Huh, mikä hullu

Kolmas päivä ilman ruokaa. Mitä hittoa täällä tapahtuu?!
Minä, joka en ole ikinä pystynyt olemaan syömättä päivää kauempaa, minä, järkyttävä, sipsiaddiktoitunut läskipallo?! Erittäin jännä juttu. Voisi toki syödä, huomennakin tulee se 2 tuntia kävelyä, mutta riippuu olosta. Koska olisi aika kiva kattoa kuinka kauan mä pystyn tähän.

Vähän pelottaa edes kirjoittaa tästä. Kun tuntuu, että hyvät asiat menee pilalle jos niistä puhuu. Viimeksi kun mulla on "terveyskausi" ja laihdutus menossa ja kerroin siitä terapeutille, se meni perseelleen heti. Nyt en kerro. Huomenna tapaaminen, enkä kyllä kerro. Sitäpaitsi se ei ansaitse mun rehellisyyttä. Koska se itse valehtelee ja esittää. Nyt mulla vaan ei ole ketään, jolle voisin puhua totta. Mutta eipä tästä rehellisyydestä mitään hyötyä ole ollut. Paremmin meni silloin kun esitin, että kaikki on ok. En mä ennen "terapiaa" ollut oikeasti yrittänyt tappaa itseäni. Ajatellut kyllä, se on ollut mulla vaihtoehto aina jostain esiteinistä asti. Ja sitten kun mut pistetään osastolle, annetaan lääkkeitä ja muuta "apua", sitten mä tosissani yritän kuolla. Ja kun mä todella halusin kuolla. MUN PITI KUOLLA Se pettymys sattuu edelleen.

Tänään oli DKT-terapian ryhmä. Mä olin hyvällä tuulella, tämän syömättömyyden takia. Mä hymyilin, nauroin ja vitsailin. Ja aina siinä on jonkinasteista liiottelua. Aina. Olisi ollut paljon totuudenmukaisempaa olla vaan hiljaa. Mutta mä esitin taas jotain. Vaikka luulin lopettaneeni sen. Mutta ihmiset ei tykkää kun niille on rehellinen. Jos mä oon rehellinen, ihmiset vittuuntuu. Ja ihmisten kanssa on helpompi olla tekemisissä jos ne kuvittelee, että mä olen iloinen ja hauska ja mukava.

Koska ihmisiä ei kiinnosta totuus. Siitä voi tulla paha mieli. Koska ne ei halua kohdata oikeaa pimeyttä, surua, vihaa. Ne ei halua kuunnella, koska se saattaisi järkyttää niiden mielikuvia. Ne ei halua uskoa. Edes ne joiden pitäisi tehdä sitä työkseen. Omat harhat on paljon helpompia käsitellä.

Mä haluaisin pyörtyä. Se on mukavaa. Viimeksi meni suonta viiltäessä, verenhukan takia taju joskus tammi-helmikuussa. Senkin takia haluaisin olla mahdollisimman kauan syömättä. Mutta tajun menettämiseen vaaditaan suht paljon. Ei se ihan noin vain tapahdu. Silloin on vaan niin pirun rento. Mä en ole ikinä rento. Mutta silloin kun nippasee suonen auki, ensinnäkin se onnistumisen euforia ja sitten kun menee taju ja herää.. on vaan niin mukava olla. Vaikka makaa kylppärin kylmällä kovalla lattialla, pelkkä märkä toppi päällä. Se on paras tunne. Eihän se kauaa kestä, mutta silti helvetin ihana. Kaipaan sitä.