Mun oma pieni penikkani

Olin eilisen päivän vanhempien luona pitämässä meidän pikku mursupalloa tyytyväisenä kun ne oli päivän jossain messuilla ja sukuloimassa. Ja mulla oli kiva päivä. Tai ainakin tunsin jotain oikeaa ilonkaltaista juttua. Se pikku karvakorva vaan on niin... ihana. Sen seuraa mä kaipaa, se on ainoa, jota mulla on ikävä. On niin ihanaa istua sen kanssa sohvalla ja rapsutella sen päätä. Leikkiä ulkona pallolla. Yrittää saada se uimaan. Leikkiä piilosta. Käydä lenkillä. Pussata sen uskomattoman söpöltä tuoksuvaa kuonoa. Ja syödä sen kanssa omenaa. Meidän prinsessahan ei kuolaa. Paitsi jos tiedossa on omenaa tai soijapihvejä. Se on vähän hämärä välillä. Mutta paras henkilö, jonka mä olen ikinä tavannut.

Siinä että oppii tuntemaan jonkin toisen eläinlajin edustajan noinkin hyvin... Siinä on jotain niin uskomatonta. Kun tietää, ettei se ikinä satuttaisi, ainakaan tahallaan. Kun tietää, että se ymmärtää mua paljon paremmin kuin mä ymmärrän sitä. Kun aamulla herää sen vierestä ja se on niin onnellinen kun taas nähdään. Kun kerta toisensa jälkeen ällistyy siitä kuinka älykäs ja kiltti ja kultainen pieni koira se on.
Eikä ole ikinä yksin.

Mä olen antanut sen tulla taas liian tärkeäksi. Viime vuoden lopulla ja alkuvuodesta mä tarkoituksella vähensin kontaktia sen kanssa. En rapsuttanut kun kävin sen luona, en pussaillut tai halaillut. Koska sen jättäminen ja sen kaipaaminen sattuu. Ja mä en kestä sitä kun se lähtee. Mä en selviä siitä, mä en halua kokea sitä. Se on kuitenkin jo aika vanha ja sen sydän ei ole ihan normaali. Ja se on niin stressaantunut, koska se kokee velvollisuudekseen vahtia laumaa. Se viettää päivittäin tunteja tuijottamalla ikkunasta ulos ja vahtimalla, ettei kukaan mahdollisesti vaarallinen meinaakaan tehdä mitään.

Mä menin niin hajalle kun meidän ensimmäinen nelijalkainen perheenjäsen kuoli. Se oli aivan saatanan kauheeta. Siitä on yhdeksän vuotta, enkä voi ajatella sitä itkemättä. Ja aina kun mä itken sen takia, se on sellaista tukehduttavaa, kaipaavaa ja tuskallista itkua. Se ei helpota. Sen takia mä en ajattele sitä. Sen takia mä en sano edes tälle kyseiselle nallenaamalla, että mä rakastan sitä. Ja kai mä tosiaan rakastan sitä. Mä tekisin ihan mitä vaan sen puolesta. Ja vaikka sen kanssa oleminen, sen rakastaminen on niin antoisaa, mä en ole edelleenkään vakuuttunut, että se on sen tuskan arvoista.