Perhe on perseestä

Olin kotona. Siis vanhempien luona. Ja söin niin vitusti. Ja nimenomaan niitä kaloritiheitä, rasvaisia ja makeita herkkuja. Ja oli aika hiilaripitoista ruokaakin. Nuudelia ja kuskusta. Joita mulla ei ole oikeutta syödä. Tai siis tarvetta kun en mitään tee. Säälittävä minioksennus kun pääsin kotiin.

Musta todella tuntuu, että mun perhe ei tykkää musta. Tai niitä ei ainakaan kiinnosta vittuakaan kun mä yritän jotain sanoa. Mun oma pieni mursupalleroni oli kyllä taas aivan hemmetin ihana. Ja se oikein ottaa muhun kontaktia, tulee hakemaan rapsutusta ja haluaa mun huomiota. Kun muutin sieltä pois, jonkin aikaa meidän välit oli vähän etäiset. Nykyään se tuntuu olevan aina todella iloinen kun mä tuun. Ne ihmiset onkin sitten aika erilaisia. Niitä ei kiinnosta, ei ole ikinä kiinnostanutkaan joten eihän siinä mitään erikoista ole.

Siskot rupes kattomaan jotain vanhoja todistuksiaan. Mäkin katoin jotain mun vanhoja papereita peruskoulusta. Äiti oli säästänyt pari lappua terveydenhoitajakäynneiltä. Tosi kiva kun siellä on jokin saatanan "liikuntaresepti", jossa mulle "määrätään" pelaamista pleikkarin tanssimatolla, steppailua ja koiran kanssa kävelyä. Ja kaikki oli mun vastuulla. Koska mähän se läski olin. Kuudennella luokalla. Mun mielestä mikään laihdutus ei ole sellaisen 10-11 -vuotiaan vastuulla. Mutta kyllähän se oli. Kaikki oli mun vastuulla, mutta kukaan ei missään vaiheessa kertonut, että miten normaalit ihmiset pitää painonsa tasaisena. En mä tiennyt, että on olemassa jotain muutakin liikuntaa kuin koululiikuntaa. Meidän perheessä kukaan ei käynyt muuten vaan lenkillä. Vanhemmat välillä koiran kanssa, mutta sekin oli tosi harvoin kun meidän ensimmäinen koira sai kuljeskella paljon vapaana pitkin metsikköjä. Ainoa jolla oli liikuntaharrastus oli mun veli. Ja kun joskus syytin äitiä mun lihavuudesta, se sanoi ettei ole ruokaa mun suuhuni tunkenut. Ja isähän aina välillä viittasi siihen kuinka saamaton ja laiska mä olin. Kun sanoin, etten jaksa tehdä jotain, isä aina korjasi, ettei se ole jaksamisesta kiinni vaan viitsimisestä. Ja sitten se aina hokee kuinka kukaan ei ikinä rakasta niin kuin oma perhe. Ja se omalta perheeltä saatu rakkaus, se vasta onkin niin mahatavaa ollut. Joten keneltäkään ei pidä ainakaan välittämistä tai varsinkaan rakkautta odottaa.

Paluumatkalla autossa molemmat siskot valittaa kuinka ne vaan syö ja ei osaa kontrolloida. Molemmat käy koko ajan salilla, toinen jopa ohjaa ryhmätunteja. Molemmat on todella hyvässä kunnossa. Toisella ei ikinä mitään paria kiloa suurempia paino-ongelmia ollutkaan. Ja mä vaan ajattelin koko ajan, että pakko oksentaa kun pääsen kotiin. Joten haistakaa perse tekin vitun normaalit ihmiset. Te jotka ette näe joka ruoanmurusessa kaloreita, te jotka ette edes ajattele oksentamista kun syötte, te jotka ette ole olleet koko elämäänne lihavia. Te jotka ette joka sekunti joka päivästä tappele ruokaa vastaan.

Ahdistaa, itkettää. Haluan syödä ja oksentaa, mutten oikein jaksaisi. Varsinkin kun se oksennus ei vaan meinaa tulla. Pitää tosissaan ajatella kaikkea ällöttävää. Raivostuttava muutos ihan yhtäkkiä.