Eipä ole hetkeen mennyt näin paskasti

Taas kännissä. Tekee niin helvetisti mieli viiltää. Tehdä jotain saatanan typerää ja mielellään vaarallista. Ostin uusia teriä, niin paljon haluan. Viimeksi oon viiltänyt joulukuussa, jolloin terapeutti joutui viemään mut päivystykseen. Ja tiedän, etten saisi minkäänlaista tyydytystä muista kuin tikattavista haavoista. Ja seuraavana päivänä kyllä vituttaa kun niiden parantumista pitää odottaa. Ja meenkö muka itse päivystykseen? Enpä usko, pitäis soittaa jollekin. En haluaisi sitäkään, että ne joudutaan avaamaan uudelleen ja se kaikki häslinki, että kuka edes suostuu siihen. Viimeksi tehtiin selväksi se, että sain olla kiitollinen kun joku sen teki. Ja tiedän, että oli mulle paljon helpompi se, että ne avattiin ja tikattiin kuin se, että ne olis vaan sidottu ja annettu parantua sellaisina. Oonkin kiitollinen, enkä haluaisi vaivata uudestaan samanlaisella jutulla.

Viimeksi join koiravahtina siskon luona lauantaina, jolloin jännästi myös kirjoitin tänne. Jotenkin blogger on jäänyt kun tuntuu, että on koko ajan kiire. Kiire, ihmisellä jolla ei ole mitään tekemistä. Kuin syödä, liikkua ja lihoa. Toki se J on vienyt aika paljon aikaa. Koskahan kehtaan sen nähdä kun vaan turpoan koko ajan. Auttaa paljon tää kaljan kittaaminen ja leipominen. Mä oon niin väsynyt koko ajan. Vitun hormonit taas, mun unet menee vituilleen niiden takia. Ja väsymyshän tietenkin vaikeuttaa aivan kaikkea.

Mä oon vitun epätoivoinen. Syöminen menee vituilleen koko ajan. Syön siis liikaa, varsinkin hiilaria. Kun kaikki sanoo, että voin syödä, mutta en mä osaa syödä sopivaa määrää. Ja nyt tosissani yritän lopettaa oksentamisen. Laihduttaminen on kuitenkin helpompaa kuin uusien hampaiden hankkiminen. Plus tietenkin kaikki muut paskuudet, jotka oksentamisen mukana tulee. Aina kun jotain syön, haluan lisää. Vaikkei ole enää nälkä koko ajan, koska oon syönyt isompia annoksia. Tätähän mä pelkäsin, että kun annan itselleni luvan syödä, en lopeta. Pelottaa niin helvetisti. Se että en missään vaiheessa onnistu syömisessä ja lihon vaan, kunnes joudun aloittamaan alusta koko laihdutusurakan. Mielummin kyllä kuolen, se on selvä. Mutta enpä ole aikaisemminkaan kuolemisessa onnistunut, joten pelottaa. Mä en pysty elämään läskinä. En vaan voi. En halua.

Nytkin oon heittänyt hukkaan kuukausien työn. Vaikka tiedä, että pitäisi ajatella niin, että syömisen opettelu vaatii aikaa, Mähän joudun etsimään täysin uuden tavan ajatella koko jutun, koska en oo ikinä syönyt "normaalisti". Tottakai se on vaikeaa, hidasta ja työlästä. Kuinka paljon vaan ehdin tehdä itselleni vahinkoa? Tiedän senkin, ettei kaikki tää energia, jonka oon itseeni ahtanut, ole mennyt läskiksi, oon kuitenkin liikkunutkin ja kunto paranee koko ajan.

Silti... Haluan kuolla, ei tarvisi ajatella, tuntea, kärsiä. Aina välillä, nykyään useammin vituttaa kun en onnistunut silloin joskus kun tosissani yritin. Perjantaina oli jännä hetki kun tuntui, että pelkäsin, että teen itselleni jotain. Ikinä ei oo sellaista ollut, lähinnä oon vaan toivonut, että sekoaisin ja tappaisin itseni. Silloin tosin olin koiravahtina, että ehkä se vastuu teki sen. Koska nyt ei pelota, nyt vaan todella haluaisin viiltää itseni hengiltä.

Tästä ei tule yhtään mitään

Auttakaa. Tappakaa mut.

Nyt on sitten tullut oikein kunnolla kerättyä sitä läskiä. Ihan tosissaan. Voidaan puhua jo reilusta neljästä kilosta. Koska oon vaan syöny. On tullut oksenneltua myös, mutta lähinnä syötyä. Hillaria, leipää varsikin. Koska oon idiootti ja antanut itselleni anteeksi sen, että oon syöny. Ajatellut, ettei se yksi päivä haittaa, Mutta kun nyt siitä on tullut melkeinpä jokapäiväistä. Maha huutaa hoosiannaa harva se päivä, mikä johtaa tietenkin siihen, että taas on maha kipee ja täynnä ilmaa koko ajan. Mun ei olis ikinä pitänyt ryhtyä "parantumaan". Miten mä saatoinkaan kuvitella, että voisin olla normaali? Että mun ei tarvitse laskea kaloreita (melkein 2 viikkoa ilman laskemista!), saada miinuskaloreita, tuntea nälkää 24/7. Miten, miten mä voin olla näin helevetin idiootti??!! En mä osaa syödä normaalisti, mä en voi olla rento syömisen suhteen. Mä en hallitse hiilaria. Nyt pitäis taas kerran vetää ne ihan minimiin ja kärsiä monen päivän vieroitusoireet. VITTU Se vitun mieskin vaan kehuu kun oon muka niin söpö ja näytän hyvältä. Aloin jo melkein uskoa. Tuntui jopa kivalta kun sh-polilla sanottiin, ettei sais enää paino mennä alemmas. Tuntui siltä, että mä saan syödä. Hetken tuntui siltä, että hyvä tästä tulee. Mutta ei tule. Ei todellakaan.

Piti mennä Kelaan tänään jonottamaan kun olen niin typerä, etten oo sitäkään saanut hoidettua ja nyt on tosissaan rahat loppu. Mahaan vaan sattuu niin perkeleesti ja tuntuu vitun krapulaiselta. Eilenkin piti sit vetää vituiksi kaikki, olin jo kertaalleen syönyt ja oksentanut. Melkein nukahdin jo yhdeksän aikaan, mutta J tuli käymään, olin niin väsynyt, että jäin kotiin, en saanutkaan unta, söin. Ja jatkoin syömistä. Ja jatkoin lisää. Varmaan vähintäänkin kolmen päivän verran energiaa. Ja ei, en oksentanut. Koska en vaan jaksanut ja se on niin raskasta. Vajosin vaan lattialle itkemään kun mä en saatana enää jaksa tätä. Liikuntasuunnitelmat oli eilen vielä kovat, nyt tuntuu enemmänkin siltä, että haluaisin kaikkein eniten vaan lopettaa syömisen. Jääkaappi vaan on aivan täynnä kasviksia, jotka menee huonoksi. Salaattikin on ollut siellä vaikka kuinka kauan kun on tullut vedettyä kaikkea muuta naamaan. Melkein tosissani taas harkitsin itseni puukottamista. Ihan kunnolla tohon keskivartaloon. Sen luulis aiheuttavan sen verran vahinkoa, että joutuisin sairaalaan ja voisin olla syömättä. Tai ainakin syödä vähemmän. Kyllä, tiedän, vitun hullua. Hyvin mahdollisesti aiheuttaisin jotain pysyvää vahinkoa mahaan  ja suolistoon, vatsanpeitteisiin ja lihaksiin. Vaan sen takia, että mun ei tarvitsisi miettiä syömistä näin paljon. Etten jatkaisi tätä lihomista.

Keho tosin antoi merkkejä paremmasta voinnista tossa viime viikolla. Nimittäin kuukautisten muodosssa. Viimeksi joutunut niistä kärsimään tammikuussa joten tuli pikkusena yllärinä. Ja vitutti. Se on niin inhottavaa. Ja aiheutti järjetöntä ruoanhimoa ja unettomuutta. Että vitun kiva kun voin paremmin. Mitä paremmin mä voin fyysisesti, sen huonommin menee henkisesti. Mun on niin paljon helpompi olla itseni kanssa kun on nälkä, heikottaa, sydän hakkaa ja väsyttää. Keho ei reagoi enää niin voimakkaasti syömiseen, ei oo ollut niin usein nälkä, päässä ei heitä aina kun nousee ylös. Mutta nyt mä haluan vaan kuolla. Haluan hakata itteni. Hypätä mereen. Ihan mitä vaan.

Mä en vaan pääse yli siitä kuinka typerä mä olen. Miksen mä ole jo oppinut, etten mä voi syödä? Jos vetäisin vaan nesteitä tänään, mahakin sais lepoa. Pakko vaan mennä joogaan. Ja edelleen sinne Kelaan. Vaatteitakin pitäis pestä jos aikoo ihmisten ilmoille mennä. Juokseminen olis kans hyvä. Tai pyöräily. Normisti listaisin tähän ruoanlaiton, mutta hyi saatana kuinka ällöttää koko ajatus. Tää kämppäkin on helvetin saastainen taas.

Herranjumala kuinka huono olo... Maha pömpöttää ja tuntuu täydeltä. Oksettaa, mutta ei siitä tule mitään. Tungin jo sormet kurkkuun, mutta ei tunnu missään. Vittu.

Vitun vaikee elämä

Paha mieli. Ahdistaa. Haluun kuolla. Se soi taas päässä.

J on vitun ihana. Oon ollu sille hiton rehellinen ja suhtautuu kaikkeen ihan saakelin hyvin. En tajua. En oikeesti tajua sitä. Miten onkin kohdalle osunut tollanen ihminen?! Se on niin huomaavainen ja rehellinen. Mä pystyn olemaan melko lailla oma itteni. En toki ihan täysin, mut paljon enemmän kuin olisin ikinä voinu kuvitella. Eli sen suhteen pitäis mennä ihan saatanan hyvin. Perjantaina juotiin vähän viiniä ja mä pystyin olemaan muka ihan ok kaloreiden suhteen. Syötiinkin siinä ruissipsejä ja yöllä vielä jumalauta ranskalaisia ja leipää. Muutenkin 2 edellistä päivää meni törkeillä kaloreilla. En vaan ymmärrä miten se syöminen ei meinaa auttaa nälkään. Kun vaikka kuinka vedän ruokaa naamaan, silti tekee mieli lisää ja on ihan oikea nälkä.

Torstaina olin sh-polilla ja se oli mulle lupa syödä. Vaikka se ahdistaa ja hävettää ja itkettää pelkkä ajatus mennä sinne syömään ensi perjantaina. Hyi perse. Silloin otetaan myös paino ja taas se tarkoittaa mulle sitä, että on pakko laihduttaa sitä varten. Eli kolme päivää meni isommilla kaloreilla ja oikein uhoavalla motivaatiolla, että minähän pääsen tästä syömishäiriöstä eroon. Juu, vitun loistavasti menikin sit eilinen. Olin taas yötä Jn luona. Nukuttiin aika pitkään ja syötiin aamupalaksi jäätelöä. Mikä oli tietenkin virhe, jäätelösessiot on himottanut muutenkin jo monta päivää ja sen pienen määrän jälkeen vasta heräsikin niin hirvee himo siihen, että oksat pois. Silti söin sen luona vielä leipää ja vitusti juustoa. Heti kun pääsin viiden aikaan kotiin kun se meni kaverille saunomaan, lähdin kauppaan ja kotiin sessioimaan. Ja voi kuinka se syöminen tuntui hyvältä. En käsitä miten mulla voi olla koko ajan jotenkin aliravittu olo, ruoka tuntuu niin ihanalta ja rauhallisesta syömisestä ei tule mitään. Perjantaina vetelin kukkakaalta niin hirveessä paniikissa, että puraisin haarukkaa ja hampaasta lähti jumalauta pala. Että vitun kiva juttu. Silti vedin 2 kierrosta oksentelua eilen. Vähän pelästyin kuinka ihanaa se oli. Ja kuinka helposti se tuli. On ihan varma, että kestää kauan ja vaikeaa tulee olemaan, mut jumalauta kun tuli sellainen aivan nostalginen fiilis. Oksentaminen tuntui samalta kuin joskus kauan sitten kun se oli uutta ja jännää ja pelkästään kiva asia. Vähän pelottavaa. Luulin jo, että suurin viehätys siitä olis kadonnut ihan senkin takia, että se on ollut niin vaikeaa viime kertoina.

Kohta lähden taas vanhempien luo kattelemaan kun koirat riehuu ja syömään ruokaa, jonka kaloreita ei voi laskea. En laskenut aamupalaakaan ja oon varma, että siinä oli aivan liikaa kaloreita ja inhoan itteäni. Enkä todellakaan voi ajatella oksentamista tänään, sovittiin jo Jn kanssa pyörälenkistä kun tuun kotiin. Tuntuu jo tarpeeksi pahalta kun suoraan valehtelin sille eilisestä. Oksentamisesta en voi sille kertoa. Se on liian ällöttävää ja häpeällistä touhua. Nyt vaan taas vähän verenpurkaumia silmien ympärillä. Pelottaa, että äiti tai joku kysyy niistä. Eilen pahimmassa oksennusväsymyksessä tuntui taas, että haluan vaan sanoa suoraan kaikille kuinka vitun oksettava paskaläjä oon. Sitten taas hetken päästä kun ehdin vähän toipua, tuntuu erittäin typerältä idealta kertoa ihmisille tästä puuhasta.

Oksettaa. Ihan pelkkä ahdistus, mutta myös se liian iso aamupala. Tää on liian vaikeeta. En haluais ajatella mitään. Liikunta pyörii kans päässä, mut nukkumisesta taas huomaa, et nyt pitää ottaa rauhallisemmin. Eli pakko pitää syöminen hanskassa.

Äääääää. Vittu.

Vittumaiseksi olen elämäni tehnyt

Jaapajuu. Oksentamiseksi meni. Ja nyt oon kännissä. Vitun perhe, vitun äiti, vitun siskon synttärit. Vitun eilinen kun oltiin toisen siskon ja äitin kanssa yksissä yo-juhlissa, ahdisti niin helvatun perkeleesti, siellä oli paljon enemmän ihmisiä kuin odotin ja mä oon vaan niin ruma ja leveä ja iso. Oikeesti siis, mulla on suht laaja rintakehä eli oon leveä vaikka olisin kuinka laiha. Tuntui, että vien ihan hitosti tilaa kun oli muutenkin ahdasta. En sentään syöny mitään, vaikka sitä siinä ihmeteltiinkin. En olis varmaan ahdistukseltani vaan saanut suunnilleen nieltyä mitään. Olin jo niin sellasessa mielentilassa, että oksentamiseen nyt kunnon tauko. Listasin oikein juttuja, miksi ei voi oksentaa.

Ja tänään meni ihan plörinäksi kun mentiin käymään vanhempien luona syömässä siskon synttäreiden kunniaksi. Varmaan vaikutti se, että eilinen oli niin ahdistava kun meni se mun "normaalirooli" noin vaan päälle, kai suojellakseni itseäni siltä ahdistukselta. Plus se, että se siskon miekkonen oli siellä niin en en viittiny ruveta ahdistelemaan sitä ruokaa, etten vaan aiheuta kenellekään epämukavaa oloa. Ja äiti oli tehny ihan vääränlaista ruokaa, tofuNUUDELIkeittoa ja PERUNAlaatikkoa. Mähän en muita hiilaripommeja sulata kuin aamupuuron (joka jäi heräämisvaikeuksien takia tänään välistä), joten heti kun kauhoin keittoa lautaselle, peli oli menetetty, joten vedin sit oikein kunnolla. Oksentaminen oli aika vaikeeta, alkaa taas refleksi mennä. Eli nyt se on poissa pelistä, oksentaa ei voi, joten syömisen kanssa täytyy pysyä tarkkana. Tulin muuten kauheeseen sokerihumalaan ihanasta jälkiruoasta ja hetken oli hemmetin hauskaa, joten ei ihan hukkaan mennnyt se syöminen. Ehti kyllä varmasti imeytyä sikana sokereita ja en mahaa tyhjäksi kyllä saanut. Vanhemmat kyllä tuntui kyyläävän mun lautastakin, et ihan hyvä, että nyt söin niin ehkä ne ei valita mun "pienestä" koosta niin paljon.

Olin ajatellut kyllä sitä kaljottelua jo tälle päivälle, mut siinä vaiheessa kun oksensin niin ajattelin, että ei kuitenkaan tänään. Kunnes sisko soitti kun ne löysi koiran korvasta punkin ja ihan paniikkissa pyysi mut sinne ottamaan sen pois :D Ne oli kuulemma molemmat ihan hermona ja tottakai menin. Sain vähän liikuntaa sentään. Ja sen jälkeen jotenkin vaan oli "pakko" saada kännit. Kun sisko soitti ja nauroi, että ne on niin säälittäviä, ettei halua itte sitä tehdä, mäkin "nauroin" niin kuin mikäkin. Heti kun laitoin puhelimen alas, hymy valahti vaan kasvoilta ja kauheella kiireellä peittämään verenpurkaumat silmien ympäriltä. Turpos muuten ihan kivasti sylkirauhasetkin, en oo aikasemmin huomannu, että olis noin pahat ollu. En kyllä huomannu, että ne olis mitenkään erityisesti mun naamaa kattonu, joten ei kai se niin paha ollu. Poistin punkin ilman ongelmaa ja ne raukat vaan kuvitteli tuntevansa punkkeja joka puolella. Ja koira tais vähän järkyttyä kun vaan tulin sinne ja sitten kidutan. Ja kaikki häärää ympärillä koskettelemassa, ettei vaan löydy lisää. Ja kyllä, meidän perhe on aika hullu koiriensa suhteen, mä taidan olla ainoa, joka pysyy selväjärkisenä kun jotain tapahtuu. Muut sekoaa, joten mut kutsutaan apuun :D

Joo-o. Kännäilen sit, katotaan nyt kuinka paljon. En tosiaan oo muuta syöny kuin ne oksennetut ruoat, joten kaloreiden suhteen ei hätää. Vituttaa vaan kyllä kun ei mun pitänyt hetkeen oksentaa kun on ne siskon polttaritkin tässä parin viikon päästä ja tää naama on taas melko kauhee. Äiti tekee vaan niin hyvää ruokaa. Ja en mä vaan voi mitään pastaa tai perunaa tai sokeria pitää sisälläni. Vaikka ruoan jälkeen kävi mielessä, että tää vois olla jonkinlainen "buustipäivä" aineenvaihdunnalle, mut vedin kyllä niin saatanan paljon kaikkea, että ei se olis millään onnistunu.

Eikö olis vaan helpompaa kuolla? Tää on niin saatanan vaikeeta... Vähän tekis mieli viiltää, mut tuskin siitä mitään edes tulis. Sitä oon viimeksi joulukuussa tehnyt. Ja tiedän, et se vaan vituttaa kun pitää odottaa niiden paranemista. Odotin jo, että huomenna saattais olla kunnon pudotus painossa pitkään aikaan, kun tuli viime viikolla oksenneltua niin paljon, mut ei vissiin.

Saatana.
Vituttaa.

HEE!

HAA!
Hain lisää kaljaa, hävetti ja oli ihan varmsti tuomitseva myyjä, Onhan nyt kuitenkin pikkulauantai. Ja just ne Pirkka Lagerin neljän pakkauksen oli kummasti kadonneet viime ostoskerran jälkeen. Joten en oo ainoa, joka on kännissä tällä hetkellä. Kiva vaan kun piti vältellä naapuriakin kun se oli lähikaupassa samaan aikaan. Se vaikuttaa kovin tavalliselta. En usko, että se pitäis keskiviikkokännejä hyvänä.

Heh, kesti ihan naurettavan kauan saada huppari päälle äsken, kun en vaan tajunnut, miten päin se on ja mihin ne kädet menee.

Joo, oon melko sekaisin. Kolme puolen litran kaljaa ja lyricaa, joka hädin tuskin alkaa vaikuttaa. Ja haluan vaan lisää, Haluan olla niin vitun sekasin, etten tajua mitään. Vaikka samaan aikaan tiedän, että se hävettää seuraavana päivänä. Paljon.

Ehkä mä vaam haluan kuolla. Mutta tiedän, etten osaa viiltää tarpeeksi sitä varten. Sitä paitsi alkaa nukuttaa pirusti.

Kirjoittaminen alkaa olla haastavaa.

Tää vitun hullu vois kuolla

Mietin tässä, että pitäiskö hakeaa lisää kaljaa... eli joo, oon kännissä jo nyt, vedin parit lyricat kans.

Haloo Helsinki!: Huuda! Tykkään, vaikka en ite pysty todellakaan huutamaan ilosta.

Suunnitelma oli juoda peruskännit ja syödä niin, ettei huomenna olis ihan hirvee olo. Sit luin ihmisten suunnitelmia siskon polttareita varten. Saunomista, ruokaa, baareilua, juhlimista. Mä en voi tehdä mitään niistä. Voi jessus kuinka se rupes ahdistamaan. Soitin terapeutille ihan sen takia, että sain vähän itkeä sitä ahdistusta pois. Hävettää sekin. Mun perimmäinen ongelma siis on kai se, että en pysty hyväksymään itseäni tai varsinkaan tykkäämään itsestäni. Munhan pitäis olla itseni paras kaveri, mut enhän mä herranenaika pysty kun oon niin paska ja heikko idiootti.

Niin. Ei pitäis ajatella näin. Ja taas, jos joku muu sanois tai kirjottais jotain tällaista, en ymmärtäisi miksi ne ajattelee niin. Ei kukaan ansaitse pelkkää paskaa. Tai no, ehkä jotkut sadistiset sarjamurhaajat. Mut niitä on aika vähän. Mut kun on kyse musta, en vaan pysty. En suostu hyväksymään, että mun itseinho olis "vaan ajatuksia". Mun läskiys ja roikkuva nahka on kyllä niin saakelin todellista paskaa, ettei kukaan voi ruveta sitä kieltämään. Plus toki kaikki viiltelyarvet.

Arvet. Joita haluaisin kovsti nyt tehdä lisää. Ei ole pitkään aikaan ollut näin kova viiltämishimo. Ja haluisin tietenkin vaan edellistä "paremmat" viillot. Suonia. Auki. Koska mä en välitä.


Kuollut ei voi katua. Kuollut ei enää kärsi.

Tää kaikki olis ohi. Toki muutama ihminen järkyttyis, mut tää on mulle pelkkää helvettiä.

No, kyllä mä nyt tiedän, ettei se hemki kovin helposti viiltämällä lähde. Joten jos vaan vähän. Jos vaan pyörtyisin. Se olis perkeleen kivaa.

Hyvin alkaa tämäkin päivä

Nyt on sitten liian "hyvä" olo. Ei siis silmissä pimene. Oksettaa, mut sydän ei meinaa tulla rinnasta ulos. Väsyttää, mut ei heikota niin, että pitäis istua lattialla, jotta saa henkeä. Joten oon syöny "liikaa". Ehti tietenkin imeytyä vaikka kuinka paljon sokeria niistä jäätelöistä ja kekseistä, jotka vetäsin siinä eilen illalla vanhempien luona, oksentamaan kun pääsin vasta reilun tunnin päästä kotona. Nyt ei oo mitään ruokaa valmiina syötäväksi. Ja jotta sitä saisi tehtyä, pitäisi ensin tiskata. Pitäisi myös imuroida, pestä pyykkiä, kaikenlaista. tekemistä löytyy, mutta mikään ei todellakaan huvita. Ainoa tekeminen, joka päässä pyörii olis lenkille lähtö. Mutta voi saatana kun ei siitä mitään hyötyä ole. Ei todellakaan.

Vaikka oon aika hyvin koko ajan tiedostanut, että tää mun touhuni on vaan menny sairaampaan suuntaan, en oo sit kuitenkaan tainnut oikeesti tajuta kuinka pahaan jamaan oon itteni jo saanut. Kun tosiaan kuvittelin, että pystyn ottamaan lomaa kaloreista kun olin menossa sinne vanhempien luo. Että kyllä mä voin lopettaa tän pelleilyn heti kun haluan ja syödä normaalisti. Mut en mä taida pystyä. Osata. Haluta.

Mä taidan olla tosi sairas. Hullu. Tyhmä. Järjetön ääliö. VITUN IDIOOTTI
PASKA IHMINEN
LÄSKI
RUMA
TURHA

Kaiken kaikkiaan vaan.... jotain jonka vois poistaa tätä maailman kovalevyä kuormittamasta.
Right click ->Delete

Ja muistetaan heti tyhjentää roskakori.

Helpotuksesta epätoivoon

Haluan kuolla. Tää olo on aivan hirvee. Ensin se ylikunto-idea tuntui helpottavalta, koska se tosiaan selittäis aivan hirveesti näitä mun fyysisiä oireita. Mutta kun... Sitä ei voi hoitaa millään muulla kuin levolla. Ja musta tuntuu koko ajan, että pitäis tehdä, liikkua, kuluttaa kaloreita. Justiin kun olin tosissani yrittäny työstää herkkupäiväideaa päässäni. Enhän mä nyt voi varsinkaan syödä mitään ylimääräistä. Mä en voi lihoa. Mun peruskulutus on jotain 1400 ja eilenkin meni 1900 lihottavaa kaloria kurkusta alas. Paino noussu ihan hitosti, toki odotinkin sitä sen aika ison pudotuksen jälkeen ja tiedän ettei se puhdasta läskiä voi olla. Mutta kun mä en voi lihoa. Mulla on koko ajan nälkä tälläkin mättämisellä. Miten mä muka saan karsittua ruokaa pois?

Soitin taas mun terapeutille eilen. Se jaksaa joka kerta kehua mua siitä, että soitan. Niin, katotaan kuinka kauan menee ennen kuin se kyllästyy. Se oli tosi samaa mieltä tosta ylikunnosta. Liian samaa mieltä. Se lisää mun epätoivoa. Ja luotan sen mielipiteeseen kun se on kuitenkin sairaanhoitaja ja on itte käyny salilla tosi kauan. Eilen oli aika lähellä, etten lähteny jumppaamaan. Siis mun pää hajoaa jo yhden lepopäivän kanssa. Melkein haluisin tahallani vaan mennä ja aiheuttaa ittelleni sydärin. Tai mennä "salaa" lenkille, en vaan kerro kenellekään niin eihän sitä lasketa, vai mitä? Pää on täynnä kuvia vatsalihasliikkeistä, juoksemisesta, pyöräilystä. Ja kun mä haluaisin. Nyt kun mä vihdoinkin jotain teen ja haluan tehdä. Maanantaina se terkkari, sinne asti voin elätellä toivoa siitä, että mulla on jotain muuta. Jonka sais vaikka lääkkeillä hoidettua.

Aamuteeveekin täynnä vappua. Simaa, tippaleipiä, kaikkea mitä haluaisin, mut en saa. Ja mulla on omenoita. Paljon. Niitäkään en saisi syödä.

Olis edes rauhottavia. Miten helvetissä mä kestän tän? Ja kuinka perkeleen kauan tätä mitää kestää?

Rintaa puristaa.

Sairas linja jatkuu

Ehheh. Luin eilen vähän kaliumista. Sen puute aiheuttaa lihasten voimattomuutta. Voihan perkele. Voimaton on juurikin se sana, jota mä oon käyttäny kuvaamaan mun oloani jonkin aikaa. Varsinkin kun oon yrittäny salilla jotain tehdä, voimattomuus iskee hyvin nopeasti. Mä oon laittanut sen flunssan piikkiin.  En missään vaiheessa ajatellut, että oksentaisin niin paljon, että se tollai vaikuttaa. Oksennanko mä muka jotenkin paljon? Oonhan mä nyt oksennellut kyllä enemmän. Mut silti tuntuu ihan hullulta.

Siitä vaan tuli sellanen ajatus, että haluun oksentaa vaan lisää. Niin paljon, että kuolen. Se nyt ei tietenkään tule tapahtumaan, mut kuinka sairas mä oikeesti oon kun ajattelen niin. Että haluun kokeilla kuinka paskaan kuntoon voi ittensä saada tolla keinolla. Hienoa. Vielä hetki sitten halusin vaan parantaa kuntoa, kasvattaa lihasta. Nyt en edes halua mennä salille, haluun vaan kituuttaa mahdollisimman pienillä kaloreilla, oksentaa. Ja kuolla. Painokin on menny alaspäin ja ihan varmasti lihaksesta. Kyllä se tuntuu huonolta, mut samalla en välitä, kunhan se menee alas.

Eilinenkin meni oksennushimoa vastaan taistellessa. Mut onnistuin. Just ja just. Ihan illalla kävi vielä hiton lähellä kun himosin jotain suolasta ja päätin syödä loppuun ihanan sipulisoijan eli sipulia ja soijarouhetta paistettuna ja hyvin maustettuna. Se on ihan naurettavan hyvää. Ja sit olinkin ihan vähän liian täynnä. Se inhotti, mut kalorit oli ok ja se tyydytti mun ruoan himon tosi hyvin. Ja se oli niin pirun hyvää. Ja kun olin hetken vakuutellut ittelleni, että sen syöminen oli ok, tajusin kuinka paljon mä tarvitsen sitä vakuuttelua. Kuinka paljon ahdistuin siitä, että söin. Siitä, että maha oli täynnä. Vaikka kalorit jäi alle 1500, mikä on edelleenkin aika vähän verrattuna siihen mihin oon nyt viime aikoina tottunut. Silti vaan se pienempi luku olis kivampi. Onnistuneempi. Parempi.

Tänään pitää mennä vanhempien luo. Pitää syödä. Pitää oksentaa. Yksikään ei tietenkään oikeasti ole pakko, mutta en mä pysty muuhunkaan. Kiva kyllä nähdä miten se meidän vanhin mursu suhtautuu uusimpaan kersaan. Aika karua vaan on ollu huomata, etten mä osaa oikeasti iloita siitä koiranpennusta. Mä esitän senkin. Ei se oikeesti tunnu niin paljon kuin mä annan ymmärtää.

En tajua minkälaisessa asennossa oon nukkunu. Toisen lapaluun kohdilla tuntuu tosi pistävää kipua. Ei voi hengittää syvään. Mää.

VITUN LÄSKI PASKA

Lihakset vähän kipeet ja jumissa. En oo venytelly yhtään sen lauantain pumppiräpellyksen jälkeen. Mun piti kyllä, mut ei sen oksentamisen jälkeen huvittanut ja aikasemmin päivällä ajattelin, että tuskin ne kovin jumiin voi mennä kun oli niin vaikee tehdä. Ja kävi jännästi taas mielessä, että en ansaitse sen venyttelyn tuomaa helpotusta. Edelleenkään.

Niin, meni sit läskiksi eilenkin. Ja vielä illalla kirjaimellisesti läskiksi. Kävin ostamassa muun muassa sipsejä. Kuvittelin, et kun syön sen 300 gramman pussillisen, niin tulee taas huono olo ja suu kipeeksi niin, ettei tarvi hetkeen haaveilla niistä. Joo, ei onnistunu. Oli liian vähän kaikkea, ei tarvinnu oksentaa syömisen välissä, ei tullu maha tuskallisen täyteen, ei ruvennu yököttämään jo syödessä. Eli haluun taas kaikkea. Ja se kivoin juttu: refleksi ihan saakelin huono. Tosi vaikee saada ulos, enkä edes varmasti saanu kaikkea. Ja tosiaan meni sit ihan lihomisen puolelle kun siinä yhentoista jälkeen tein taas mikrossa suklaakakkua, paljon senkin takia, että pääsin eroon siitä lopusta vaniljajäätelöstä, jonka olin lauantaina ostanu. Kun sitä oli enää niin vähän ja mä mietin sitä koko ajan. Yllättävän vähän ahdisti sen syöminen. Tai siis oikeestaan se sisällä  pitäminen. Toki se oli täysin selvää, että oksentamisesta siinä ei ollut kyse, joten kai se auttoi. Ja siis rupesin oikeesti haaveilemaan vaan kaikesta väärästä ruoasta. Että rupeen elämään jollain valmismuffinsseilla jos vaan ne mahtuu kalorirajoihin. Mut eihän se nyt ole mulle mahdollista, kyllä mä kaipaan oikeaa ruokaa hemmetin nopeesti. Ja aivan niin kuin muutenkaan kestäisin kaiken sen sonnan sulattamista. Siis siihenhän kun ajattelu on mennyt ihan kokonaan, että kaikki määrät kiellettyjä juttuja on liikaa.

Tekee mieli vaan luovuttaa ja ruveta taas rappiokaudelle. Eli kaljaa ja sipsejä ja lihomista. Mut en sit kuitenkaan halua. Tänkin aamun vaakalukema oli niin inhottava, etten kyllä kestäis yhtään suurempaa. Mutta on vaan niin masentunu ja väsynyt olo. Kun ei edes huvita miettiä mitään salille lähtemistä kun en kuitenkaan jaksa tehdä. itkettää. Vituttaa tää itkuisuus. En oo ollu tällainen yläasteaikojen jälkeen. Että itkettää ja vituttaa ja masentaa niin etten saa mitään aikaiseksi. Mieliala heittelee. Tunnen itteni henkisesti taas niin heikoksi. Mä oon jotenkin taantunu. Syytän terapiaa. Musta on tullu vaan koko ajan vammasempi ku oon ollu siellä. Ne yrittää tehdä musta tällasta epävakaata hullua. Ne haluaa, että mä vaan sekoan. Vihaan niitä kaikkia.

Haluun luovuttaa. Kuolla. Kadota.

Sekoilua

Lääkekänni.

Mä en tajua mistä nää hirveet mielialan vaihtelut on tullu. Tänään taas niin ylös ja alas ja taas ylös ja alas. Mullahan on se epävakaan diagnoosi, mutta en kyllä edellenkään ole sellainen. Mä oon vaan jotenkin hirveen herkkä kaikelle. Mä oon luullu, että oon nukkunu paremmin, mut oon vitun väsynyt koko ajan, päähän sattuu ja muuta kivaa. Sellaista tosi yleistä ja epämääräistä vaivaa on koko ajan. Välillä pitää vaan pysähtyä, ottaa jostain tukea ja nyyhkyttää kun on vaan niin huono olla jatkuvasti. Ja kyllähän nukkuminen on tosi tärkeetä, se vaikuttaa ihan kaikkeen. Ja mullahan on ollu tosi vaikeeta ton nukkumisen kanssa jo niin kauan, että vaikka nyt olisinki levännyt vähän paremmin, se ei vaan riitä. En mä oikein muutakaan selitystä keksi. Hemoglobiini on ainakin ok, 129. Mun hb ei oo ikinä ollu noin hyvä.

Ja nyt sekoavilla sormillani painoin jotain nappuloita ja tää sivu siirty vasemmalle, ei näy kokonaan. Hyvä minä :D

Se huono puoli tässä lääkekännissä on, että on huono olo, yököttää.

Olin muuten vähän jumppaamassa eilen, 45 minuutin bodyflow. En kauheesti tykänny, aika tylsää tollanen, mut hyvä alottaa kevyemmin, eikä mennä tunnin pumppiin kuukauden tauon jälkeen. Tuli kyllä vaan tosi pask fiilis, oli tosi heikko ja typerä olo. Tuli taas sellanen tunne, etten ansaitse ruokaa tai mitään noin paskan suorituksen jälkeen. Koko tiistai oli muutenkin ihan hirvee. Oli fyysisesti aivan todella paska olo koko ajan, johonkin sattuu aina. Ja sit se hemmetin dkt-ryhmä, josta ei oo mulle mitään hyötyä.

Mä taidan inhota itseäni vaan koko ajan enemmän.

Tuli ihan hirveen sekavaa tekstiä, pahoittelen.

Haluun kuolla. Tänään tuli sellanen jännä mielikuva päähän. Jossa jäin auton alle, siis onnettomuus, vahinko. Sellanen vois olla jänn. Jotain toimintaa mun elämään.4

Ja joo, oon vitun hullu sekopää. Harmittaa  kun tää ei kuitenkaan vaikuta kovinkaan vahvasti. Toiset näkee harhoja ja sekoaa ihan täysin kun tätä vetää naamaansa. Mä oon vaan vähän kännissä. Epäreilua. Mäkin haluun jotain jännää.

tuskaa

Sipsipussi, dippiä, pullaa ja sitruunakakku. Yli tunti oksentamista, eikä kaikki siltikään tullu ulos. En tajua miksen saa yökättyä kunnolla. Pitää oikein yrittää ajatella ällöttäviä asioita, että saa jotain aikaan. En tajua. Laitoin jopa suolaa sormiin, jotta se oksettais, mutta ei toiminut.

Haluun vaan kuolla niin vitusti.

Oikeaan käsivarteen sattuu niin pirusti. Jotenkin hämärällä tavalla. Tuntuu, että hermot on jotenkin vikaiset. Välillä kuvittelen tuntevani oikein sähköiskuja koko käsivarren pituudelta. Pää ja niska on ollut eilen ja tänään aivan jäätävän tuskalliset. Ja aamulla koko oikea puoli kehosta oli aivan jumissa. Mikään asento ei ole hyvä, johonkin sattuu koko ajan.

Itsemurha pyörii mielessä jatkuvasti.

Hirvee nälkä.

Oon oksettava

mä en jaksa

Nukuin koko maanantain. Tai olin mä noin iltayheksästä aamukolmeen hereillä. Mä oon niin väsynyt. Tänään taas oikein ostin oksennettavaa. Hyvä minä. Koko ajan vaan päässä pyörii kaikki mitä haluan syödä. Mutta kun ei saisi syödä mitään ylimääräistä kun oon jo niin läski. Joten se menee sitten sinne pönttöön. Ja samalla kun syön tulee telkkarista se hiton unicef mainos, jossa joku lapsi kuolee nälkään. Vittu kun sairasta, oikeesti.

Mä oon sairas, vitun viallinen.

En osaa edes värjätä hiuksia enää. Jäi ihan epätasaiseksi takaa, pitää heti olla ostamassa uutta väriä. Siihenkään oo rahaa yhtään. Juu mutta siihen oksennettavaan paskaan kyllä, niin.

Miksei sydän voi vaan pysähtyä? Ihanasti tykytti kun olin oksentanut. Eikö se vaan voisi luovuttaa jo?

Paniikki, pakokauhu, epätoivo

EN JAKSA
En jaksa.
en jaksa

Elämä on mulle liian vaikeaa. Se että mä en saa itteäni hengiltä saa mut sekoamaan vaan entistä pahemmin.

Itkettää. Mutta ei se toimi ilman yleisöä, edelleenkään.

Söin tänään karkkia. Irtokarkkeja kun olivat tarjouksessa. Sen takia ostin, aika impulsiivisesti. Ja mun oksentaminen on mennyt ihan paskaksi. IKINÄ ei kaikki tuu pois. Ja kaikki paska, joka juuri on sen oksentamisen syynä, tulee viimeisenä ulos. Mä en vaan ymmärrä miten se on fyysisesti mahdollista.

en osaa mitään
En osaa syödä (normaalisti), en osaa oksentaa, en osaa viiltää, en osaa kuolla, en osaa elää.
Oon vaan ruma ja lihava turhake.

Haluan oksentaa. Haluan viiltää. haluan kuolla.

Kaikkien ei ole tarkoitus elää

Ha, sinne meni se helpotus.
Olo oli ihan ok alkupäivän, pesin pyykkiäkin ja söin ilman törkeitä haluja kaikkeen. Puuroa tosin taas, mutta jos se kerran toimii niin ihan sama. Rupesin sitten väkertämään taas tota kuntoutustukihakemusta. Pelkästään sen kattominen sai mut ahdistumaan ja haluaamaan kuolemaa taas vähän lisää. Siis mun päässä kuoleminen on ihan hyvä vaihtoehto Kela-lappujen rinnalla. Kävin kaupassakin ja henkisestä murenemisesta huolimatta selvisin ilman ahmimis-oksennusostoksia. Tulin kotiin ja tosiaan tässä vaiheessa sitten huomasinkin, että se hakemus on jo myöhässä. Olin kattonut sen päivämäärän väärin.

Se tunne. Kun tajuaa, että on vaan niin saamaton, paska ja laiska idiootti, ettei saa tollastakaan tehtyä. Varmaan kaksi viikkoa ollut siihenkin aikaa. Kyllä mulla tollaset yleensäkin kestää saada aikaiseksi, mutta ikinä en oo tällä lailla mokannut. Hävettää ihan hulluna.

Kävin heittämässä sen postilaatikkoon (hain samalla kaljaa), vaikka en edes tiedä oliko mitään hyötyä. Muutenkin Kelalla kestää tollasissa hakemuksissa yleensä 2-3 kuukautta, joten en saa muuta rahaa kuin asumistukea, jolla ei saa edes vuokraa maksettua. Joten en vittu tiedä mitä teen. Jossain luki, että pitäisi ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi viimeistään kun sairausloma loppuu. Se loppui elokuussa, joten en tiedä voinko sen edelleen tehdä vai en. Ja juu, voisin soittaa Kelaan ja kysyä, mutta kun olen niin vammanen ja lapsellinen, etten vaan pysty. Heh, puhelinvammaisuus ottaa aivoon. Ja mun saamattomuus, laiskuus ja vaan kaikenpuolinen paskuus ihmisenä. Ja lihon. Oon lihonut ihan kunnolla, Ja nyt vaan juon lisää. Turhia kaloreita. Ja syön lähinnä puuroa eli pelkkää hiilaria.

Epätoivo ottaa taas vallan. Mä en vaan pysty, mun pää ei kestä elämää.

Mä putoan koko ajan. Nään itteni putoamassa kaivoon, jonka pohjaa mä en edes näe. On ihan pimeää, pieni valonpiste näkyy, ehkä. Mutta en ole varma. Kun tuntuu, etten mä ole siellä pinnalla missään vaiheessa ollutkaan.
Miten kaikki voikin vaan paskentua koko ajan?

Onneksi tääkin loppuu joskus

Taas. VITTU TAAS.
Mun piti olla oksentamatta tänään. Selvisin jokin aikaa ihan hyvin. Tai en hyvin. Turvauduin puuroon ja omenoihin. Vähän kans tollasta kasvissoijasuikalepataruokaa. Ahmin epätoivoisesti omenoita, kunnes olin täynnä. Sitten kävin tupakalla, söin omenan, kurkkua, lisää omenoita. Suunnitelma oli vaan syödä niitä kunnes oon niin täynnä, etten pysty liikkumaan. Söin itseni täyteen. Ja olin saatana syönyt säännöllisin väliajoin, nälkä ei todellakaan ollut. Sitten ei vaan enää pää kestänyt. Vaikka maha oli valtavan kokoinen, kivistävän täynnä. Melkein litran paketti jätskiä ja 4 muffinssia. Kolmannen kohdalla alkoi yököttää, mutta loppuun söin. Oksensin neljä kertaa, paljon myös omenaa. Mulla ei varmaan kohta ole hampaita enää. Ne on muutenkin luonnostaan aika pienet ja köppäset ja nyt sulatan niitä joka vitun päivä tällä saatanan pelleilyllä.

Mutta täytyy myös todeta, että en mä erityisen pahoillani ole. Koska siinä vaiheessa kun päätinkin avata sen jäätelön, laskeskelin, että kalorit oli jo lähempänä 2000, mikä ei ole hyvä. Ja kun kerran oksensin myös omenaa aika paljon ja vaikka otetaan huomioon, että mättöpaskasta ehtii jotain imeytyä, kalorit on nyt pienemmät kuin ennen hulluuden hetkeä. Ja olihan se hetken hyvänmakuista.

Ne perkeleen sipsit vaan pyörii edelleen mielessä. Sellanen kunnon megapussi ja 2 dippiä ja sit vaan ahtaisin. Mutta sitten ainakin on pakko oksentaa. Meinasin jo tänään, mutta yritin selvitä edes päivän. Mutta en pystynyt. Musta on tullut ihan uskomattoman heikko. En osaa olla syömättä hetkeäkään, en osaa edes satuttaa enää. En osaa, en pysty. Se on säälittävää ja vitun noloa. Ja kun mä olen tehnyt hirveästi töitä sen eteen, vuosia, ja nyt se on poissa. Uskoisin, että se liittyy siihen, että terapiassa on johonkin vähän edetty ja puhuttu ihan oikeistakin jutuista. Mun pää on sekotettu, oon taantunut johonkin hirveään paikkaan, jossa tunteet on olemassa ja mä olen täysin hyödytön läskikasaihminen. Joten vittu mitä paskaa sekin. Nyt kun se tosiaan tässä kohta loppuu niin mä jään sitten vaan entistä karseampaan tilanteeseen. Ikinä ei ole jokapäiväinen elämä, jokaikinen hetki ollut tällaista. Näin herranjukeli vaikeaa. Kunnon sotaa itseä vastaan.

Että vittu kiitos. Vittu KIITOS.

Kiitos siitä, etten ole ikinä kokenut sellaista ahdistusta kuin viimeisen vuoden aikana.
Kiitos siitä ensimmäisestä kunnon itsemurhayrityksestä.
Kiitos paskoista lääkkeistä.
Kiitos kaikista niistä loukkauksista, joita mulle on "hoitohenkilökunta" jaellut.
Kiitos siitä, että ootte puhuneet mulle niin kuin asennevammaiselle idiootille.
Kiitos niistä ihanista hatusta vedetyistä diagnooseista.
Kiitos tästä orastavasta alkoholiongelmasta.
Kiitos tästä alati yltyvästä syömisongelmasta.
Kiitos tästä järkyttävästä itseinhosta ja koko itsetunnon romahduttamisesta.

Ja kiitos siitä, että nyt on ainakin selvää mitä mä haluan tehdä.
Mitä mun pitää tehdä.
Ja kukaan ei voi ainakaan sanoa, etten olis yrittänyt.

LIHON

Oon oksentanut tänään 10 kertaa. Hyvä, vittu jee.

OON NIIN VITUN TYHMÄ. Söin vaan vaikkei oikeestaan edes tehnyt mieli. Ja kun ei se kaikki tule ikinä ulos. Tuntuu että maha vaan imasee ittellensä varsinkin ne suurikalorimmat paskat.

Ja vieläkin tekee mieli sipsejä ja dippiä. Vaikka tiedän, että ensimmäisten parin kourallisen jälkeen ei edes maista enää mitään, suuhun sattuu ja oksettaa. Ja kun mulla on jääkaapissa 2 kermaviiliä, jotka pitäisi johonkin käyttää. Ja dippikin, jonka se mun kaveri jätti.

Miten mun ajttelu on yhtäkkiä muuttunut näin oksennuskeskeiseksi? Ennen söin juttuja, joissa on enemmän kaloreita, mutta laskin ne vaan mukaan ja yritin kompensoida muina päivinä. Nyt kaikki on oksennettavaa. Paitsi kasvikset, puuro ja itsetehty, tarkasti laskettu terveellinen ruoka. Tai niissäkin vaan pienet määrät. Heti kun maha tuntuu sellaistenkin jälkeen täydeltä, houkutus oksentaa on iso. Mun päässä tapahtui jotain kamalaa paaston jälkeen. Syöminen on lähtenyt ihan käsistä. Vaikka mun piti ruveta opettelemaan normaalia syömistä, vaikka mun piti jatkaa laihduttamista. En käsitä miten muutama viikko ja kaikki on ihan levällään. En oo moneen päivään laskenut kaloreitakaan kunnolla. Ja haluan vaan sitä alkoholia. Vaikkei sekään mitään auta. Ensimmäisten ihana nousuhumala on mukavaa, mutta siitä eteenpäin se on ihan turhaa. Ja kun mä yhdistän siihen aina ihan hirvittävät määrät ruokaa kun pelkään seuraavan päivän huonoa oloa. Ja sitten kun mulla on paljon ruokaa, mulla on myös paljon juomaa. Määrät on tuplaantunut.

Tappakaa mut, pliis.

Hirveää pölötystä, itsevihaa, tuskaa ja valitusta

Tunnin lennki, sekä juoksua että kävelyä. Terveellistä ruokaa.

Herkkuahmimisoksennushimo. Leivonko, ostanko, enkö, typerää, järkevää, laihdunko, lihonko. En voinut ajatella mitään muuta.

Tunnin pyörälenkki. Kaksi pakettia keksejä. Puolitoista tuntia oksentelua, maha ei vaan tyhjene. 
Mikä vittu siinä on?!

Kauppaan. Leipää, kaljaa, pähkinöitä..
Kalja on kaveri, heti tuntuu paremmalta.

Mun selkä on edelleen jumissa, kunnolla viallinen, helmikuun itsariyrityksen yhteydessä pikku hupsisjutusta kun putosin portaat alas. Tai siis lensin portaat alas. Ihan suoraan sille alimmalle portaalle. Joka on sattuneesta syytä rikki, heiluu kun siihen astuu. Siitä lapaluiden kohdalta, ihan keskeltä, en saa sitä auki. Sattuu aina kun yritän suoristaa ryhtiä. Se tuntuu vaan pahenevan.

Mä en ole ikinä vihannut itseäni näin paljon. Siis se vaan lisääntyy koko ajan. Mä en ole oikein ikinä ymmärtänyt sitä, että ihmiset satuttaa itseään koska ne kokee ansaitsevansa vaan kipua ja tuskaa.

Nyt mä ymmärrän vähän paremmin. Mulla on hirveä halu satuttaa itseäni, rikkoa jotain, tehdä haavoja, kuristaa, polttaa. Tai ihan vaan syödä paskaa, juoda alkoholia ja polttaa tupakkaa.

Ihan vaan koska olen niin paska ja hyödytän LÄSKIkasa, joka ei mitään muuta ansaitsekaan.

Mä todella vaan lihon koko ajan. Tänäänkin pyöräillessä, matkalla kauppaan keksien luo, ajattelin, että tänään mulla olisi mahdollisuus laihtua jos vaan en mene kauppaan. Silti mä vaan menin. Vaikka laitan taas seuraavana aamuna sen numeron mun ruoka- ja oksennuspäiväkirjaan. Ja mä kirjoitan siihen "TYPERÄ LÄSKI, LOPETA SE LIHOMINEN NYT JA HETI".

Mä en oikeasti tiedä olenko vain vainoharhainen vai jotenkin vaan niin oksettavan lihava ja ällöttävän näköinen, että kaikki vastaantulijat tuijottaa mua. Oikeesti, tänään on tuntunut, että kaikki vaan kattoo ja arvostelee. Ajattelee vaan, että mitä tuokin läski tuossa pöräilee, menee kuitenmin kauppaan ostamaan kaloreita. Ja niinhän mä teen. Meen kauppaan ja ostan kaikkea mitä en todellakaan saisi syödä. Minähän olen jo herkkuni syönyt, ne näkyy ja tuntuu joka kohdassa.

Ja mä oon taas ruvennut polttamaan joka päivä . Vitun järkevää sekin. Ei olis varaa muutenkaan ja ei se mulle mitään kiksejä anna. Silti mulla on aina ollut siihen jokin ihme himo. Ja muka menen juoksulenkille, ha! Pyöräilen joka paikkaan, tosi tehokkasti, juu.

Haluan hakata kättä, mutta tuun vissiin tapaamaan perhettä taas vaihteeksi ja vasen käsi on jo nyt ihan hämärän värinen ja turvonnut. Näkyvästi siis. Puhuin äitin kanssa eilen puhelimessa ja se sanoi, että voitaisiin kaikki siskokset tulla käymään kun ei ole nähty aikoihin. Mä justiin olin siellä edellisenä viikonloppuna, en ymmärrä miten ne kuvittelee, että itsenäistyneet lapset tulee käymään joka viikonloppu?!

Musta on tänään tuntunut siltä, että mä alan oikeasti tulla hulluksi.
Mä VIHAAN itseäni, en usko kun ihmiset sanoo välittävänsä, haluan juoda joka päivä, oon vainoharhainen, pelkään poistua kotoa...
En mä ole ikinä tuntenut tällaista itseinhoa. IKINÄ. Terapia saa mut vihaamaan itseäni. Kun kaikki mun viat käydään läpi. Kaikki mun vammaisuudet, ongelmat ja esteet. Jotka on kaikki pitkälti vaan MINÄ ITSE.

Musta tuntuu, että mä hukun.
Mä en tiedä enää mistään mitään.
Mä en halua mitään.
Mä haluan kaiken.
Mä haluan kuolla.
Mä haluan kokea tuskaa.

Ainoa vaihtoehto on kuolla.
Siltä nyt tuntuu.
Siihen mun logiikkaa päätyy.

Ei ole muuta.
Kuin se odottava tyhjyys.

En mä kestä tällaista samaa. Tai vielä pahenevaa.
Kun tuntuu, etten mä ole pohjalla käynytkään.

naurattaa maailma, joka ei välitä

Entä jos ei vaan enää jaksa?
Kun haluaa vaan kuolla.
Joka päivä.
Mitä silloin pitäisi tehdä?

Mietin tätä kun olin kaupassa.
Mitä tarjouksia on niille jotka haluaa vaan kuolla?
Onko järkeä ostaa montaa pakettia nenäliinoja jos aikoo kuolla?
Mitä väliä vaikka omenat olisikin parikymmentä senttiä halvempia muualla jos aikoo vetää viiniä koko illan?

Miksei ole jotain itsemurhatajouksia?
Tai sitten jotain unilääke- yms muita myrkkyjä alessa?

Tosissaan, hyödyttömän ihmismassan tuhoaminen olisi hyödyllistä kaikille muille.
Jos haluaa kuolla, ei tee mitään, elää vaan muiden rahoilla...
Miksei jotain syanidia myydä kaupassa?
Tai muuta vastaavaa...

Pitääkö tässä alkoholimyrkytystä ruveta hakemaan tai jotain lihavuussairautta? Joka taas kuluttaa muiden rahoja.

Miksen mä saa kuolla nyt ja tässä, mahdollisimman helposti ja kivuttomasti?

Kun on selvää, etten mä mitään halua tehdä, joka hetki on tuskaa ja kaikki on turhaa kun en tästä kuitenkaan "parane" kun en edes koe olevani sairas?

Koska mähän olen aina ollut tällainen. Vaikea ja vaivainen. Kyllä nyt jo viimeistään pitäisi päästää mut päiviltä. Säästää muiden tuskaa ja antaa mun  mennä. Unholaan. Pimeyteen ja mustaan. 23 vuotta on ihan tarpeeksi.

Vasen käsi on turvoksissa, hidas kirjoittaa. Hakkasin sitä taas vaihteeksi käsipainolla. Ja aion jatkaa.

Ei mulla ole syytä elää. Kun haluan vain kuolla,
Joten mitä järkeä on siinä, että yhteiskunta tukee mun vammailua? Antaa mun olla kotona ja maata?

Muut tekee töitä, mä vaan olen... SÄÄLITTÄVÄÄ

Ällöttävää, noloa.

Mä vaan olen tällainen. Aina ollut. Mun elämässä ei ole ollut hyviä hetkiä. Olen ihan turha, kukaan ei mua kaipaa koskaan. Voin ihan hyvin kuolla ja säästää muut mun vammaisuudelta.

Oikeesti, eläkää ja nauttikaa kaikesta mahdollisesta.
Älkää antako kenenkään sanoa muuta,
TE päätätte millaisia te olette.
Muiden mielipiteet on taustahälinää.

Jokainen teistä on arvokas ja ihana. Tehkää elämällänne jotain josta voitte olla ylpeitä.
Se voi viedä vuosia, mutta te pääsette sinne. Kun vaan haluatte, oon varma.

Elämän tarkoitus on olla onnellinen. Tehkää sitä, onnellisuutta.
Hymyilkää, naurakaa.
Olkaa, eläkää.

viallinen paskaläjä

Haluan vaan kuolla niin paljon.

Mä olen niin lihava, ruma, hyödytön paskaidiootti. Ällötän itseäni ja varmaan kaikkia muitankin. Eilen tein leipää ja söin kaiken. Pari kaljaa kans, ruokaa ja oksentamista koko ilta. Nukuin puoli kuuteen päivällä. Söin, söin ja söin lisää. Oksensin. Istuin suihkussa, enkä jaksanut edes pestä hiuksia. Ikeniin sattuu, painava ja inhottava olo. Haluaisin itkeä, mutta ei se toimi. Tuntuu vähän kuumeiselta. Tuntuu lihavalta.

Haluaisin syödä lisää. Mutten jaksaisi oksentaa. Ja lihon vaan.

Vittu kun en jaksa. Oon niin vitun tyhmä ja viallinen ja lihava ja tyhmä. Miten mä saatoin hetkenkään ajatella, että voisin saada mun syömisjutun jotenkin hallintaan. että kun syön oikeita juttuja vaan ja ehkä jopa menisin sinne salille ja siihen kaikkeen löytyisi jonkinlainen tasapaino. Niin varmaan joo. Oikein kiire tuli itselle taas todistaa, etten mä mihinkään normaaliin pysty.

Mussa on liikaa vikaa. On aina ollut.

Ei mun kuulu elää.