Läskiä kehossa, tyhjää päässä

Voihan jeesusksen perse ja helvetin tulet.
Haluan kuolla. Yöllä sain kehitettyä uuden, hiukan edistyneemmän itsemurhasuunnitelman. Ja se tuntuu niin hyvältä. Mä innostun ja hymyilen kun ajattelen sitä.

Mä olen vaan niin väsynyt jatkuvaan ahdistukseen. Mä tappelen itseäni vastaan joka päivä, joka minuutti, joka sekunti. Ja kun tiedän, että mun vaan kuuluu kuolla. Mä en sovellu elämään.

Mä en ole ikinä rento. Mulla ei ole ikinä hyvä olla. Olo on parhaimmillaan siedettävä. Tai oikeastaan vaan mitäänsanomaton, harmaa ja tyhjä. Eikö se ole merkki siitä, että mun pitää lakata olemasta? Ja kun mä olen aina ollut tällainen, en mä ole yhtäkkiä mitenkään "sairastunut". Mä vaan olen vääränlainen.

Mä en tee mitään. Mulla ei ole mitään elämää. Mua ei huvita, mua ei kiinnosta.

Tänään tuli jännä fiilis. Tuntui kuin olisin halunnut jonkun ihmisen, siis fyysistä läheisyyttä. Vaikka tiedän, että oikeasti se ahdistaa mua niin pirusti. Kun mua kosketaan. Varsinkin jos musta pidetään kiinni tai halataan. Hyi. Joskus toissakesänä kun olin töissä, näytin jollekin ihmiselle kuinka sälekaihtimet saa alas ja se koski (kiitoksena?) mun olkavarteen. Sitä kohtaa kihelmöi varmaan 10 minuuttia ja mä yritin pyyhkiä sitä musta irti. Se oli inhottavaa. Ja kun menin sinne päivystykseen mun mahan takia ja näin lääkärin.. se oli jotain vitun kauheeta. Kun se koski muhun. Jankun se vielä koski mun mahaan eli about oksettavimpaan kohtaan koko mun ruhossani.

Ja mulla on joku ongelma sanoa, että mä en tykkää. Aina jos muhun kosketaan, mä jähmetyn paikalleni. Mä en sano mitään. Kun mun terapeuttikin aina vittu haluaa kätellä kun mä lähden, mua inhottaa ja kesti saatana puoli vuotta saada sanotuksi se ääneen. Ja mun isän siskon mies, onko se setä tai jotain, joskus kännissä vuosia sitten tarttui muhun kiinni ja sanoi jotain, että hyvät rinnat mulla on, mä vaan nauroin. Kun en muuta saanut sanottua. Ja siis mun vanhemmat ja sisko ja täti oli paikalla, kukaan ei sanonut mitään.

Varmaan koska mä olen niin läski. Lihavat ihmisethän on hauskoja, rentoja, typeriä ihmisiä, jotka ei niin välitä. Vai mitä? Laihat ihmiset on tärkeitä, tarmokkaita ja taitavia. Niiden elämä on merkityksellistä ja tärkeää. Niiden ongelmista ja huolista välitetään, ne ansaitsee apua.

Mä olen ollut lihava koko elämäni. (eli laiska ja saamaton) Ja koko elämäni mä olen piiloutunut älykkyyteni taakse ja kompensoinut fyysistä heikkoutta henkisellä vahvuudella. Ja henkistä vahvuutta mä olen itselleeni todistanut mm. viiltelyllä. Ja nyt "keventymällä". Helvetin raskas mä olen edelleen. Ja tässä samalla juon kaljaa, eli hiilaria, eli läskiä. Tänäänkin melkein itkin kun katsoin mun oksettavia reisiäni ja silti päätin lähteä kauppaan.

En mä tiedä minkälaista olisi olla laiha. Tai edes normaali. Superlaihaa musta ei tule. Ihan vaan sen takia, että mä olisin oksettavan näköinen silloinkin. Kun on ollut lihava koko elämänsä, ei voi noin vain pienentyä ja odottaa yhdenkään kohdan olevan kiinteä. Tai edes siedettävä. Mä tulen olemaan roikkuva, arpinen ja ruma vaikka kuinka laihtuisin. Sen takia mulla ei ole mitään mahtavaa motivaatiota laihtua.

Ja huomaan, että tässä postauksessa ei ole mitään järkeä.
Vähän niin kuin mun elämä.
Turha, hämmentävä. poistamisen arvoinen.