Elämä on liikaa, en jaksa

Nyt on sit menty alaspäin ja kovaa. Ei painon suhteen tokikaan (läskipaskaläjä) vaan yleisesti tuntuu, että sekoan. Perjantaista se lähti, kaveri ei tullutkaan kahville, sh-poli peruuntui ja olin kotona kaikkien herkkujen kanssa. Olin vielä koko päivän ihan tosissani harkinnut niinkin hullua vaihtoehtoa kuin oksentamattomuutta. Että söisin jonkin verran, eikä mun tarvitsisi oksentaa. Loput voi syöttää vaikka siskolle, sille kelpaa aina ja helposti veisin vartin pyörämatkan päähän herkut pois. Siinäkin vaiheessa kun kaveri perui, mietin kuinka helppoa olisi hankkiutua kaikesta eroon pistämättä yhtään murenaa omaan suuhun. Mutta kun... Olin muutenkin jo hermostunut ja ahdistunut pelkästään sen takia että oli sosiaalisuutta tiedossa. Pelkästään niiden herkkujen takia. Pelkästään Jn takia. Ja siinä oli pari edellistä yötä mennyt aika huonolla unella. Siinäpä sitten kuitenkin kutsuin vanhemmat kahville. Ne on kärttäneet kahvikutsua siitä lähtien kun muutin. Kun soitin äitille, se oli juurikin sen siskon  luona ja tietenkin siskokin halus osansa. Joten lopulta mentiin siskon luo, vanhemmat haki mut ja herkut ja mulla meni todella pahasti hermo. Mä halusin vaan syöttää osan muille, vaikka hamstrasinkin hyvän osan itselleni oksennettavaksi (ahnesikapossu). Sit saikin odotella ja mennä muualle ja mä olin aivan helvetin väsynyt. Ei oo pitkään aikaan ollut pinna niin kireellä. Meinasin ruveta huutamaan kun ne söi, miksi pitää ahmia ja mässyttää ja ryystää ja ylipäänsä päästellä ääniä kun syö?! Se on raivostuttavaa. Olin helvetin vittuuntunut ja heti kun pääsin kotiin rupesin syömään. Ja sit oksentamaan.

Sit menikin seuraavat kaksi päivää ihan vaan siihen hommaan. En kyllä vaan tajua miten voi heti mennä refleksi niin heikoksi. Heti lauantaina piti olla helvetin väkivaltainen sen kanssa. Ja silti jatkoin koko sunnuntain. Mulla on myös ollut tosi paljon sallivampia ajatuksia syömisen suhteen. Että ei se niin kauheeta ole vaikka jättäisinkin sisälleni jotain vääränlaista ruokaa tai vaikka lihoisinkin vähän niin aina voi laihduttaa uudestaan. Sunnuntai-iltana luovutinkin, kun en vaan jaksanut oksentaa. Vitunmoinen määrä paskaa jäi mahaan mut halusin vaan nukkumaan. Se on pelottavaa. Pelottaa niin vitusti, että alan lipsua vaan koko ajan enemmän ja kohta oonkin lihonut ties kuinka paljon. Sehän on miljoona kertaa pahempi kuin kuolla.

Nyt sitten on ahdistanut aivan saatanasti, en jaksaisi yhtään miettiä mitään. Meinasin olla syömättä eilisen, mutta heräsin taas aivan hirvittävän nälän kanssa. Mikä oli vähän yllättävää, luulin että tollanen oksentaminen vetäis kehon ihan jumiin, mut ei vissiin. Eilen illalla tuli vedettyä ruokaa aivan törkeä määrä ja silti oli nälkä. Maha kyllä täynnä, mutta tein taas mun normiruokaa, kasvispataa linsseillä ja soijarouheella. Siinä oli taas sellaset 63kcal/100g ja vedin sitä ihan hemmetisti. Mun ruoansulatus on kyllä jotenkin hämmentävä, tän oksentelunkin jälkeen kaikki se ruoka tuntuu tulleen jo suoraan läpi, sain yöllä nousta monta kertaa vessaan ja tääkin aamu mennyt siellä ravatessa. Tietenkin vaan hyvä merkki aineenvaihdunnan toiminnasta kun on taas hirveä nälkä. Jatkuva nälkä vaan johtaa aina jossain vaiheessa sessiointiin. Mut en mä voi millään uskoa sitä nälkää. En mä voi kuluttaa niin paljon tekemättä mitään, munhan pitäis sit laihtua ihan huomaamatta koko ajan. Eilen en tehnyt muuta kuin kävin 45 minuutin joogassa, lopulta söin 1603 kaloria ja sen on pakko olla liikaa, kun se joogakin tuntui niin löysäilyltä. En edes mennyt suihkuun, koska en ollut ansainnut sitä. Olin syvärentoutuksessa vielä joogan jälkeen ja onnistuinkin rentoutumaan. Mut sitten pää vaan huusi kuinka en oo ansainnut sitä. En oo ansainnut parempaa oloa.

Nyt taas kauheet liikuntasuunnitelmat. Pakko mennä lenkille, että saan mennä suihkuun ja vihdoinkin pestä mun ällöttävät hiukset. Tänään myös dkt-ryhmä, menee sentään aikaa siihen. J yritti soittaa eilen monta kertaa, en vastannut, koska oon liian paska ihminen. Ja lihava. Ja ällöttävä. Vittu kun vaan voisin lakata olemasta.

Vittumaiseksi olen elämäni tehnyt

Jaapajuu. Oksentamiseksi meni. Ja nyt oon kännissä. Vitun perhe, vitun äiti, vitun siskon synttärit. Vitun eilinen kun oltiin toisen siskon ja äitin kanssa yksissä yo-juhlissa, ahdisti niin helvatun perkeleesti, siellä oli paljon enemmän ihmisiä kuin odotin ja mä oon vaan niin ruma ja leveä ja iso. Oikeesti siis, mulla on suht laaja rintakehä eli oon leveä vaikka olisin kuinka laiha. Tuntui, että vien ihan hitosti tilaa kun oli muutenkin ahdasta. En sentään syöny mitään, vaikka sitä siinä ihmeteltiinkin. En olis varmaan ahdistukseltani vaan saanut suunnilleen nieltyä mitään. Olin jo niin sellasessa mielentilassa, että oksentamiseen nyt kunnon tauko. Listasin oikein juttuja, miksi ei voi oksentaa.

Ja tänään meni ihan plörinäksi kun mentiin käymään vanhempien luona syömässä siskon synttäreiden kunniaksi. Varmaan vaikutti se, että eilinen oli niin ahdistava kun meni se mun "normaalirooli" noin vaan päälle, kai suojellakseni itseäni siltä ahdistukselta. Plus se, että se siskon miekkonen oli siellä niin en en viittiny ruveta ahdistelemaan sitä ruokaa, etten vaan aiheuta kenellekään epämukavaa oloa. Ja äiti oli tehny ihan vääränlaista ruokaa, tofuNUUDELIkeittoa ja PERUNAlaatikkoa. Mähän en muita hiilaripommeja sulata kuin aamupuuron (joka jäi heräämisvaikeuksien takia tänään välistä), joten heti kun kauhoin keittoa lautaselle, peli oli menetetty, joten vedin sit oikein kunnolla. Oksentaminen oli aika vaikeeta, alkaa taas refleksi mennä. Eli nyt se on poissa pelistä, oksentaa ei voi, joten syömisen kanssa täytyy pysyä tarkkana. Tulin muuten kauheeseen sokerihumalaan ihanasta jälkiruoasta ja hetken oli hemmetin hauskaa, joten ei ihan hukkaan mennnyt se syöminen. Ehti kyllä varmasti imeytyä sikana sokereita ja en mahaa tyhjäksi kyllä saanut. Vanhemmat kyllä tuntui kyyläävän mun lautastakin, et ihan hyvä, että nyt söin niin ehkä ne ei valita mun "pienestä" koosta niin paljon.

Olin ajatellut kyllä sitä kaljottelua jo tälle päivälle, mut siinä vaiheessa kun oksensin niin ajattelin, että ei kuitenkaan tänään. Kunnes sisko soitti kun ne löysi koiran korvasta punkin ja ihan paniikkissa pyysi mut sinne ottamaan sen pois :D Ne oli kuulemma molemmat ihan hermona ja tottakai menin. Sain vähän liikuntaa sentään. Ja sen jälkeen jotenkin vaan oli "pakko" saada kännit. Kun sisko soitti ja nauroi, että ne on niin säälittäviä, ettei halua itte sitä tehdä, mäkin "nauroin" niin kuin mikäkin. Heti kun laitoin puhelimen alas, hymy valahti vaan kasvoilta ja kauheella kiireellä peittämään verenpurkaumat silmien ympäriltä. Turpos muuten ihan kivasti sylkirauhasetkin, en oo aikasemmin huomannu, että olis noin pahat ollu. En kyllä huomannu, että ne olis mitenkään erityisesti mun naamaa kattonu, joten ei kai se niin paha ollu. Poistin punkin ilman ongelmaa ja ne raukat vaan kuvitteli tuntevansa punkkeja joka puolella. Ja koira tais vähän järkyttyä kun vaan tulin sinne ja sitten kidutan. Ja kaikki häärää ympärillä koskettelemassa, ettei vaan löydy lisää. Ja kyllä, meidän perhe on aika hullu koiriensa suhteen, mä taidan olla ainoa, joka pysyy selväjärkisenä kun jotain tapahtuu. Muut sekoaa, joten mut kutsutaan apuun :D

Joo-o. Kännäilen sit, katotaan nyt kuinka paljon. En tosiaan oo muuta syöny kuin ne oksennetut ruoat, joten kaloreiden suhteen ei hätää. Vituttaa vaan kyllä kun ei mun pitänyt hetkeen oksentaa kun on ne siskon polttaritkin tässä parin viikon päästä ja tää naama on taas melko kauhee. Äiti tekee vaan niin hyvää ruokaa. Ja en mä vaan voi mitään pastaa tai perunaa tai sokeria pitää sisälläni. Vaikka ruoan jälkeen kävi mielessä, että tää vois olla jonkinlainen "buustipäivä" aineenvaihdunnalle, mut vedin kyllä niin saatanan paljon kaikkea, että ei se olis millään onnistunu.

Eikö olis vaan helpompaa kuolla? Tää on niin saatanan vaikeeta... Vähän tekis mieli viiltää, mut tuskin siitä mitään edes tulis. Sitä oon viimeksi joulukuussa tehnyt. Ja tiedän, et se vaan vituttaa kun pitää odottaa niiden paranemista. Odotin jo, että huomenna saattais olla kunnon pudotus painossa pitkään aikaan, kun tuli viime viikolla oksenneltua niin paljon, mut ei vissiin.

Saatana.
Vituttaa.

Vitunmoinen paniikki

VOI HELVETIN VITTU. Mitä mä teen?! Mitämäteen?!!

Mun liikuntasuunnitelmat pilattiin. Olin tänään menossa tunnin steppiin, löysin sikahyvät uudet kengät ja olin oikeesti ihan onnessani menossa. Sitten mun saakelin idioottisiskoni haluaa mennä vanhempien luo, koska on isän syntymäpäivä. Joo, se oli vielä siedettävää, olin sit aamulla salilla. Sit justiin kun pääsin kotiin, sama idioottisisko soittaa ja pyytää tekemään salaatin. Ja kertoo, että toinen sisko tekee mutakakkua. Se vielä erikseen sanoi, että haluaisi oikein rasvaista fetaa. Nyt aivan jäätävä ahdistus. Ei ole aikoihin ollut mitään tällaista. Kun nyt en osaa päättää laskenko kalorit vai en. Mulla ei ole fetaa koska en sellaista rasvasuolamyrkkyä halua vetää, mun pitäis mennä kauppaan, mutten vittu jaksa, eikä huvita, paska sääkin. Ja vanhemmilla on aina kaapissa fetaa. Jos lasken sen salaatin kalorit, mun pitäis myös punnita se minkä siitä syön. Enkä välttämättä halua näyttää niille kuinka obsessiivinen oon tässä. Ja kun siihen halutaan sitä vitun fetaa päälle. Onko millään lailla normaalia yrittää sanoa, että mun pitää ottaa siitä ensin, punnita ja merkitä ylös. Ja se saatanan mutakakku. Jonkinlainen arvio siitä pitää toki heittää muutenkin, joten onko ihan turhaa työtä ruveta laskemaan ja punnitsemaan salaattia? Meenkö arvioiden vaan kokonaan? Mutta kun en halua arvioida, haluan tietää. Ja ton salaatin voisin tietää. Ja todennäköisesti se ei mene kokonaan ja äiti haluaa, että otan loput mukaan. Jos sen syöminen menee huomiselle, enkä laske, arviointi jatkuu ja en siedä sitä.

Mä inhoan niitä kaikkia. Miksi, miksi tää piti pilata, oli vielä ihan ok olo äsken. Nyt kaikki on hirveetä. Ja haluan oksentaa kun ahdistaa niin vitusti. Ja jos oksennan voisin syödä ilman punnitsemista. Mutta oksentaminen vetää mun kehon ihan jumiin tosi pitkäksi aikas. Eikä edellisestäkään kerrasta ole edes viikkoa.

Ja mä yritin soittaa mun terapeutille (!!), mikä on todella erikoista. Oon muistaakseni soittanut sille 2 kertaa, varmistaakseni seuraavan ajan ja peruuttaakseni yhden kerran. En mä osaa soittaa yleensäkään kenellekään ja varsinkaan sen takia, että ahdistaa. Ja ei se edes vastannut. Joten mitähän mä vittu teen?

Miksi, miksi, miksi olen läski? Siksi, siksi, siksi että syön!

Miksi?
Miksi mun paino on noussut?
MIKSI?!

Oksentamisen jälkeen se nousi 500 grammaa ja tänään taas 100 grammaa enemmän. Kalorit on vaihdellut, eilen 1558 ja vähän kävelyä, torstaina järkyttävät 1721, mutta tunnin pumppi ja kävelyä, muutenkin nykyään en mä pysty millään siihen 1300 kaloriin. Ja haluan nyt kokeilla nukunko jos syön enemmän. Joten oon nyt tähdänny siihen 1600 kaloriin. Ja panostanu liikuntaan.

Joten miksi se on noussut? Eihän mun tällasillakaan (läski)kaloreilla pitäisi lihoa? Vai? Oonko vaan tyhmä ja harhainen? Oikeesti oon vaan läski ja syön liikaa.

No siis kyllähän tällainen vaihtelu painossa voi olla mitä vaan. Varsinkin kun oksensin kahtena päivänä, maha jumissa enkä oo nukkunu kovin hyvin. Mutta vituttaa niin saatanasti. Varsinkin kun se oli menossa selvästi alaspäin vielä maanantaina.  Sitten mun pitää olla idiootti ja pilata kaikki syömällä ja oksentamalla. En mä edes saanu siitä kunnon mielihyvää kun mikään ei maistunut hyvältä ja se ei ollut tarpeeksi suunniteltua.

En tiedä... mistään mitään. Mahaanki sattui eilen aamulla melko pahasti. Justiin kun pääsin väittämään, että oon saanu sen hallintaan. Hirvee olo jo kahvista. Hetken jo kuvittelin, että mulla on homma hanskassa. Eipä taida olla.

Oli muuten melko rankka se tunnin pumppi. Ja huomaa univajeen, energia vaan loppui, eikä jaksanut tehdä. Tunsin itteni aivan täysin paskaksi ja huonoksi. Olin vielä venyttelyssä sen jälkeen. Ja mua rupes oikeesti itkettämään. Koska en osannu edes venytellä. En saanu takareittä yhtään venymään ja jalat vaan tärisi ja selkään sattui ja niskaan sattui niin perkeleesti ja mun polvet on paskat ja en saa tuntumaa selkään ja oon heikko ja lihava ja en edes osaa nukkua. Tuo yläselkähän on viime helmikuusta asti ollut kipeä. Kun yritin listiä itteni ja lensin portaat alas. Aina kun yritän suoristaa sitä, se naksuu ja rutisee ja sattuu. Ja aina se tuntuu olevan kireä ja jumissa, en tunnu edes pystyvän olemaan ryhdikkäänä kun siellä jokin pistää vastaan. Ja niin tuo ranne tosiaan ei välttämättä just hirveesti tykkää tosta painojen heiluttelusta. Molemmat pitkittäiset arvet on levenny, parista kohdasta jopa vähän revähtäny ja siinä on uutta arpikudosta. Unohdin viime sunnuntaina teipata sen tolla ihoteipillä, joten silloin tuntu eniten. Ei mulle ole sen arven ulkonäöllä väliä, se vaan, että toiminnallisuus säilyis. Kun arpikudos ei todellakaan toimi niin kuin iho.

Ja niin, siitähän mun piti valittaa: nyt kun paino on jo kivasti noussut niin JEJEE tänään vanhempien luo, koska typerä veljeni suvaitsee tulla käymään. Ja siis arvaatkaa vaan mitä siellä tapahtuu!? No syömistä tietenkin! Ruokaa, ruokaa, ruokaa. Montaa lajia, hirveet määrät ja varsinkin sitä makeaa. Ja koska mä oon niin siinä normaaliroolissa kun oon siellä, pelottaa että taas vaan syön ja kotona tajuan vasta mitä menin tekemään.

Päähän sattuu jo nyt. Nukuin taas hiton huonosti. Itkettää ja vituttaa kaikki.

Että olkaa hyvät, valitusta teidänkin elämäänne. Tää mun blogi on kyllä niin kivaa luettevaa.

Voi hepuli

Hei, tonttu-ukot hyppikää, nyt on ruoan läskeimmän aika!
Hei, läskiukot hyppikää, ootte syöneet suklaata liikaa.
Liian pitkä on elämä, niin vitun synkkä ja ikävä.
Hei, läskipallot hyppikää, nyt on oksennuksenne aika!

Tänään se on, voi helvetinperse. Ja huomenna sukulointia.

Mä oon muuten nukkunu aika hyvin. Ilman mitään iltalääkettä. Ja totesin sen taas kerran eilen, mä nukun paremmin kun en liiku. Vittu kun reilua. Ja vaikka oon syöny aika paljon, sitä mun 1300 kalorin rajaa ei oo näkyny aikoihin, silti paino on ehkä jopa laskusuunnassa! Kyllä se nukkuminen vaan on niin saakelin tärkeetä. Tää on vaan niin vitun epäreilua, kaikkialla toitotetaan, että liiku niin nukut paremmin. Ja pakkohan sinne salille on mennä kun siitä kerran maksaa. Toki liikkumisen lisäksi vaikuttaa ruoan määrä. Voihan se olla myös sitä, että mun löllykkäkehoni pitää sitä 1300 liian vähänä ja yrittää pysytellä hereillä, jotta voisi etsiä ruokaa.

En tiedä miten saisin itteni pidettyä sillai kasassa tänään, etten söis aivan hirveesti. Kun kotona mä meen siihen normaalirooliin ja vedän vaan. Ajattelin laittaa huulipunaa jos se vähintäänkin rauhottais syömisen tahtia. Ja oon kotona myös sellanen, että tungen ruokaa suuhuni salaa. Oikein odotan, että oon keittiössä yksin ja voin lykätä jotain suuhuni ilman, että kukaan näkee. Sairasta. Se on vaan jääny lapsuudesta ja nuoruudesta päälle. Kun aina on hävettänyt kun ihmiset näkee tällaisen läskin syövän.

Terapia oli eilen. Sain kotiläksyksi kirjoittaa ahdistusta aiheuttavia tilanteita ja ajatuksia ylös, jotta voitais tutkia, että mistä ne johtuu ja onko niissä järkeä. Ja se haluaa, että mä kyseenalaistaisin mun ydinuskomuksia. Yksi niistä on se, että oon ruma ja lihava. Se vähän  jopa korotti ääntään kun hoin vaan että oon läski ja se ei kuulemma näe mussa mitään ylimääräistä. Ho. Mut se onki sellanen, joka ei välitä ulkonäöstä kauheesti.

Ja yritän tässä vaan keksiä kirjotettavaa, jotta mun ei tarvi miettiä tulevaa ruoka- ja läskiahdistusta.

Torstai-illan stoori

Oon vältellyt kirjoittamista kun oon vaan yrittänyt olla ajattelematta eilistä.

Menin siis vanhempien luo käymään, soitin vaan äitille yhtäkkiä ja sekin vähän ihmetteli, että miksi haluan tulla. Mulla tuli heti järkky kylmä hiki päälle kun tajusin mitä olin tehnyt. Vähän laitoin peiteväriä silmään, se on parantunu tosi hyvin, sellanen epäilyttävä puoliympyrä siinä on, mutta kun pitää silmää normaalisti auki, ei se edes kauheesti näy.

Olin aivan saatanan hermona koko ajan siellä, en ollu keksiny mitään millä sais alotettua tollasen keskustelun, joten odotin, että joku ottaa puheeksi ruoan. Meillä keskustellaan paljon ruoasta, mut jotenkin just nyt tuntu, ettei se meinannu tulla esiin ollenkaan. Leikkasin koiran kynnet ja äiti huomas mun "ihottuman" kaulassa. Sit isä kysyy, että haluanko maistaa jotain Lidlin oliivileipää. "Ööö... no... joo, vaikka" Saatanan vaikeaa oli saada sanottua mitään. Sit se kysyy haluanko juustoa. "Emmää..." Sydän hakkas vaan hulluna. Syötiin leipää siinä pyödän ääressä. Ja melkein jo avasin suuni kunnes äiti ottaa sen joulureseptikansion esiin ja rupee kyselemään, että mitä tehdään ja koska ja leivotaanko viikonloppun ja mitä kauppalistaan ja voi kun tää olis kiva ja tätä vois kokeilla. Mä vaan heittelin väliin jotain, että "ei tehdä mitään, syödään lahjapaperia". Siihen ei kukaan reagoinut vaikka sanoin sen kolme kertaa. Ja äiti niin tyytyväisenä muisteli kaikkia jouluruokia ja selitti kuinka pitää kaikkea tehdä, mutta jotain uuttakin ja mun toinen sisko ei nyt vissiin syö vehnää ja mä en syö elukoita ja kaikkea. Ja oikeesti justiin kun olin avaamassa suuni ja suunnilleen vaan aattelin möläyttää, etten osaa enää syödä (samalla kun nypin mun leivänpalaa) isä löytää jonkun iltalehti"uutisen" sen puhelimella ja rupee selittämään sitä. Ja mähän tartuin aiheeseen aivan onnessani ja valitin kuinka niiden kaikki otsikot on niin vammasia lööppejä. Siinä sit vaan istuttiin ja tehtiin osotoslistaa ja meinasin kuolla kun ahdisti niin paljon ja rupesin jo päässäni kirjoittamaan postausta siitä kuinka en saanutkaan sanottua mitään.

Isä meni olkkariin kattomaan jääkiekkoa. Ja sit se tulee: äiti kysyi haluanko syödä jotain. Ennen kuin ehdin vastata se on jo ottamassa esille tarvikkeita tofuNUUDELIkeittoon. Vitun nuudeli, vitun hiilari, mun ei kuulu niitä syödä. Mun vastaamisessa kesti taas sika kauan ja kierrellen sanon jotain myöntävän kuuloista. Sit mä aattelin, että jos en nyt sano niin en sano koskaan ja menin siihen viereen kun äiti pilkko sipulia. Yritin epätoivoisesti löytää jotain jolla aloittaa ja menin kattomaan niiden kaappeja. Siellä oli kolme suklaalevyä. Äiti oikein huomautti, että kuinka ne vaan odottaa siellä, eikä ne noin vaan enää vetäse kaikkea menemään. Ja mä naurahtaen sanon, etten mä voi ikinä pitää kaapissa mitään. Äiti lohduttaa ja sanoo, että kyllä se on lähellä ollut, ettei olis suklaat kadonneet, mutta että se on vaan niin tyhmää syödä kun tulee huono olo. Ja mä sanon, että vielä tyhmempää on ostaa vaikka tietää, että syö. Ja sit se loppu siihen.

Oli pakko vielä yrittää, olin jo noinkin pitkälle päässyt. Ja sit äiti antoi mulle täydellisen aloituksen: "Sulla on paino taas mennyt alaspäin" Ja mua ärsyttää kun en muista sanasta sanaan miten se meni, mut mä kielsin jyrkästi laihtuneeni (koska en todellakaan oo) ja äiti sanoi jotain syömisestä ja mä sanoin, ääneen, omalla äidille "Syöminen on menny tosi vaikeeksi. Tosi, tosi vaikeeksi" Enhän mä voinu enää kattoa siihen päinkään. Heti nousi kyyneleitä silmiin. "Se mitä mä syön on tosi rajoittunuttta ja sit on erikseen ruoka, joka.... Jonka mä... mä... mä... oksennan" Ja tässä pitää mainita, että oksentamisen sanominen ääneen kadutti, ihan vitusti. Äitin reaktio oli: "Eikä! Eikä, Riina"

Siinä hetkessä halusin vaan perua ja juosta pakoon. Tuntu aika epätodelliselta, koska en mä ikinä tollai oikeesti vapaaehtoisesti ole ongelmistani äitille kertonu. Äiti sano jotain, että "tollanenhan voi kehittyä anoreksiaksi saakka" En ihan tiedä mitä se tarkotti tai minkälainen käsitys sillä on syömisongelmista. Sanoin kans siitä, et kesällä paastosin. Sitä se ihmetteli kauan, että miten pysyy pystyssä. (Jos on vararavintoa niin pysyy) Sit se rupes heti puhumaan jotain syömishäiriöpolista. ööö Mä vaan ajattelin, etten mä kehtaa näin lihavana mennä mihinkään sellaseen. Se sano heti et se soittaa johonkin ja otti oikein puhelinluettelon esiin ja rupes selaamaan. Siinä jossain välissä puhuttiin yleisemmin mun voinnista. Sanoin aika rehellisesti, että ei tää oo paremmaksi mennyt. Äiti mainitsi itsetuhoisuuden ja viiltelyn. Vittu kun mua hävetti. Varsinkin kun äiti tekee aina sellasen viiltelyliikkeen sormella ja ranteella, eikä oikeesti mainitse sitä sanaa. Ja munkin on ärrimmäsien vaikeaa sanoa siitä mitään. En tosiaan sanonut tosta kädestä mitään. En saakeli siihen päälle pystynyt sitäkin kasaamaan. Kiva vaan jos se huomaa sen sunnuntaina kun tosiaan sit lupauduin, että meen leipomaan. Isä kävi siinä välissä hakemassa banaanin. Se oli melko huvittavaa kun mä kyylään itkuisena lattiaa ja äitikin nyyhkyttää siinä vieressä, isä tulee just siihen meidän väliin hakemaan välipalaa :D Sit se kysyy, että mitä täällä tapahtuu. Äiti: "Jutellaan vaan" Isä: "Hyvä" Ja häipyy takas olkkariin. Meinasin ruveta nauramaan. Mutten kehdannut.

Seisoin siinä paskajäykkänä kun en jotenkin uskaltanut siirtyä. Onneks meillä on se ihana karvakersa, joka on aina hyvä puheenaihe. Menin sit sitä silittelemään. Äiti jotain jatkoi vielä, että se haluaa vaan, että se sais pitää mut ja, että mulla olis kaikki hyvin. Mulle on vaan niin hemmetin vaikeeta kun ihmiset puhuu tollasia, en mä osaa sanoa mitään ja mun defenssi on aina nauraa tai hymyillä ja sit yritän epätoivoisesti näyttää vakavalta vaikka naurattaa.

Leikin sit koiran kanssa piilosta ja syötiin sitä hemmetin keittoa. Oli vielä kauheempaa syödä sitä kun halusin vaan selittää kuinka mä en ansaitse hiilareita kun en mitään tee. Mut päätin antaa tilanteen rauhottua ja puhuttiin ihan muuta. Sisko tuli tuomaan autoa takasin kun se oli ollut sillä lainassa ja isä vei meidät kotiin. Jouduin olemaan sen kanssa hetken yksin autossa ja se vaan hehkutti kuinka on kiva kun puhuin äitin kanssa.

Loppuillan vaan katoin komediasarjaa ja aktiivisesti olin ajattelematta koko asiaa.

Nyt on ihan ok olo siitä, että sanoin. Vähän kyllä inhottaa jotenkin se, että ne tietää oksentamisesta. Olisi voinut puhua vaan siitä, että on vaikea syödä, mut tehty mikä tehty. Enkä mä kovin paljoa mitään sanonu. Lähinnä vaan, että on ihan hemmetin vaikeaksi mennyt ja että ajattelen syömistä koko ajan. Ei nyt mitään hajua mitä se äiti aikoo sen syömispolijutun kanssa tehdä. Se jotenkin ihmetytti mua kun se otti sen niin vakavasti ja oli heti hääräämässä mua johonkin hoitoon. Kyllähän mäkin tajuan, että ihan sairasta tää touhu on, mutta oonhan mä tästä terapeutille kertonu ja psykiatrillekin, eikä kumpikaan oo mitenkään erityisesti ottanut kantaa. Mutta toki mä halusin kertoa sen takia, että mä en jaksa enää tällasta. Tää on liian vaikeeta ja olis saakelin kiva jos jotenkin sais sitä helpotettua. Tänäänkin oon halunnu oksentaa niin saatanasti koko päivän. Oli jo saakelin lähellä, etten lähtenyt illalla kauppaan. Ja tein tuhmuuksia ja tein uuniomenan kaurasokerivoijuttupäällyksellä. Kalorit 1733. HYIHYIHYI Mut pääasiallisesti ravintoarvot kunnossa joten... Ja eihän se oksu kuitenkaan tulis.

Huh. olipas rankkaa käydä tota läpi, tosi menestyksekkäästi oon jotenkin onnistunu ittelleni esittämään, ettei sitä oikeesti tapahtunut. Vaikka olin tänään isän kanssa kaupassa. Ja se oikeesti kysyi, että uskallanko ottaa pullaa. No vittu en. Ja se hyökkää muhun kiinni aina kun ollaan autossa kahdestaan, se on aina ottanut autossa puheeksi asioita. Se on inhottavaa, siitä on vaikea paeta. Ja sen jeesusjutut on vähän rasittavia.

Siihenhän se johti

Yritin sit oksentaa... Eipä sieltä mitään oikein tullut, alkoi jo olla niin kauan syömisestäkin.
Oikeesti en vaan osaa. Mitään. Oli kyllä niin saatanan rankkaa kun vatsalihaksilla yritin hyvinkin väkivaltaisesti saada sitä ulos. Mikään salitreeni ei oo niin rankkaa kuin epätoivoinen oksentaminen.

Ja niin, oonko vaan vainoharhainen vai onko epäilyttävää, että ensin isä lähettää viestin, jossa jotain valitusta kun en vastaa ja plaaplaa, sit se yrittää soittaa, en vastaa, sit molemmat siskot soittaa parin minuutin välillä? Toinen jopa yritti keksiä jotain asiaa, mutta toisella ei selvästi ollut mitään sanottavaa. Ja kun ei todellakaan vaan soitella huviksi toisillemme. Molemmat kysyi oonko ollu salilla. Mähän oon sanonut olleeni kipeä, sillä mentiin edelleen. Kehittelin jotain valhetta tolle silmälle, mutta en tiedä onko kovin uskottavaa, että olisin vahingossa iskeny itteäni jollain käsipainolla. varsinkin kun näkyvin mustelma on just luomen kohdalla, sellanen puolirengas. Kaulan punaisuudelle kehittelin "ihottumaa". Se vois olla ihan ok. Sit vaan jos täytyy selitellä, että miksen voi kunnolla käyttää toista kättä... En tiedä. Ehdotuksia? Varsinkin kun äiti haluaa, että menisin aloittelemaan joululeipomuksia ja tuo teippi tikkien päällä tulee ihan ranteeseen ja näkyy kyllä heti jos vähänkin hiha nousee. Toisaalta olis helpompaa vaan sanoa, että viilsin, mut en edes osaa kuvitella mitä ne sanoo, enkä halua tietää joten ei todellakaan helppoa. Tänään taas ajattelin, että haluaisin kertoa tästä syömisperseilystä. Mutta en varmaan edes pystyisi. Tässä on vaan jotain niin noloa ja yksityistä. Vaikka me puhutaan todella paljon ruoasta ja syömisestä ja erilaisista ruokavalioista ja kaikesta. Siskotkin aina valittaa kuinka ne haluaa vaan herkkuja koko ajan. Ja en usko, että ne on koskaan tahallaan oksentanut. Tai edes harkinnut. Ja mä oon kotona aina se herkkuperse, joka tykkää eniten jälkiruosta ja ottaa sitä vielä kotiin mukaan. Ja mähän oon se joka on painoa pudottanut, joten mullahan on kaikki ihan fine. En usko, että ne tajuais yhtään mistä on kyse. Enkä halua, että ne rupee kyyläämään mun syömistä. Aina kun oon äitin kanssa kaupassa otan lähinnä vihanneksia ja muuta terveellistä, kauheet selitykset kuinka maustan puuroni aamusin, kuinka tykkään kaalesta ja kesäkurpitsasta. Ja oikeesti koko ajan mietin ahmimista ja oksentamista, lihomista ja laihtumista. Mut mä haluisin sanoa, ettei mulle saa tarjota mitään ylimääräistä. Mulle ei saa ostaa mitään kuivattuja hedelmiä, puhua jälkiruoista tai ehdottaa pullaa.

Tää on mennyt niin hirvittävän vaikeaksi. Tosi nopeesti ja pahenee päivä päivältä. Mä rajoitan ruokavaliotani vaan lisää koko ajan. Ja luonnollisesti samalla mun ruokafantasiat pahenee. Minkään määrän syöminen ei ole ok, kaikki on liikaa, aina lähtee käsistä. En mä vaan tiedä mitä mun pitäisi tehdä.

Vaivalloinen ja vaivaisa

Mahaan sattuu. Valtava pala kaalta ihan vaan etten söisi muuta. Kalorit varmaan 2500 paikkeilla, hyi saatanan vittu sentään. Hetken oikeesti (edelleen) ajattelin, että äiti vaan vihaa mua kun ensin kommentoi mun liian isoja housuja ja sitten ostaa mulle jotain melkein suoraan karkkiin verrattavaa tavaraa. Ja että se vaan säälii mua ja ajattelee, että oon niin lapsellinen ja typerä, että mulle pitää ruokaa tuoda kun en muuten selviä Ja isä kysyi onko kelasta kuulunut. En vastannut viestiin koska en kehtaa kertoa. Koska sitten ne patistaa mua taas menemään sinne Kelaan käymään ja kysymään mitä mun pitäis tehdä. Mutta en mä kehtaa mennä sinne. Koska mä oon lapsellinen ja typerä kun en edes tällasta osaa itse hoitaa. Ja en mä ansaitse mitään tukia. Ei mulla ole mitään oikeutta mennä sinne pyytämään rahaa. Vaivaamaan ihmisiä.

Musta on jo niin paljon vaivaa. Musta on aina tuntunu, että vanhemmat tekee juttuja vaan velvollisuudentunnosta. Ei sen takia, että ne haluais tai että ne välittäis. Isä kirjotti siihen viestiin kans "isänä kysyn, laitanko ruokarahaa?". Mitä tarkottaa isänä kysyn? Ja se heti tarjoaa mulle rahaa, mikä on todella ihanaa ja arvostan sitä ja ymmärrän, ettei kaikille noin vaan tarjota ruokarahaa. Ja mä en vastaa mitään koska en kehtaa. Koska ajattelen, että on vähemmn vaivaa jos en vastaa kuin siitä, että kerron.  Toissaviikollakin molemmat soitti mulle enkä vastannut. Ei huvittanut yhtään enkä jaksanut ruveta keksimään valheita. Ja koska en halua, että ne mun miettimiseen tuhlaa aikaa. Niin kuin en viitsi ikinä soittaa mun terapeutille, koska siitä olis vaan vaivaa. Niin kuin en olisi mennyt lääkäriin. En olisi tehnyt mitään, koska siitä on muille vaivaa. Nytkin hävettää jo valmiiksi kun meen näyttämään kättä keskiviikkona ja sit tikit pitää poistattaa ens viikolla. Musta on taas jollekin lisää vaivaa.

Kaikilla olis vaan helpompaa kun mä kuolisin. Oikeesti olis.

Voi TÄDDÄDÄÄ

Ihan hirvee päivä.
Yökötti koko alkupäivän. Menin vanhempien kanssa kauppaan. Käytiin myös Lidlissä. Josta tarttu mukaan (MIKSIMIKSIMIKSI) 2 croissanttia ja foccaccia ja brezel. Kiva, mahtavaa. Olin muutenkin aivan sekaisin. Ihan hyperaktiivinen, pälätin vaan koko ajan kaikesta. Ja isä kehui kuinka hymyilen nykyään. Niin, vitun idiootti, sehän kertoo kaiken. Ja molemmat hehkuttaa kun liikun ja oon nykyään niin "pieni". PIENI. Tämä ruho ei ole pientä nähnytkään. Olin edelleen vähän lääkehuuruissa. Motoriikka oli aika heikkoa välillä. Mutta molemmat on vaan niin onnellisia kun mä oon niin iloinen.

No, kotiin päästyä tajusin kuinka vammanen idiootti mun normaalirooli taas oli. Joten sessiohan siitä tuli. Ja hain sitten vielä lidlistä 2 suklaamuffinssia ja 2 mustikkamuffinsia koska piti olla myös jotain makeaa. Ne oli kyllä todella ällöjä. Kaiken söin ja melkein kaiken sain ulos. Vaikeaa edellen saada yökkäyksiä aikaan. Alkoi vaan maistua niin kovin happamalta joten en jaksanut enää ja varmaan vähän foccacciaa jäi. Muuten oon syöny tänään aika vähän. Joten kalorit vielä tässä vaiheessa ok, kun laskin ahmituista noin 400 kaloria.

Mussa on niin paljon vikaa. Mä olen niin vitun sairas. Tai en sairas vaan viallinen. Jollain hyvin pohjimmaisella tasolla. Jota ei voi korjata. Sairaudesta voisi parantua, tästä ei.

En edes oo liikkunu tänään yhtään kun se kauppareissu kesti niin kauan, etten enää ehtinyt niille ryhmäliikuntatunneille, enkä jaksanut mennä salille koska (LAISKALIHAVA) huomenna olis ainakin bodypump tiedossa.

Putoaminen tuntuu kiihtyvän, vauhti kasvaa, joko läjähdän pohjaan?

Perhe on perseestä

Olin kotona. Siis vanhempien luona. Ja söin niin vitusti. Ja nimenomaan niitä kaloritiheitä, rasvaisia ja makeita herkkuja. Ja oli aika hiilaripitoista ruokaakin. Nuudelia ja kuskusta. Joita mulla ei ole oikeutta syödä. Tai siis tarvetta kun en mitään tee. Säälittävä minioksennus kun pääsin kotiin.

Musta todella tuntuu, että mun perhe ei tykkää musta. Tai niitä ei ainakaan kiinnosta vittuakaan kun mä yritän jotain sanoa. Mun oma pieni mursupalleroni oli kyllä taas aivan hemmetin ihana. Ja se oikein ottaa muhun kontaktia, tulee hakemaan rapsutusta ja haluaa mun huomiota. Kun muutin sieltä pois, jonkin aikaa meidän välit oli vähän etäiset. Nykyään se tuntuu olevan aina todella iloinen kun mä tuun. Ne ihmiset onkin sitten aika erilaisia. Niitä ei kiinnosta, ei ole ikinä kiinnostanutkaan joten eihän siinä mitään erikoista ole.

Siskot rupes kattomaan jotain vanhoja todistuksiaan. Mäkin katoin jotain mun vanhoja papereita peruskoulusta. Äiti oli säästänyt pari lappua terveydenhoitajakäynneiltä. Tosi kiva kun siellä on jokin saatanan "liikuntaresepti", jossa mulle "määrätään" pelaamista pleikkarin tanssimatolla, steppailua ja koiran kanssa kävelyä. Ja kaikki oli mun vastuulla. Koska mähän se läski olin. Kuudennella luokalla. Mun mielestä mikään laihdutus ei ole sellaisen 10-11 -vuotiaan vastuulla. Mutta kyllähän se oli. Kaikki oli mun vastuulla, mutta kukaan ei missään vaiheessa kertonut, että miten normaalit ihmiset pitää painonsa tasaisena. En mä tiennyt, että on olemassa jotain muutakin liikuntaa kuin koululiikuntaa. Meidän perheessä kukaan ei käynyt muuten vaan lenkillä. Vanhemmat välillä koiran kanssa, mutta sekin oli tosi harvoin kun meidän ensimmäinen koira sai kuljeskella paljon vapaana pitkin metsikköjä. Ainoa jolla oli liikuntaharrastus oli mun veli. Ja kun joskus syytin äitiä mun lihavuudesta, se sanoi ettei ole ruokaa mun suuhuni tunkenut. Ja isähän aina välillä viittasi siihen kuinka saamaton ja laiska mä olin. Kun sanoin, etten jaksa tehdä jotain, isä aina korjasi, ettei se ole jaksamisesta kiinni vaan viitsimisestä. Ja sitten se aina hokee kuinka kukaan ei ikinä rakasta niin kuin oma perhe. Ja se omalta perheeltä saatu rakkaus, se vasta onkin niin mahatavaa ollut. Joten keneltäkään ei pidä ainakaan välittämistä tai varsinkaan rakkautta odottaa.

Paluumatkalla autossa molemmat siskot valittaa kuinka ne vaan syö ja ei osaa kontrolloida. Molemmat käy koko ajan salilla, toinen jopa ohjaa ryhmätunteja. Molemmat on todella hyvässä kunnossa. Toisella ei ikinä mitään paria kiloa suurempia paino-ongelmia ollutkaan. Ja mä vaan ajattelin koko ajan, että pakko oksentaa kun pääsen kotiin. Joten haistakaa perse tekin vitun normaalit ihmiset. Te jotka ette näe joka ruoanmurusessa kaloreita, te jotka ette edes ajattele oksentamista kun syötte, te jotka ette ole olleet koko elämäänne lihavia. Te jotka ette joka sekunti joka päivästä tappele ruokaa vastaan.

Ahdistaa, itkettää. Haluan syödä ja oksentaa, mutten oikein jaksaisi. Varsinkin kun se oksennus ei vaan meinaa tulla. Pitää tosissaan ajatella kaikkea ällöttävää. Raivostuttava muutos ihan yhtäkkiä.

Hirveää pölötystä, itsevihaa, tuskaa ja valitusta

Tunnin lennki, sekä juoksua että kävelyä. Terveellistä ruokaa.

Herkkuahmimisoksennushimo. Leivonko, ostanko, enkö, typerää, järkevää, laihdunko, lihonko. En voinut ajatella mitään muuta.

Tunnin pyörälenkki. Kaksi pakettia keksejä. Puolitoista tuntia oksentelua, maha ei vaan tyhjene. 
Mikä vittu siinä on?!

Kauppaan. Leipää, kaljaa, pähkinöitä..
Kalja on kaveri, heti tuntuu paremmalta.

Mun selkä on edelleen jumissa, kunnolla viallinen, helmikuun itsariyrityksen yhteydessä pikku hupsisjutusta kun putosin portaat alas. Tai siis lensin portaat alas. Ihan suoraan sille alimmalle portaalle. Joka on sattuneesta syytä rikki, heiluu kun siihen astuu. Siitä lapaluiden kohdalta, ihan keskeltä, en saa sitä auki. Sattuu aina kun yritän suoristaa ryhtiä. Se tuntuu vaan pahenevan.

Mä en ole ikinä vihannut itseäni näin paljon. Siis se vaan lisääntyy koko ajan. Mä en ole oikein ikinä ymmärtänyt sitä, että ihmiset satuttaa itseään koska ne kokee ansaitsevansa vaan kipua ja tuskaa.

Nyt mä ymmärrän vähän paremmin. Mulla on hirveä halu satuttaa itseäni, rikkoa jotain, tehdä haavoja, kuristaa, polttaa. Tai ihan vaan syödä paskaa, juoda alkoholia ja polttaa tupakkaa.

Ihan vaan koska olen niin paska ja hyödytän LÄSKIkasa, joka ei mitään muuta ansaitsekaan.

Mä todella vaan lihon koko ajan. Tänäänkin pyöräillessä, matkalla kauppaan keksien luo, ajattelin, että tänään mulla olisi mahdollisuus laihtua jos vaan en mene kauppaan. Silti mä vaan menin. Vaikka laitan taas seuraavana aamuna sen numeron mun ruoka- ja oksennuspäiväkirjaan. Ja mä kirjoitan siihen "TYPERÄ LÄSKI, LOPETA SE LIHOMINEN NYT JA HETI".

Mä en oikeasti tiedä olenko vain vainoharhainen vai jotenkin vaan niin oksettavan lihava ja ällöttävän näköinen, että kaikki vastaantulijat tuijottaa mua. Oikeesti, tänään on tuntunut, että kaikki vaan kattoo ja arvostelee. Ajattelee vaan, että mitä tuokin läski tuossa pöräilee, menee kuitenmin kauppaan ostamaan kaloreita. Ja niinhän mä teen. Meen kauppaan ja ostan kaikkea mitä en todellakaan saisi syödä. Minähän olen jo herkkuni syönyt, ne näkyy ja tuntuu joka kohdassa.

Ja mä oon taas ruvennut polttamaan joka päivä . Vitun järkevää sekin. Ei olis varaa muutenkaan ja ei se mulle mitään kiksejä anna. Silti mulla on aina ollut siihen jokin ihme himo. Ja muka menen juoksulenkille, ha! Pyöräilen joka paikkaan, tosi tehokkasti, juu.

Haluan hakata kättä, mutta tuun vissiin tapaamaan perhettä taas vaihteeksi ja vasen käsi on jo nyt ihan hämärän värinen ja turvonnut. Näkyvästi siis. Puhuin äitin kanssa eilen puhelimessa ja se sanoi, että voitaisiin kaikki siskokset tulla käymään kun ei ole nähty aikoihin. Mä justiin olin siellä edellisenä viikonloppuna, en ymmärrä miten ne kuvittelee, että itsenäistyneet lapset tulee käymään joka viikonloppu?!

Musta on tänään tuntunut siltä, että mä alan oikeasti tulla hulluksi.
Mä VIHAAN itseäni, en usko kun ihmiset sanoo välittävänsä, haluan juoda joka päivä, oon vainoharhainen, pelkään poistua kotoa...
En mä ole ikinä tuntenut tällaista itseinhoa. IKINÄ. Terapia saa mut vihaamaan itseäni. Kun kaikki mun viat käydään läpi. Kaikki mun vammaisuudet, ongelmat ja esteet. Jotka on kaikki pitkälti vaan MINÄ ITSE.

Musta tuntuu, että mä hukun.
Mä en tiedä enää mistään mitään.
Mä en halua mitään.
Mä haluan kaiken.
Mä haluan kuolla.
Mä haluan kokea tuskaa.

Ainoa vaihtoehto on kuolla.
Siltä nyt tuntuu.
Siihen mun logiikkaa päätyy.

Ei ole muuta.
Kuin se odottava tyhjyys.

En mä kestä tällaista samaa. Tai vielä pahenevaa.
Kun tuntuu, etten mä ole pohjalla käynytkään.

Tyhmä minä

Oksentelu palasi yhtäkkiä kuvioihin. Olin eilen vanhempien luona, ei muita kuin minä, koska siskot on Helsingissä. Ja minä, idioottiläskiääliöminä, menin ja puhuin niille itsestäni. Puhuin mun terapiasta ja osastosta (jolla olin aikalailla vuosi sitten) jopa mun itsetuhoisuudesta. Vaikka mä tiedän, ettei siitä ole hyötyä, vaikka mä tiedän, että mä vaan sekoan kun yritän selittää itseäni. Joka terapiankin jälkeen haluan vaan ahmia kaiken unholaan ja sitten vielä teen sen vanhempieni kanssa. Joiden kanssa mä en ole ikinä ollut läheinen. Meidän perheessä ei ole ollut tapana jutella mistään merkityksellisestä. Selitin niille siitäkin kun ne tuntuu kuvittelevan, että meillä on läheinen perhe.

Mutta niin, mun mieleni otenkin aina järkkyy tollasesta ja ahmimiskohtaus iski kun pääsin kotiin. Olin jo vetänyt melkoisen määrän ruokaa ja jälkkäriäkin, sitten aloin vaan ahmia kaikkea mitä kaapissa oli. Tajusin kyllä koko ajan mitä tein ja miksi, mutta en vaan välittänyt. Oksensin sitten, mutta en taaskaan tarpeeksi. En ikinä saa kaikkea ulos. Ja sama jatkui heti kun nousin tänään ylös. Senkin jälkeen kun näin vaa'an numeron. Joka oli kilon enemmän kuin eilen.

Ja mulla on niin uskomattoman kipeä pää.
Ja väsyttää. Aivot tuntuu tulehtuneilta vaikka oon nukkunut ihan ookoosti.
Ja hirvee kaatosade kun mun piti mennä pyöräilemään.
Ja haluan kaljaa. Ja pizzaa ja sipsejä. Jotta voin oksentaa ne pois.

Pitäisi vaan uskoa omaa itseä ja pitää turpansa kiinni.

Ja sekin kun ne niin hehkutti mun painonpudotusta. Sekin saa mut vaan himoitsemaan kaikkea paskaa. Oon niin sekasin. Sattuu ihan hirveästi. En tiedä mitä pitäis tehdä.

Tai tiedänhän mä.
Pitäisi kuolla.

IHOGAWIBA

Ja niinpä vittu tietenkin. Äiti soitti just ja sanoi, että mennään vissiin kattomaan sen vanhempia viikonloppuna. Launantaina tai sunnuntaina.

Eli vittu ruokaa. Syömistä.

VOI

VITTU JA SAATANA JA HELVETIN PERSE

MÄ

VIHAAN

MUN

PERHETTÄ

JA

SUKULAISIA

Vittu kun kaikki pitää pilata. Vähänkö vituttaa jos se paasto jää päivän alle kahden viikon. Ja mitä mun ruoansulatus sanoo jos yhtäkkiä syön jotain normaalia ruokaa.

Enkä mä oikein voi siitä kieltäytyäkään ilman mitään oikeaa syytä. Ja justiin sanoin ettei mulla ole mitään suunnitelmia.

vittu