Moro vaan

Anteeksi yhtäkkinen lopettaminen. Varsinkin se viimeisin teksti. Ei ollut kovin reilua, tiedän. En vaan ole jotenkin enää niin halunnut tai jaksanut blogimaailmaa. En siis ole lukenutkaan kenekään kuulumisia, se vähän harmittaa. Väsymys on ollut niin hirveää, että tekstin aikaansaaminen ja yksinkertaisesti sen näpyttely on ollut kauan aivan liian raskas ajatus. Ja tässä on aika hemmetisti kaikki muuttunut niin tuntuu, etten kuitenkaan saa tarpeeksi selitettyä.

Viimeksi oon kirjoitellut siitä kuinka vaan syön ja lihon ja haluan kuolla. No, lihominen on sentään loppunut. Alimmasta painosta oon lihonut sellaiset 15 kiloa, mikä tuntuu... hirveältä, tappavalta. Sitähän mä kaikkein eniten pelkäsin kun sh-polille menin. En kyllä oikeasti uskonut, että annan näin pahasti painon nousta, pelkäsin vaan. Ja oon itselleni edelleen ajoittain aivan uskomattoman vihainen siitä, että ikinä sinne polille lähdin. Vaikka onhan mun syöminen normalisoitunut merkittävästi. Mä pystyn nykyään syömään leipää niin kuin normaali ihminen. Eli voin syödä yhden palan ja lopettaa. Nykyään voin ostaa leipää ja jopa leipoa sitä, eikä sen olemassaolo häiritse koko ajan. Mulla on polilta ateriasuunnitelma, joka on sellanen tosi perusruokavalio. Joka aterialla on leipää, 5 kertaa päivässä syödään, ihan normiruokaa. Tammikuun olin päiväosastolla. Siinä sai kyllä kiinni siitä säännöllisestä syömisestä, joskin on tässä tullut takapakkiakin sen kanssa, oksentelua myös. Mutta nyt alkaa jopa vähän tuntua, että voin luottaa mun kehon viesteihin enemmän. Vaikka edelleen tuntuu, etten voi syödä kaikkea suunniteltua jos en mitään erikoista päivän aikana tee, uskallan kuitenkin välillä syödäkin joka jutun jos tuntuu, että tarvii. Edelleen kyllä hiilarit aiheuttaa huonoa omaatuntuoa ja melko hysteerisesti välttelen kovaa rasvaa ja laskeskelen, että syön vähintään puoli kiloa vihanneksia päivässä. Hedelmät on nykyään kans listalla, nekin oli kauan pelkkää sokeria eli pannassa. Herkkuja ei kauheasti uskalla syödä, niiden kanssa on tullut sekä onnistumista että sekoamista. 

Silti tuntuu pahalta. Koska joka päivä pitäisi tulla miinuskaloreita, pitäisi laihtua. Mä oon painoindeksin mukaan vähän ylipainoinen. Ja kyllähän nyt silmälläkin näkee, että on ylimääräistä. Ja kun se on kaikki löllöä läskiä. Liikkuminen  on loppunut aikalailla kokonaan, toki kuljen joka paikkaan pyörällä, mut erillinen urheilu on jäänyt muutamaa omaa joogasessiota lukuunottamatta. En halua kohdata sitä kuinka huonoksi kunto on mennyt. Enkä halua näyttäytyä urheiluvaatteissa, joista suurin osa on melkoisen tiukkoja tässä kunnossa. Hävettää yleisestikin liikkua ihmisten ilmoilla ihan vaan läskeyden vuoksi, saatika sitten lähteä kuntosalille löllymään oikein kunnolla. Ja pelottaahan se, että vedän sen taas överiksi. Kun heti alkaa suunnitelmat rullamaan kun vähänkin mietin salille lähtöä. Kuinka sitten pitää se ja vähintään niin paljon ja seuraavaksi se. Oon yrittänyt hokea itselleni, että mä ehdin kyllä ja nyt vaan pitäisi saada syömiseen oikeasti kunnon rutiinit. Ja muutenkin enemmän energiaa. Melkein joka päivä oon tässä kuukauden ajan nukkunut pari tuntia päivällä koska yksinkertaisesti vaan väsyttää. Saattaa osaksi johtua uudesta lääkkeestä, joka tosin taas vaihdetaan, mutta paljon varmasti jatkuvasti stressistä. Nukkuminen on harvoin mitenkään virkistävää, viime aikoina varsinkin nään joka yö unta siitä, että oon ruoan ympäröimä. Ja tiedän, että mun pitää syödä ne kaikki. Tänään on ensimmäinen päivä pitkään aikaan kun on tuntunut siltä, että vois jotain tehdäkin. Ei vaan oikein ole selkeää tekemistä ja on ollut koko päivän epämääräisen ahdistunut ja levoton olo. Aamulla jopa niin pahasti, että tuntui itsetuhoiselta. Oon sitten siivoillut ja puuhaillut kaikkea pientä. Huono omatunto heti kun en lähde kotoa mihinkään. Ja taas väsyttää niin perkeleesti. 

Seurustelusuhde mulla on. Mikä on edelleen välillä tosi outo ajatus. Nykyään jopa kaipaan sen seuraa ja nähdäänkin kyllä tosi usein ja vietän sen luona öitä. Se myös aiheuttaa pahaa mieltä ja ahdistusta, mutta pääsasiassa se on hyvä juttu. Välillä tuntuu niin hirvittävän itsekkäältä. Se ansaitsisi paljon parempaa. Viime aikoina on tuntunut, että sitä ei niin kiinnosta enää. Ehkä se on alkuhuuman laimentumista. Tuntuu vaan ettei mun seura niin innosta. Tai mun sanomiset tai mielipiteet. Tai mun keho. Silloin kuitenkin kun ruvettiin tapailemaan mä olin huomattavasti pienempi ja se on joutunut kattelemaan kun mä itken läskejäni ja lihon vaan. Kyllä se mulle vakuuttelee, etten ole lihava, mutta kyllä mä silti ajattelen, että se tykkäis jos mä olisin laihempi. Ja kun mä jaksaisin ja haluaisin tehdäkin sen kanssa jotain muuta kuin olla kotona. Kun olisin mieleltäni vähemmän sairas.

No kai kokonaisuudessaan voi sanoa, että paremmin menee sitten viime kuulumisen. Vaikka usein läskit täyttää pään ja tuntuu, että oon pilannut kaiken ja voisin ihan hyvin kuolla. Mutta nyt kun jälkeenpäin miettii minkälaista mun olemassaoloni oli kesällä... hirveästi mä haikailen sen koon perään. Kun ei tarvinnut hävetä ulkonäköään ja pystyi pukeutumaan niin kuin halusi. Mutta olinhan mä aivan pihalla. Mä en todellakaan ymmärtänyt silloin, että olin todella aliravittu. Nyt sen vasta ymmärtää, ettei mun aivot todellakaan toimineet. Eli te jotka kituutatte jollain naurettavilla minikaloreilla päivästä toiseen, voin vakuuttaa, että te olette aliravittuja ja se vaikuttaa ajattelukykyyn. Ja se ei korjaannu jollain yhdellä aterialla. 

En nyt osaa sanoa, miten mun postailu jatkuu. Ehkä kirjoitan, ehkä en.

Vitun vitun vittu, haluun kuolla

Kirjoitettu 27.9.
En viiltäny. Epäonnistuminen pelotti vaan niin paljon. Join ja söin aivan vitusti. Keskiviikon aikalailla nukuin, illalla olin muutaman tunnin hereillä. Lopetin syömisen keskiviikkona ja torstaina, oli vaan pakko. Muuten olisin tehny jotain typerää, mikä olis vituttanu kauan sen jälkeen. Se helpotti kyllä oloa aivan valtavasti. Päässä oli niin rauhallista ja levollista kun syömistä ei tarvinnut miettiä. Ei tarvinnut miettiä mitään muuta kuin mitä sitä tekisi. Mitä huvittaisi tehdä. Hassua kuinka se taas onnistui noin vain. Päätin vaan, että otan vähän lomaa syömisestä ja ei siinä ollut mitään ongelmaa. Suolisto-oireet tuli kyllä heti torstaina. Oon selvästi saanut jonkinlaista vahinkoa aikaan viime vuoden paastoiluilla. Oli melko tuskaisaa kun perjantaina yhtäkkiä söinkin ihan normiruokaa. Ensin sh-polilla ja sit vanhempien luona.

Tänään 2.10.
Mun on taas pitänyt kirjoittaa, oon halunnut purkaa asioita tänne. Jotenkin se vaan on niin rankkaa ja vie mun kallisarvoista aikaani. HO. Huvittavaa kuinka musta tuntuu, että on kiire, vaikkei ole mitään päivätyötä tai opiskelua. Nyt oon taas kännissä, avasin viinilaatikon vähän yhdentoista jälkeen. Eli joo, vitun loistavasti menee. Masennus on pahentunut aivan perkeleesti sen myötä kun ruoan ja syömisen hallinta ja kontrollointi on hävinnyt. Mulla ei ole mitään mihin tukeutua, mitään minkä takia nousta aamulla ylös. Onhan mulla edelleen se J, mutta ei paljon auta. Ja sen takia varsinkin pitäisi laihduttaa, olla nätimpi. Alan olla oksettava. Vaikka se vakuuttelee toista.

Olin eilen luennolla syömishäiriöistä. Siellä puhui itsekin syömishäiriön sairastanut ihminen. Oli melko hyytävää tajuta, ettei se motivoinut mua parantumaan yhtään. Ainoa lohduttava juttu oli se, kun se sanoi että aina voi palata takaisin. Haluan niin helvetista palata aikaan viisi kiloa sitten. Kun ei ollut hiilariturvotusta. Kun maha oli pienempi. Kun vaatteet oli melkein jopa kiva juttu. Se sanoi, ettei parantumisen yrittämisellä menetä mitään. Musta kyllä tuntuu, et oon menettänyt aivan helvetin paljon. Kaikki kokemus elämänhallinnasta on mennyt. Itsekunnioitus varsinkin. Nyt tuntuu, että oon vaan täysin arvoton kasa paskaa kun en edes osaa olla lihomatta.

Olis ollut terapia tänään, mut en mennyt. Osaksi koska oon kipee eli flunssainen. Mut paljolti, koska en halua, ei huvita. Ei ole IKINÄ aikaisemmin ollut tällaista. Silloinkin kun todella tuntui, ettei se mitään auta ja terapeuttikin vitutti joka kerta, menin ja halusin mennä. Nyt tuntuu, että multa on lähtenyt kaikki. Kaikki toivo paremmasta, kaikki elämänhalu, kaikki ilo. Mulla ei ole mitään mihin tukeutua, mistä pitää kiinni. Sillä luennollakin kuvailtiin syömishäiriötä pelastusköytenä, joka otetaan käyttöön kun ei pysty käsittelemään omia kokemuksiaan ja tunteitaan. Yhdyn tohon ihan täysin. Nyt mä oon luopunut erittäin isosta osasta mun syömishäiriötä. (Saatatte huomata, että toistan sanaa syömishäiriö. Se on ihan sen takia, että se todella uppoaisi mun kallooni. Edelleen se on vaikea myöntää ja jos hetkenkin menee paremmin, oon vakuuttunut, ettei mulla ole mitään ongelmaa.) En laske kaloreita, oon syönyt PALJON  puuroa, leipää, perunaa eli sitä hirvittävän kamalaa ja vaarallista hiilaria. Oon luopunut tietyista kellonajoista, vaikka yritänkin suunnitella päivän niin, että söisin kolmen tunnin välein. Sain ateriasuunnitelmankin, mutta se on niin täynnä leipää/hiilaria, en voi millään sitä noudattaa. En hypi vaa'alla koko ajan. olin noin puolitoista viikkoa tietämättä mitä painan. Mut kaiken päälle, en nuku. Tai siis nukun, mutta laatu on paskaa. Oon niin helvetin väsynyt koko ajan, kaikilla tavoilla. Se tietenkin paskentaa kaikkea yleisesti ja vaikeuttaa elämistä. Silloin tulee himo kännäillä. Ja kun kännäilen, syön. Eli lihon taas lisää, vaikka se aiheuttaa mulle aivan valtavaa ahdistusta. Vittu kun oon fiksu.

Päässä on taas soinut "haluan kuolla". Se tulee aivan kutsumatta. Itkettää, mut ei se edelleenkään onnistu ilman seuraa. Se on (kai) positiivista, että onnistuin vähän itkemään Jn seurassa. itkin väsymystä ja läskejä ja se lohdutti. Se eilenkin oikein erikseen sanoi, että mä oon tärkeä sille, Mua rupes itkettämään, enkä oikein osannut reagoida. Se on liian ihana tällaiselle idiootille. Ja mulle tuli toissapäivänä sellainen ajatus, että lähtisin baariin ja ottaisin mukaani jonkun täysin randomin. Ihan vaan, että Jllä olis syy jättää mut. (Epäiröin kirjoittaa sanan "jättää", koska se viittaa seurusteluun, enkä edelleenkää oo varma voidaanko meidän juttua kutsua seurusteluksi. Vaikka oonkin siellä yötä harva se yö ja vähintäänkin nähdään joka päivä.) Se menee kotipaikkakunnallensa viikonlopuksi eli voin rauhassa sekoilla. Heti kun se sanoi, että on menossa sinne, rupesin suunnittelemaan kännäilyä. Bulimiabileet olis ollu vielä jokin aika sitten selkiö, mutta
MINÄ EN ENÄÄ OKSENNA. Sen mä todella haluan lopettaa. Aina voi laihduttaa, mutta oksentamisen tekemiä vaurioita ei niin vain korjata. Varsinkin ne hampaat.

Oon vitun ristiriitainen. Samaan aikaan haluan kuolla, eikä millään ole mitään väliä ja kuitenkin välitän oksentamisen aiheuttamista haitoista. Eilen kun päässäni suunnittelin tän päivän sekoilua, mä vähän pelkäsin itteäni. Että puolivahingossa tapan itteni. Tänään se on tuntunut pelkästään kivalta ajatukselta. Sikäli mulla on turvallinen olo, koska jos tuntuu, että saatan tehdä jotain, joka kaduttaa, voin soittaa vanhemmille, terapeutille (riippuen kellonajasta) tai ihan vaan päivystykseen. Hassua, kuinka sekin on muka nykyään vaihtoehto. Ennen oli täysin selvää, etten ikinä kehtaisi mennä "pahan olon" takia sairaalaan. Nyt se on oikeestaan vaan lohdullinen ajatus. Aina on ihmisiä, jotka yrittää auttaa. Aina on joku, joka voi ottaa vastuun sillä hetkellä kun ei itse pysty.

Tää teksti alkaa olla melkoisen pitkä.
Kiitos kaikille, jotka lukevat loppuun asti. Pelkästään se, että Blogger näyttää useampia katsomiskertoja auttaa.

Ja se, että mulla on 45 lukijaa <3 Aivan uskomatonta kuinka kivalta tuntuu, että ihmisiä kiinnostaa. Että joku jaksaa lukea. Että joku välittää.
Te olette kaikki ihan  hirveän tärkeitä. Eikä tää ole vain känni :D ihan oikeesti. Kyllä mä hävettävän usein kyylään, josko olis kommenttia tullut. Ja kuinka monta katselukertaa tekstit saa.

Se on kans pitänyt kirjoittaa, että multahan saa aina kysyä ihan mitä vaan ja kommentoida ihan vapaasti. En usko, että erilliseen kysymyspostaukseen tulisi kovin paljoa materiaalia. Joten pistäkää kommenttia jos vaan vähänkin siltä tuntuu.

Jos jos on jotain postausideoita, tänne vaan!

Eipä ole hetkeen mennyt näin paskasti

Taas kännissä. Tekee niin helvetisti mieli viiltää. Tehdä jotain saatanan typerää ja mielellään vaarallista. Ostin uusia teriä, niin paljon haluan. Viimeksi oon viiltänyt joulukuussa, jolloin terapeutti joutui viemään mut päivystykseen. Ja tiedän, etten saisi minkäänlaista tyydytystä muista kuin tikattavista haavoista. Ja seuraavana päivänä kyllä vituttaa kun niiden parantumista pitää odottaa. Ja meenkö muka itse päivystykseen? Enpä usko, pitäis soittaa jollekin. En haluaisi sitäkään, että ne joudutaan avaamaan uudelleen ja se kaikki häslinki, että kuka edes suostuu siihen. Viimeksi tehtiin selväksi se, että sain olla kiitollinen kun joku sen teki. Ja tiedän, että oli mulle paljon helpompi se, että ne avattiin ja tikattiin kuin se, että ne olis vaan sidottu ja annettu parantua sellaisina. Oonkin kiitollinen, enkä haluaisi vaivata uudestaan samanlaisella jutulla.

Viimeksi join koiravahtina siskon luona lauantaina, jolloin jännästi myös kirjoitin tänne. Jotenkin blogger on jäänyt kun tuntuu, että on koko ajan kiire. Kiire, ihmisellä jolla ei ole mitään tekemistä. Kuin syödä, liikkua ja lihoa. Toki se J on vienyt aika paljon aikaa. Koskahan kehtaan sen nähdä kun vaan turpoan koko ajan. Auttaa paljon tää kaljan kittaaminen ja leipominen. Mä oon niin väsynyt koko ajan. Vitun hormonit taas, mun unet menee vituilleen niiden takia. Ja väsymyshän tietenkin vaikeuttaa aivan kaikkea.

Mä oon vitun epätoivoinen. Syöminen menee vituilleen koko ajan. Syön siis liikaa, varsinkin hiilaria. Kun kaikki sanoo, että voin syödä, mutta en mä osaa syödä sopivaa määrää. Ja nyt tosissani yritän lopettaa oksentamisen. Laihduttaminen on kuitenkin helpompaa kuin uusien hampaiden hankkiminen. Plus tietenkin kaikki muut paskuudet, jotka oksentamisen mukana tulee. Aina kun jotain syön, haluan lisää. Vaikkei ole enää nälkä koko ajan, koska oon syönyt isompia annoksia. Tätähän mä pelkäsin, että kun annan itselleni luvan syödä, en lopeta. Pelottaa niin helvetisti. Se että en missään vaiheessa onnistu syömisessä ja lihon vaan, kunnes joudun aloittamaan alusta koko laihdutusurakan. Mielummin kyllä kuolen, se on selvä. Mutta enpä ole aikaisemminkaan kuolemisessa onnistunut, joten pelottaa. Mä en pysty elämään läskinä. En vaan voi. En halua.

Nytkin oon heittänyt hukkaan kuukausien työn. Vaikka tiedä, että pitäisi ajatella niin, että syömisen opettelu vaatii aikaa, Mähän joudun etsimään täysin uuden tavan ajatella koko jutun, koska en oo ikinä syönyt "normaalisti". Tottakai se on vaikeaa, hidasta ja työlästä. Kuinka paljon vaan ehdin tehdä itselleni vahinkoa? Tiedän senkin, ettei kaikki tää energia, jonka oon itseeni ahtanut, ole mennyt läskiksi, oon kuitenkin liikkunutkin ja kunto paranee koko ajan.

Silti... Haluan kuolla, ei tarvisi ajatella, tuntea, kärsiä. Aina välillä, nykyään useammin vituttaa kun en onnistunut silloin joskus kun tosissani yritin. Perjantaina oli jännä hetki kun tuntui, että pelkäsin, että teen itselleni jotain. Ikinä ei oo sellaista ollut, lähinnä oon vaan toivonut, että sekoaisin ja tappaisin itseni. Silloin tosin olin koiravahtina, että ehkä se vastuu teki sen. Koska nyt ei pelota, nyt vaan todella haluaisin viiltää itseni hengiltä.

Tästä ei tule yhtään mitään

Auttakaa. Tappakaa mut.

Nyt on sitten tullut oikein kunnolla kerättyä sitä läskiä. Ihan tosissaan. Voidaan puhua jo reilusta neljästä kilosta. Koska oon vaan syöny. On tullut oksenneltua myös, mutta lähinnä syötyä. Hillaria, leipää varsikin. Koska oon idiootti ja antanut itselleni anteeksi sen, että oon syöny. Ajatellut, ettei se yksi päivä haittaa, Mutta kun nyt siitä on tullut melkeinpä jokapäiväistä. Maha huutaa hoosiannaa harva se päivä, mikä johtaa tietenkin siihen, että taas on maha kipee ja täynnä ilmaa koko ajan. Mun ei olis ikinä pitänyt ryhtyä "parantumaan". Miten mä saatoinkaan kuvitella, että voisin olla normaali? Että mun ei tarvitse laskea kaloreita (melkein 2 viikkoa ilman laskemista!), saada miinuskaloreita, tuntea nälkää 24/7. Miten, miten mä voin olla näin helevetin idiootti??!! En mä osaa syödä normaalisti, mä en voi olla rento syömisen suhteen. Mä en hallitse hiilaria. Nyt pitäis taas kerran vetää ne ihan minimiin ja kärsiä monen päivän vieroitusoireet. VITTU Se vitun mieskin vaan kehuu kun oon muka niin söpö ja näytän hyvältä. Aloin jo melkein uskoa. Tuntui jopa kivalta kun sh-polilla sanottiin, ettei sais enää paino mennä alemmas. Tuntui siltä, että mä saan syödä. Hetken tuntui siltä, että hyvä tästä tulee. Mutta ei tule. Ei todellakaan.

Piti mennä Kelaan tänään jonottamaan kun olen niin typerä, etten oo sitäkään saanut hoidettua ja nyt on tosissaan rahat loppu. Mahaan vaan sattuu niin perkeleesti ja tuntuu vitun krapulaiselta. Eilenkin piti sit vetää vituiksi kaikki, olin jo kertaalleen syönyt ja oksentanut. Melkein nukahdin jo yhdeksän aikaan, mutta J tuli käymään, olin niin väsynyt, että jäin kotiin, en saanutkaan unta, söin. Ja jatkoin syömistä. Ja jatkoin lisää. Varmaan vähintäänkin kolmen päivän verran energiaa. Ja ei, en oksentanut. Koska en vaan jaksanut ja se on niin raskasta. Vajosin vaan lattialle itkemään kun mä en saatana enää jaksa tätä. Liikuntasuunnitelmat oli eilen vielä kovat, nyt tuntuu enemmänkin siltä, että haluaisin kaikkein eniten vaan lopettaa syömisen. Jääkaappi vaan on aivan täynnä kasviksia, jotka menee huonoksi. Salaattikin on ollut siellä vaikka kuinka kauan kun on tullut vedettyä kaikkea muuta naamaan. Melkein tosissani taas harkitsin itseni puukottamista. Ihan kunnolla tohon keskivartaloon. Sen luulis aiheuttavan sen verran vahinkoa, että joutuisin sairaalaan ja voisin olla syömättä. Tai ainakin syödä vähemmän. Kyllä, tiedän, vitun hullua. Hyvin mahdollisesti aiheuttaisin jotain pysyvää vahinkoa mahaan  ja suolistoon, vatsanpeitteisiin ja lihaksiin. Vaan sen takia, että mun ei tarvitsisi miettiä syömistä näin paljon. Etten jatkaisi tätä lihomista.

Keho tosin antoi merkkejä paremmasta voinnista tossa viime viikolla. Nimittäin kuukautisten muodosssa. Viimeksi joutunut niistä kärsimään tammikuussa joten tuli pikkusena yllärinä. Ja vitutti. Se on niin inhottavaa. Ja aiheutti järjetöntä ruoanhimoa ja unettomuutta. Että vitun kiva kun voin paremmin. Mitä paremmin mä voin fyysisesti, sen huonommin menee henkisesti. Mun on niin paljon helpompi olla itseni kanssa kun on nälkä, heikottaa, sydän hakkaa ja väsyttää. Keho ei reagoi enää niin voimakkaasti syömiseen, ei oo ollut niin usein nälkä, päässä ei heitä aina kun nousee ylös. Mutta nyt mä haluan vaan kuolla. Haluan hakata itteni. Hypätä mereen. Ihan mitä vaan.

Mä en vaan pääse yli siitä kuinka typerä mä olen. Miksen mä ole jo oppinut, etten mä voi syödä? Jos vetäisin vaan nesteitä tänään, mahakin sais lepoa. Pakko vaan mennä joogaan. Ja edelleen sinne Kelaan. Vaatteitakin pitäis pestä jos aikoo ihmisten ilmoille mennä. Juokseminen olis kans hyvä. Tai pyöräily. Normisti listaisin tähän ruoanlaiton, mutta hyi saatana kuinka ällöttää koko ajatus. Tää kämppäkin on helvetin saastainen taas.

Herranjumala kuinka huono olo... Maha pömpöttää ja tuntuu täydeltä. Oksettaa, mutta ei siitä tule mitään. Tungin jo sormet kurkkuun, mutta ei tunnu missään. Vittu.

Idiootti

Inhoan tätä. Inhoan itteäni, idioottimaisia ajatuksiani, mun elämää. Tää on niin vitun hirveää paskaa, voi vittu oikeesti.

Söin eilen saatana yli 2000 kaloria ! Hyi perse. Illalla jo lähti pakkomielteiset liikuntasuunnitelmat käyntiin. Vaikka eilen olin jo aivan järkyttävän väsynyt ja yöunet oli aika huonot, mikä on selvä merkki siitä, et pitää levätä. Melkein  jo päätin, etten syö tänään mitään, koska jos en liiku en saa syödä. Vetäsin kyllä nyt aamupuuron, sen aikaansaaminen vaati soiton terapeutille. Eli pakko nyt jotain tehdä. Meinasin mennä juoksemaan, haluaisinkin, koska se on kivaa. Mutta nyt olis oikeesti järkevää ottaa hitaammin. Eli voisin mennä lainaamaan siskon koiraa ja vaan rauhallisesti kävellä sen kanssa. Laitoin siskolle äsken viestiä asiasta, mut se on töissä enkä tiedä koska se huomaa sen. Tää odottaminen on perseestä, kohta vittu lähden sinne juoksemaan, ihan vaan vittuillakseni ittelleni. Vittu oon tyhmä. Voi saatana. Ja perjantaina meen syömään sinne sh-polille ja mut punnitaan niin tietenkin pitää laihduttaa sitä varten. Vittu oon TYHMÄ.

Meni muuten täysin perseelleen se sunnuntaikin. Heti kun ruvettiin siellä vanhempien luona syömään, tartuin ensimmäisenä leipään ja ei siinä ollut enää mitään mahdollisuuksia muuhun kuin ahmimiseen ja äkkiä kotiin oksentamaan. Mikä oli taas sitten vitun vaikeaa. Nyt uskon, ettei mun oksennusvaikeudet ole niinkään kiinni refleksistä vaan yksinkertaisesti siitä, että miten keho on saanut ravintoa edellisinä päivinä. Ei toki ole ihmekään, ettei jaksa oksentaa jos edellisenä päivänä ei sisälle jää paljon mitään. Onhan oksentaminen nyt niin täysin järjenvastaista touhua ja helvetin rankkaa keholle. Kiva vaan kun piti nyt tämä tajuta, koska nyt haaveilen oksentamisesta vaan enemmän kun voin ajatella, että kun tankkaan muutaman päivän vähän enemmän, voin onnellisena viettää päivän pää pöntössä. VOI JUMALAUTA KUINKA MÄ OLEN TYHMÄ.

Sekoan ja lihon

Joo-o.
Pikkasen lösähti tää homma nyt. Torstaina ahdistus oli vaan niin kauheeta, että kävinpä sit kaupassa. Irtokarkkihyllyllä sekosin aivan täydellisesti. Siis mun piti ottaa kyllä ihan kunnolla. Mutta sit rupesinki valikoimaan sieltä juttuja, joita en edes ikinä ota. Ja kappas vaan. Hyllyn loppupäässä se pussi meni hädin tuskin kiinni. Puolitoista kiloa. Siis YKSI JA PUOLI KILOA irtokarkkeja yhdelle ihmiselle!! Hävetti, mutta suljin sen vaan mielestäni ja kehittelin jotain tarinaa siitä, että mulla olis joku kaveriporukka ja ostan kaikille. Taidan seota. Koska saman tarinan voimin ostin myös 2 megapussia sipsejä. Plus 4 dippiä. Ahdisti, hävetti ja itketti, mutta esitin vielä kotonakin, että kaikki on ok. Koska sit otin vaan toisen repun ja lähdin vielä k-markettiin hakemaan kaljaa. Koska pirkan lager on vähäkalorisin kalja, jonka oon löytäny.

Siinä vaiheessa olin syöny 590 kaloria. Kuudelta avasin ekan kaljan. Toisen jälkeen söin sipsiä ja karkkia. Aattelin, että kännissä en niin välittäis siitä tayden mahan ahdistuksesta ja kaloreista, mutta ei. Oksentamiseksi meni. Ja kiva pikku juttu. Naama aivan täynnä verenpurkaumia. Poskipäissä on aivan kirkkaan punaiset läikät. Niin kuin jotku törkeet palovammat. Sit ku olin saanut mahan tyhjäksi, loput kaljat naamaan. Hetken ahdistelin kun ei tuntunut missään. Kunnes kävin vielä röökillä ja meinasin oksentaa ja sammua samaan aikaan. Mun piti vielä syödä puuroa, mutta aamulla sit heräsin ja huomasin, et se oli edelleen siinä pöydällä. Yllättävän vähän oli huono olo, vaikka tosiaan sammuin aikamoisessa soosissa, maha täynnä kaljaa, eikä mitään muuta.

Perjantai meni sit makoillessa. Ja hups vaan, okentaessa. Taaskaan ei pitäny, mut en vaan kestäny. Katoin jääkiekkoa ekat 2 erää. Kolmannen erän seuraaminen meni sipsinsyöntiin. Ja sit oksentamaan. Iltapalaksi vedin omenan. Ja vitusti karkkia. Eilen alotin sentään  sillä mielellä, että nyt loppui oksentaminen. Mut kun niitä karkkeja oli vielä jäljellä. Sipsit olin edellisenä päivänä tuhonnut, osa meni suoraan roskiin. Mut tylsää oksentaa vaan sellanen pienehkö määrä karkkeja. Olin sentään tunnin hitaalla kävelyllä. Mut siitä ei menny kauaa kun lähdin taas kauppaan. Ja ihan liikaa kaikkea. Oksentamisen välissä tuli melkoinen paska ja ekana syödyt karkit varmaan meni jo eteenpäin koska yhtään ei tullut ulos. Röökin jälkeen oli vieläkin niin täysinäinen olo, että yritin uudestaan, mutta pelkkää vettä tuli. Joten vitusti hienoja kaloreita siitäkin. Ja sit vedin illalla vielä yli jääneen fetataskun ja munkin. Eli oon lihonut ihan vitusti.

Tässä just kivasti huomasin, että oon laskenut väärin aamupuuron kalorit ties kuinka monta kertaa. Kun typerät ravintosisällöt onkin muuttuneet kaura- ja neljän viljan hiutaleissa. Mahtavaa. En tajua, millä saatanan perusteella saman tuotteen kalorit voi yhtäkkiä olla ihan erilaiset. Helvetti sentään. Tänään meen ainakin kävelemään. Eilen rupesin jo suunnittelemaan, että meen spinningiin tänään, mut en ehkä viitti. Eikä tällä naamalla voi mihinkään mennä. Ehkä meen pyöräilemään. Ja teen vatsalihaksia. Ylikunto tai ei, pakko saada jotain tänään kulutettua.

Voi saatana kuinka vihaan itteäni. Huomenna se terkkari. Pitää varata kunnolla aikaa siihen, että peitän koko naaman peitevoiteella. Ei huvita ruveta keskustelemaan oksentamisesta. Pelottaa edes mainita mitään ylikuntoa. Jos oonki ihan väärässä. Tai se ei edes tiedä siitä mitään. Haluaisin, että joku sanois kunnolla missä on vikaa ja miten se korjataan. Eli jos mä oon ylikunnossa, saisin ohjeet siihen mitä saan tehdä ja kuinka paljon. Ettei tarvis ahdistella ja pohtia sitä koko ajan.

Piru sentään

Kävinpä pikku aamukävelyllä. Lähdin jopa pirteenä, 2 kuppia kahvia ja parisataa kaloria puurorahkasörsseliä. Ja mikä on tulos tän 25 minuutin, parin kilsan jälkeen? Päähän sattuu. Heikottaa. Oksettaa. Hengittäminen on työlästä.

Äsken söin loppuun samaisen puurorahkajutun ja meinaan nukahtaa pystyyn. Mun typerä ihrakasautumakehoni ei kestä perkele mitään. Eilen kävin pyörällä vanhempien luona, sinne on noin reilu 6 kilsaa suuntaansa eli ei kauheesti, mut ihan ok lenkki. Illalla tein vielä parit vatsat. Ja yöllä tietenkin piti hikoilla lakanat märiksi. Kai mun nyt pitäis ihan tosissani ottaa rennommin ton liikunnan suhteen. Vituttaa vaan tällanen löllöys ja heikkous. Nykyään tulee tosi nopeesti ahdistava ja laiska fiilis jos vaan istun ja katon telkkaria. Ku ennen se oli täysin ok vaikka koko päivän tekemisenä.

Hitto kun mulla on nälkä saakeli koko ajan. Sunnuntaista tulikin sitten lievästi tankkauspäivä, ei onneks hiilarilla vaikka lähellä oli, mut nousi kalorit pitkästä aikaa vähän yli kahdentuhannen. Ei se kyllä kovin mahtavalta tuntunu, mut yritän kovasti ottaa sen helkutin numeron vähän rennommin. Mut tosiaan vaikka kaloreita kertyi noinkin paljon, tuskailin kyllä nälän kanssa pitkin päivää. Vituttaa kun en voi yhtään luottaa omaan kehooni. En voi luottaa siihen, että voin syödä kun on nälkä. Varsinkin kun edelleen tavoitteena on saada miinuskaloreita joka päivä. Kun edelleen on ihan reilusti ihraa. Oon parina päivänä kyylänny itteäni oikein urakalla peilistä. Samat ongelmakohdat löytyy, varmaan aina, mut on ne selkeesti pienempiä. En millään usko, että näkisin itteni jotenkin väärin. Kyllä mä huomaan koko ajan muutosta, enkä pidä itteäni lihavana. Mut löysää on ja varaa kiristää.

Nukuttaa.
NÄLKÄ

Sairas linja jatkuu

Ehheh. Luin eilen vähän kaliumista. Sen puute aiheuttaa lihasten voimattomuutta. Voihan perkele. Voimaton on juurikin se sana, jota mä oon käyttäny kuvaamaan mun oloani jonkin aikaa. Varsinkin kun oon yrittäny salilla jotain tehdä, voimattomuus iskee hyvin nopeasti. Mä oon laittanut sen flunssan piikkiin.  En missään vaiheessa ajatellut, että oksentaisin niin paljon, että se tollai vaikuttaa. Oksennanko mä muka jotenkin paljon? Oonhan mä nyt oksennellut kyllä enemmän. Mut silti tuntuu ihan hullulta.

Siitä vaan tuli sellanen ajatus, että haluun oksentaa vaan lisää. Niin paljon, että kuolen. Se nyt ei tietenkään tule tapahtumaan, mut kuinka sairas mä oikeesti oon kun ajattelen niin. Että haluun kokeilla kuinka paskaan kuntoon voi ittensä saada tolla keinolla. Hienoa. Vielä hetki sitten halusin vaan parantaa kuntoa, kasvattaa lihasta. Nyt en edes halua mennä salille, haluun vaan kituuttaa mahdollisimman pienillä kaloreilla, oksentaa. Ja kuolla. Painokin on menny alaspäin ja ihan varmasti lihaksesta. Kyllä se tuntuu huonolta, mut samalla en välitä, kunhan se menee alas.

Eilinenkin meni oksennushimoa vastaan taistellessa. Mut onnistuin. Just ja just. Ihan illalla kävi vielä hiton lähellä kun himosin jotain suolasta ja päätin syödä loppuun ihanan sipulisoijan eli sipulia ja soijarouhetta paistettuna ja hyvin maustettuna. Se on ihan naurettavan hyvää. Ja sit olinkin ihan vähän liian täynnä. Se inhotti, mut kalorit oli ok ja se tyydytti mun ruoan himon tosi hyvin. Ja se oli niin pirun hyvää. Ja kun olin hetken vakuutellut ittelleni, että sen syöminen oli ok, tajusin kuinka paljon mä tarvitsen sitä vakuuttelua. Kuinka paljon ahdistuin siitä, että söin. Siitä, että maha oli täynnä. Vaikka kalorit jäi alle 1500, mikä on edelleenkin aika vähän verrattuna siihen mihin oon nyt viime aikoina tottunut. Silti vaan se pienempi luku olis kivampi. Onnistuneempi. Parempi.

Tänään pitää mennä vanhempien luo. Pitää syödä. Pitää oksentaa. Yksikään ei tietenkään oikeasti ole pakko, mutta en mä pysty muuhunkaan. Kiva kyllä nähdä miten se meidän vanhin mursu suhtautuu uusimpaan kersaan. Aika karua vaan on ollu huomata, etten mä osaa oikeasti iloita siitä koiranpennusta. Mä esitän senkin. Ei se oikeesti tunnu niin paljon kuin mä annan ymmärtää.

En tajua minkälaisessa asennossa oon nukkunu. Toisen lapaluun kohdilla tuntuu tosi pistävää kipua. Ei voi hengittää syvään. Mää.

VITUN LÄSKI PASKA

Lihakset vähän kipeet ja jumissa. En oo venytelly yhtään sen lauantain pumppiräpellyksen jälkeen. Mun piti kyllä, mut ei sen oksentamisen jälkeen huvittanut ja aikasemmin päivällä ajattelin, että tuskin ne kovin jumiin voi mennä kun oli niin vaikee tehdä. Ja kävi jännästi taas mielessä, että en ansaitse sen venyttelyn tuomaa helpotusta. Edelleenkään.

Niin, meni sit läskiksi eilenkin. Ja vielä illalla kirjaimellisesti läskiksi. Kävin ostamassa muun muassa sipsejä. Kuvittelin, et kun syön sen 300 gramman pussillisen, niin tulee taas huono olo ja suu kipeeksi niin, ettei tarvi hetkeen haaveilla niistä. Joo, ei onnistunu. Oli liian vähän kaikkea, ei tarvinnu oksentaa syömisen välissä, ei tullu maha tuskallisen täyteen, ei ruvennu yököttämään jo syödessä. Eli haluun taas kaikkea. Ja se kivoin juttu: refleksi ihan saakelin huono. Tosi vaikee saada ulos, enkä edes varmasti saanu kaikkea. Ja tosiaan meni sit ihan lihomisen puolelle kun siinä yhentoista jälkeen tein taas mikrossa suklaakakkua, paljon senkin takia, että pääsin eroon siitä lopusta vaniljajäätelöstä, jonka olin lauantaina ostanu. Kun sitä oli enää niin vähän ja mä mietin sitä koko ajan. Yllättävän vähän ahdisti sen syöminen. Tai siis oikeestaan se sisällä  pitäminen. Toki se oli täysin selvää, että oksentamisesta siinä ei ollut kyse, joten kai se auttoi. Ja siis rupesin oikeesti haaveilemaan vaan kaikesta väärästä ruoasta. Että rupeen elämään jollain valmismuffinsseilla jos vaan ne mahtuu kalorirajoihin. Mut eihän se nyt ole mulle mahdollista, kyllä mä kaipaan oikeaa ruokaa hemmetin nopeesti. Ja aivan niin kuin muutenkaan kestäisin kaiken sen sonnan sulattamista. Siis siihenhän kun ajattelu on mennyt ihan kokonaan, että kaikki määrät kiellettyjä juttuja on liikaa.

Tekee mieli vaan luovuttaa ja ruveta taas rappiokaudelle. Eli kaljaa ja sipsejä ja lihomista. Mut en sit kuitenkaan halua. Tänkin aamun vaakalukema oli niin inhottava, etten kyllä kestäis yhtään suurempaa. Mutta on vaan niin masentunu ja väsynyt olo. Kun ei edes huvita miettiä mitään salille lähtemistä kun en kuitenkaan jaksa tehdä. itkettää. Vituttaa tää itkuisuus. En oo ollu tällainen yläasteaikojen jälkeen. Että itkettää ja vituttaa ja masentaa niin etten saa mitään aikaiseksi. Mieliala heittelee. Tunnen itteni henkisesti taas niin heikoksi. Mä oon jotenkin taantunu. Syytän terapiaa. Musta on tullu vaan koko ajan vammasempi ku oon ollu siellä. Ne yrittää tehdä musta tällasta epävakaata hullua. Ne haluaa, että mä vaan sekoan. Vihaan niitä kaikkia.

Haluun luovuttaa. Kuolla. Kadota.

Ampukaa mua, päähän.

Niin kylmä. Päähän sattuu. Väsyttää. Kaikki asennot on epämukavia. Tylsää, mut en jaksa tehdä mitään.

Eilisilta meni melkoisen perseelleen. Olin typerä, enkä syöny tarpeeksi alkupäivästä, joten koko ilta oli pelkkää ruoanhimoa. Sit vetelin melkein tunnin ajan koko ajan vähän lisää. Ei mitään hirveetä tavaraa, kesäkurpitsaviipaleita pestolla, raejuustolla ja vegaanilevitteellä (kuulostaa ehkä kummalta mut maistuu hyvältä). Kalorit nousi kuitenkin reippaasti yli 1700 ja en oikeesti tehny muuta kuin lepäsin koko päivän. En edes tehny ruokaa tai siivoillu tai mitään. Mun peruskulutus on kuitenkin alle 1400 kaloria. Joten olin pulassa jo siinä vaiheessa. Plus maha tuntu ihan hemmetin turvonneelta, olo oli äärimmäisen epämukava. Joten vetäsin sit puoli pussia makaronia. Punaisella pestolla, niin hyvää. Ja vielä 2 suklaamikrokakkua. Ja sit olin vielä niin todella saatanan tyhmä, etten juonu välissä melkein yhtään vettä, eikä se meinannu tulla ulos ensin ollenkaan. Se oli ihan saatanan kauhee tunne. Meinaa heti tulla paniikki. Ja sit yritin puristaa sitä ulos niin kovaa, että naama turpos aivan uskomattoman paljon, nytkin oon aivan järkyttävän näkönen. Tai ainahan oon, mut nyt entistä hirveempi. Kesti naurettavan kauan saada kaikki ulos. Pääsin nukkumaan kahden aikaan. Ja vaikka oon muutenkin nukkunu, ei se perkele tunnu auttavan.

Meen huomenna lääkäriin. Epäilen vaan, ettei se mitään osaa sanoa. Verikokeet varmaan ja sit vaan valitetaan hemoglobiinista. Ei se mikään mahtava voi olla, mut ei kyllä syy tähän. Oon ny mitannu kahtena aamuna lämmön. Luin jonkin artikkelin kakkostyypin kilpirauhasen vajaatoiminnasta, jossa sanottiin, että lämpö kannattaa ottaa heti herättyä ennen kukn nousee ylös. Siihen tietenkin vaikutraa kaikenlainen liikkuminen ja syöminen ja muu niin tuntuis ihan loogiselta vertailuarvolta. Se on ny ollu 35,7 astetta. Mun normaalilämpö on ollu 36,4 joten onhan se alhaisempi. En mä epäile oikeestaan kilpirauhasta, mutta otin siitä vaan ton lämmönmittausidean. Mullahan oli kuumetta jossain vaiheessa, kyllä sen tunnistaa. Siitä on ny viikko kun viimeksi on siltä tuntunu, nyt on ollu erilainen kylmyys ja huono olo.

Kiva ku olin perjantaina ihan varma, että nyt oon paranemassa ja pääsen salille. Oon vetäny puuroakin kaksin käsin kun se on niin hyvää ja lohdullista ruokaa. Eli äärimmäisen turhaa hiilaria kun makaan vaan. Ja kun kävin salilla, mulla oli jonkinlainen päivärytmi, tekemistä ja ihan käytännön kannalta vähemmän sessiointiajatuksia. Nyt mä en muuta ajattelekaan ja lihon vaan. Itkettää kun oon niin löllykkä. Löllyn vaan entistä pehemmin. Ja just se viime pumppi jossa olin, tein isommilla painoilla ja nyt en jumalauta pystyis siihen millään painoilla. Mä oikeesti sain onnistumisen ja edistymisen tunteita siellä ja nyt se on kaikki niin kuin jotain kaukaista unta.

Tänään meen jostain perkeleen syystä vanhempien luo. Kiva varsinkin tällä naamalla. Pieniä verenpurkaumia silmien ympärillä, jes. Äiti vaan jotenkin sai mut sanomaan, että tuun kattomaan koiraa ennen kuin ne leikkaa sen turkin.

Itkettää kun väsyttää niin paljon. Muutama viikko sitten olin elämäni kunnossa. Nyt oon ihan loppu.

Väsynyt läskipallo

Se on taas noussut. Toki eilen tuli syötyä melkoisen paljon, varsinkin sitä kakkuosastoa. Olin ihan ok vielä jälkiruokatiramisunkin kohdalla, koska se ei ollut mitään superherkkua. Mutta sitten kun on kakkua, muffinssia, suklaakaurajuttua ja joulutorttuja. Ja ne on siinä pöydällä saakelin kauan ja kaikki ottaa koko ajan vähän lisää. Ja kaikki on mua laihempia. Ja taas oon 200 grammaa painavampi.  Mutta enhän mä voi läskiä saada noin paljon yhden päivän aikana?! Enkä mä usko, että edellisen päivän syöminen näkyy heti seuraavana aamuna. Mulla ei ole muuta selitystä kuin se, että mä en nuku ja keho on niin stressaantunut, että pitää energiavarastoista kiinni. Kun ihan järjellä yritän ajatella. Koska kun en liikkunut paljoa, nukuin paremmin ja paino meni alaspäin. Viime yö oli taas melkoisen paska. Ei mitään lepoa.

Itkettää.

Mussa on vaan niin paljon vikaa. Muut ihmiset nukkuu paremmin kun ne liikkuu. Mun keho toimii aina väärin. Ja mä tiedän mihin tää johtaa. Tää on tapahtunu ennenkin. Jossain vaiheessa vaan tulee seinä vastaan, mä en jaksa ja sitten menee viikko, ehkä kaksi kun vaan juon kaljaa, makaan, syön ja lihon. Mun pää on jo nyt kipeä koko ajan, väsyttää, on huono olo. Johonkin sattuu koko ajan. Selkään, polviin, silmiin, päähän.  Mä haluaisin vaan nukkua. Mun on pakko nukkua. Mullahan ei edes oo mitään lääkkeitä kun fiksuna vedin ne kaikki joulukuussa. Psykiatri olis tässä parin viikon päästä. Vasta. Mitähän mä sille sanon? Ei huvittais sanoa, että mä oon näin tyhmä, koska mun on pakko saada jotain lääkkeitä tähän nukkumiseen. Kiva sen kirjottaa jotain jos kerron, että leikin niillä miten lystään. Suunnittelin, että sanon jotenkin osittain, niin etten suoraan valehtele, mutten kerro kokonaankaan. Mutta en tiedä taas mitä se normaalirooli tekee, se kun on niin asiallinen ja rehellinen siellä ja ajattelee, että aikuiset ihmiset sanoo suoraan.

Tänään olis taas pumppi. Väsyttää niin helevatisti, en tiedä kuinka edes jaksan tehdä. Mutta pakkohan mun on kun oon niin vitun lihava. Ja maksankin siitä. Ja olin viimeksi torstaina.

Voi hepuli

Hei, tonttu-ukot hyppikää, nyt on ruoan läskeimmän aika!
Hei, läskiukot hyppikää, ootte syöneet suklaata liikaa.
Liian pitkä on elämä, niin vitun synkkä ja ikävä.
Hei, läskipallot hyppikää, nyt on oksennuksenne aika!

Tänään se on, voi helvetinperse. Ja huomenna sukulointia.

Mä oon muuten nukkunu aika hyvin. Ilman mitään iltalääkettä. Ja totesin sen taas kerran eilen, mä nukun paremmin kun en liiku. Vittu kun reilua. Ja vaikka oon syöny aika paljon, sitä mun 1300 kalorin rajaa ei oo näkyny aikoihin, silti paino on ehkä jopa laskusuunnassa! Kyllä se nukkuminen vaan on niin saakelin tärkeetä. Tää on vaan niin vitun epäreilua, kaikkialla toitotetaan, että liiku niin nukut paremmin. Ja pakkohan sinne salille on mennä kun siitä kerran maksaa. Toki liikkumisen lisäksi vaikuttaa ruoan määrä. Voihan se olla myös sitä, että mun löllykkäkehoni pitää sitä 1300 liian vähänä ja yrittää pysytellä hereillä, jotta voisi etsiä ruokaa.

En tiedä miten saisin itteni pidettyä sillai kasassa tänään, etten söis aivan hirveesti. Kun kotona mä meen siihen normaalirooliin ja vedän vaan. Ajattelin laittaa huulipunaa jos se vähintäänkin rauhottais syömisen tahtia. Ja oon kotona myös sellanen, että tungen ruokaa suuhuni salaa. Oikein odotan, että oon keittiössä yksin ja voin lykätä jotain suuhuni ilman, että kukaan näkee. Sairasta. Se on vaan jääny lapsuudesta ja nuoruudesta päälle. Kun aina on hävettänyt kun ihmiset näkee tällaisen läskin syövän.

Terapia oli eilen. Sain kotiläksyksi kirjoittaa ahdistusta aiheuttavia tilanteita ja ajatuksia ylös, jotta voitais tutkia, että mistä ne johtuu ja onko niissä järkeä. Ja se haluaa, että mä kyseenalaistaisin mun ydinuskomuksia. Yksi niistä on se, että oon ruma ja lihava. Se vähän  jopa korotti ääntään kun hoin vaan että oon läski ja se ei kuulemma näe mussa mitään ylimääräistä. Ho. Mut se onki sellanen, joka ei välitä ulkonäöstä kauheesti.

Ja yritän tässä vaan keksiä kirjotettavaa, jotta mun ei tarvi miettiä tulevaa ruoka- ja läskiahdistusta.

Siihenhän se johti

Yritin sit oksentaa... Eipä sieltä mitään oikein tullut, alkoi jo olla niin kauan syömisestäkin.
Oikeesti en vaan osaa. Mitään. Oli kyllä niin saatanan rankkaa kun vatsalihaksilla yritin hyvinkin väkivaltaisesti saada sitä ulos. Mikään salitreeni ei oo niin rankkaa kuin epätoivoinen oksentaminen.

Ja niin, oonko vaan vainoharhainen vai onko epäilyttävää, että ensin isä lähettää viestin, jossa jotain valitusta kun en vastaa ja plaaplaa, sit se yrittää soittaa, en vastaa, sit molemmat siskot soittaa parin minuutin välillä? Toinen jopa yritti keksiä jotain asiaa, mutta toisella ei selvästi ollut mitään sanottavaa. Ja kun ei todellakaan vaan soitella huviksi toisillemme. Molemmat kysyi oonko ollu salilla. Mähän oon sanonut olleeni kipeä, sillä mentiin edelleen. Kehittelin jotain valhetta tolle silmälle, mutta en tiedä onko kovin uskottavaa, että olisin vahingossa iskeny itteäni jollain käsipainolla. varsinkin kun näkyvin mustelma on just luomen kohdalla, sellanen puolirengas. Kaulan punaisuudelle kehittelin "ihottumaa". Se vois olla ihan ok. Sit vaan jos täytyy selitellä, että miksen voi kunnolla käyttää toista kättä... En tiedä. Ehdotuksia? Varsinkin kun äiti haluaa, että menisin aloittelemaan joululeipomuksia ja tuo teippi tikkien päällä tulee ihan ranteeseen ja näkyy kyllä heti jos vähänkin hiha nousee. Toisaalta olis helpompaa vaan sanoa, että viilsin, mut en edes osaa kuvitella mitä ne sanoo, enkä halua tietää joten ei todellakaan helppoa. Tänään taas ajattelin, että haluaisin kertoa tästä syömisperseilystä. Mutta en varmaan edes pystyisi. Tässä on vaan jotain niin noloa ja yksityistä. Vaikka me puhutaan todella paljon ruoasta ja syömisestä ja erilaisista ruokavalioista ja kaikesta. Siskotkin aina valittaa kuinka ne haluaa vaan herkkuja koko ajan. Ja en usko, että ne on koskaan tahallaan oksentanut. Tai edes harkinnut. Ja mä oon kotona aina se herkkuperse, joka tykkää eniten jälkiruosta ja ottaa sitä vielä kotiin mukaan. Ja mähän oon se joka on painoa pudottanut, joten mullahan on kaikki ihan fine. En usko, että ne tajuais yhtään mistä on kyse. Enkä halua, että ne rupee kyyläämään mun syömistä. Aina kun oon äitin kanssa kaupassa otan lähinnä vihanneksia ja muuta terveellistä, kauheet selitykset kuinka maustan puuroni aamusin, kuinka tykkään kaalesta ja kesäkurpitsasta. Ja oikeesti koko ajan mietin ahmimista ja oksentamista, lihomista ja laihtumista. Mut mä haluisin sanoa, ettei mulle saa tarjota mitään ylimääräistä. Mulle ei saa ostaa mitään kuivattuja hedelmiä, puhua jälkiruoista tai ehdottaa pullaa.

Tää on mennyt niin hirvittävän vaikeaksi. Tosi nopeesti ja pahenee päivä päivältä. Mä rajoitan ruokavaliotani vaan lisää koko ajan. Ja luonnollisesti samalla mun ruokafantasiat pahenee. Minkään määrän syöminen ei ole ok, kaikki on liikaa, aina lähtee käsistä. En mä vaan tiedä mitä mun pitäisi tehdä.

plööpliplää

ölfhz.ljhguizdhöaiejrgiazefhägöoazdfhv-jfg.us9erutbyäskrt'ohs0äritboaerfigvableurytvabuierit

Olin jo kokeilemassa oksentamista, ylläri. Sitten otinkin antibiootin ennen kuin tajusin, että enhän mä sit voi edes yrittää. Ahdistaa. Ällöttää. Inhottaa. LIHON

Pään sisällä tappelua siitä haittaako yhden tabletin oksentaminen. Siitä kuinka kauheeta on sit kun se ei kuitenkaan tuu. Ajatus siitä kuinka ihanaa olis saada edes jotain ulos. Eilenkin jäi jo päivällä yks tabu ottamatta. Ja toissailtana. Ei nyt oikein viittis oksentaa. Mutta ei mulle kuitenkaan mitään infektiota tuu, mun immuunipuolustus on rautaa. Ja mahaan sattuu. Sydän hakkaa inhottavan kovaa. AHDISTAA Mutta voi voi, vitun läski, oma vika, mitäs oot niin uskomattoman tyhmä. Oikeesti kuvittelin, että pystyisin jotenkin normaalisti syömään herkkuja. Tiesin kyllä et syön ne kaikki, mutta tosissani kuvittelin, ettei olis tarvetta ahmia kaikkea kerralla. HA Vittu olen TYHMÄ

Koko ajan vaan päässä soi "Haluan kuolla". Koko ajan. Röökillä. Kun katon telkaaria. Kun syön. Kun istun pöntöllä.

Miksen mä voi kuolla?

Mua hävettää tuo määrä minkä söin. En edes viitsi kovin tarkasti miettiä kaloreita, en halua tietää. Eikä sille mitään voi enää kuitenkaan. Mua hävettää paljon enemmän kun en oksenna. Silloin kun oon oksentanut, hävettää enemmän rahan ja ruoan tuhlaaminen, mutta nyt hävettää lihominen. Hävettää olla näin ällöttävä. Hävettää sekin, etten saa oksennettua. Luulin jo jossain vaiheessa olevani ihan hyvä siinä, mutta nyt en todellakaan ole.

LÄ-LÄ-LÄÄSKIII

Järkyttävä läskipäivä. Ei vaan pää kestä kun ajattelen vaan kaikkea ruokaa koko ajan. Ei sentään ihan perus karkkipullasipsilinja vaan "terveys"versioita. Porkkana- ja palsternakkaranskalaisia, ruissipseja ja suklaapahkinoitä. Oksentamista en ajattele tai yritän kovasti olla ajattelematta kun ei se kuitenkaan toimi. Ja sen epäonnistuminen on niin hirveetä. En mä voi enää mitään syödä ajattelematta, että senkin voisi oksentaa. Kaikki pitäisi oksentaa kun on näin läski. Ja oksentaisin varmaan melkein joka päivä jos se vaan toimisi. Eilen tuli reilu 1400 kaloria. Paljon parempi kuin muutamaan päivään, ihan jopa ok, mutta silti liikaa. Kaikki on liikaa. Liikaa, liikaa, liikaa.

Mulle on tullu tästä niin normaalia, etten aina muista, ettei kaikki noin vaan sitä tajua. Selitin eilen DKT-ryhmän vetäjälle, etten osaa syödä. Jotenkin vaan ajattelin, että se tietää kun ne kaikki terapeutit tossa ohjelmassa tietää vähän kaikista. Mutta ei se yhtään tajunnut. Ja ei tietenkään tajua. Miten se vois tajuta, että mä ajattelen ruokaa ja syömistä ja lihomista joka vitun sekunti. Ja että se pahenee vaan koko ajan.

Olin näyttämässä kättä. Hyvältä vaikutti. Maanantaina pitäis mennä poistattamaan tikit.

itkettää

Tän päivän piti onnistua. 2000 kaloria. Yritin niin kovasti oksentaa. Yritin niin paljon.

Diagnoosi: läski

3310. Nälkä. Eilen ja tänään ollut aivan järjetön nälkä. En tajua miten. Vaikka kuinka oon syönyt. Eilenkin kalorit päälle 1600, hyi. Mutta tuo reilu 3000 on kyllä jotain ihan vitun kauheeta. Söin myös suklaata, joten ei se kaikki oikeaa tavaraa ole, mutta oksentamista en edes yritä kun tiedän, ettei se sieltä mihinkään liiku. Ja edelleenkin vähän välkä. Aivan sairasta. Toivottavasti on lyhyt nälkäkausi kun en kuluttamaankaan kauheesti pääse. Kävi mielessä teoria siitä, että keho kuluttaa parantumiseen energiaa ja siksi on nälkä, mutta tuskin. Eikä ainakaan monta tuhatta kaloria yli normin. Rupesin kyllä jo miettimään, että kyllähän mä esim. spinningtunnille voisin mennä jo joskus ens viikolla. Ongelma vaan tuo silmä ja kaula kun ne molemmat siskot käy samalla salilla. Mä unohdan ne koko ajan. Sitten kun näen itteni peilistä muistan taas, että silmä on tumman violetti, ohimo kellertävä ja kaula kirkkaanpunainen. Oli muuten melkoisen kipeä käsi eilen illalla kun puudutus häipyi, uuh.

Vitun suklaa ja sen sokeri. Hyi saakeli kun se onkin kauheeta myrkkyä. Tajusin viime viikolla kun leivoin, eikä oksu enää tullut. Kun aika kauan kaikki sokeripitoinen on melkolailla päätynyt pönttöön. Nyt sen tuntee taas, sokeri/hiilarihumalan. Joka ei kyllä oo kivaa, tuntuu että rintakehä painuu kasaan, sydän hakkaa ja ei saa kunnolla henkeä. Pitää taas vieroittautua. Ja oon vitun idiootti kun ostin leipää ja omenia, jotka on molemmat kielletyllä hiilarilistalla. Mutkun en saa tehtyä ruokaa ja kuitenkin olisin syönyt puuroa ja leipä on niin hyvää. Ja omenat (niin herkkua) ostin, jotta vältyin pullaostoksilta. Juu, se suklaa olikin niin hyvä, mutta kun se oli kaapissa. Olis pitäny vaan heittää kylmästi roskiin.

Nyt oon täynnä. Silti tekee mieli syödä lisää. Vittu.

Paskaapaskaapaskaa, tätä tää todella on

Juon viiniä ja ajattelin tehdä pannaria.
LÄSKILIHAVAPASKA

En mennyt DKT-ryhmään, koska edelleen huuruissa ja nyt lisäksi alkoholikännissä.
VITUNOPASKAHYÖDYTÖNIDIOOTTI

Sen ryhmän vetäjä kehotti mua soittamaan mun terapeutille. Kysyin, että mitä se muka voisi tehsä. Vastaus oli en tiedä, mutta puhelinkonsultaatiot on juuri tällaisia varten. Niin eli ei se voi tehdä mitään. Joten miksi mä soittaisin sille?

Kyllä mä meinasin soittaa sille eilenkin.  Mutta en vaan kehtaa. Ja muutenkin,sehän vaan puhuis mua pois itsemurhan tekemisestä, joten ei kiinnosta. Se vaan sanoo, että se välittää, mut en vaan usko.

Kuntoutustukihakemus ei mennyt läpi. Oon tehnyt työmarkkinatukihakemuksen jo 2 kertaa väärin. Ei mulla oikeesti olis yhtään rahaa jos ei vanhemmat auttais. Mutta en mä voi olla mikään työnhakija. En mä voi mennä töihin kun en edes saa paria yliopistokurssia tehtyä. Terapeutti oli vaan, että tottakai se hylättiin, ei eläkkeelle noin vaan pääse. Ja mä vaan tunsin itteni niin typeräksi. en mä tajunnut, että sitä on niin vaikea saada. Psykiatri, joka reki siihen lääkärintodistuksen ei mitenkään ilmaissut, että se ei menis läpi. Ja ei edes tiennyt, että sen käsittelyaika on 2-3 kuukautta. Joten mä oon tässä sellaiset 2 kuukautta odottanut tota päätöstä ja sitten sieltä tuleekin hylätty. Jota en oikeesti osannut odottaa. ja mun terapeutti tuntuu vaan luulevan, että mä jotenkin haluaisin olla eläkkeellä. En halua, todellakaan. Mä haluan kuolla.

Yritin viiltää lisää. Osuin vähän suoneen, mutta en kunnolla mihinkään paitsi ehkä hermoon kun sattui niin saatanasti.

En oo tehnyt tänään mitään, vaan maannut koko päivän. Nukuinkin vaan pari tuntia. Ja mähän vedin kaikki iltalääkkeet, joten ei unta mulle.

Ja anteeksi, mut en  oikein osaa vastata teidän kommentteihin. Mutta arvostan jokaikistä ihan hirveän paljon. ne on aina arvokkaita ja ihania.
<3

oon vitun tyhmä

Miten voi ihminen olla näin tyhmä?! ÄÄÄPKJGFEGJL, PP

Inhoan itseäni. Ja koska olin tosissani ajatellut, että kuolen, niin oon vaan syönyt niin kuin läskin kuuluukin.

Sipsipussi dipin kanssa. Monta LEVYÄ suklaata. Rasvainen pestolla maustettu seitankokkeli. Ihanaa omaa papupataa. Sikana puuroa. Ja sit tein vielä yöllä kauralastuja.

Niin. Ja mulla on vielä viiniä jäljellä.  Ja oon edelleen ihan huuruissa. Joten voinhan mä vielä yrittää... Kun niin aina sanon, että haluan vaan kuolla. Ja sitten en kuitenkaan saa sitä tehtyä. Lähellekään.

Päässä heiluu, sydän hakkaa. Sormet ei tottele. Oksettaa. Pystyasento on haastava.

Mä voisin viiltää ton kyynärtaipeen taas auki, mutta ei sekään auta kun epäilen, että saan kaivettua koko suonen esiin. Ei sen viiltäminen vaan riitä. Ja siihen tulee toipumisaika verenhukan takia.

Haluun kuolla.

Kuva tulossa. Omalla vastuulla katsotte. En oikein tiedä miks haluun jakaa tällasen kuvan. Sehän on vaan kamala epäonnistuminen. Pelkkää läskiä vaan esillä.

.
.

.
.
-
-
--
-
--
-
-
-
-
-

-
-
-

-
-

--

-
-
-
-
-
-
-
-
-
-

-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
---
---
---
---
--
--
--
--
--
--
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-

paskaläjä

Oksettaa. Mä olen niin vitun ällöttävä. Niin lihava. Tyhmä ja ruma. Oksennus ei toimi yhtään. Ei yhtään. Ja vaikka tiesin sen jo eilisen perusteella.. 4000 kaloria. Paniikkikohtaus iskee. Niin vaikea hengittää. Oksettaa. Ällöttää. Miten mä voin olla näin typerä? Miten? Miksei voi vaan oksentaa kun oksettaa? Miksi?

Hävettää niin paljon.
Mun pitää kuolla.