Ehheh. Luin eilen vähän kaliumista. Sen puute aiheuttaa lihasten voimattomuutta. Voihan perkele. Voimaton on juurikin se sana, jota mä oon käyttäny kuvaamaan mun oloani jonkin aikaa. Varsinkin kun oon yrittäny salilla jotain tehdä, voimattomuus iskee hyvin nopeasti. Mä oon laittanut sen flunssan piikkiin. En missään vaiheessa ajatellut, että oksentaisin niin paljon, että se tollai vaikuttaa. Oksennanko mä muka jotenkin paljon? Oonhan mä nyt oksennellut kyllä enemmän. Mut silti tuntuu ihan hullulta.
Siitä vaan tuli sellanen ajatus, että haluun oksentaa vaan lisää. Niin paljon, että kuolen. Se nyt ei tietenkään tule tapahtumaan, mut kuinka sairas mä oikeesti oon kun ajattelen niin. Että haluun kokeilla kuinka paskaan kuntoon voi ittensä saada tolla keinolla. Hienoa. Vielä hetki sitten halusin vaan parantaa kuntoa, kasvattaa lihasta. Nyt en edes halua mennä salille, haluun vaan kituuttaa mahdollisimman pienillä kaloreilla, oksentaa. Ja kuolla. Painokin on menny alaspäin ja ihan varmasti lihaksesta. Kyllä se tuntuu huonolta, mut samalla en välitä, kunhan se menee alas.
Eilinenkin meni oksennushimoa vastaan taistellessa. Mut onnistuin. Just ja just. Ihan illalla kävi vielä hiton lähellä kun himosin jotain suolasta ja päätin syödä loppuun ihanan sipulisoijan eli sipulia ja soijarouhetta paistettuna ja hyvin maustettuna. Se on ihan naurettavan hyvää. Ja sit olinkin ihan vähän liian täynnä. Se inhotti, mut kalorit oli ok ja se tyydytti mun ruoan himon tosi hyvin. Ja se oli niin pirun hyvää. Ja kun olin hetken vakuutellut ittelleni, että sen syöminen oli ok, tajusin kuinka paljon mä tarvitsen sitä vakuuttelua. Kuinka paljon ahdistuin siitä, että söin. Siitä, että maha oli täynnä. Vaikka kalorit jäi alle 1500, mikä on edelleenkin aika vähän verrattuna siihen mihin oon nyt viime aikoina tottunut. Silti vaan se pienempi luku olis kivampi. Onnistuneempi. Parempi.
Tänään pitää mennä vanhempien luo. Pitää syödä. Pitää oksentaa. Yksikään ei tietenkään oikeasti ole pakko, mutta en mä pysty muuhunkaan. Kiva kyllä nähdä miten se meidän vanhin mursu suhtautuu uusimpaan kersaan. Aika karua vaan on ollu huomata, etten mä osaa oikeasti iloita siitä koiranpennusta. Mä esitän senkin. Ei se oikeesti tunnu niin paljon kuin mä annan ymmärtää.
En tajua minkälaisessa asennossa oon nukkunu. Toisen lapaluun kohdilla tuntuu tosi pistävää kipua. Ei voi hengittää syvään. Mää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Anna tulla vaan, kommentit on kivoja!