Voihan nyt saatana kun vituttaa! Mun uusi, pari viikkoa sitten ostettu tietokoneeni kuoli äsken, ihan vaan sammui, eikä meinaakaan mennä päälle. Aivan helvetin kiva. Pitää kiikuttaa se takaisin sinne giganttiin. Perse sentään kun justiin sain siitä oman oloisen.
Heti iski aivan törkeä ahmimishimo. Pettymys ja viha saa mut syömään ja silloin ei tietenkään pitäisi syödä. Olisin vaan halunnut rynnätä kauppaan ja ostaa sipsejä. Mutta en todellakaan pystyisi syömään mitään kiinteää ilman jotain mahaslaagia. Vedin pari desiä mehukeittoa ja sekin tuntui vähän mahassa. Tässä on nyt parina päivänä muutenkin vähän maha- ja suolistokipuja, taitaa olla aika ruveta siirtymään ruokaan. Mutta todella, todella hitaasti. Ensi viikko menee varmaan vihannes- ja hedelmämehuilla ja laihalla keitolla. Vähän on vihdoinkin tullut silmissä pimenemistä, mutta en mä vaan perkele meinaakaan pyörtyä. Tämä mun rasvakekokehoni on liian sitkeä, se ei anna helpolla periksi. Silloinkin kun mulla oli se hemoglobiini tosi alhainen, ei meinannutkaan mennä taju. Kaikki oli kyllä rankkaa ja heikotti, mutta mitään ihanaan tajuttomuuteen verrattavaakaan ei tapahtunut.
perjantai 30. toukokuuta 2014
torstai 29. toukokuuta 2014
en tiedä
Käsi on paisunut ja liila, keltainen, sininen. Ja mä hymyilen kun katon sitä. Syömättömyys alkaa tuntua, väsyttää ja paleltaa. Näin unta ruoasta. Unessakin ajattelin, etten saisi, että pilasin kaiken. Ihana helpotus kun tajuaa, että se oli unta. Mutta missä perkeleessä se mun pyörtyminen viipyy? Helvetti. Ei pahemmin edes heikota.
Pää tuntuu olevan täynnä ajatuksia, mutten saa niitä sanoiksi laitettua. Ärsyttää. Terapia oli eilen. Valitin sille kun se ei tee mitään ja mä en hyödy siitä mitään. No sitten se kyllä tosissaan yritti. Ja tosiaan vahvisti sen, että itsetuhoisuuteen ei kiinnitetä huomiota, koska se on epätaidokasta käyttäytymistä. Eli se yrittää kouluttaa mua niin kuin koiraa. Kiva. Enkä mä halua mitään vitun taivastelua tai järkytystä mun viiltelystä tai muusta, mutta kyllä se huomiotta jättäminen tuntuu vähättelyltä. Mun terapeutti on nyt kolme viikkoa lomalla. Mulla on terapia sillä aikaa sen ryhmän toisen ohjaajan kanssa. Jippii.
Pää tuntuu olevan täynnä ajatuksia, mutten saa niitä sanoiksi laitettua. Ärsyttää. Terapia oli eilen. Valitin sille kun se ei tee mitään ja mä en hyödy siitä mitään. No sitten se kyllä tosissaan yritti. Ja tosiaan vahvisti sen, että itsetuhoisuuteen ei kiinnitetä huomiota, koska se on epätaidokasta käyttäytymistä. Eli se yrittää kouluttaa mua niin kuin koiraa. Kiva. Enkä mä halua mitään vitun taivastelua tai järkytystä mun viiltelystä tai muusta, mutta kyllä se huomiotta jättäminen tuntuu vähättelyltä. Mun terapeutti on nyt kolme viikkoa lomalla. Mulla on terapia sillä aikaa sen ryhmän toisen ohjaajan kanssa. Jippii.
maanantai 26. toukokuuta 2014
Ei sen erikoisempaa
Tänään on ollut aika helppo päivä. Oon vaan maannut ja tuijottanut Revengen uusinta kautta. Sain nukuttua vähän paremmin ja on mennyt tämä syömättömyys taas tosi helposti. Tajusin myös sen, ettei kannata ainakaan paaston aikana polttaa. Tupakointi on vähentynyt tässä koko ajan ja nyt tuli niin yököttävä olo siitä, että taitaa jäädä kokonaan.
En mä oikein tiedä miksi mä olen syömättä vieläkin. Ainakin siksi, että mä oon niin yllättynyt, että mä olen pystynyt tähän näinkin kauan. Ja haluaisin nähdä kuinka pitkälle vielä pystyisin menemään. Haluaisin syödä vasta sitten kun tuntuu, että on ihan pakko. Että keho ei vaan enää kestä. Nyt ei ole oikeastaan mitään ongelmaa. Aamuisin kun nousee ylös, sydän hakkaa vähän kovempaa hetken, mutta menee nopeasti ohi. Ja onhan se hemmetin kiva nähdä sen vaa'an lukeman menevän alaspäin. Oon tässä vähän lueskellut eri lähteistä paastokulutuksesta ja nyt tosiaan tässä vaiheessa keho käyttää lähinnä vain ketoaineita eli polttaa rasvaa. Luin kans, että alle kolmasosa paastoajan painonpudotuksesta on rasvaa, loput on nestettä ja lihasta. Mutta siltikin mulla olisi lähtenyt noin kilo rasvaa. Jos nyt tollasiin yleistyksiin voi luottaa yhtään. Ja tosiaan luotan siihen, että keho kertoo missä vaiheessa pitää lopettaa. Ja sehän voi olla vaikka huomenna. Päivä kerrallaan, en uskalla enempää suunnitella.
En mä oikein tiedä miksi mä olen syömättä vieläkin. Ainakin siksi, että mä oon niin yllättynyt, että mä olen pystynyt tähän näinkin kauan. Ja haluaisin nähdä kuinka pitkälle vielä pystyisin menemään. Haluaisin syödä vasta sitten kun tuntuu, että on ihan pakko. Että keho ei vaan enää kestä. Nyt ei ole oikeastaan mitään ongelmaa. Aamuisin kun nousee ylös, sydän hakkaa vähän kovempaa hetken, mutta menee nopeasti ohi. Ja onhan se hemmetin kiva nähdä sen vaa'an lukeman menevän alaspäin. Oon tässä vähän lueskellut eri lähteistä paastokulutuksesta ja nyt tosiaan tässä vaiheessa keho käyttää lähinnä vain ketoaineita eli polttaa rasvaa. Luin kans, että alle kolmasosa paastoajan painonpudotuksesta on rasvaa, loput on nestettä ja lihasta. Mutta siltikin mulla olisi lähtenyt noin kilo rasvaa. Jos nyt tollasiin yleistyksiin voi luottaa yhtään. Ja tosiaan luotan siihen, että keho kertoo missä vaiheessa pitää lopettaa. Ja sehän voi olla vaikka huomenna. Päivä kerrallaan, en uskalla enempää suunnitella.
Hämehäkkejä
Jee, nukuin enemmän. Laatu ei mitään mahtavaa ole, joten edelleen univajeinen olo. Aamulla piti nousta vaihtamaan paita kun oli ihan hiestä märkä, inhaa. Tässä oli joku yö kans taas näitä mun ihania unihallusinaatioita. Eli semiherään ja näen valtavia hämähäkkejä. Taas olin hetken täysin varma, että se oli oikea. Nousin istumaan ja tuijotin sitä ihan sika kauan, meinasin jo ponkasta ylös ettimään jotain, millä saisin sen hengiltä. Hyite. Selvästi jotein stressiä. Mistä? Elämästä.
lauantai 24. toukokuuta 2014
Typerä läski.
Mä olen nyt syönyt noin 8 kpl sisuja ja 3 kpl noita karkkeja. Kaduttaa niin saatanasti. Oksettaa ja tunnen itseni aivan järkyttävän läskiksi. Melkein tekisi mieli oksentaa, mutta ei kyllä olisi mitään järkeä, sekoaa vaan keho enemmän.
Vittu mä olen tyhmä. Vasta hetki sitten tajusin, että tänään olisi tullut viikko täyteen paastoa, miksen mä voinut sitä odottaa?! Oikeesti voi saatana!
Voi vittu.
Ääliö.
Ja vielä lihavakin.
Vittu mä olen tyhmä. Vasta hetki sitten tajusin, että tänään olisi tullut viikko täyteen paastoa, miksen mä voinut sitä odottaa?! Oikeesti voi saatana!
Voi vittu.
Ääliö.
Ja vielä lihavakin.
Kisakatsomossa
Tänään tulee "paastoherkkupäivä" eli en oikeastaan enää voi sanoa, etten olisi mitään syönyt. Eilen ja tänään on vaan alkanut tämä tuntua lievästi vaikealta ja rupesin himoitsemaan jääkiekkonaposteltavaa. Joten tänään xylitolsalmiakkisisuja, mehukeittoa ja oikein repäsin ja ostin (kalliita) sokerittomia karkkeja. Ja tässä tulee myös näppärästi natriumia, jota on tietenkin pakko vähän saada ja oon sen unohtanut kokonaan, sekin korjaantuu nyt. Laskeskelin kuitenkin, että vaikka vetäisin koko mehukeiton, koko sisuaskin ja kaikki karkit, plus jonkinlainen arvio kahvista ja purkasta, kalorit tulee olemaan vähän reilut 300. Joten ihan ok. Ja muutenkin pitää tosiaan vähitellen lisätä kaloreita ja ruokaa, ettei keho ja ruoansulatus saa jotain järkyttävää slaagia.
Nukkuminen on edelleen vaikeaa, nukahtaminen kestää hiton kauan, herään aikaisin ja laatukin on paskaa. Alan kyllä enemmän epäillä sitä duloksetiiniä, koska se essitalopraami vaikutti just tällä lailla ja ne on hyvin samantyyppisiä aineita. Sain toisen reseptin tätä varten, mutta se on taas sellainen väsyttävä ja rauhoittava masennus/ahdistuslääke eli todennäköisesti lisää ruokahalua niin en taida ruveta sitä syömään ellei ole ihan pakko. Essitalopraamihan vei multa unet todella pahasti, enkä mä kyllä sellaista kestä.
Huomennakin tulee kyllä jääkiekkoa, joten varmaan jotain jääkiekkoherkkua tulee. Limsaa ainakin. Ehkä sokeritonta Halvan salmiakkia, joka on ihan perkeleen hyvää.
Tuli hemmetin hyvä olo noista sisuista. Sai vihdoin pureskellakin jotain muuta kuin purkkaa. Oli äsken vielä tosi huono olo ja pelkäsin jo sortuvani johonkin oikeaan ruokaan. Mutta nyt ei enää okseta!
Nukkuminen on edelleen vaikeaa, nukahtaminen kestää hiton kauan, herään aikaisin ja laatukin on paskaa. Alan kyllä enemmän epäillä sitä duloksetiiniä, koska se essitalopraami vaikutti just tällä lailla ja ne on hyvin samantyyppisiä aineita. Sain toisen reseptin tätä varten, mutta se on taas sellainen väsyttävä ja rauhoittava masennus/ahdistuslääke eli todennäköisesti lisää ruokahalua niin en taida ruveta sitä syömään ellei ole ihan pakko. Essitalopraamihan vei multa unet todella pahasti, enkä mä kyllä sellaista kestä.
Huomennakin tulee kyllä jääkiekkoa, joten varmaan jotain jääkiekkoherkkua tulee. Limsaa ainakin. Ehkä sokeritonta Halvan salmiakkia, joka on ihan perkeleen hyvää.
Tuli hemmetin hyvä olo noista sisuista. Sai vihdoin pureskellakin jotain muuta kuin purkkaa. Oli äsken vielä tosi huono olo ja pelkäsin jo sortuvani johonkin oikeaan ruokaan. Mutta nyt ei enää okseta!
perjantai 23. toukokuuta 2014
Löpölöpö ja blaa blaa
Paasto jatkuu, mutta otan vaan päivän kerrallaan ja menen fiiliksen mukaan. Luin ettei viikon aikana tarvitse huolestua lihasten kulumisesta tai muustakaan, joten ei tässä mitään. Olo on ihan fine, en vieläkään saa oikein nukuttua ja välillä tulee huono olo, mutta menee nopeesti ohi. Tänään kävelyä vaan puoli tuntia, vaikka se auttaisi. Paino pudonnut sellaiset kolme kiloa, joka on toki vaan nesteitä. Toiveikkasti kuitenkin ajattelen, että voisi tuota rasvaakin nyt vähän palaa kun ketoosi alkaa, ainakin wikipedian mukaan olla parhaimmillaan paaston 5.-6. päivänä.
Koko kämmenselkä on yhtä mustelmaa, aika jännän värinen. Mutta hädin tuskin sattuu sen käyttäminen, joten paska suoritus sekin. Kaulalla ja silmien ympärillä vähän verenpurkaumia. En taida ruveta harrastamaan itseni kuristamista. Haluaisin viiltää, isoja, mutta ei se kuitenkaan onnistu.
Koko kämmenselkä on yhtä mustelmaa, aika jännän värinen. Mutta hädin tuskin sattuu sen käyttäminen, joten paska suoritus sekin. Kaulalla ja silmien ympärillä vähän verenpurkaumia. En taida ruveta harrastamaan itseni kuristamista. Haluaisin viiltää, isoja, mutta ei se kuitenkaan onnistu.
torstai 22. toukokuuta 2014
Epäonnistunut, itsetuhoinen, läski
Olin sitten siellä terapeuttien työnohjauksessa. Oli aika jännää. Olin siellä melkein tunnin ja puhuin ittestäni kaikkien edessä niiden vetäjän tai ohjaajan tai sellasen kanssa.
Jäi aika ristiriitaiset fiilikset. Se vaikutti pätevältä ja kivalta, puhui paljon ja nopeasti, mutta asiaa. Se halusi nähdä mun käden. Säikähdin ihan hitosti, mutta näytin. Ja se sanoi, ettei ne ollut mitenkään pahoja. Olisi vaan suoraan sanonut, että mä olen epäonnistunut. Eihän se toki sitä tarkoittanut, mutta se tuntui siltä. Ja kun se on totta, ei mun viillot ole ikinä ollut mitenkään pahoja. Tiedän kyllä itsekin. Paluumatkalla kotiin muhun iski järkyttävä epäonnistumisen tunne. Siitä, etten osaa viiltää ja siitä etten sanonut mun suonen viiltämisestä. Se ei vissiin siitä tiennyt, ei ainakaan sanonut. Suonen auki viiltäminen, muistaakseni 5 kertaa, on antanut mulle huikeita onnistumisen tunteita. Ja kai mä sain jotain aikaan kun hemoglobiini oli sen 58. Mutta nyt epäilen sitäkin, etten onnistunut siinäkään. Mä oon pitänyt sitä niin sairaan ihanana onnistumisena ja nyt ei enää tunnu siltä.
Kun pääsin kotiin, iski kauhea epätoivoinen halu onnistua. Kun se viiltely ei näköjään multa luonnistu, kokeilin muuta. Kuristin itteäni, käsin ja vyöllä. Hakkasin kättäni käsipainolla melkein puoli tuntia. Yritin murtaa sormeni jättämällä sen oven väliin. En onnistunut.
Epäonnistuin.
Mulla ei yleensä ole niin ongelmia epäonnistumisen tunteen kanssa. En jää sitä miettimään, eikä se kauaa mua häiritse. Nyt häiritsee. Joten en todellakaan syö tänään mitään. Haluan saada sen 5 päivää täyteen ja katon uudestaan taas huomenna. Nyt on taas ihan normaali olo, vesi, kahvi ja energiajuoma auttaa. Aamu oli taas vaikea, koska en taaskaan saanut unta. Voisin olla syömättä kauemmin jos vaan nukkuisin. Kävelin sentään taas sinne ja takaisin eli noin 2 tuntia. Menomatkalla olin huolissani siitä, etten vaan ole myöhässä ja yritin kävellä nopeasti ja tehokkasti. Ja reidet vaan hyllyy ja heiluu ympäriinsä. Joka askeleella tuntuu vaan kaikki se löysä ihra. Jota on kaikkialla. Oksettaa.
Itkettää, mutta ei se taas onnistu. Voisin varmaan soittaa mun terapeutille, mutta oon puhelinvammanen, enkä halua. Eikä se voi auttaa. Tänään tuli esille se kuinka paljon loukkaannuin sen toiminnasta, enkä taas välttämättä halua puhua sen kanssa.
Jäi aika ristiriitaiset fiilikset. Se vaikutti pätevältä ja kivalta, puhui paljon ja nopeasti, mutta asiaa. Se halusi nähdä mun käden. Säikähdin ihan hitosti, mutta näytin. Ja se sanoi, ettei ne ollut mitenkään pahoja. Olisi vaan suoraan sanonut, että mä olen epäonnistunut. Eihän se toki sitä tarkoittanut, mutta se tuntui siltä. Ja kun se on totta, ei mun viillot ole ikinä ollut mitenkään pahoja. Tiedän kyllä itsekin. Paluumatkalla kotiin muhun iski järkyttävä epäonnistumisen tunne. Siitä, etten osaa viiltää ja siitä etten sanonut mun suonen viiltämisestä. Se ei vissiin siitä tiennyt, ei ainakaan sanonut. Suonen auki viiltäminen, muistaakseni 5 kertaa, on antanut mulle huikeita onnistumisen tunteita. Ja kai mä sain jotain aikaan kun hemoglobiini oli sen 58. Mutta nyt epäilen sitäkin, etten onnistunut siinäkään. Mä oon pitänyt sitä niin sairaan ihanana onnistumisena ja nyt ei enää tunnu siltä.
Kun pääsin kotiin, iski kauhea epätoivoinen halu onnistua. Kun se viiltely ei näköjään multa luonnistu, kokeilin muuta. Kuristin itteäni, käsin ja vyöllä. Hakkasin kättäni käsipainolla melkein puoli tuntia. Yritin murtaa sormeni jättämällä sen oven väliin. En onnistunut.
Epäonnistuin.
Mulla ei yleensä ole niin ongelmia epäonnistumisen tunteen kanssa. En jää sitä miettimään, eikä se kauaa mua häiritse. Nyt häiritsee. Joten en todellakaan syö tänään mitään. Haluan saada sen 5 päivää täyteen ja katon uudestaan taas huomenna. Nyt on taas ihan normaali olo, vesi, kahvi ja energiajuoma auttaa. Aamu oli taas vaikea, koska en taaskaan saanut unta. Voisin olla syömättä kauemmin jos vaan nukkuisin. Kävelin sentään taas sinne ja takaisin eli noin 2 tuntia. Menomatkalla olin huolissani siitä, etten vaan ole myöhässä ja yritin kävellä nopeasti ja tehokkasti. Ja reidet vaan hyllyy ja heiluu ympäriinsä. Joka askeleella tuntuu vaan kaikki se löysä ihra. Jota on kaikkialla. Oksettaa.
Itkettää, mutta ei se taas onnistu. Voisin varmaan soittaa mun terapeutille, mutta oon puhelinvammanen, enkä halua. Eikä se voi auttaa. Tänään tuli esille se kuinka paljon loukkaannuin sen toiminnasta, enkä taas välttämättä halua puhua sen kanssa.
keskiviikko 21. toukokuuta 2014
Heehee, hiihihi
Mä oon edelleen hemmetin hyvällä tuulella. Neljäs päivä ilman ruokaa, en voi uskoa! En voi toki väittää, että ihan ilman kaloreita olis menty, mutta en oikein jaksa laskea kahvin, teen, sokerittoman limsan ja mehun tai purkan kaloreita.
Tänään ostin mehukeittoa, sokeroimatonta tietenkin. Se on vaan niin perkeleen kallista ja siitä toki tulee jonkin verran energiaa. Ostin myös jotain täysmehuenergiajuomaa. En muuten, mutta se oli tarjouksessa. Pullossa on kuitenkin 120 kaloria, joten samana päivänä ei voi vetää mehukeittoa. Oon ajatellut, että on varmaan kalorit ollut joka päivä alle sadan, joten sikäli tuo 120 on paljon, mutta toki mun pitää jossain vaiheessa syödä ja kaloreita ja ruokamäärää pitäisi nostaa vähitellen, joten tuo 120 voi olla ensimmäinen askel. Mikä tuntuu kyllä vitun kauheelta. En halua syödä. Ei mun tarvi, mulla on tämä kolmen vuoden vararavinto tässä mukana.
LÄSKI, IHRAKASA, HYLLYVÄ HULLU
Mulla on edelleen fyysisesti tosi hyvä olo. Nukkuminen vaan on ongelma. Se johtuu varmaan osaksi syömättömyydestä, mutta varmaan vaikuttaa myös se mirtatsapiinin lopettaminen ja duloksetiinin aloittaminen. Aamulla oli kyllä melko karsea olo. Tupakalla meinasi henki loppua, keuhkot vain tuntui painuvan kasaan ja samaan aikaa sydän hakkasi epämiellyttävästi. Mutta se meni hyvin ohi vedellä ja kahvilla. Kävelin terapiaan eli 2 tuntia kävelyä tänään. Eikä ollut mitenkään rankkaa, ihan normaali olo. Huomenna tulee taas sama matka kun menen ton terapiaohjelman terapeuttien työnohjaukseen. Ei mitään hajua, mitä mä siellä teen, mutta mielenkiinnolla odotan.
Ja kerroin muuten mun syömättömyydestä. Piru. Mä olin vaan siitä niin innoissani, halusin hehkuttaa. Ja se uteli koko ajan miksi mä olen hyvällä tuulella. No ei kai se oikein tykännyt, mutta vitsailtiin siitä ja kaikkea. En jaksa olla sille vihainen siitä, että se on valehdellut mulle. Oli kivempaa ja helpompaa vaan naureskella sille, että tuleeko se mua huomenna vastaan pyörätuolin vai sängyn kanssa. Siis siltä varalta, että oon huonossa hapessa. Tuskin olen, nytkin on niin hyvä olo. Kun vaan saisin nukuttua enemmän kuin pari tuntia. Se vaan sanoi, että aineenvaihdunta pysähtyy, eikä keho kuluta, mutta tässä on enemmän kyse mielenkiinnosta siihen, kuinka pitkään mä voin tätä jatkaa. Ja jos mä huomenna juon yhden energiajuoman siitä tulee heti kaloreita ja se oli tosiaan sellaista, missä on myös mehua, joten siitähän tulee ravintoainaita, eikö vaan? Ja tietenkin tosta mehukeitosta.
Tällä on oikeasti ollut vain hyviä vaikutuksa. Mä oon hyvällä tuulella, tunnen onnistumista, säästän rahaa ja kaloreita ja tupakkaakin menee vähän vähemmän. No okei, nukkumattomuus ei ole hyvä.
Muuten tämä on ihan mahtavaa!
Tänään ostin mehukeittoa, sokeroimatonta tietenkin. Se on vaan niin perkeleen kallista ja siitä toki tulee jonkin verran energiaa. Ostin myös jotain täysmehuenergiajuomaa. En muuten, mutta se oli tarjouksessa. Pullossa on kuitenkin 120 kaloria, joten samana päivänä ei voi vetää mehukeittoa. Oon ajatellut, että on varmaan kalorit ollut joka päivä alle sadan, joten sikäli tuo 120 on paljon, mutta toki mun pitää jossain vaiheessa syödä ja kaloreita ja ruokamäärää pitäisi nostaa vähitellen, joten tuo 120 voi olla ensimmäinen askel. Mikä tuntuu kyllä vitun kauheelta. En halua syödä. Ei mun tarvi, mulla on tämä kolmen vuoden vararavinto tässä mukana.
LÄSKI, IHRAKASA, HYLLYVÄ HULLU
Mulla on edelleen fyysisesti tosi hyvä olo. Nukkuminen vaan on ongelma. Se johtuu varmaan osaksi syömättömyydestä, mutta varmaan vaikuttaa myös se mirtatsapiinin lopettaminen ja duloksetiinin aloittaminen. Aamulla oli kyllä melko karsea olo. Tupakalla meinasi henki loppua, keuhkot vain tuntui painuvan kasaan ja samaan aikaa sydän hakkasi epämiellyttävästi. Mutta se meni hyvin ohi vedellä ja kahvilla. Kävelin terapiaan eli 2 tuntia kävelyä tänään. Eikä ollut mitenkään rankkaa, ihan normaali olo. Huomenna tulee taas sama matka kun menen ton terapiaohjelman terapeuttien työnohjaukseen. Ei mitään hajua, mitä mä siellä teen, mutta mielenkiinnolla odotan.
Ja kerroin muuten mun syömättömyydestä. Piru. Mä olin vaan siitä niin innoissani, halusin hehkuttaa. Ja se uteli koko ajan miksi mä olen hyvällä tuulella. No ei kai se oikein tykännyt, mutta vitsailtiin siitä ja kaikkea. En jaksa olla sille vihainen siitä, että se on valehdellut mulle. Oli kivempaa ja helpompaa vaan naureskella sille, että tuleeko se mua huomenna vastaan pyörätuolin vai sängyn kanssa. Siis siltä varalta, että oon huonossa hapessa. Tuskin olen, nytkin on niin hyvä olo. Kun vaan saisin nukuttua enemmän kuin pari tuntia. Se vaan sanoi, että aineenvaihdunta pysähtyy, eikä keho kuluta, mutta tässä on enemmän kyse mielenkiinnosta siihen, kuinka pitkään mä voin tätä jatkaa. Ja jos mä huomenna juon yhden energiajuoman siitä tulee heti kaloreita ja se oli tosiaan sellaista, missä on myös mehua, joten siitähän tulee ravintoainaita, eikö vaan? Ja tietenkin tosta mehukeitosta.
Tällä on oikeasti ollut vain hyviä vaikutuksa. Mä oon hyvällä tuulella, tunnen onnistumista, säästän rahaa ja kaloreita ja tupakkaakin menee vähän vähemmän. No okei, nukkumattomuus ei ole hyvä.
Muuten tämä on ihan mahtavaa!
tiistai 20. toukokuuta 2014
Huh, mikä hullu
Kolmas päivä ilman ruokaa. Mitä hittoa täällä tapahtuu?!
Minä, joka en ole ikinä pystynyt olemaan syömättä päivää kauempaa, minä, järkyttävä, sipsiaddiktoitunut läskipallo?! Erittäin jännä juttu. Voisi toki syödä, huomennakin tulee se 2 tuntia kävelyä, mutta riippuu olosta. Koska olisi aika kiva kattoa kuinka kauan mä pystyn tähän.
Vähän pelottaa edes kirjoittaa tästä. Kun tuntuu, että hyvät asiat menee pilalle jos niistä puhuu. Viimeksi kun mulla on "terveyskausi" ja laihdutus menossa ja kerroin siitä terapeutille, se meni perseelleen heti. Nyt en kerro. Huomenna tapaaminen, enkä kyllä kerro. Sitäpaitsi se ei ansaitse mun rehellisyyttä. Koska se itse valehtelee ja esittää. Nyt mulla vaan ei ole ketään, jolle voisin puhua totta. Mutta eipä tästä rehellisyydestä mitään hyötyä ole ollut. Paremmin meni silloin kun esitin, että kaikki on ok. En mä ennen "terapiaa" ollut oikeasti yrittänyt tappaa itseäni. Ajatellut kyllä, se on ollut mulla vaihtoehto aina jostain esiteinistä asti. Ja sitten kun mut pistetään osastolle, annetaan lääkkeitä ja muuta "apua", sitten mä tosissani yritän kuolla. Ja kun mä todella halusin kuolla. MUN PITI KUOLLA Se pettymys sattuu edelleen.
Tänään oli DKT-terapian ryhmä. Mä olin hyvällä tuulella, tämän syömättömyyden takia. Mä hymyilin, nauroin ja vitsailin. Ja aina siinä on jonkinasteista liiottelua. Aina. Olisi ollut paljon totuudenmukaisempaa olla vaan hiljaa. Mutta mä esitin taas jotain. Vaikka luulin lopettaneeni sen. Mutta ihmiset ei tykkää kun niille on rehellinen. Jos mä oon rehellinen, ihmiset vittuuntuu. Ja ihmisten kanssa on helpompi olla tekemisissä jos ne kuvittelee, että mä olen iloinen ja hauska ja mukava.
Koska ihmisiä ei kiinnosta totuus. Siitä voi tulla paha mieli. Koska ne ei halua kohdata oikeaa pimeyttä, surua, vihaa. Ne ei halua kuunnella, koska se saattaisi järkyttää niiden mielikuvia. Ne ei halua uskoa. Edes ne joiden pitäisi tehdä sitä työkseen. Omat harhat on paljon helpompia käsitellä.
Mä haluaisin pyörtyä. Se on mukavaa. Viimeksi meni suonta viiltäessä, verenhukan takia taju joskus tammi-helmikuussa. Senkin takia haluaisin olla mahdollisimman kauan syömättä. Mutta tajun menettämiseen vaaditaan suht paljon. Ei se ihan noin vain tapahdu. Silloin on vaan niin pirun rento. Mä en ole ikinä rento. Mutta silloin kun nippasee suonen auki, ensinnäkin se onnistumisen euforia ja sitten kun menee taju ja herää.. on vaan niin mukava olla. Vaikka makaa kylppärin kylmällä kovalla lattialla, pelkkä märkä toppi päällä. Se on paras tunne. Eihän se kauaa kestä, mutta silti helvetin ihana. Kaipaan sitä.
Minä, joka en ole ikinä pystynyt olemaan syömättä päivää kauempaa, minä, järkyttävä, sipsiaddiktoitunut läskipallo?! Erittäin jännä juttu. Voisi toki syödä, huomennakin tulee se 2 tuntia kävelyä, mutta riippuu olosta. Koska olisi aika kiva kattoa kuinka kauan mä pystyn tähän.
Vähän pelottaa edes kirjoittaa tästä. Kun tuntuu, että hyvät asiat menee pilalle jos niistä puhuu. Viimeksi kun mulla on "terveyskausi" ja laihdutus menossa ja kerroin siitä terapeutille, se meni perseelleen heti. Nyt en kerro. Huomenna tapaaminen, enkä kyllä kerro. Sitäpaitsi se ei ansaitse mun rehellisyyttä. Koska se itse valehtelee ja esittää. Nyt mulla vaan ei ole ketään, jolle voisin puhua totta. Mutta eipä tästä rehellisyydestä mitään hyötyä ole ollut. Paremmin meni silloin kun esitin, että kaikki on ok. En mä ennen "terapiaa" ollut oikeasti yrittänyt tappaa itseäni. Ajatellut kyllä, se on ollut mulla vaihtoehto aina jostain esiteinistä asti. Ja sitten kun mut pistetään osastolle, annetaan lääkkeitä ja muuta "apua", sitten mä tosissani yritän kuolla. Ja kun mä todella halusin kuolla. MUN PITI KUOLLA Se pettymys sattuu edelleen.
Tänään oli DKT-terapian ryhmä. Mä olin hyvällä tuulella, tämän syömättömyyden takia. Mä hymyilin, nauroin ja vitsailin. Ja aina siinä on jonkinasteista liiottelua. Aina. Olisi ollut paljon totuudenmukaisempaa olla vaan hiljaa. Mutta mä esitin taas jotain. Vaikka luulin lopettaneeni sen. Mutta ihmiset ei tykkää kun niille on rehellinen. Jos mä oon rehellinen, ihmiset vittuuntuu. Ja ihmisten kanssa on helpompi olla tekemisissä jos ne kuvittelee, että mä olen iloinen ja hauska ja mukava.
Koska ihmisiä ei kiinnosta totuus. Siitä voi tulla paha mieli. Koska ne ei halua kohdata oikeaa pimeyttä, surua, vihaa. Ne ei halua kuunnella, koska se saattaisi järkyttää niiden mielikuvia. Ne ei halua uskoa. Edes ne joiden pitäisi tehdä sitä työkseen. Omat harhat on paljon helpompia käsitellä.
Mä haluaisin pyörtyä. Se on mukavaa. Viimeksi meni suonta viiltäessä, verenhukan takia taju joskus tammi-helmikuussa. Senkin takia haluaisin olla mahdollisimman kauan syömättä. Mutta tajun menettämiseen vaaditaan suht paljon. Ei se ihan noin vain tapahdu. Silloin on vaan niin pirun rento. Mä en ole ikinä rento. Mutta silloin kun nippasee suonen auki, ensinnäkin se onnistumisen euforia ja sitten kun menee taju ja herää.. on vaan niin mukava olla. Vaikka makaa kylppärin kylmällä kovalla lattialla, pelkkä märkä toppi päällä. Se on paras tunne. Eihän se kauaa kestä, mutta silti helvetin ihana. Kaipaan sitä.
maanantai 19. toukokuuta 2014
Mustaa
Haluaisin niin kirjoittaa, laittaa ajatukset tänne. Kyyneleet, ahdistuksen, surun.
Psykiatri. Näin sen tänään. Mun on vaikea puhua sille. Tai ehkä mulla ei vaan ole sanottavaa. Vaikka se on niin ihana. Se oikeasti kuuntelee mitä mä sanon. En ole ikinä tavannut ketään tollasta. Ja vähän toivon, etten olisi tavannut. Koska nyt mä en taas näe sitä. Ennen elokuuta. Onkohan mua enää elokuussa..?
Se vaan tuntuu ymmärtävän miltä musta tuntuu. Mutta se ei missään vaiheessa kuvittele tietävänsä.
Se ei vähättele mua. Se ei epäile mun sanomisia.
Se mainitsi mun ensimmäisen blogin, jota se viime kesänä, kun kaikki "hoito" alkoi, vähän luki. Eikä se pitänyt mua lapsellisena. Se ei pitänyt sitä huomionhakemisena. Se sanoi silloin, että se oli aito. Tänään se jo toisen kerran sanoi jotain siitä kuinka ihmisten on vaikea kohdata pimeyttä. Sellaista pilkkopimeää.
Niin kuin minä. Joka ei halua elää. Joka haluaa kuolla. Joka ei edes tiedä minkälaista hyvä olo on.
Nyt musta tuntuu, että mä vaan hukkasin koko tunnin. En oikeastaan sanonut mitään.
Se antoi mulle uusia nappeja kun edellisillä ei ollut vaikutusta. Jätin mainitsematta, että oon jo lopettanut sen mirtatsapiinin. Mutta se olisi lopetettu muutenkin. En todellakaan suostu lihomaan.
En oo tänäänkään syönyt mitään. Hyvin erikoista. Mutta ensin pitää mennä lenkille. Vasta sitten saa syödä. Ja päivässä pitää tulla vähintään 2 tuntia.
Huomenna olisi ihkupihku DKT-ryhmäpaska. Kun kävelen sinne ja takaisin, tulee 2 tuntia, reippaat 10 kilometriä. Joten huomenna saisi syödä. En vaan tiedä uskallanko. Mä en osaa syödä vähän. Tai se on pirun vaikeaa. On helpompaa olla syömättä kun toinen vaihtoehto on vetää maha niin täyteen, että sattuu. (ja sitten pitää oksentaa)
Psykiatri. Näin sen tänään. Mun on vaikea puhua sille. Tai ehkä mulla ei vaan ole sanottavaa. Vaikka se on niin ihana. Se oikeasti kuuntelee mitä mä sanon. En ole ikinä tavannut ketään tollasta. Ja vähän toivon, etten olisi tavannut. Koska nyt mä en taas näe sitä. Ennen elokuuta. Onkohan mua enää elokuussa..?
Se vaan tuntuu ymmärtävän miltä musta tuntuu. Mutta se ei missään vaiheessa kuvittele tietävänsä.
Se ei vähättele mua. Se ei epäile mun sanomisia.
Se mainitsi mun ensimmäisen blogin, jota se viime kesänä, kun kaikki "hoito" alkoi, vähän luki. Eikä se pitänyt mua lapsellisena. Se ei pitänyt sitä huomionhakemisena. Se sanoi silloin, että se oli aito. Tänään se jo toisen kerran sanoi jotain siitä kuinka ihmisten on vaikea kohdata pimeyttä. Sellaista pilkkopimeää.
Niin kuin minä. Joka ei halua elää. Joka haluaa kuolla. Joka ei edes tiedä minkälaista hyvä olo on.
Nyt musta tuntuu, että mä vaan hukkasin koko tunnin. En oikeastaan sanonut mitään.
Se antoi mulle uusia nappeja kun edellisillä ei ollut vaikutusta. Jätin mainitsematta, että oon jo lopettanut sen mirtatsapiinin. Mutta se olisi lopetettu muutenkin. En todellakaan suostu lihomaan.
En oo tänäänkään syönyt mitään. Hyvin erikoista. Mutta ensin pitää mennä lenkille. Vasta sitten saa syödä. Ja päivässä pitää tulla vähintään 2 tuntia.
Huomenna olisi ihkupihku DKT-ryhmäpaska. Kun kävelen sinne ja takaisin, tulee 2 tuntia, reippaat 10 kilometriä. Joten huomenna saisi syödä. En vaan tiedä uskallanko. Mä en osaa syödä vähän. Tai se on pirun vaikeaa. On helpompaa olla syömättä kun toinen vaihtoehto on vetää maha niin täyteen, että sattuu. (ja sitten pitää oksentaa)
Ahdistaa
Edelleen sama olo.
Pitäisi mennä nukkumaan, mutten halua.
Huomenna psykiatri. Se ihana, ainutlaatuinen ihminen.
Joka saa mut uskomaan, toivomaan.
Ja putoamaan vaan korkeammalta.
Haluaisin viiltää, mutten taida enää osata. Sille on jotenkin herkistynyt hirveesti. Pikkunaarmuja ja mä lopetan. Ja sitten vaan vituttaa enemmän.
Haluaisin hakata itteäni. Rikkoa luita.
Mun unelmani on hajottaa omia sormia. Oon vähän hakannut kättä käsipainolla. Ja naamaa.
Ihania mustelmia. Mutta eihän ne riitä.
Mulla ei ole ikinä mennyt luita poikki. Edes murtunut. Haluaisin kokea sen. Miltä se tuntuu.
Mä haluan kokea kaikenlaista kipua. Miltä eri asiat tuntuu.
Aika traagista varmaan normaalille ihmiselle.
Että unelmoi luiden murtumisesta.
Mä en muusta haaveile.
Tai okei. Haaveilen laihuudesta.
Mutta se on kaukainen unelma. Tuskin tulee koskaan tapahtumaan.
Tänään en tosin syönyt mitään. Koska en mennyt lenkille. Koska olen laiska.
Jos ei tee mitään, ei saa syödä.
Sehän on vaan järkevää.
Varsinkin kun eilen meni saatanamoinen määrä leipää. Oikeesti, leipää! Kuinka tyhmä mä voin olla? Leipä ei edes muutenkaan sovi mulle. Ja sitten mä vaan vedän. Syön vaikka mahaan sattuu.
Niin ja olihan siinä pari donitsiakin. Mahtavaa. Vitun Lidl.
No, tuli vähän korjattua sitä vahinkoa. Ja yllättävän helposti meni.
Vaikka oli se loppuleipä tossa pöydällä.
Enkä tarvinnut oikeastaan edes tapella.
Jännä.
Pitäisi mennä nukkumaan, mutten halua.
Huomenna psykiatri. Se ihana, ainutlaatuinen ihminen.
Joka saa mut uskomaan, toivomaan.
Ja putoamaan vaan korkeammalta.
Haluaisin viiltää, mutten taida enää osata. Sille on jotenkin herkistynyt hirveesti. Pikkunaarmuja ja mä lopetan. Ja sitten vaan vituttaa enemmän.
Haluaisin hakata itteäni. Rikkoa luita.
Mun unelmani on hajottaa omia sormia. Oon vähän hakannut kättä käsipainolla. Ja naamaa.
Ihania mustelmia. Mutta eihän ne riitä.
Mulla ei ole ikinä mennyt luita poikki. Edes murtunut. Haluaisin kokea sen. Miltä se tuntuu.
Mä haluan kokea kaikenlaista kipua. Miltä eri asiat tuntuu.
Aika traagista varmaan normaalille ihmiselle.
Että unelmoi luiden murtumisesta.
Mä en muusta haaveile.
Tai okei. Haaveilen laihuudesta.
Mutta se on kaukainen unelma. Tuskin tulee koskaan tapahtumaan.
Tänään en tosin syönyt mitään. Koska en mennyt lenkille. Koska olen laiska.
Jos ei tee mitään, ei saa syödä.
Sehän on vaan järkevää.
Varsinkin kun eilen meni saatanamoinen määrä leipää. Oikeesti, leipää! Kuinka tyhmä mä voin olla? Leipä ei edes muutenkaan sovi mulle. Ja sitten mä vaan vedän. Syön vaikka mahaan sattuu.
Niin ja olihan siinä pari donitsiakin. Mahtavaa. Vitun Lidl.
No, tuli vähän korjattua sitä vahinkoa. Ja yllättävän helposti meni.
Vaikka oli se loppuleipä tossa pöydällä.
Enkä tarvinnut oikeastaan edes tapella.
Jännä.
sunnuntai 18. toukokuuta 2014
?
Oksettaa, ahdistaa, levoton olo.
Ihan yhtäkkiä, ilman syytä?
Juttelin kaverin kanssa. Oon huolissani siitä.
Onko tää vaan sitä?
Ihan yhtäkkiä, ilman syytä?
Juttelin kaverin kanssa. Oon huolissani siitä.
Onko tää vaan sitä?
...
Mä haluaisin kirjoittaa. Kaikesta mahdollisesta. Se on vaan jotenkin kovin vaikeaa nykyään. En saa mitään järkevää tekstiä aikaiseksi. Aikaisemmassa blogissa se onnistui paremmin. Vaikka mä vaan kirjoitin kaikkea mitä tuli mieleen. Mutta pilallehan se meni kun oma perhe on niin perseestä. Ja ne on niin saatanan lapsellisia. Selän takana touhuaminen on kaikkein loukkaavinta.
Tämä blogi ei tunnu omalta. Ja nyt pelottaa oikeastaan kirjoittaa mitään mistä mut voisi tunnistaa. Se on todella inhottavaa.
Tämä blogi ei tunnu omalta. Ja nyt pelottaa oikeastaan kirjoittaa mitään mistä mut voisi tunnistaa. Se on todella inhottavaa.
tiistai 6. toukokuuta 2014
Itkua
Itkettää. Koko ajan. Seurassa en pysty lopettamaan, yksin se ei toimi.
Mun terapeutti on paska. Se valehtelee ja manipuloi ja kuvittelee, että se voi luoda luottamussuhteen meidän välille.
Miksi? Miksi sen pitää esittää typerämpää kuin se on? Miksi se valehtelee mulle? Miksi sen pitää vaan todistaa mulle, että ihmiset on perseestä, kehenkään ei voi luottaa ja kenellekään ei kannata ikinä kertoa mitään?
Mun terapeutti on paska. Se valehtelee ja manipuloi ja kuvittelee, että se voi luoda luottamussuhteen meidän välille.
Miksi? Miksi sen pitää esittää typerämpää kuin se on? Miksi se valehtelee mulle? Miksi sen pitää vaan todistaa mulle, että ihmiset on perseestä, kehenkään ei voi luottaa ja kenellekään ei kannata ikinä kertoa mitään?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)