa. Niin, onhan se jo todettu, viallinen.

Viilsin, ihan vähän. Inhottavan säälittävää, epäonnistuminen ottaa aivoon.

Löllerö

HYIHYIHYI
Läskiä. Joka paikassa. Hyi.
Vitun alkoholi ja vitun kalorit. Kännissä maha ei protestoi yhtään mitään, kaikki menee ja vaikka minkälaiset määrät. Eli läskiä vaan lisää. Kiva.

Tänään maha tuli vähän kipeäksi kahvin ja veden jälkeen, joten oksensin ilmaa. Nii. Pitää taas hetkeksi lopettaa ryyppääminen kun se tuo mukanaan niin vitusti ihraa. Tänään taas tullut tuskan pelossa syötyä vähemmän. Mukavaa. Mun kieltä vaan jotenkin kuumottaa jos mä en hetkeen syö ja vaan juon vettä. Vammasta.

Haluaisin niin kovasti viiltää suonia auki. Se on niin kivaa.

En näköjään osaa enää nukkua. En edes nukahda alkoholin avulla. Sitten kun lopulta joskus aamulla nukahdan, näen vaan vitun hämäriä unia. Ja sitten herään liian aikaisin. ÄÄ.

Läskiä kehossa, tyhjää päässä

Voihan jeesusksen perse ja helvetin tulet.
Haluan kuolla. Yöllä sain kehitettyä uuden, hiukan edistyneemmän itsemurhasuunnitelman. Ja se tuntuu niin hyvältä. Mä innostun ja hymyilen kun ajattelen sitä.

Mä olen vaan niin väsynyt jatkuvaan ahdistukseen. Mä tappelen itseäni vastaan joka päivä, joka minuutti, joka sekunti. Ja kun tiedän, että mun vaan kuuluu kuolla. Mä en sovellu elämään.

Mä en ole ikinä rento. Mulla ei ole ikinä hyvä olla. Olo on parhaimmillaan siedettävä. Tai oikeastaan vaan mitäänsanomaton, harmaa ja tyhjä. Eikö se ole merkki siitä, että mun pitää lakata olemasta? Ja kun mä olen aina ollut tällainen, en mä ole yhtäkkiä mitenkään "sairastunut". Mä vaan olen vääränlainen.

Mä en tee mitään. Mulla ei ole mitään elämää. Mua ei huvita, mua ei kiinnosta.

Tänään tuli jännä fiilis. Tuntui kuin olisin halunnut jonkun ihmisen, siis fyysistä läheisyyttä. Vaikka tiedän, että oikeasti se ahdistaa mua niin pirusti. Kun mua kosketaan. Varsinkin jos musta pidetään kiinni tai halataan. Hyi. Joskus toissakesänä kun olin töissä, näytin jollekin ihmiselle kuinka sälekaihtimet saa alas ja se koski (kiitoksena?) mun olkavarteen. Sitä kohtaa kihelmöi varmaan 10 minuuttia ja mä yritin pyyhkiä sitä musta irti. Se oli inhottavaa. Ja kun menin sinne päivystykseen mun mahan takia ja näin lääkärin.. se oli jotain vitun kauheeta. Kun se koski muhun. Jankun se vielä koski mun mahaan eli about oksettavimpaan kohtaan koko mun ruhossani.

Ja mulla on joku ongelma sanoa, että mä en tykkää. Aina jos muhun kosketaan, mä jähmetyn paikalleni. Mä en sano mitään. Kun mun terapeuttikin aina vittu haluaa kätellä kun mä lähden, mua inhottaa ja kesti saatana puoli vuotta saada sanotuksi se ääneen. Ja mun isän siskon mies, onko se setä tai jotain, joskus kännissä vuosia sitten tarttui muhun kiinni ja sanoi jotain, että hyvät rinnat mulla on, mä vaan nauroin. Kun en muuta saanut sanottua. Ja siis mun vanhemmat ja sisko ja täti oli paikalla, kukaan ei sanonut mitään.

Varmaan koska mä olen niin läski. Lihavat ihmisethän on hauskoja, rentoja, typeriä ihmisiä, jotka ei niin välitä. Vai mitä? Laihat ihmiset on tärkeitä, tarmokkaita ja taitavia. Niiden elämä on merkityksellistä ja tärkeää. Niiden ongelmista ja huolista välitetään, ne ansaitsee apua.

Mä olen ollut lihava koko elämäni. (eli laiska ja saamaton) Ja koko elämäni mä olen piiloutunut älykkyyteni taakse ja kompensoinut fyysistä heikkoutta henkisellä vahvuudella. Ja henkistä vahvuutta mä olen itselleeni todistanut mm. viiltelyllä. Ja nyt "keventymällä". Helvetin raskas mä olen edelleen. Ja tässä samalla juon kaljaa, eli hiilaria, eli läskiä. Tänäänkin melkein itkin kun katsoin mun oksettavia reisiäni ja silti päätin lähteä kauppaan.

En mä tiedä minkälaista olisi olla laiha. Tai edes normaali. Superlaihaa musta ei tule. Ihan vaan sen takia, että mä olisin oksettavan näköinen silloinkin. Kun on ollut lihava koko elämänsä, ei voi noin vain pienentyä ja odottaa yhdenkään kohdan olevan kiinteä. Tai edes siedettävä. Mä tulen olemaan roikkuva, arpinen ja ruma vaikka kuinka laihtuisin. Sen takia mulla ei ole mitään mahtavaa motivaatiota laihtua.

Ja huomaan, että tässä postauksessa ei ole mitään järkeä.
Vähän niin kuin mun elämä.
Turha, hämmentävä. poistamisen arvoinen.

Typerä

Hain tupakkaa. Ja kyllä, pahaa oli. En edes polttanut loppuun. Vittu olen tyhmä.

Väsynyt

Väsyttää niin helvetisti. En saa nukuttua. Mun mahaongelmat on kasvaneet suolisto-ongelmiksi eli ravaan vessassa. Yö meni aikalailla siinä. Ja sitten kun nukun, näen vaan unia, ahdistaa vissiin kun herään ihan hikisenä. Paino tosin mennyt alaspäin, mutta lähinnä varmaan nestettä. Ja sitä itteään.

Mä en jaksa. Kaikki on niin raskasta. Tai en vaan saa aikaiseksi. Tekemisen aloittaminen on niin hemmetin vaikeaa. Kävin kuitenkin kaupassa. Ja ostin kaljaa. Mukavaa. Tekee mieli röökiä ihan helvetisti. Oon nyt ollut polttamatta kohta 4 viikkoa. Mutta tekee vaan mieli. Niin kuin aina. Se on vaan aina jotenkin kiehtonut mua. Ihan lapsesta saakka. Joskus leikin jollain puupalikalla, että poltin. Ja vanhemmat vaan nauroi ja leikillään kysyi, että tuleeko musta isona tupakoitsija. Kun lopetin, mulle ei edes tullut mitään vieroitusoireita. Eli ei mulla ole riippuvuutta, jostain syystä vaan haluan polttaa. Onhan se mulle itsetuhoisuutta. Nyt varsinkin, pienessä humalassa, haluaisin tehdä jotain "väärää", satuttaa. Viiltäminen ei innosta, se on mulle enemmän sitä onnistumista kuin mitään muuta. Joten tupakka, se olis kiva. Mutta tuntuu niin hemmetin typerältä laittaa rahaa siihen kun ei siitä mitään oikeaa hyötyä ole. Ei se esimerkiksi mulla vaikuta ruokahaluun tai mitään. Ja en mä yleensä edes polta kesällä kun on kuuma ja kostea ilma. Silloin tupakka on pahaa. Silti se tulee mieleen tosi usein ja tekee mieli. Ihan hullua. Nytkin haluaisin lähteä kauppaan. Hitto.

Tuskailua taas

Vittu kun mun mahassa on vikaa. Söin ensin kaksi omenaa ja sit reilun tunnin päästä kaksi porkkanaa. Vesilasillisen jälkeen mä olen liian täynnä ja mahaan sattuu taas. Voi jee. Tää on kyllä melko vammasta nykyään. Ennen sentään maha vittuilu vain välillä, nyt koko ajan. Mutta on helpompi olla syömättä paljoa kun tietää, että se tulee sattumaan. Joten sikäli en taida mennä lääkäriin.

Ellei käsi tulehdu. Kun on näin lämminkin. Tulee menemään kyllä hetki, että se paranee kun tietenkin aina suihkussa nuo haavat vähän aukeaa. Tai siitä lähtee sitä kuivunutta pintaa pois. Plus olin tänään taas koirailemassa ja ne hyppi mun päälle ja kynsi vähän mun kättä. Ja siinä on taas koko päivän ollut likainen paidanhiha päällä. Mutta eiköhän se siitä. En todellakaan ala tuhlata rahaa mihinkään sidetarpeisiin. Vaikka toki silloin se paranisi nopeammin. Siihen sattuu kyllä yllättävän vähän.

Tuliskin joku verenmyrkytys. Ja kuolisin.
Se olis aika mukavaa.

Voisiko joku kaulani katkaista?

Mahaan sattuu. Koska join liikaa vettä kerralla. Saatana. En jaksa ruveta oksentamaan vettä. Tänään tullut jo kerran oksennettua, kun olen tällainen ahne sikapossu vaikka tiedän, että liikaa kerralla sattuu.
Jeesus sentään.

Koko päivän ollut huono olo, koska en saa nukuttua taas vaihteeksi. Mullahan on se Lyrica-resepti, mutta en todellakaan rupee vetämääm mitään mikä saattaa nostaa ruokahalua, ehei.

On liian lämmin, en jaksa mennä suihkuun, en jaksa pestä hiuksia. Mutta ällöttää oma paskaisuus, kai on pakko.

Vittu kun kaikki on vaan... vaikeaa, raskasta, turhaa.
Ei huvita, en jaksa.

Elämä on paskaa, se ei ole mun juttuni. Mun ei vaan kuulu elää. Jotain vikaa vaan päässä, en keksi muuta selitystä. Mä en vaan kuulu tänne.

Huhhuh, pelastus!

Justiin kun tänään sanoin terapeutille, että mun mahaongelmasta on hyötyä kun ei voi syödä paljoa kerralla, mä menen ja sekoan. Vedän rahkaa ja mehukeittoa niin kuin hullu, plus vielä hapankorput ja porkkanaa. Onneksi ei ole mitään sen vaarallisempaa kaapissa.

Epäileväisenä yritin oksentaa.. ei mitään. Mutta ihanuus sentään kun kokeilin uudestaan.
Se toimi! Vihdoinkin se toimi. Ei nyt mitenkään täydellisesti, mutta ainakaan mahaan ei enää satu. Ihana helpotus. Huono vaan hampaille. On tullut juotua limsaa ja energiajuomaa tässä parina päivänä eli hiilihappoa. Nyt vielä mahahapot... Mutta ihan sama.

Oi saakeli, tuntuu ihanalta. Tuo oksentaminen ja siinä epäonnistuminen on vaivannut mua tosi paljon ja viimeinkin se tuntui hyvältä ja siltä, että siitä oli jotain hyötyä. Ehkä viiltämisessä onnistuminen auttoi.

Se olisi niin kiva just tällaisia ihme sekoiluhetkiä varten. Kun oikeasti vaan sattuu ja tietää, että se helpottaa.

Tuli vaan haava kurkkuun, inha.

Vikaa päässä, pitäisi kai kuolla

Terapia tänään. Tuli taas esille tämä mun perimmäinen "ongelmani". Että mä en halua tehdä mitään.
Mua ei kiinnosta. Ei huvita. En jaksa. En välitä.
Ja mulla ei ole siihen mitään syytä. Paitsi se mun geeniteoriani siitä, että mä olen vaan elämään soveltumaton, epäkelpo yksilö, jonka kuuluu kuolla, koska siitä ei tule ikinä olemaan mitään hyötyä. Mutta se ei kuulemma kelpaa syyksi.

Mähän voisin tehdä mitä haluan. Ei mulla ole mitään oikeita esteitä. Jos mä vaan haluaisin.
Mutta kun en saatana halua. Kun ei elämä kiinnosta, eikä mikään sen osa-alue.
Enkä tiedä miksi. Tänään kun tulin kotiin sieltä, yritin oikein pohtia sitä. Mutta ei mulla vaan ole mitään vastausta siihen. Muuta kuin se, että mä vaan olen laiska ja saamaton. En halua nähdä vaivaa minkään eteen. Eli mussa on vaan jokin perimmäinen vika jossain kohdassa. On vaikeaa olla olematta laiska kun ei vittu kiinnosta. Kaikki on ihan sama. Ei mulla ole enää vuosikausiin ollut mitään tulevaisuudensuunnitelmia tai tavoitteita tai haaveita.

Niin.. eli mitähän hittoa tässä pitäisi tehdä?

Hiih!

Mä tein sen. Vihdoin. Pari kaljaa se vaati, mutta tulos on sen mukainen.
Rasvakudos aivan pullottaa. Puukko on paska, vanha kunnon terä on kaveri. Ja mä osuin johonkin hiussuonta isompaan. Se suihkusi niin vitun kauniisti, oikein paineella suoraan ylöspäin.
Mä en kyllä aikoihin ole ollut näin tyytyväinen itseeni, joten mun on vähän pakko laittaa yksi pieni kuva.
Mutta samalla täytyy sanoa, ettei se niin mahtavaa kuitenkaan ollut. Kun oo sitä niin kauan miettinyt ja viime kerrasta oli pitkä aika. Isot suonet on kivoja.

Eli varoitus, älä katso jos et tykkää.

-

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

Yök

Mua ällöttää. Minä. Mä oksetan itseäni. Niin paljon. En tiedä mitä tehdä.

Yritän teroittaa puukkoa. Pöh. Vaikka kuinka hinkkaan tuntuu ettei mitään vaikutusta ole. Mutta mä haluaisin puukon, jolla viiltää. Tykkään kahvasta, johon tarttua, pelkkä terä on jotenkin huono. Ja mun terät on tylsiä. Kaipaan mun vanhaa puukkoa. Mutta se on viety pois.

Vitutttaa kaikki. Hankkikaa mulle syanidia tai jotain.

Läääskiiiiii. Ja hikinen.

Olen mä typerä. Lähdin shoppailemaan. Toiveikkaasti kun mähän olen "laihtunut". HA! Sama oksettava, löllyvä läskiperse siellä sovituskopin peilissä tuijottaa. Hyi saatana. Kuvittelin vielä hankkivani jotain lyhyttä. Kunnes taas tajuan kuinka rumat mun raajat on. Arpia, suonia, läskiä. Pelkästään mun kuiva iho on niin järkyttävän näköinen, ettei mitään toivoa. Muut kulkee tuolla +28 asteen säässä jossain miksrosortseissa ja napapaidassa. Mulla on pitkähihainen paita ja ihan perushousut. Ainoa ero muihin vuodenaikoihin on kerrosten määrä. Vittu kun kivaa kun on kesä. Ja mulla pitäisi olla aina joku poolopaita kun niska ja hartiat taas palanu. Ja kävin justii suihkussa ja läskit on jo hikiset.

"Haluan kuolla" soi taas päässä. Joka päivä. Haluan viiltää, mutta haluan viiltää suonia. Oli muuten täysin typerä ostos se puukko. Kokeilin äsken ja se on aivan uskomattoman tylsä! Hädin tuskin iho meni rikki vaikka kuinka yritti. Yritän vielä teroittaa, mutta helpompaa olisi ostaa vaan teriä. Vittu sekin.

Läpätystä

Koiria <3 Pieniä riehupellejä. Kolme kappaletta. Juoksivat niin kuin hullut. Vain yksi osaa uida, toiset kaksi vinkuu ja haukkuu rannalla, mutta ei vaan uskalla. Kaikilla taisi olla kivaa, ainakin ne vaikutti siltä. Ja ne oli niin väsyneitä. Väsynyt koira on onnellinen koira.

En edes yrittänyt pitää näppejäni erossa mun mursustani. Se on liian ihana. Ja niin hyvän tuoksuinen, varsinkin kun se on vähän ollut järvessä. Aamulla mietin, että mitenkähän taas päiväni kulutan kun sisko soitti ja kysyi tulenko mukaan vanhempien luo. Olin niin iloinen siitä, että näen oman muruni, melkein itkin.

Nyt vaan huomaa taas kuinka paljon mä olen ollut siellä viime aikoina. Alkaa taas palaa hermo niin todella helposti. Ihmiset huutaa, mässyttää, puhuu päälle, niiden kommentit on typeriä. En vaan tykkää niistä ihmisistä. Ja väsyin todella pahasti. Ja pää tuli todella kipeäksi. Joten hain vähän kaljaa. Ja haluaisin viiltää niin kovaa. Mulla on koko ajan päässä kuvia isoista, pitkistä ja leveistä viilloista. Kaulassa, kädessä, jaloissa. Mutta en tiedä yritänkö edes. Mun puukkokin on ihan koskematon.

Mun päivähän on ollut ihan hyvä kun sain karvakersojen kanssa hengailla. Silti voisin ihan hyvin kupsahtaa tähän paikkaan.

Mun terapeutti oli vissiin soittanut tänään kun oltiin ulkona. Huomasin sen pari tuntia sitten, mutta en soittanut takaisin. Voin vaikka sanoa sille, etten huomasin sen liian myöhään. Ei vaan huvita. Ei kiinnosta. Mä olen todella tykännyt näistä parista viikosta kun ei ole ollut mitään terapiapelleilyä. Ja tää on tuntunut vaan hyvältä. Ja ärsyttää taas kun se on niin epäluotettava. Se ei ikinä soita silloin kun se on luvannut. Ei toki sinänsä mitään merkitystä, mutta ei se ainakaan yhtään luotettavammalta mun silmissä vaikuta.

Mun oma pieni penikkani

Olin eilisen päivän vanhempien luona pitämässä meidän pikku mursupalloa tyytyväisenä kun ne oli päivän jossain messuilla ja sukuloimassa. Ja mulla oli kiva päivä. Tai ainakin tunsin jotain oikeaa ilonkaltaista juttua. Se pikku karvakorva vaan on niin... ihana. Sen seuraa mä kaipaa, se on ainoa, jota mulla on ikävä. On niin ihanaa istua sen kanssa sohvalla ja rapsutella sen päätä. Leikkiä ulkona pallolla. Yrittää saada se uimaan. Leikkiä piilosta. Käydä lenkillä. Pussata sen uskomattoman söpöltä tuoksuvaa kuonoa. Ja syödä sen kanssa omenaa. Meidän prinsessahan ei kuolaa. Paitsi jos tiedossa on omenaa tai soijapihvejä. Se on vähän hämärä välillä. Mutta paras henkilö, jonka mä olen ikinä tavannut.

Siinä että oppii tuntemaan jonkin toisen eläinlajin edustajan noinkin hyvin... Siinä on jotain niin uskomatonta. Kun tietää, ettei se ikinä satuttaisi, ainakaan tahallaan. Kun tietää, että se ymmärtää mua paljon paremmin kuin mä ymmärrän sitä. Kun aamulla herää sen vierestä ja se on niin onnellinen kun taas nähdään. Kun kerta toisensa jälkeen ällistyy siitä kuinka älykäs ja kiltti ja kultainen pieni koira se on.
Eikä ole ikinä yksin.

Mä olen antanut sen tulla taas liian tärkeäksi. Viime vuoden lopulla ja alkuvuodesta mä tarkoituksella vähensin kontaktia sen kanssa. En rapsuttanut kun kävin sen luona, en pussaillut tai halaillut. Koska sen jättäminen ja sen kaipaaminen sattuu. Ja mä en kestä sitä kun se lähtee. Mä en selviä siitä, mä en halua kokea sitä. Se on kuitenkin jo aika vanha ja sen sydän ei ole ihan normaali. Ja se on niin stressaantunut, koska se kokee velvollisuudekseen vahtia laumaa. Se viettää päivittäin tunteja tuijottamalla ikkunasta ulos ja vahtimalla, ettei kukaan mahdollisesti vaarallinen meinaakaan tehdä mitään.

Mä menin niin hajalle kun meidän ensimmäinen nelijalkainen perheenjäsen kuoli. Se oli aivan saatanan kauheeta. Siitä on yhdeksän vuotta, enkä voi ajatella sitä itkemättä. Ja aina kun mä itken sen takia, se on sellaista tukehduttavaa, kaipaavaa ja tuskallista itkua. Se ei helpota. Sen takia mä en ajattele sitä. Sen takia mä en sano edes tälle kyseiselle nallenaamalla, että mä rakastan sitä. Ja kai mä tosiaan rakastan sitä. Mä tekisin ihan mitä vaan sen puolesta. Ja vaikka sen kanssa oleminen, sen rakastaminen on niin antoisaa, mä en ole edelleenkään vakuuttunut, että se on sen tuskan arvoista.

Kidutus jatkuu

Eilisilta oli kauhea. Pää oli niin helvetin kipeä. Nuokuin koko illan kunnes menin joskus kahdeltatoista nukkumaan. En kauaa ehtinyt pyöriä sängyssä kun lempparimahakipuni palasi taas. Olipa ihanaa taas potea karseaa tuskaa kun väsytti niin hemmetisti, että tuskin pystyin istumaan. Makuulla vaan sattuu enemmän. Harkitsin jo kyynärtaipeen viiltämistä auki, koska siitä seuraava tajuttomuus antaisi hetken rauhan. Kiduin siinä sitten jonkin aikaa kunnes pääsin takaisin nukkumaan ja nukuinkin sitten kolmeen iltapäivällä. Ja onneksi, koska alkoi tuo univaje todella ottaa päähän, kirjaimellisesti.

Pari tuntia sain olla rauhassa, olin sen verran energinen, että jopa siivosin. Ja tattadaa: join vettä josta seurasi lisää tuskaa. Mahalaukku täyttyi ilmasta, laitoin sormet kurkkuun ja oksensin ilmaa. Ihan normaalia, tavallisia vatsavaivoja. Tuskailin taas kun en muutakaan voinut. Nyt näköjään sattuu mahaan kun se on tyhjä, sepä kiva. Nousen kolmen tunnin välein syömään, toki.

Mä en vittu jaksa tällasta. Itkin sitä kun en vaan jaksa kärsiä koko ajan. Joka päivä johonkin sattuu. Mahaan, päähän, niskaan, hartioihin, silmiin, polviin, selkään. Kaikessa on jotain vikaa.
Minussa on vikaa. Mitään muuta olekaan kuin vikaa.

Ihana päivä, jippii

Niin.. mähän en tän mahan takia halunnut lääkäriin mennä.
Tuli vähän sellainen pakkorako kun tänä aamuna joskus kuuden aikaan heräsin siihen, että sattui.
Sattui niin paljon. Se oli jotain aivan uskomattoman kauheaa. Ikinä ei ole noin paljon sattunut. Meinasin soittaa ambulanssin, mutta en vaan saatana kehdannut. Itselleni soittaa jonkun ambulanssin. Ikinä en ole hätäkeskukseen soittanut muutenkaan ja sitten vielä itseni takia.

Jonkin aikaa ravasin edestakaisin, vinguin ja kirosin elämääni, mutta en kestänyt, soitin äitille. Vaikka en todellakaan halunnut, en haluaisi, että ne tietää mun terveysongelmista mitään. Tai muutenkaan. Mutta se oli vaan niin jotain sietämätöntä. Yritin juoda vettä ja se tuli melko nopeasti ylös. Mikään asento ei auttanut ja hetken jo semitosissani harkitsin itseni puukkottamista, koska olen varma, että sekin olisi tuntunut paremmalta.

Vanhemmat sitten tuli heti ja vei mut päivystykseen. Jossa sai tietenkin odottaa niin kauan, että pahin tuska meni ohi. Ja sitten mulle sanotaan, että ne on vaan "tavallisia vatsavaivoja" eikä mikääm viittaa mihinkään akuuttiin. Oli se melko akuutti siinä sen puolitoista tuntia kun pystyi hädintuskin hengittämään tai puhumaan. Sain jotain mahansuojalääkettä, jonka pitäisi vähentää mahahappoja.

Päivystyksessä meni yli kolme tuntia ja kun pääsin kotiin, otin sen lääkkeen ja join vähän vettä. Ja taas sattui. Ei sentään niin paljon. Ja vähän nukahdinkin. Vituttaa kun pää on niin törkeän kipeä, varmaan univelan takia. Justiin olin tyytyväinen kun sain eilen nukuttua jo joskus yhden aikaan. Ja nukuin hyvin kunnes alkoi sattua niin paljon, että toivoin vaan kuolemaa. Tai edes tajuttomuutta.

Nyt oonkin sitten vetänyt loppupäivän hapankorppua ja jogurttia. Ja tekee ihan hulluna mieli tummaa suklaata. Mutta en ole lähdössä kauppaan kun en jaksa edes mennä suihkuun. Vaikka haisen ihan paskalta. Tuskissani hikoilin niin kuin porsas, enkä oo pessyt hiuksia taas muutamaan päivään.

Silmiin sattuu ihan hirveästi. Ja niskaan, joka asento on niin epämukava ja koko ajan jännitän jotain kohtaa. En pysty olemaan rentona yhtään. Huono olo, kylmä ja kuuma yhtäaikaa. Väsyttää muttei nukuta, tekee mieli ruokaa muttei ole nälkä. Maha on täynnä ja oksettaa. Yritän vaan kattoa telkkaa siihen asti, että nukuttaa. Mutta kun se ei ainakaan auta tätä pääkipua ja huonoa oloa, mutten pysty vaan makaamaankaan.

Voi helvetti kun pitäisi kuolla.
Sanoin äitillekin, että luononvalinta olisi napsinut mun pois jo ajat sitten jos se vielä tässä yhteiskunnassa olisi voimissaan.
Kyllä kaikki merkit viittaa siihen, ettei mun kannata elää. Mun ei kuulu elää kun kaikki on näin saatanan vaikeaa. Kyllähän jatkuva fyysinen tuska on vaan kehon keino kertoa, että ei kannata enää yrittää.