Vitun vitun vittu, haluun kuolla

Kirjoitettu 27.9.
En viiltäny. Epäonnistuminen pelotti vaan niin paljon. Join ja söin aivan vitusti. Keskiviikon aikalailla nukuin, illalla olin muutaman tunnin hereillä. Lopetin syömisen keskiviikkona ja torstaina, oli vaan pakko. Muuten olisin tehny jotain typerää, mikä olis vituttanu kauan sen jälkeen. Se helpotti kyllä oloa aivan valtavasti. Päässä oli niin rauhallista ja levollista kun syömistä ei tarvinnut miettiä. Ei tarvinnut miettiä mitään muuta kuin mitä sitä tekisi. Mitä huvittaisi tehdä. Hassua kuinka se taas onnistui noin vain. Päätin vaan, että otan vähän lomaa syömisestä ja ei siinä ollut mitään ongelmaa. Suolisto-oireet tuli kyllä heti torstaina. Oon selvästi saanut jonkinlaista vahinkoa aikaan viime vuoden paastoiluilla. Oli melko tuskaisaa kun perjantaina yhtäkkiä söinkin ihan normiruokaa. Ensin sh-polilla ja sit vanhempien luona.

Tänään 2.10.
Mun on taas pitänyt kirjoittaa, oon halunnut purkaa asioita tänne. Jotenkin se vaan on niin rankkaa ja vie mun kallisarvoista aikaani. HO. Huvittavaa kuinka musta tuntuu, että on kiire, vaikkei ole mitään päivätyötä tai opiskelua. Nyt oon taas kännissä, avasin viinilaatikon vähän yhdentoista jälkeen. Eli joo, vitun loistavasti menee. Masennus on pahentunut aivan perkeleesti sen myötä kun ruoan ja syömisen hallinta ja kontrollointi on hävinnyt. Mulla ei ole mitään mihin tukeutua, mitään minkä takia nousta aamulla ylös. Onhan mulla edelleen se J, mutta ei paljon auta. Ja sen takia varsinkin pitäisi laihduttaa, olla nätimpi. Alan olla oksettava. Vaikka se vakuuttelee toista.

Olin eilen luennolla syömishäiriöistä. Siellä puhui itsekin syömishäiriön sairastanut ihminen. Oli melko hyytävää tajuta, ettei se motivoinut mua parantumaan yhtään. Ainoa lohduttava juttu oli se, kun se sanoi että aina voi palata takaisin. Haluan niin helvetista palata aikaan viisi kiloa sitten. Kun ei ollut hiilariturvotusta. Kun maha oli pienempi. Kun vaatteet oli melkein jopa kiva juttu. Se sanoi, ettei parantumisen yrittämisellä menetä mitään. Musta kyllä tuntuu, et oon menettänyt aivan helvetin paljon. Kaikki kokemus elämänhallinnasta on mennyt. Itsekunnioitus varsinkin. Nyt tuntuu, että oon vaan täysin arvoton kasa paskaa kun en edes osaa olla lihomatta.

Olis ollut terapia tänään, mut en mennyt. Osaksi koska oon kipee eli flunssainen. Mut paljolti, koska en halua, ei huvita. Ei ole IKINÄ aikaisemmin ollut tällaista. Silloinkin kun todella tuntui, ettei se mitään auta ja terapeuttikin vitutti joka kerta, menin ja halusin mennä. Nyt tuntuu, että multa on lähtenyt kaikki. Kaikki toivo paremmasta, kaikki elämänhalu, kaikki ilo. Mulla ei ole mitään mihin tukeutua, mistä pitää kiinni. Sillä luennollakin kuvailtiin syömishäiriötä pelastusköytenä, joka otetaan käyttöön kun ei pysty käsittelemään omia kokemuksiaan ja tunteitaan. Yhdyn tohon ihan täysin. Nyt mä oon luopunut erittäin isosta osasta mun syömishäiriötä. (Saatatte huomata, että toistan sanaa syömishäiriö. Se on ihan sen takia, että se todella uppoaisi mun kallooni. Edelleen se on vaikea myöntää ja jos hetkenkin menee paremmin, oon vakuuttunut, ettei mulla ole mitään ongelmaa.) En laske kaloreita, oon syönyt PALJON  puuroa, leipää, perunaa eli sitä hirvittävän kamalaa ja vaarallista hiilaria. Oon luopunut tietyista kellonajoista, vaikka yritänkin suunnitella päivän niin, että söisin kolmen tunnin välein. Sain ateriasuunnitelmankin, mutta se on niin täynnä leipää/hiilaria, en voi millään sitä noudattaa. En hypi vaa'alla koko ajan. olin noin puolitoista viikkoa tietämättä mitä painan. Mut kaiken päälle, en nuku. Tai siis nukun, mutta laatu on paskaa. Oon niin helvetin väsynyt koko ajan, kaikilla tavoilla. Se tietenkin paskentaa kaikkea yleisesti ja vaikeuttaa elämistä. Silloin tulee himo kännäillä. Ja kun kännäilen, syön. Eli lihon taas lisää, vaikka se aiheuttaa mulle aivan valtavaa ahdistusta. Vittu kun oon fiksu.

Päässä on taas soinut "haluan kuolla". Se tulee aivan kutsumatta. Itkettää, mut ei se edelleenkään onnistu ilman seuraa. Se on (kai) positiivista, että onnistuin vähän itkemään Jn seurassa. itkin väsymystä ja läskejä ja se lohdutti. Se eilenkin oikein erikseen sanoi, että mä oon tärkeä sille, Mua rupes itkettämään, enkä oikein osannut reagoida. Se on liian ihana tällaiselle idiootille. Ja mulle tuli toissapäivänä sellainen ajatus, että lähtisin baariin ja ottaisin mukaani jonkun täysin randomin. Ihan vaan, että Jllä olis syy jättää mut. (Epäiröin kirjoittaa sanan "jättää", koska se viittaa seurusteluun, enkä edelleenkää oo varma voidaanko meidän juttua kutsua seurusteluksi. Vaikka oonkin siellä yötä harva se yö ja vähintäänkin nähdään joka päivä.) Se menee kotipaikkakunnallensa viikonlopuksi eli voin rauhassa sekoilla. Heti kun se sanoi, että on menossa sinne, rupesin suunnittelemaan kännäilyä. Bulimiabileet olis ollu vielä jokin aika sitten selkiö, mutta
MINÄ EN ENÄÄ OKSENNA. Sen mä todella haluan lopettaa. Aina voi laihduttaa, mutta oksentamisen tekemiä vaurioita ei niin vain korjata. Varsinkin ne hampaat.

Oon vitun ristiriitainen. Samaan aikaan haluan kuolla, eikä millään ole mitään väliä ja kuitenkin välitän oksentamisen aiheuttamista haitoista. Eilen kun päässäni suunnittelin tän päivän sekoilua, mä vähän pelkäsin itteäni. Että puolivahingossa tapan itteni. Tänään se on tuntunut pelkästään kivalta ajatukselta. Sikäli mulla on turvallinen olo, koska jos tuntuu, että saatan tehdä jotain, joka kaduttaa, voin soittaa vanhemmille, terapeutille (riippuen kellonajasta) tai ihan vaan päivystykseen. Hassua, kuinka sekin on muka nykyään vaihtoehto. Ennen oli täysin selvää, etten ikinä kehtaisi mennä "pahan olon" takia sairaalaan. Nyt se on oikeestaan vaan lohdullinen ajatus. Aina on ihmisiä, jotka yrittää auttaa. Aina on joku, joka voi ottaa vastuun sillä hetkellä kun ei itse pysty.

Tää teksti alkaa olla melkoisen pitkä.
Kiitos kaikille, jotka lukevat loppuun asti. Pelkästään se, että Blogger näyttää useampia katsomiskertoja auttaa.

Ja se, että mulla on 45 lukijaa <3 Aivan uskomatonta kuinka kivalta tuntuu, että ihmisiä kiinnostaa. Että joku jaksaa lukea. Että joku välittää.
Te olette kaikki ihan  hirveän tärkeitä. Eikä tää ole vain känni :D ihan oikeesti. Kyllä mä hävettävän usein kyylään, josko olis kommenttia tullut. Ja kuinka monta katselukertaa tekstit saa.

Se on kans pitänyt kirjoittaa, että multahan saa aina kysyä ihan mitä vaan ja kommentoida ihan vapaasti. En usko, että erilliseen kysymyspostaukseen tulisi kovin paljoa materiaalia. Joten pistäkää kommenttia jos vaan vähänkin siltä tuntuu.

Jos jos on jotain postausideoita, tänne vaan!

Tästä ei tule yhtään mitään

Auttakaa. Tappakaa mut.

Nyt on sitten tullut oikein kunnolla kerättyä sitä läskiä. Ihan tosissaan. Voidaan puhua jo reilusta neljästä kilosta. Koska oon vaan syöny. On tullut oksenneltua myös, mutta lähinnä syötyä. Hillaria, leipää varsikin. Koska oon idiootti ja antanut itselleni anteeksi sen, että oon syöny. Ajatellut, ettei se yksi päivä haittaa, Mutta kun nyt siitä on tullut melkeinpä jokapäiväistä. Maha huutaa hoosiannaa harva se päivä, mikä johtaa tietenkin siihen, että taas on maha kipee ja täynnä ilmaa koko ajan. Mun ei olis ikinä pitänyt ryhtyä "parantumaan". Miten mä saatoinkaan kuvitella, että voisin olla normaali? Että mun ei tarvitse laskea kaloreita (melkein 2 viikkoa ilman laskemista!), saada miinuskaloreita, tuntea nälkää 24/7. Miten, miten mä voin olla näin helevetin idiootti??!! En mä osaa syödä normaalisti, mä en voi olla rento syömisen suhteen. Mä en hallitse hiilaria. Nyt pitäis taas kerran vetää ne ihan minimiin ja kärsiä monen päivän vieroitusoireet. VITTU Se vitun mieskin vaan kehuu kun oon muka niin söpö ja näytän hyvältä. Aloin jo melkein uskoa. Tuntui jopa kivalta kun sh-polilla sanottiin, ettei sais enää paino mennä alemmas. Tuntui siltä, että mä saan syödä. Hetken tuntui siltä, että hyvä tästä tulee. Mutta ei tule. Ei todellakaan.

Piti mennä Kelaan tänään jonottamaan kun olen niin typerä, etten oo sitäkään saanut hoidettua ja nyt on tosissaan rahat loppu. Mahaan vaan sattuu niin perkeleesti ja tuntuu vitun krapulaiselta. Eilenkin piti sit vetää vituiksi kaikki, olin jo kertaalleen syönyt ja oksentanut. Melkein nukahdin jo yhdeksän aikaan, mutta J tuli käymään, olin niin väsynyt, että jäin kotiin, en saanutkaan unta, söin. Ja jatkoin syömistä. Ja jatkoin lisää. Varmaan vähintäänkin kolmen päivän verran energiaa. Ja ei, en oksentanut. Koska en vaan jaksanut ja se on niin raskasta. Vajosin vaan lattialle itkemään kun mä en saatana enää jaksa tätä. Liikuntasuunnitelmat oli eilen vielä kovat, nyt tuntuu enemmänkin siltä, että haluaisin kaikkein eniten vaan lopettaa syömisen. Jääkaappi vaan on aivan täynnä kasviksia, jotka menee huonoksi. Salaattikin on ollut siellä vaikka kuinka kauan kun on tullut vedettyä kaikkea muuta naamaan. Melkein tosissani taas harkitsin itseni puukottamista. Ihan kunnolla tohon keskivartaloon. Sen luulis aiheuttavan sen verran vahinkoa, että joutuisin sairaalaan ja voisin olla syömättä. Tai ainakin syödä vähemmän. Kyllä, tiedän, vitun hullua. Hyvin mahdollisesti aiheuttaisin jotain pysyvää vahinkoa mahaan  ja suolistoon, vatsanpeitteisiin ja lihaksiin. Vaan sen takia, että mun ei tarvitsisi miettiä syömistä näin paljon. Etten jatkaisi tätä lihomista.

Keho tosin antoi merkkejä paremmasta voinnista tossa viime viikolla. Nimittäin kuukautisten muodosssa. Viimeksi joutunut niistä kärsimään tammikuussa joten tuli pikkusena yllärinä. Ja vitutti. Se on niin inhottavaa. Ja aiheutti järjetöntä ruoanhimoa ja unettomuutta. Että vitun kiva kun voin paremmin. Mitä paremmin mä voin fyysisesti, sen huonommin menee henkisesti. Mun on niin paljon helpompi olla itseni kanssa kun on nälkä, heikottaa, sydän hakkaa ja väsyttää. Keho ei reagoi enää niin voimakkaasti syömiseen, ei oo ollut niin usein nälkä, päässä ei heitä aina kun nousee ylös. Mutta nyt mä haluan vaan kuolla. Haluan hakata itteni. Hypätä mereen. Ihan mitä vaan.

Mä en vaan pääse yli siitä kuinka typerä mä olen. Miksen mä ole jo oppinut, etten mä voi syödä? Jos vetäisin vaan nesteitä tänään, mahakin sais lepoa. Pakko vaan mennä joogaan. Ja edelleen sinne Kelaan. Vaatteitakin pitäis pestä jos aikoo ihmisten ilmoille mennä. Juokseminen olis kans hyvä. Tai pyöräily. Normisti listaisin tähän ruoanlaiton, mutta hyi saatana kuinka ällöttää koko ajatus. Tää kämppäkin on helvetin saastainen taas.

Herranjumala kuinka huono olo... Maha pömpöttää ja tuntuu täydeltä. Oksettaa, mutta ei siitä tule mitään. Tungin jo sormet kurkkuun, mutta ei tunnu missään. Vittu.

Tää vitun hullu vois kuolla

Mietin tässä, että pitäiskö hakeaa lisää kaljaa... eli joo, oon kännissä jo nyt, vedin parit lyricat kans.

Haloo Helsinki!: Huuda! Tykkään, vaikka en ite pysty todellakaan huutamaan ilosta.

Suunnitelma oli juoda peruskännit ja syödä niin, ettei huomenna olis ihan hirvee olo. Sit luin ihmisten suunnitelmia siskon polttareita varten. Saunomista, ruokaa, baareilua, juhlimista. Mä en voi tehdä mitään niistä. Voi jessus kuinka se rupes ahdistamaan. Soitin terapeutille ihan sen takia, että sain vähän itkeä sitä ahdistusta pois. Hävettää sekin. Mun perimmäinen ongelma siis on kai se, että en pysty hyväksymään itseäni tai varsinkaan tykkäämään itsestäni. Munhan pitäis olla itseni paras kaveri, mut enhän mä herranenaika pysty kun oon niin paska ja heikko idiootti.

Niin. Ei pitäis ajatella näin. Ja taas, jos joku muu sanois tai kirjottais jotain tällaista, en ymmärtäisi miksi ne ajattelee niin. Ei kukaan ansaitse pelkkää paskaa. Tai no, ehkä jotkut sadistiset sarjamurhaajat. Mut niitä on aika vähän. Mut kun on kyse musta, en vaan pysty. En suostu hyväksymään, että mun itseinho olis "vaan ajatuksia". Mun läskiys ja roikkuva nahka on kyllä niin saakelin todellista paskaa, ettei kukaan voi ruveta sitä kieltämään. Plus toki kaikki viiltelyarvet.

Arvet. Joita haluaisin kovsti nyt tehdä lisää. Ei ole pitkään aikaan ollut näin kova viiltämishimo. Ja haluisin tietenkin vaan edellistä "paremmat" viillot. Suonia. Auki. Koska mä en välitä.


Kuollut ei voi katua. Kuollut ei enää kärsi.

Tää kaikki olis ohi. Toki muutama ihminen järkyttyis, mut tää on mulle pelkkää helvettiä.

No, kyllä mä nyt tiedän, ettei se hemki kovin helposti viiltämällä lähde. Joten jos vaan vähän. Jos vaan pyörtyisin. Se olis perkeleen kivaa.

Ei mitään ristiriitoja päässä, ei.

Eilinen oli vitun kamala päivä. Ahdistus jatkuvaa ja tosi voimakasta. Olin 45 minuutin pumpissa, ei taaskaan mitään voimaa löytyny lihaksista. Rupes taas itkettämään ihan hirveesti. Kävelin juoksumatolla sit puolisen tuntia ja kyyläsin vaan niitä kulutettuja kaloreita. Hävettää sanoa, että kävelin juoksumatolla, mut polvi on ollu niin kipee, etten viittiny sitä rasittaa enempää. Enkä oikein uskalla juosta siinä, tuntuu niin hämärältä. Sit menin kotiin  ja söin patukan, jota en olis ansainnut ilman sitä kävelemistä. Seisoin suihkussa sika kauan. Sit yritin soittaa mun terapeutille, ei vastannut. Sit söin vähän ja se oksetti niin saatanasti. Sit yritin taas soittaa. Sit vaan makasin ja katoin kelloa ja kaikki pyöri päässä, ruoka, kalorit, liikuntasuoritukset. Ja ahdistus oli vitun kamalaa, en pystyny yhtään keskittymään mihinkään muuhun. Mua ei huvita nykyään enää edes tehdä ruokaa. Mut tiesin, ettei siihen oloon auta muu kuin että yritän tehdä jotain muuta. Kävin röökillä, joka oksetti kun en ollu paljoa syönyt. Yritin taas soittaa. Tiskasin ja rupesin tekemään ruokaa. Siihen meni naurettavan kauan kun joka saakelin asia oli niin vaikea päättää. Söin sit puoli seiskan aikaan. Ihan hyvää, mut se tunne kun se täytti mahaa.. HYI. Oksetti niin naurettavan paljon. Sit yritin neljännen kerran soittaa sille saakelin terapeutille. Hävetti niin saatanasti. Kyllä se sit lopulta joskus seittemän aikaan soitti mulle takaisin. Ja itkin vaan. Mua pelottaa, että tää mun perseily ei lopu koskaan. Ja varsinkin se, että lihon. Lopulta kuitenkin sain syötyä ja kalorit nousi 1780, mikä lieveästi ahdisti. Mut tänään oli aamulla kyllä niin heikko olo ja lihaksiin sattui, että en selvästi oo palautunu kunnolla. Et vois varmaan enemmänkin syödä. Ja tuli sellanen jännä oivallus tässä, että en oo syönykään viime aikoina niin paljon kuin luulin. Mä oon ajatellu, että päivittäin olis menny sellaset 1800 kaloria, mut laskin äsken viimeisen 7 päivän keskiarvon ja se olikin alle 1700. Mikä tuntuu hämmentävältä. Mutta sairaan hyvältä.

Mitä enemmän oon miettiny ruokavalion ja syömisen vapauttamista, sitä vaikeemmaksi se on mennyt. Jääkaappi on niin täynnä, että kaikki lantut ei edes mahdu sinne. Oon syöny vähemmän ihan senkin takia, että maha tuntuu tulevan täyteen paljon helpommin kuin ennen. Mut eilen rupesin miettimään, että onko se enemmänkin ahdistuksen lisääntymistä, eikä sitä, että maha olis täynnä. Koska kaiken ruoan syömiseen on tullu selvästi mukaan enemmän ahdistusta kuin ikinä. Mä oon ruvennu pelkäämään ruokaa ja syömistä. Ja oon myös ihan tosissani yrittänyt ajatella sallivammin ja suunnitellut ties mitä herkkuja ja hiilaripäiviä. Mut en saa niitä toteutettua. Vaikka kuinka olis nälkä, lykkään sitä syömistä. Kyylään kelloa ja jos oon suunnitellu syöväni kuudelta ja kello on kahta vaille, istun ja odotan sen kaksi minuuttia ennen kuin voin syödä. Mulle on muodostunut ihan hirveesti kaikkia uusia pakkomielteitä ja tapoja.

Ja joo, soitin terapeutille vielä uudestaan illalla. Ja sanoin, että voisinkin mennä sinne shpolille. En meinannu saada sitä ulos suustani. Ja vähän kaduttaa. Eilinen oli vaan niin kauhee, että en tollasta jaksa kauaa.

Eilisen kauheus jännästi pyyhkiytyi pois tän aamun painon myötä. Se oli pudonnut. Torstain painosta oon menny KILON alaspäin. Olin saakelin tyytyväinen. Hetken. Sit rupesin miettimään taas, että mitä syön ja kuinka paljon ja koskahan saan sen taas alemmas. Nyt en haluakaan mennä mihinkään syömishäiriöpolille. Mullahan menee vallan mainiosti.

Päättämättömyys vaan vaivaa taas aivan saatanasti. Haluisin jotain erilaista syödä tänään, mut mitä ja kuinka paljon? Tein vähän sitä ajatellen parikyt minsaa lihaskuntoa. Vaikka piti olla lepopäivä, hups. Mulla on ihan sikana kaikkia erikoisaineksia esim. karppileivontaan, jota en oo edelleenkään saanut aikaiseksi kokeiltua kertaakaan. Kaupasta ei oikein löydy muuta kuin hiilariherkkuja ja vedin kuitenkin kaljaa torstaina niin pelottaa, että jos nyt vedän hiilaria, tulee kauhee himo niihin taas. Taas sellanen, että haluisin kaikkee, mut ei huvita mikään.

Nytkin ihan hirvee nälkä ja yritän vaan saada lisää tekstiä aikaiseksi, että aika kuluis.

Ai niin, oli muuten aivan uskomattoman lähellä, ettei eilen menny sessioinniksi. Oli "pakko" käydä kaupassa kun rööki loppui. 2 kertaa pysähdyin paikalleni kun olin suuntaamassa ulos. Otanko repun mukaan? Eli ostanko jotain isompaa kuin askin röökiä? Ja kaupassa elin kyllä niin perkeleen vaarallisesti kun en lyhintä reittiä vaan suunnannut kassalle vaan kävin vähän silmäilemässä valmiskakkuja. Ja vielä pysähdyin kattomaan mitä Halvan Salmiakkimatossa on kaloreita. Koska ne oli tarjouksessakin. Mut selvisin, mä selvisin. Mä en haluis lähteä siihen oksentamisen kierteeseen enää. Kun se ei todellakaan jää kertaan viikossa. Tai kuukaudessa. Se vaan moninkertaistaa kaiken ruoan himoitsemisen.

VITUN LÄSKI PASKA

Lihakset vähän kipeet ja jumissa. En oo venytelly yhtään sen lauantain pumppiräpellyksen jälkeen. Mun piti kyllä, mut ei sen oksentamisen jälkeen huvittanut ja aikasemmin päivällä ajattelin, että tuskin ne kovin jumiin voi mennä kun oli niin vaikee tehdä. Ja kävi jännästi taas mielessä, että en ansaitse sen venyttelyn tuomaa helpotusta. Edelleenkään.

Niin, meni sit läskiksi eilenkin. Ja vielä illalla kirjaimellisesti läskiksi. Kävin ostamassa muun muassa sipsejä. Kuvittelin, et kun syön sen 300 gramman pussillisen, niin tulee taas huono olo ja suu kipeeksi niin, ettei tarvi hetkeen haaveilla niistä. Joo, ei onnistunu. Oli liian vähän kaikkea, ei tarvinnu oksentaa syömisen välissä, ei tullu maha tuskallisen täyteen, ei ruvennu yököttämään jo syödessä. Eli haluun taas kaikkea. Ja se kivoin juttu: refleksi ihan saakelin huono. Tosi vaikee saada ulos, enkä edes varmasti saanu kaikkea. Ja tosiaan meni sit ihan lihomisen puolelle kun siinä yhentoista jälkeen tein taas mikrossa suklaakakkua, paljon senkin takia, että pääsin eroon siitä lopusta vaniljajäätelöstä, jonka olin lauantaina ostanu. Kun sitä oli enää niin vähän ja mä mietin sitä koko ajan. Yllättävän vähän ahdisti sen syöminen. Tai siis oikeestaan se sisällä  pitäminen. Toki se oli täysin selvää, että oksentamisesta siinä ei ollut kyse, joten kai se auttoi. Ja siis rupesin oikeesti haaveilemaan vaan kaikesta väärästä ruoasta. Että rupeen elämään jollain valmismuffinsseilla jos vaan ne mahtuu kalorirajoihin. Mut eihän se nyt ole mulle mahdollista, kyllä mä kaipaan oikeaa ruokaa hemmetin nopeesti. Ja aivan niin kuin muutenkaan kestäisin kaiken sen sonnan sulattamista. Siis siihenhän kun ajattelu on mennyt ihan kokonaan, että kaikki määrät kiellettyjä juttuja on liikaa.

Tekee mieli vaan luovuttaa ja ruveta taas rappiokaudelle. Eli kaljaa ja sipsejä ja lihomista. Mut en sit kuitenkaan halua. Tänkin aamun vaakalukema oli niin inhottava, etten kyllä kestäis yhtään suurempaa. Mutta on vaan niin masentunu ja väsynyt olo. Kun ei edes huvita miettiä mitään salille lähtemistä kun en kuitenkaan jaksa tehdä. itkettää. Vituttaa tää itkuisuus. En oo ollu tällainen yläasteaikojen jälkeen. Että itkettää ja vituttaa ja masentaa niin etten saa mitään aikaiseksi. Mieliala heittelee. Tunnen itteni henkisesti taas niin heikoksi. Mä oon jotenkin taantunu. Syytän terapiaa. Musta on tullu vaan koko ajan vammasempi ku oon ollu siellä. Ne yrittää tehdä musta tällasta epävakaata hullua. Ne haluaa, että mä vaan sekoan. Vihaan niitä kaikkia.

Haluun luovuttaa. Kuolla. Kadota.

Vikaa joka kohdassa

Ahdistaa taas niin vitusti.

Mulla oli täällä kaveri yötä. Ja voi helvata kuinka voi ihminen ahdistella kaikkea mahdollista. Ahdistelin siivoamista. Sit piti odotella. Sit se ehdotti, että voitais vetää kännit.Siis viestillä, junamatkalta kun se itse jo aloitteli. Mä vaan tuijotin sitä viestiä ja inhosin sitä ihmistä. Inhosin itteäni. Oon niin vammanen. Vastasin jotain epämääräistä. Sit kun olin just vähän totutellut ajatukseen, et voisin pari ehkä juodakin, se ehdottaa, että mentäis baariin. Ja voi helvetti. Huusin tyynyyn kun inhotti. Mä vihaan baareja. Ne on likaisia, ällöttäviä, meluisia paikkoja. Plus baarijuominen on ihan naurettavan hintaista. Ja siellä on ihmisiä. Jotka saattaa kattoa mua. Mua ja mun oksettavaa ruhoani. Sanoin, et inhoan baareja. Sit vähän myöhemmin se vielä ehdottaa johonkin pubivisaan menemistä. Siis voi vittu oikeesti! En saatana vastannu enää mitään. Mä olin niin jumalattoman ahdistunut kun odottelin vaan, että se tulee asemalta mun luo. Ja sillä kesti ihan sika kauan. Mun maha oli vitun kipee, päähän sattui ja oksetti. Sit se lopulta tuli ja voi kun oli awkward. Tää ihminen on hemmetin erikoislaatuinen siinä mielessä, että mä oon kertonu sille paljon juttuja. Sellasta jota en oo kertonu yhdellekään kaverille. Sillä oli sit viinipullo mukana. Ja se kaatoi mulle sitä aivan törkeen paljon. Mä sanoin, että kalorit on nykyään iso ongelma. Eihän se ensin tajunnu, se vasn vitsaili, että se oli jotain lightviiniä. Mä otin siitä koko illan aikana 2 pientä siemausta. Mä vaan tuijotin sitä lasia ja halusin niin paljon juoda sen, mut en voinu. Sekin sit tajus, että mä en pysty. Se on kyllä kummallista, kuinka tän yhden ihmisen kanssa mä en pysty peittelemään itteäni samalla lailla kuin yleensä.

Olin eilen pumpissa. Ja vihaan itteäni. Oon niin vihainen siitä että tulin kipeeksi. En tosiaan oo toipunu kunnolla vieläkään. Oon vielä vihaisempi, koska aamu alkoi hyvin. Mä olin oikeesti hereillä, olin pirtee, oli hyvä fiilis. Alkulämmittely tuntu taas kauheelta, mut ei se mitään. Reisibiisin tein isommilla painoilla kuin viimeksi. Jäi toistoja välistä, mut siinäkin vaiheessa olin vielä ok. Sit alko mennä perseelleen. Vitun rintabiisi, en vaan perkele saa sitä tuntumasn rintalihaksissa, teen vaan hauiksilla ja ei ne jaksa ja mä turhauiduin omaan suoritukseeni taas niin hitosti, että rupes itkettämään. Ja sit koko loppu oli hirveetä paskaa, iski taas aivan törkee voimattomuuden tunne. Lihaksissa ei vaan ollu mitään jäljellä, ei vaan jaksanu mitään. Seisoskelin tai olin muuten paikallani. Välillä piti vaan laskea painot ja haukkoa happea kyykyssä. Ja pidätellä itkua. Mikä oli tosi vaikeeta. Sit ku se tunti loppui ja piti viedä painot ja muut pois, se oli fyysisesti hemmetin rankkaa.  Jalat ja kädet vaan tärisi, itketti ihan hirveesti, raajat oli niin voimattomat, ihan hirveen tuntuset. Pukuhuoneessa pukeminen oli vaikeeta, piti aivan haukkoa henkeä ja istua kun tuntui ettei jaksanut seistä. Pyöräily kotiin oli ihan hirveetä, kyyneeleet vaan valui ja jaloissa ei ollut voimaa yhtään. En menny edes suihkuun kun en ansainnu sitäkään iloa. Enkä ollu edes hikoillu. En tajua kun sekään ei toimi. Sit piti taas maata kun ei muuhun pystyny.

Meni sit sessioinniksi ilta. Se oli kyllä suunnitelmissa muutenkin, mut siirtyi päivällä. Mikä on väärin kun pitäis olla vähintään se viikko välissä. Nyt on sit taas verenpurkaumia ihan sikana. Ei se refleksi ihan kunnolla oo edelleenkään palautunu. Enkä muutenkaan pureskellu kunnolla tai juonu tarpeeksi vettä. Plus maha vittuili jo alkupäivästä. Taas sellaista kramppaamista ja valtavasti ilmaa. Joten sai tehdä turhan paljon työtä, jotta sai kaiken ulos. Ja nyt tekis taas ihan hirveesti mieli taas. Enkä oo mitenkään motivoitunu keksimään vasta-argumentteja. Paitsi se kaikkein isoin juttu eli refleksin säilyttäminen. En jumankauta voi kokea sen katoamista uudestaan. Mut tällä hetkellä tuntuu vahvasti, että läskiksi menee tääkin päivä. Ihan vaan kun masentaa ja vituttaa ja itkettää koko ajan.

Vittu mitään väliä millään.

Ai niin, mun paino on menny alaspäin. Varmaan lihasta lähteny, kiva.

Vitun sairas hullu

Itkettää. Taas. Oon ollu tosi itkuinen jo pari viikkoa, ahdistus vaan lisääntyy ja väsyttää ja sattuu ja kaikki vastoinkäymiset tuntuu hemmetin isoilta. Olin eilen salilla, itkua taas meinas pukata jo pukkarissa. Oon vaan niin perkeleen väsynyt koko ajan. Ja oli paskat jumpat, huono ohjaaja ja oikeesti tosi typerät ohjelmat. Ihan järjetöntä puuhaa välillä. Sit tietenkin turhauduin taas niin helvetisti, että rupes vielä enemmän itkettämään. Ja taas tuli sellanen aivan hirvee voimattomuuden tunne. Pyöräily kotiin oli hirveen rankkaa, en edes jaksanu mennä heti suihkuun vaan oli pakko maata ja nyyhkyttää vähän aikaa. Ja tää aamu on taas ollu hirvee. Väsyttää, heikottaa, en saa kunnolla henkeä. Eikä huvita yhtään mikään, ahdistaa vaan. Eikä yhtään auta se, että yks kaveri on tulossa huomenna, on ainaki yhden yön täällä. Vituttaa kun mun pitää olla niin vammanen, etten voi vaan kieltäytyä. Haluun kyllä nähdä sitä, mut ahdistaa niin vitusti, että se on täällä kauemmin kuin pari tuntia. Ja kun ei mulla ole mitään "oikeaa" syytä antaa, miksei se vois tänne tulla. Kaikki vaan ahdistaa niin vitusti.

Keho tuntuu vastustavan ruokaa aivan toden teolla. Viime viikon maanantain oksentamisen jälkeen syöminen on tuottanut melkein pelkästään huonoa oloa. Oikeesti yököttää kaikki, mahaan kertyy taas aivan kummallisesti ilmaa ja nenä menee erittäin vammasesti tukkoon. Ja päähän sattuu, heikottaa. Kyllä se varmaan ihan henkistä on, toki mun maha on jotenkin fyysisestikin hämärä.

Pää on taas niin painava. Pitäis tehdä ruokaa, ideat pyörii päässä mut en vaan jaksais. Kun kaikki pitää kuoria ja punnita ja pilkkoa ja kypsentää ja punnita ja laskea. Vedän kaurapuuroa ja vituttaa hiilarit ja vammaset turhat kalorit. Mut kun ei vaan nyt just pysty. Ja en uskalla olla syömättäkään, kyllä se illalla kostautuis varmasti. Huvittais sessioida ihan himona.

Haluisin jotain lääkkeitä, alkaa todella tuntua, etten oikeesti selviä tän ahdistuksen kanssa. Olis vaan sit kiva jos lääkkeet toimiski. Mut en kyllä varmaan kehtaa sellasta pyytää. Sellasen pyytäminen tuntuu jotenkin väärältä.

Röökiki lopussa, pitäis mennä kauppaan, en jaksais ja pelottaa, että sekoankin ja otan jotain muuta mukaani.