Mä haluan tappaa itteni.

plöö

Haluun kuolla. Haluun laihtua.

Masentaa aivan helvetisti. Syön koko ajan liikaa. Ja nyt se on viimeistään varmaa kun oon taas viikon laskenut kaloreita.

Vittu kun vihaan itteäni. Mieli on uskomattoman ristiriitainen ja ajatukset vaihtelee koko ajan. Välillä haluan vaan lopettaa syömisen kokonaan. Mut vähän pelkään sitä, et oon jo tehnyt jotain vahinkoa ruoansulatussysteemilleni. Sit haluun taas laihduttaa samalla lailla kuin ennen, mut entistä pienemmäksi. Vaikka tiedän, että väsyn siihen taas ja oon kohta tismalleen samassa tilanteessa. Plus miksi haluaisin olla sairaalloisen laiha? Toisinaan kaikki masentaa niin helvetisti, että en jaksa itteäni ja haluun vaan kännäillä ja ruveta vaikka alkoholistiksi. Ja vaikka sitten tappaa itteni. Ja joskus tulee sellaisiakin hetkiä, jolloin päätän ruveta terveeksi, laihduttaa pikkuhiljaa, syödä tasapainoisesti ja liikkua maltilla.

Voi kun jäisin vasn auton alle tai muuta vastaavaa.
Tsppakaa mut. Mun ei tarttis.

Vituilleen menee, edelleen

Taas viiniä. Ja kaljaa. Olin tänään sh-polilla. Kiva kun suoraan sieltä ja känni päälle. Tässä toki puhuu nyt paljon enemmän masennus kuin syömishäiriö.

Mä en vaan jaksa. Mua ei kiinnosta. Haluun vaan jotain helpostusta tähän. Vituttavaa kun en edes osaa kunnolla pyytää niitä bentsoja. Tällaisiin hetkiin kun ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin känni. Joka tietenkin tarkoittaa lihomista ja entistä pahempaa ahdistusta. Eli tällä vaan ruokin tätä paskaa noidankehää. Vaihtoehdot paskaan oloon on ruoka (lihominen->ahdistus), syömättömyys (jossain vaiheessa pitää kuitenkin syödä), liikunta (nyt oon edelleen kipeä, muutenkin hyvin hetkellinen helpotus), alkoholi (lihominen->ahdistus). Olis ihan kiva kun siinä olis vielä se lääkevaihtoehto. Jolla vois vaikka nukkua kun sekin kusee niin pahasti taas nykyään. Taas useampi yö on huono kuin hyvä. Hetken nukuin jopa hyvin, pistän masenukksen syyksi. Mutta epäilen myös hormonitoiminnan paluuta. Pitäis hankkia e-pillerit ja kattoa vaikuttaako mitään. Mut en saa soitettua ja varattua aikaa.

Mun piti ruveta taas laskemaan kaloreita ja vähintäänkin lopettaa tää lihominen.

Vitun vitun vittu, haluun kuolla

Kirjoitettu 27.9.
En viiltäny. Epäonnistuminen pelotti vaan niin paljon. Join ja söin aivan vitusti. Keskiviikon aikalailla nukuin, illalla olin muutaman tunnin hereillä. Lopetin syömisen keskiviikkona ja torstaina, oli vaan pakko. Muuten olisin tehny jotain typerää, mikä olis vituttanu kauan sen jälkeen. Se helpotti kyllä oloa aivan valtavasti. Päässä oli niin rauhallista ja levollista kun syömistä ei tarvinnut miettiä. Ei tarvinnut miettiä mitään muuta kuin mitä sitä tekisi. Mitä huvittaisi tehdä. Hassua kuinka se taas onnistui noin vain. Päätin vaan, että otan vähän lomaa syömisestä ja ei siinä ollut mitään ongelmaa. Suolisto-oireet tuli kyllä heti torstaina. Oon selvästi saanut jonkinlaista vahinkoa aikaan viime vuoden paastoiluilla. Oli melko tuskaisaa kun perjantaina yhtäkkiä söinkin ihan normiruokaa. Ensin sh-polilla ja sit vanhempien luona.

Tänään 2.10.
Mun on taas pitänyt kirjoittaa, oon halunnut purkaa asioita tänne. Jotenkin se vaan on niin rankkaa ja vie mun kallisarvoista aikaani. HO. Huvittavaa kuinka musta tuntuu, että on kiire, vaikkei ole mitään päivätyötä tai opiskelua. Nyt oon taas kännissä, avasin viinilaatikon vähän yhdentoista jälkeen. Eli joo, vitun loistavasti menee. Masennus on pahentunut aivan perkeleesti sen myötä kun ruoan ja syömisen hallinta ja kontrollointi on hävinnyt. Mulla ei ole mitään mihin tukeutua, mitään minkä takia nousta aamulla ylös. Onhan mulla edelleen se J, mutta ei paljon auta. Ja sen takia varsinkin pitäisi laihduttaa, olla nätimpi. Alan olla oksettava. Vaikka se vakuuttelee toista.

Olin eilen luennolla syömishäiriöistä. Siellä puhui itsekin syömishäiriön sairastanut ihminen. Oli melko hyytävää tajuta, ettei se motivoinut mua parantumaan yhtään. Ainoa lohduttava juttu oli se, kun se sanoi että aina voi palata takaisin. Haluan niin helvetista palata aikaan viisi kiloa sitten. Kun ei ollut hiilariturvotusta. Kun maha oli pienempi. Kun vaatteet oli melkein jopa kiva juttu. Se sanoi, ettei parantumisen yrittämisellä menetä mitään. Musta kyllä tuntuu, et oon menettänyt aivan helvetin paljon. Kaikki kokemus elämänhallinnasta on mennyt. Itsekunnioitus varsinkin. Nyt tuntuu, että oon vaan täysin arvoton kasa paskaa kun en edes osaa olla lihomatta.

Olis ollut terapia tänään, mut en mennyt. Osaksi koska oon kipee eli flunssainen. Mut paljolti, koska en halua, ei huvita. Ei ole IKINÄ aikaisemmin ollut tällaista. Silloinkin kun todella tuntui, ettei se mitään auta ja terapeuttikin vitutti joka kerta, menin ja halusin mennä. Nyt tuntuu, että multa on lähtenyt kaikki. Kaikki toivo paremmasta, kaikki elämänhalu, kaikki ilo. Mulla ei ole mitään mihin tukeutua, mistä pitää kiinni. Sillä luennollakin kuvailtiin syömishäiriötä pelastusköytenä, joka otetaan käyttöön kun ei pysty käsittelemään omia kokemuksiaan ja tunteitaan. Yhdyn tohon ihan täysin. Nyt mä oon luopunut erittäin isosta osasta mun syömishäiriötä. (Saatatte huomata, että toistan sanaa syömishäiriö. Se on ihan sen takia, että se todella uppoaisi mun kallooni. Edelleen se on vaikea myöntää ja jos hetkenkin menee paremmin, oon vakuuttunut, ettei mulla ole mitään ongelmaa.) En laske kaloreita, oon syönyt PALJON  puuroa, leipää, perunaa eli sitä hirvittävän kamalaa ja vaarallista hiilaria. Oon luopunut tietyista kellonajoista, vaikka yritänkin suunnitella päivän niin, että söisin kolmen tunnin välein. Sain ateriasuunnitelmankin, mutta se on niin täynnä leipää/hiilaria, en voi millään sitä noudattaa. En hypi vaa'alla koko ajan. olin noin puolitoista viikkoa tietämättä mitä painan. Mut kaiken päälle, en nuku. Tai siis nukun, mutta laatu on paskaa. Oon niin helvetin väsynyt koko ajan, kaikilla tavoilla. Se tietenkin paskentaa kaikkea yleisesti ja vaikeuttaa elämistä. Silloin tulee himo kännäillä. Ja kun kännäilen, syön. Eli lihon taas lisää, vaikka se aiheuttaa mulle aivan valtavaa ahdistusta. Vittu kun oon fiksu.

Päässä on taas soinut "haluan kuolla". Se tulee aivan kutsumatta. Itkettää, mut ei se edelleenkään onnistu ilman seuraa. Se on (kai) positiivista, että onnistuin vähän itkemään Jn seurassa. itkin väsymystä ja läskejä ja se lohdutti. Se eilenkin oikein erikseen sanoi, että mä oon tärkeä sille, Mua rupes itkettämään, enkä oikein osannut reagoida. Se on liian ihana tällaiselle idiootille. Ja mulle tuli toissapäivänä sellainen ajatus, että lähtisin baariin ja ottaisin mukaani jonkun täysin randomin. Ihan vaan, että Jllä olis syy jättää mut. (Epäiröin kirjoittaa sanan "jättää", koska se viittaa seurusteluun, enkä edelleenkää oo varma voidaanko meidän juttua kutsua seurusteluksi. Vaikka oonkin siellä yötä harva se yö ja vähintäänkin nähdään joka päivä.) Se menee kotipaikkakunnallensa viikonlopuksi eli voin rauhassa sekoilla. Heti kun se sanoi, että on menossa sinne, rupesin suunnittelemaan kännäilyä. Bulimiabileet olis ollu vielä jokin aika sitten selkiö, mutta
MINÄ EN ENÄÄ OKSENNA. Sen mä todella haluan lopettaa. Aina voi laihduttaa, mutta oksentamisen tekemiä vaurioita ei niin vain korjata. Varsinkin ne hampaat.

Oon vitun ristiriitainen. Samaan aikaan haluan kuolla, eikä millään ole mitään väliä ja kuitenkin välitän oksentamisen aiheuttamista haitoista. Eilen kun päässäni suunnittelin tän päivän sekoilua, mä vähän pelkäsin itteäni. Että puolivahingossa tapan itteni. Tänään se on tuntunut pelkästään kivalta ajatukselta. Sikäli mulla on turvallinen olo, koska jos tuntuu, että saatan tehdä jotain, joka kaduttaa, voin soittaa vanhemmille, terapeutille (riippuen kellonajasta) tai ihan vaan päivystykseen. Hassua, kuinka sekin on muka nykyään vaihtoehto. Ennen oli täysin selvää, etten ikinä kehtaisi mennä "pahan olon" takia sairaalaan. Nyt se on oikeestaan vaan lohdullinen ajatus. Aina on ihmisiä, jotka yrittää auttaa. Aina on joku, joka voi ottaa vastuun sillä hetkellä kun ei itse pysty.

Tää teksti alkaa olla melkoisen pitkä.
Kiitos kaikille, jotka lukevat loppuun asti. Pelkästään se, että Blogger näyttää useampia katsomiskertoja auttaa.

Ja se, että mulla on 45 lukijaa <3 Aivan uskomatonta kuinka kivalta tuntuu, että ihmisiä kiinnostaa. Että joku jaksaa lukea. Että joku välittää.
Te olette kaikki ihan  hirveän tärkeitä. Eikä tää ole vain känni :D ihan oikeesti. Kyllä mä hävettävän usein kyylään, josko olis kommenttia tullut. Ja kuinka monta katselukertaa tekstit saa.

Se on kans pitänyt kirjoittaa, että multahan saa aina kysyä ihan mitä vaan ja kommentoida ihan vapaasti. En usko, että erilliseen kysymyspostaukseen tulisi kovin paljoa materiaalia. Joten pistäkää kommenttia jos vaan vähänkin siltä tuntuu.

Jos jos on jotain postausideoita, tänne vaan!

Eipä ole hetkeen mennyt näin paskasti

Taas kännissä. Tekee niin helvetisti mieli viiltää. Tehdä jotain saatanan typerää ja mielellään vaarallista. Ostin uusia teriä, niin paljon haluan. Viimeksi oon viiltänyt joulukuussa, jolloin terapeutti joutui viemään mut päivystykseen. Ja tiedän, etten saisi minkäänlaista tyydytystä muista kuin tikattavista haavoista. Ja seuraavana päivänä kyllä vituttaa kun niiden parantumista pitää odottaa. Ja meenkö muka itse päivystykseen? Enpä usko, pitäis soittaa jollekin. En haluaisi sitäkään, että ne joudutaan avaamaan uudelleen ja se kaikki häslinki, että kuka edes suostuu siihen. Viimeksi tehtiin selväksi se, että sain olla kiitollinen kun joku sen teki. Ja tiedän, että oli mulle paljon helpompi se, että ne avattiin ja tikattiin kuin se, että ne olis vaan sidottu ja annettu parantua sellaisina. Oonkin kiitollinen, enkä haluaisi vaivata uudestaan samanlaisella jutulla.

Viimeksi join koiravahtina siskon luona lauantaina, jolloin jännästi myös kirjoitin tänne. Jotenkin blogger on jäänyt kun tuntuu, että on koko ajan kiire. Kiire, ihmisellä jolla ei ole mitään tekemistä. Kuin syödä, liikkua ja lihoa. Toki se J on vienyt aika paljon aikaa. Koskahan kehtaan sen nähdä kun vaan turpoan koko ajan. Auttaa paljon tää kaljan kittaaminen ja leipominen. Mä oon niin väsynyt koko ajan. Vitun hormonit taas, mun unet menee vituilleen niiden takia. Ja väsymyshän tietenkin vaikeuttaa aivan kaikkea.

Mä oon vitun epätoivoinen. Syöminen menee vituilleen koko ajan. Syön siis liikaa, varsinkin hiilaria. Kun kaikki sanoo, että voin syödä, mutta en mä osaa syödä sopivaa määrää. Ja nyt tosissani yritän lopettaa oksentamisen. Laihduttaminen on kuitenkin helpompaa kuin uusien hampaiden hankkiminen. Plus tietenkin kaikki muut paskuudet, jotka oksentamisen mukana tulee. Aina kun jotain syön, haluan lisää. Vaikkei ole enää nälkä koko ajan, koska oon syönyt isompia annoksia. Tätähän mä pelkäsin, että kun annan itselleni luvan syödä, en lopeta. Pelottaa niin helvetisti. Se että en missään vaiheessa onnistu syömisessä ja lihon vaan, kunnes joudun aloittamaan alusta koko laihdutusurakan. Mielummin kyllä kuolen, se on selvä. Mutta enpä ole aikaisemminkaan kuolemisessa onnistunut, joten pelottaa. Mä en pysty elämään läskinä. En vaan voi. En halua.

Nytkin oon heittänyt hukkaan kuukausien työn. Vaikka tiedä, että pitäisi ajatella niin, että syömisen opettelu vaatii aikaa, Mähän joudun etsimään täysin uuden tavan ajatella koko jutun, koska en oo ikinä syönyt "normaalisti". Tottakai se on vaikeaa, hidasta ja työlästä. Kuinka paljon vaan ehdin tehdä itselleni vahinkoa? Tiedän senkin, ettei kaikki tää energia, jonka oon itseeni ahtanut, ole mennyt läskiksi, oon kuitenkin liikkunutkin ja kunto paranee koko ajan.

Silti... Haluan kuolla, ei tarvisi ajatella, tuntea, kärsiä. Aina välillä, nykyään useammin vituttaa kun en onnistunut silloin joskus kun tosissani yritin. Perjantaina oli jännä hetki kun tuntui, että pelkäsin, että teen itselleni jotain. Ikinä ei oo sellaista ollut, lähinnä oon vaan toivonut, että sekoaisin ja tappaisin itseni. Silloin tosin olin koiravahtina, että ehkä se vastuu teki sen. Koska nyt ei pelota, nyt vaan todella haluaisin viiltää itseni hengiltä.

Vituilleen menee

Mä vaan lihon. Syön koko ajan aivan törkeitä annoksia, vitun sh-poli. Oon sen jälkeen vaan läskistynyt. Kun siellä ollaan niin sallivia syömisen suhteen, mäkin oon vaan ajatellut, että kyllä mäkin saan syödä. Mut en kyllä näin paljoa, vittu soikoon. Oon taas lähempänä 60 kuin 50 kiloa, vittu kuinka mahtavaa. Hetken painoin alle 50 kiloa. Haluuun takaisin sinne. Vaikka oon kyllä myös liikkunut ja mulla on jo kauan ollut se ajatus, että lopetan painon kyttäämisen ja kasvatan lihasta, joka tietenkin painaa.

Pakko lopettaaa oksentaminen, hampaat on selvästi jo kärsiny. En kyllä tajua, miten voin olla näin vammanen, että kun hampaasta lähtee pala, hammasvälit on selvästi suurentunut ja muutenkin ne on selvästi paskentunut, mä en pysty lopettamaan. Hampaat on vaikea korvata, varsinkin jos ei ole rahaa. Mun kuntoutustukihakemus ei mennyt taaskaan läpi. Kelan mielestä en vaan ole terpeeksi sairas. Vaikka väsyn jo tästä syömisen ja liikunnan miettimisestä. Jos siinä lolis mukana opiskelu tai työ, olisin loppu aivan vitun nopeesti. Se joko loppuis vain siihen, että masennun entistä enemmän ja lopetan tai siihen, että ainakin yritän tappaa itteni.

Tästä ei tule yhtään mitään

Auttakaa. Tappakaa mut.

Nyt on sitten tullut oikein kunnolla kerättyä sitä läskiä. Ihan tosissaan. Voidaan puhua jo reilusta neljästä kilosta. Koska oon vaan syöny. On tullut oksenneltua myös, mutta lähinnä syötyä. Hillaria, leipää varsikin. Koska oon idiootti ja antanut itselleni anteeksi sen, että oon syöny. Ajatellut, ettei se yksi päivä haittaa, Mutta kun nyt siitä on tullut melkeinpä jokapäiväistä. Maha huutaa hoosiannaa harva se päivä, mikä johtaa tietenkin siihen, että taas on maha kipee ja täynnä ilmaa koko ajan. Mun ei olis ikinä pitänyt ryhtyä "parantumaan". Miten mä saatoinkaan kuvitella, että voisin olla normaali? Että mun ei tarvitse laskea kaloreita (melkein 2 viikkoa ilman laskemista!), saada miinuskaloreita, tuntea nälkää 24/7. Miten, miten mä voin olla näin helevetin idiootti??!! En mä osaa syödä normaalisti, mä en voi olla rento syömisen suhteen. Mä en hallitse hiilaria. Nyt pitäis taas kerran vetää ne ihan minimiin ja kärsiä monen päivän vieroitusoireet. VITTU Se vitun mieskin vaan kehuu kun oon muka niin söpö ja näytän hyvältä. Aloin jo melkein uskoa. Tuntui jopa kivalta kun sh-polilla sanottiin, ettei sais enää paino mennä alemmas. Tuntui siltä, että mä saan syödä. Hetken tuntui siltä, että hyvä tästä tulee. Mutta ei tule. Ei todellakaan.

Piti mennä Kelaan tänään jonottamaan kun olen niin typerä, etten oo sitäkään saanut hoidettua ja nyt on tosissaan rahat loppu. Mahaan vaan sattuu niin perkeleesti ja tuntuu vitun krapulaiselta. Eilenkin piti sit vetää vituiksi kaikki, olin jo kertaalleen syönyt ja oksentanut. Melkein nukahdin jo yhdeksän aikaan, mutta J tuli käymään, olin niin väsynyt, että jäin kotiin, en saanutkaan unta, söin. Ja jatkoin syömistä. Ja jatkoin lisää. Varmaan vähintäänkin kolmen päivän verran energiaa. Ja ei, en oksentanut. Koska en vaan jaksanut ja se on niin raskasta. Vajosin vaan lattialle itkemään kun mä en saatana enää jaksa tätä. Liikuntasuunnitelmat oli eilen vielä kovat, nyt tuntuu enemmänkin siltä, että haluaisin kaikkein eniten vaan lopettaa syömisen. Jääkaappi vaan on aivan täynnä kasviksia, jotka menee huonoksi. Salaattikin on ollut siellä vaikka kuinka kauan kun on tullut vedettyä kaikkea muuta naamaan. Melkein tosissani taas harkitsin itseni puukottamista. Ihan kunnolla tohon keskivartaloon. Sen luulis aiheuttavan sen verran vahinkoa, että joutuisin sairaalaan ja voisin olla syömättä. Tai ainakin syödä vähemmän. Kyllä, tiedän, vitun hullua. Hyvin mahdollisesti aiheuttaisin jotain pysyvää vahinkoa mahaan  ja suolistoon, vatsanpeitteisiin ja lihaksiin. Vaan sen takia, että mun ei tarvitsisi miettiä syömistä näin paljon. Etten jatkaisi tätä lihomista.

Keho tosin antoi merkkejä paremmasta voinnista tossa viime viikolla. Nimittäin kuukautisten muodosssa. Viimeksi joutunut niistä kärsimään tammikuussa joten tuli pikkusena yllärinä. Ja vitutti. Se on niin inhottavaa. Ja aiheutti järjetöntä ruoanhimoa ja unettomuutta. Että vitun kiva kun voin paremmin. Mitä paremmin mä voin fyysisesti, sen huonommin menee henkisesti. Mun on niin paljon helpompi olla itseni kanssa kun on nälkä, heikottaa, sydän hakkaa ja väsyttää. Keho ei reagoi enää niin voimakkaasti syömiseen, ei oo ollut niin usein nälkä, päässä ei heitä aina kun nousee ylös. Mutta nyt mä haluan vaan kuolla. Haluan hakata itteni. Hypätä mereen. Ihan mitä vaan.

Mä en vaan pääse yli siitä kuinka typerä mä olen. Miksen mä ole jo oppinut, etten mä voi syödä? Jos vetäisin vaan nesteitä tänään, mahakin sais lepoa. Pakko vaan mennä joogaan. Ja edelleen sinne Kelaan. Vaatteitakin pitäis pestä jos aikoo ihmisten ilmoille mennä. Juokseminen olis kans hyvä. Tai pyöräily. Normisti listaisin tähän ruoanlaiton, mutta hyi saatana kuinka ällöttää koko ajatus. Tää kämppäkin on helvetin saastainen taas.

Herranjumala kuinka huono olo... Maha pömpöttää ja tuntuu täydeltä. Oksettaa, mutta ei siitä tule mitään. Tungin jo sormet kurkkuun, mutta ei tunnu missään. Vittu.

Idiootti

Inhoan tätä. Inhoan itteäni, idioottimaisia ajatuksiani, mun elämää. Tää on niin vitun hirveää paskaa, voi vittu oikeesti.

Söin eilen saatana yli 2000 kaloria ! Hyi perse. Illalla jo lähti pakkomielteiset liikuntasuunnitelmat käyntiin. Vaikka eilen olin jo aivan järkyttävän väsynyt ja yöunet oli aika huonot, mikä on selvä merkki siitä, et pitää levätä. Melkein  jo päätin, etten syö tänään mitään, koska jos en liiku en saa syödä. Vetäsin kyllä nyt aamupuuron, sen aikaansaaminen vaati soiton terapeutille. Eli pakko nyt jotain tehdä. Meinasin mennä juoksemaan, haluaisinkin, koska se on kivaa. Mutta nyt olis oikeesti järkevää ottaa hitaammin. Eli voisin mennä lainaamaan siskon koiraa ja vaan rauhallisesti kävellä sen kanssa. Laitoin siskolle äsken viestiä asiasta, mut se on töissä enkä tiedä koska se huomaa sen. Tää odottaminen on perseestä, kohta vittu lähden sinne juoksemaan, ihan vaan vittuillakseni ittelleni. Vittu oon tyhmä. Voi saatana. Ja perjantaina meen syömään sinne sh-polille ja mut punnitaan niin tietenkin pitää laihduttaa sitä varten. Vittu oon TYHMÄ.

Meni muuten täysin perseelleen se sunnuntaikin. Heti kun ruvettiin siellä vanhempien luona syömään, tartuin ensimmäisenä leipään ja ei siinä ollut enää mitään mahdollisuuksia muuhun kuin ahmimiseen ja äkkiä kotiin oksentamaan. Mikä oli taas sitten vitun vaikeaa. Nyt uskon, ettei mun oksennusvaikeudet ole niinkään kiinni refleksistä vaan yksinkertaisesti siitä, että miten keho on saanut ravintoa edellisinä päivinä. Ei toki ole ihmekään, ettei jaksa oksentaa jos edellisenä päivänä ei sisälle jää paljon mitään. Onhan oksentaminen nyt niin täysin järjenvastaista touhua ja helvetin rankkaa keholle. Kiva vaan kun piti nyt tämä tajuta, koska nyt haaveilen oksentamisesta vaan enemmän kun voin ajatella, että kun tankkaan muutaman päivän vähän enemmän, voin onnellisena viettää päivän pää pöntössä. VOI JUMALAUTA KUINKA MÄ OLEN TYHMÄ.

Vitun vaikee elämä

Paha mieli. Ahdistaa. Haluun kuolla. Se soi taas päässä.

J on vitun ihana. Oon ollu sille hiton rehellinen ja suhtautuu kaikkeen ihan saakelin hyvin. En tajua. En oikeesti tajua sitä. Miten onkin kohdalle osunut tollanen ihminen?! Se on niin huomaavainen ja rehellinen. Mä pystyn olemaan melko lailla oma itteni. En toki ihan täysin, mut paljon enemmän kuin olisin ikinä voinu kuvitella. Eli sen suhteen pitäis mennä ihan saatanan hyvin. Perjantaina juotiin vähän viiniä ja mä pystyin olemaan muka ihan ok kaloreiden suhteen. Syötiinkin siinä ruissipsejä ja yöllä vielä jumalauta ranskalaisia ja leipää. Muutenkin 2 edellistä päivää meni törkeillä kaloreilla. En vaan ymmärrä miten se syöminen ei meinaa auttaa nälkään. Kun vaikka kuinka vedän ruokaa naamaan, silti tekee mieli lisää ja on ihan oikea nälkä.

Torstaina olin sh-polilla ja se oli mulle lupa syödä. Vaikka se ahdistaa ja hävettää ja itkettää pelkkä ajatus mennä sinne syömään ensi perjantaina. Hyi perse. Silloin otetaan myös paino ja taas se tarkoittaa mulle sitä, että on pakko laihduttaa sitä varten. Eli kolme päivää meni isommilla kaloreilla ja oikein uhoavalla motivaatiolla, että minähän pääsen tästä syömishäiriöstä eroon. Juu, vitun loistavasti menikin sit eilinen. Olin taas yötä Jn luona. Nukuttiin aika pitkään ja syötiin aamupalaksi jäätelöä. Mikä oli tietenkin virhe, jäätelösessiot on himottanut muutenkin jo monta päivää ja sen pienen määrän jälkeen vasta heräsikin niin hirvee himo siihen, että oksat pois. Silti söin sen luona vielä leipää ja vitusti juustoa. Heti kun pääsin viiden aikaan kotiin kun se meni kaverille saunomaan, lähdin kauppaan ja kotiin sessioimaan. Ja voi kuinka se syöminen tuntui hyvältä. En käsitä miten mulla voi olla koko ajan jotenkin aliravittu olo, ruoka tuntuu niin ihanalta ja rauhallisesta syömisestä ei tule mitään. Perjantaina vetelin kukkakaalta niin hirveessä paniikissa, että puraisin haarukkaa ja hampaasta lähti jumalauta pala. Että vitun kiva juttu. Silti vedin 2 kierrosta oksentelua eilen. Vähän pelästyin kuinka ihanaa se oli. Ja kuinka helposti se tuli. On ihan varma, että kestää kauan ja vaikeaa tulee olemaan, mut jumalauta kun tuli sellainen aivan nostalginen fiilis. Oksentaminen tuntui samalta kuin joskus kauan sitten kun se oli uutta ja jännää ja pelkästään kiva asia. Vähän pelottavaa. Luulin jo, että suurin viehätys siitä olis kadonnut ihan senkin takia, että se on ollut niin vaikeaa viime kertoina.

Kohta lähden taas vanhempien luo kattelemaan kun koirat riehuu ja syömään ruokaa, jonka kaloreita ei voi laskea. En laskenut aamupalaakaan ja oon varma, että siinä oli aivan liikaa kaloreita ja inhoan itteäni. Enkä todellakaan voi ajatella oksentamista tänään, sovittiin jo Jn kanssa pyörälenkistä kun tuun kotiin. Tuntuu jo tarpeeksi pahalta kun suoraan valehtelin sille eilisestä. Oksentamisesta en voi sille kertoa. Se on liian ällöttävää ja häpeällistä touhua. Nyt vaan taas vähän verenpurkaumia silmien ympärillä. Pelottaa, että äiti tai joku kysyy niistä. Eilen pahimmassa oksennusväsymyksessä tuntui taas, että haluan vaan sanoa suoraan kaikille kuinka vitun oksettava paskaläjä oon. Sitten taas hetken päästä kun ehdin vähän toipua, tuntuu erittäin typerältä idealta kertoa ihmisille tästä puuhasta.

Oksettaa. Ihan pelkkä ahdistus, mutta myös se liian iso aamupala. Tää on liian vaikeeta. En haluais ajatella mitään. Liikunta pyörii kans päässä, mut nukkumisesta taas huomaa, et nyt pitää ottaa rauhallisemmin. Eli pakko pitää syöminen hanskassa.

Äääääää. Vittu.

Elämä on liikaa, en jaksa

Nyt on sit menty alaspäin ja kovaa. Ei painon suhteen tokikaan (läskipaskaläjä) vaan yleisesti tuntuu, että sekoan. Perjantaista se lähti, kaveri ei tullutkaan kahville, sh-poli peruuntui ja olin kotona kaikkien herkkujen kanssa. Olin vielä koko päivän ihan tosissani harkinnut niinkin hullua vaihtoehtoa kuin oksentamattomuutta. Että söisin jonkin verran, eikä mun tarvitsisi oksentaa. Loput voi syöttää vaikka siskolle, sille kelpaa aina ja helposti veisin vartin pyörämatkan päähän herkut pois. Siinäkin vaiheessa kun kaveri perui, mietin kuinka helppoa olisi hankkiutua kaikesta eroon pistämättä yhtään murenaa omaan suuhun. Mutta kun... Olin muutenkin jo hermostunut ja ahdistunut pelkästään sen takia että oli sosiaalisuutta tiedossa. Pelkästään niiden herkkujen takia. Pelkästään Jn takia. Ja siinä oli pari edellistä yötä mennyt aika huonolla unella. Siinäpä sitten kuitenkin kutsuin vanhemmat kahville. Ne on kärttäneet kahvikutsua siitä lähtien kun muutin. Kun soitin äitille, se oli juurikin sen siskon  luona ja tietenkin siskokin halus osansa. Joten lopulta mentiin siskon luo, vanhemmat haki mut ja herkut ja mulla meni todella pahasti hermo. Mä halusin vaan syöttää osan muille, vaikka hamstrasinkin hyvän osan itselleni oksennettavaksi (ahnesikapossu). Sit saikin odotella ja mennä muualle ja mä olin aivan helvetin väsynyt. Ei oo pitkään aikaan ollut pinna niin kireellä. Meinasin ruveta huutamaan kun ne söi, miksi pitää ahmia ja mässyttää ja ryystää ja ylipäänsä päästellä ääniä kun syö?! Se on raivostuttavaa. Olin helvetin vittuuntunut ja heti kun pääsin kotiin rupesin syömään. Ja sit oksentamaan.

Sit menikin seuraavat kaksi päivää ihan vaan siihen hommaan. En kyllä vaan tajua miten voi heti mennä refleksi niin heikoksi. Heti lauantaina piti olla helvetin väkivaltainen sen kanssa. Ja silti jatkoin koko sunnuntain. Mulla on myös ollut tosi paljon sallivampia ajatuksia syömisen suhteen. Että ei se niin kauheeta ole vaikka jättäisinkin sisälleni jotain vääränlaista ruokaa tai vaikka lihoisinkin vähän niin aina voi laihduttaa uudestaan. Sunnuntai-iltana luovutinkin, kun en vaan jaksanut oksentaa. Vitunmoinen määrä paskaa jäi mahaan mut halusin vaan nukkumaan. Se on pelottavaa. Pelottaa niin vitusti, että alan lipsua vaan koko ajan enemmän ja kohta oonkin lihonut ties kuinka paljon. Sehän on miljoona kertaa pahempi kuin kuolla.

Nyt sitten on ahdistanut aivan saatanasti, en jaksaisi yhtään miettiä mitään. Meinasin olla syömättä eilisen, mutta heräsin taas aivan hirvittävän nälän kanssa. Mikä oli vähän yllättävää, luulin että tollanen oksentaminen vetäis kehon ihan jumiin, mut ei vissiin. Eilen illalla tuli vedettyä ruokaa aivan törkeä määrä ja silti oli nälkä. Maha kyllä täynnä, mutta tein taas mun normiruokaa, kasvispataa linsseillä ja soijarouheella. Siinä oli taas sellaset 63kcal/100g ja vedin sitä ihan hemmetisti. Mun ruoansulatus on kyllä jotenkin hämmentävä, tän oksentelunkin jälkeen kaikki se ruoka tuntuu tulleen jo suoraan läpi, sain yöllä nousta monta kertaa vessaan ja tääkin aamu mennyt siellä ravatessa. Tietenkin vaan hyvä merkki aineenvaihdunnan toiminnasta kun on taas hirveä nälkä. Jatkuva nälkä vaan johtaa aina jossain vaiheessa sessiointiin. Mut en mä voi millään uskoa sitä nälkää. En mä voi kuluttaa niin paljon tekemättä mitään, munhan pitäis sit laihtua ihan huomaamatta koko ajan. Eilen en tehnyt muuta kuin kävin 45 minuutin joogassa, lopulta söin 1603 kaloria ja sen on pakko olla liikaa, kun se joogakin tuntui niin löysäilyltä. En edes mennyt suihkuun, koska en ollut ansainnut sitä. Olin syvärentoutuksessa vielä joogan jälkeen ja onnistuinkin rentoutumaan. Mut sitten pää vaan huusi kuinka en oo ansainnut sitä. En oo ansainnut parempaa oloa.

Nyt taas kauheet liikuntasuunnitelmat. Pakko mennä lenkille, että saan mennä suihkuun ja vihdoinkin pestä mun ällöttävät hiukset. Tänään myös dkt-ryhmä, menee sentään aikaa siihen. J yritti soittaa eilen monta kertaa, en vastannut, koska oon liian paska ihminen. Ja lihava. Ja ällöttävä. Vittu kun vaan voisin lakata olemasta.

Hämmentävä elämä

Hilpeä fiilis :D

Terapia jatkui eilen kuukauden tauon jälkeen, mikä oli mukavaa. Puhuttiin muun muassa tästä bestmanista. On perkeleen hämmentävää, että mulla on aihetta miettiä tällasia asioita. Mulla ei ole ikinä ollut minkäänlaisia poikaystäviä tai yhtään mitään, joten oon melko pihalla tän suhteen. Ja taidan olla vaan entistä enemmän pihalla tänään. Tämä bestman, viittaan siihen tästä lähtien vaan J:nä, tuli sit käymään iltapäivällä. Olin terapiassa puhunut siihen suuntaan, että se ei oikeesti kiinnosta mua vaan sen seurassa kiehtoo enemmän se, että joku on musta kiinnostunut. Ja terapeutti kehotti mua vaan tekemään niin kuin itse haluan, eikä niin kuin ajattelen toisen haluavan. Eli oikeastaan en olis halunnut, että se tulee käymään, mutta kaloriahdistus puski päälle. Olin syönyt liian paljon jo valmiiksi, neljän jälkeen nukahdin vaikka piti mennä lenkille ja olin syömässä lisää kun se laittoi viestiä, että on lähistöllä. Eli onnessani tartuin tilaisuuteen ehkäistä ylensyönti ja sitä seuraava oksentaminen. Sessiontihimot on nääs valtaisat.

Ensin oltiin siinä niin kuin ennenkin, se iski muhun kiinni ja pussailtiin. Sit se otti esille tän meidän jutun. Vittu oon kyllä onnekas, että se on niin rauhallinen ja aikuinen ja sanoo asiat ääneen. Puhuttiin siitä, että se haluaisi enemmän kontaktia muhun kun taas mä oon tällainen erakko ja ihmiset väsyttää mua. Oon ollut järkyttävän rehellinen sille, oon kertonut, että käyn terapiassa ja että oon vitun vammanen. Ja sanoin, etten halua mitään oikeaa parisuhdetta. Siinä vaiheessa vaikutti sitlä, että se ei halua jatkaa, mut menin sen luokse vielä illalla ja vielä erikseen sanoin, etten mä pysty olemaan tämän aktiivisempi yhteydenpidon kanssa. Sit se tuntuikin olevan ihan ok sille. Vähän pelottaa, että se nyt tyytyy vähempään kuin mitä se oikeasti haluaisi. Mut kai mun pitää luottaa siihen, että se sanoo. Koska mä olin mielestäni tarpeeksi selkokielinen sen suhteen, että mä en pysty aina vastaamaan tai näkemään ihan koska oon näin hullu.

Nyt oon vähän kännissä, hih.
Kaikkee muutakin piti kirjoittaa, mut en jaksa keskittyä :D

Vihaan itteeni, listikää mut nyt heti pliis

Oon oksettava. Läski. Paska ihminen. Valehtelen päin naamaa. Hymyilen ja huijaan.

Ei menny ihan putkeen se koirienhoitokeikka. Sellanen kolmen päivän oksennusputki. Mun pää ei vaan kestänyt sitä nälkää, ahdistusta ja päälle vielä eri paikka. Ja niillä ei edes ollut mitään erikoista kaapeissa, ainoa herkku oli paketti Dominoita, jotka vedin sit perjantaina. Mä kuitenkin vielä ihan illallakin sinnittelin ja laskin kaikein, vielä hunajasuolapähkinöidenkin kohdalla punnitsin ne ja kuvittelin, että kestän. Mut joo, lervailuksi meni. Lauantaina menin vanhempien luo niin koirat sai juosta ja uida. Siellä sellasta aika paniikinomaista syömistä. Oksensin siellä, onneksi sain selitettyä vessassa oleskelua sillä, että söin liikaa mansikoita. Hävettää myöntää, mut menin vielä erikseen metsäänkin oksentamaan, koska isä oli sisällä päikkäreillä. Jotain hyötyä siitä, että on paskat polvet, ne nimittäin oikeesti jäykistyi huonosta istuma-asennosta johtuen ja sain syyn käydä kävelemässä keskenäni rannassa ja verrytellä polvia. Eli oksentamassa metsässä.

Ei muuten mitään ihan hirveitä verenpurkaumia, vasta sunnuntaina viimeisellä kierroksella tuli selkeitä pisteitä toisen silmän ympärille, mut ei kukaan oo erikoisesti niitä kattonut. Ne näyttää pisamilta. Perjantaina olin oikein hellävarainen, mut mun oksennusrefleksi on vaan niin heikko, että oli pakko ottaa hiukan väkivaltaisempi ote jo lauantai-iltana.

Eilen olin vielä siellä koirien luona ja kun lähdin oli vielä ihan varmaa, että lervaan kotona, mut onneksi en, koska se vitun bestman tuli käymään illalla. Se sanoi, että oli ollut ikävä ja se olis halunnut, että meen yöksi sinne. Sanoin etten jaksa vaikka oikeesti en vaan halunnut. Se tais vähän loukkaantua. Se oli kyllä selvästi innoissaan kun se näki mut ja mäkin olin vaan pelkkää hymyä ja pusuja siinä, vaikka oon vaan ollut tyytyväinen kun on ollut hyvä syy olla näkemättä sitä. Oon vitun kamala ihminen. En oo hetkeäkään kaivannut sitä ja kun se on laittanut viestiä ja kysellyt miten on päivä mennyt mua vaan ahdistaa. Ja kun se ei todellakaan johdu siitä, mussa on vaan vikaa. En vaan tunne mitään erityistä sen kanssa. Mietin vaan kuinka mun maha pullottaa ja oon niin ällöttävä. Varsinkin eilen kun oon oksentelun jäljiltä hiton turvonnut. Paino pomppas heti melkein kaksi kiloa ylöpäin. Nyt se tosin on jo vähän tasoittunut.

Perjantaina on sh-polin lääkärikäynti. Ja oikeesti ajattelen, että pitää laihduttaa sitä varten. Kuvittelisin, että mut punnitaan ja haluan, että se olis pienempi kuin viimeksi. Että olisin jotenkin uskottava syömishäiriöinen. Vittu oon tyhmä. Koko aamun oon miettinyt, että pitää mennä lenkille, juoksemaan. Mutta kun kauhee nälkä taas ja varsinkin toinen polvi on ollut koko viikon hemmetin huono. Ja tiedän, että aamupalasta tulee taas törkeen huono olo. Sit mun pitää taas pari tuntia vaan maata ja toipua siitä.

Paha mieli. Ahdistaa. Itkettää. Terapeutille soittaminen tuntuu taas vaikeelta tän tauon jälkeen. Äsken kyllä yritin, mut ei se vastannut.

NÄLKÄ

Oksettaa. Ahdistaa. Hermostuttaa. En ihan tajua miksi. Tai siis oon menossa koiravahdiksi muutamaksi päiväksi, mutta miksi se ahdistais näin paljon? Ehkä se on enemmän tää syöminen ja liikkuminen. Yllätys. Oli niin karsea nälkä koko perkeleen päivän eilen. Kun ei jumalauta puolta tuntia ehdi kulua syömisestä kun taas on nälkä. Ihan fyysinen, häiritsevä, tuskallinen nälkä. Sessiointihimot on kasvaneet tässä pari viikkoa niin saatanasti. Eilen ei päässä pyörinyt mitään muuta kuin ideoita kaikesta mitä vois syödä ja oksentaa. Olisinkin oksentanut tässä vaikka kuinka monta kerta, ellei mun naama olis ongelma. Kun se varmaankin hajoais taas ihan törkeille verenpurkaumille ja niissä kestää viikko häipyä. Sit en voi nähdä ketään.

Ja kun on se saakelin bestmankin kuvioissa. Voi vittu kun se ahdistaa mua. Sen kanssa oleminen on mennyt niin esittämiseksi. Mä annan sen ymmärtää aivan liikaa. Kun se tuli maanantaina takaisin sieltä sen vanhempien luota, se oli mussa heti kiinni. Se tuntuu olevan paljon kiinnostuneempi kuin minä. Ja se tuntuu tosi pahalta. Ei se mitenkään vastenmielinen ole, mut mua ei oikeesti enää kiinnosta mitä se sanoo. Välillä meinaa todella pahasti mennä hermo kun se puhuu. Ne hetket tosin liittyy myös siihen, etten oo syöny hetkeen mitään kun oon vammanen, enkä voi syödä sen luona. Tosin yhtenä yönä kun oltiin vielä neljältä hereillä ja puhuttiin ruoasta, oli vaan niin nälkä, että söin. Ja se oli jumalauta sämpylä ja rasvaista juustoa! Eikä se edes ollut ihan niin hyvää kuin kuvittelin. Lähinnä se vitutti.

Mä oon kyllä ollut tosi rehellinen tän syömisen suhteen sen kanssa. Ihan senkin takia, että se menis pois. Oon muutenkin ruvennut olemaan siskojenkin kanssa avoimempi. Eilen jopa sanoin toiselle, että oon menossa syömishäiriöpolille. Kun oltiin kaupassa, se osti mulle ruokaa kun meen hoitamaan niiden koiria ja kommentoin esim. tofun kaloreita ja otin vaan sellasia juttuja mitä muutenkin syön. Niillä on sentään keittiövaaka niin ei oo mitään syytä yrittääkään syödä ilman laskemista. Koska se on täysin varma, että se johtaisi oksentamiseen. Mua auttaa kyllä se, että sanon ihmisille ääneen tästä syömisestä. Vaikka en olekaan saanut myönnettyä, että olisin syömishäiriöinen sen jälkeen kun kirjotin sen tänne. Mutta kyllähän se realisoituu kun näkee kuinka muut ei ymmärrä mitä mä oikein selitän kun luettelen jotain paprikoiden kalorimääriä.

En oo kolmeen päivään liikkunu yhtään. Oon ollut taas aivan törkeän väsynyt. Ja polvi oli varsinkin eilen ihan hemmetin kipeä. Eilen söin vähän liikaa, joten hirveät liikuntasuunnitelmat taas. Onneksi meen niiden koirien luo niin pakko edes kävellä.

Ei menny niin kuin Strömsössä

Taas tuli todistettua kuinka tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Mun pieni ja rento iltakävely venyi vähän. Tunti ja 40 minuuttia, rapiat 10 000 askelta. Tosi rauhallisesti kyllä menin, nautin maisemista ja säästä, oikein pysähdyin ihailemaan merta. Kiva vaan kun viimeiset 10 minuuttia sainkin nauttia järkyttävästä kaatosateesta ja mun hyvät kengät, joita oon niin yrittänyt suojella kastumiselta on edelleen ihan märät. Reilun tunnin jälkeen alkoi jo tuntua vähän polvissa kun ne ei kauheesti tykkää kun oon juossut enemmän. Jossain vaiheessa piti kumartua säätämään kengännauhoja ja pikkuusen huippas kun nousin pystyyn, mut jatkoin vaan. Ensin vaan hoin, että puoli tuntia riittää. Sitten se olikin, että olis se tuntikin kiva saada täyteen. Sitten halusinkin, että olisin seuraavan tasatunnin kohdalla kotona. Ja siihen tuli vielä parikymmentä minuuttia päälle. Söin kyllä sit vielä pähkinöitä illalla kun oon tosissani yrittänyt panostaa siihen, että saisin enemmän rasvaa. Enkä edes punninnut niitä! Koska ei muutenkaan mitään käsitystä päivän kaloreista niin mitä järkeä, se olis vaan pienentänyt sitä määrää ja kyllä sitä rasvaa vaan tarvitsee.

Meen tänään siskon koirien kanssa kävelemään ja koska ne pronaatiotuetut kengät on märät, polvituskaa tiedossa. Enkä voi mennä juoksemaan samasta syystä. Salilla ei oo enää iltapäivällä mitään tarjolla, joten hirvee paniikki, että mitä teen jotta saan kulutettua tarpeeksi. Jatkoin kyllä syömishulluttelua eilisestä huolimatta ja vedin aamupalaksi mantelimaitoon tehtyä kaurapuuroa (puuro taas viime aikoina jäänyt kokonasn pois), mansikoita, raejuustoa ja cashewpähkinöitä, 455 kaloria. Ja rintaa puristaa, raskasta hengittää, yököttää. Niin kuin aina. Pakko hetki makoilla ja toipua taas syömisestä.

Huvittavaa kuinka helposti mä uskottelen ittelleni, että oon ihan ok, eikä mulla ole mitään ongelmaa. Koska söin eilen niin kuin normaali ihminen ja olin ihan tosissani sen kanssa, että lepääminen on hyvä juttu, enkä mä nyt liho yhden päivän takia. Heti haluan perua puheeni mistään syömishäiriöstä. Ja sitten se iskee niin päin pläsiä, että moro vaan. Eilen kun sanoinkin siskoille vähän siitä, että on hullua pakkoliikkumista, polviin sattuu ja muuta, vitsaillen kyllä, mut kuitenkin yritin olla vähän avoimempi sen suhteen mitä mä ittestäni ajattelen, tuli heti niin mukaterve fiilis, että tässä mä vaan paranen kohisten kun en edes salaile tätä niin paljon. Juupajuu. Eilen kävellessä kyllä pohdin tätä sanaa "parantua". Mun on hirveen vaikea ajatella, että yrittäisin parantua syömishäiriöstä, koska mä en oo ikinä osannut syödä rennosti ja terveellisesti. Enemmän mä ajattelen, että tää tulee olemaan jonkintasoinen juttu koko elämän, sitä voi ehkä vaan hallita paremmin. Koska ruokaa ei pääse pakoon, sen kanssa on pakko olla.

Niin, kai mulla kuitenkin on se syömishäiriö. Edelleen sen myöntäminen on niin pirun vaikeaa. Tällä hetkellä olis kyllä motivaatiota yrittää päästä siitä eroon. Todennäköisesti se taas laimenee täsdä seuraavan ruoka-ajan koittaessa. Mitähän mieltä mä oln sit elokuussa kun meen sinne sh-polille...

Vähän eri meininki tänään

Juuh... Tää syömishäiriöinen olis vähän syöny tänään. Hulluna mansikoita, britantorttua ja fudgea. Ahdistus ja paniikki pitkin päivää, kauheet liikuntasuunnitelmat. Maha edelleen täynnä, mutta juttelin vähän siskon kanssa. Ja aion levätä. Tosin voisin mennä pienelle kävelylle ihan koska aurinko paistaa, mut vaan rennosti nauttimaan säästä. Ehkä. Koska tiedän, etten liho kymmentä kiloa nyt yhdessä yössä ja ei se lepopäivä eilenkään toteutunut. Ja huomiseksi on jo suunnitelmia liikkua enemmän.

Ahdistaa, itkettää, oksettaa. Mutta jumalauta. Ei se eilinenkään ollut kivaa kun pitää pakkomielteessä ravata ympäri kämppää, jotta saa kaloreita kulutettua. Ja ensimmäistä kertaa viikkoihin ei oo ollu jatkuva nälkä. Jännä tunne. Jotenkin kiva, mutta kuitenkin väärä.

Tää vaan pahenee

Paniikkilenkki. Koska hullu. Siis LÄSKI. LAISKA. SYÖPPÖ.

Ihan törkee nälkä koko ajan. Pari päivää oon syöny ja liikkunu enemmän. Tänään koko alkupäivä mulla oli aivan hemmetin huono olo, mikä tosin on normaalia, mutta tänään se oli vielä pahempi. Piti olla lepopäivä, mutta olin idiootti ja söin jo alkupäivästä liikaa, jatkuva nälkä ja hirvee läskiahdistus. Ensin kävelin paikoillani, söin kasviksia, nälkä puolen tunnin päästä ja oli pakko mennä lenkille. Vasta kotona huomasin, että paita oli väärinpäin kun oli niin kiire lähteä. Sitten piti vielä kävellä ja juosta edestakaisin tässä mun 24 neliön kämpässäni, että tuli aktiivisuustavoite täyteen. Nyt en osaa päättää mitä söisin. Polarin mukaan oon kuluttanu 1600 ja tiedän, että ilman sykevyötä se on alakanttiin. Viime yönä en meinannu nukahtaa, koska oli hirvee nälkä joten olis ihan hyvä varmaan syödä se 1600 täyteen. Ahmimishimotkin kasvaneet ihan vitusti. Mutta huomenna on sukulointia eli syömistä. Ja mun vatsa pullottaa ihan hulluna kun ei taas suolisto suostu yhteistyöhön. Niin kuin aina kun liikun enemmän.

Tää on ihan vitun kamalaa. Äitikin kehui moneen kertaan kun sanoin olleeni lenkillä. Kaikki toitottaa kuinka pitäis liikkua. Tosi kiva yrittääkään olla "järkevä" kun en edes oo varma, mikä ton liikunnan suhteen on järkevää. Jos nää fyysiset oireet on vaan pääkopassa niin pitääkö niitä niin kuunnella? Vaikka tänäänkin meinasin nukahtaa keskellä päivää kun väsytti niin pirusti. Syöminen aiheuttaa lähinnä hengenahdistusta. Päähän sattuu ja yököttää.

Olin muuten äsken röökillä. Ja ajattelin sen mielessäni 2 kertaa.
Mulla on syömishäiriö. Ei jeesus kuinka ahdistavaa ja noloa on kirjottaa se. Ääneen en sitä sano kun sen ajatteleminenkin on pirun vaikeaa.
Vitun hullu.

Niin perkeleen sekaisin

Miten voi olla näin ristiriidassa ittensä kanssa jatkuvasti? Ajatukset heiluu järkevyyden ja typeryyden välissä aivan koko ajan. Mä oon keventynyt hääpäivän aamusta 1,7 kiloa eli siinä oli välissä jäätävät juomingit ja syömingit. Kalorit on viikon heilunu 1100 paikkeilla ja oon liikkunutkin. Sunnuntaina olin juoksemassa pitkästä aikaa ja muutenkin tullut sellaista perusaktiivisuutta enemmän, enkä oo vaan maannu kotona. Ja oon ihan täpinöissäni mun painosta. Siis tää on jotain niin uskomatonta. Vaikka vähän aikaa sitten sanoin, että rupeen liikkumaan ja syömään enemmän. Ja tällä tyylillä ei kauaa mene kun se mun tähänastinen "viimeinen raja" tulee vastaan eli jonka alle en sais mennä. Siis ihan itse joskus asetin sen rajaksi. Varsinkin kun en mä halua olla laihaläski tai lapsen näköinen ja fyysisesti heikko. Ja lihakset painaa. Mun bmi on nyt 20,4 eli ihan hyvä turvaväli ylipainoon. Mut siltikin mä takerrun juurikin tohon. Että mä olen normaalipainoinen eli en mä voi noin vain syödä, koska ei mulla ole mitään tarvetta nostaa painoa.

Pyörin tänään vähän vaatekaupoissa. Senkin pitäis mulle jotain kertoa, että vaatteet on nykyään kokoa S ja XS. Ja joskus ajattelin, että siitä ainakin tajuan mitä koko mä olen. Mut onhan tässä nyt jumalauta ylimääräistä. MUTTA kun se pitäis ottaa liikkumalla pois. Miksi mä en voi tehdä niin? Koska jos mä liikun enemmän, pitäis myös syödä enemmän ja jumalauta miten on mahdollista, että siitä on tullut näin vaikeaa? Ollaan hengailtu sen bestmanin kanssa ja en oo syöny kertaakaan sen edessä, lukuunottamatta palaa banaanista, jonka otin hetken mielijohteesta vastaan. Ja oon ollu pari yötä sen luona ja siis pitkiä aikoja mennyt syömättä sen takia. Yhtenä iltana oltiin pyöräilemässä ja tultiin mun luokse ja olin aivan todella tosissani syömässä jotain. Mutta en pystynyt. Vaikka olisin voinut ihan normaalisti punnita kaiken ja laskea kalorit. Ja oon vähän yrittänyt sille selittää mun vammasuuksiani. Otin rahkankin jääkaapista pöydälle kunnes järkyttävän ahdistuksen takia luovutin, enkä syönyt. Mä en osannut odottaa, että olisin seonnut niin pahasti toisen ihmisen seurassa. En pystyny kattomaan siihen päinkään hetkeen ja halusin vaan ajaa sen ulos, ettei sen tarvis kattella tällasta. Sanoinkin, ettei sen kannattais olla mun kanssa tekemisissä. Vastas vaan, että on aikuinen ihminen.

Joo aika paljon tuli vietettyä viime viikolla aikaa sen kanssa. Nyt se meni kotipaikkakunnalleen vanhempiensa luokse, joten saan olla rauhassa. Siis nimenomaan rauhassa. Mä kyllästyin vähän jo. Oon aika kauhee, mut nyt haluaisin vaan perua koko jutun. Ihmiset on niin uuvuttavia. Parin päivän jälkeen alkoi mennä hermot siihen kun se puhuu koko ajan. Vittu. Ja vaikka se, että se pitää mua kivannäköisenä ja haluaa koskea muhun oli ensin jännää ja kivaa (tosin ihan ensin ahdistavaa ja luonnotonta), ei oikein huvita enää. Vaikka ei ollakkaan mitään vakavaa puuhailtu. Oon vasta pari kertaa ottanut edes pitkähihaisen pois sen kanssa. Ei muuten sanonut mitään mun arvista. Kysyin kyllä, mut se vastas vaan, että mä kerron jos haluan. Se on vielä oikeesti todella kiva ollut koko ajan, eikä painosta mua mihinkään. Silti haluan vaan siitä eroon, olis niin paljon helpompaa.

Sain muuten siskon vanhan Polar Loopin tänään. Jei, auttaa varmaan ihana sikana tähän pakkomielteisyyteen. Ja tuntuu, että koko ajan sit pitäis tehdäkin jotain, mikä on tietysti sen tarkoitus. Nyt suunnittelen aamulenkkiä ja voisin viedä siskon koiria ulos ja voisin mennä juoksemaan ja voisin tehdä lihaskuntoa ja voisin mennä salille. Enkä vieläkään pysty myöntämään, että mulla olis syömishäiriö. Se jotenkin tuntuu niin isolta jutulta. Nyt mä vaan oon vähän sekaisin. Oon kyllä tosissani yrittänyt työstää tätä, että saisin sen sanottua ittelleni, edes mielessä. Koska kyllähän mä sen tiedän. Paitsi sitten kun tulee syötyä enemmän, tänään aamulla vedin tosi ison aamupalan, yli 500 kaloria kerralla. Siinä kun katoin sitä niin hoin vaan kuinka syömishäiriöiset ei vetele tällasia annoksia. Vaikka mun olo oli todella väsynyt ja heikko. Vaikka keho kuinka yrittää sanoa. Ens kuussa taas sinne sh-polille, jospa se auttais. Koska täysin selväähän on, etten mä pysty kovin paljoa muuttamaan tätä ilman apua. Sen takia heinäkuun alussa annoin vaan ittelleni luvan laihduttaa vielä hetken keinolla millä hyvänsä. Koska se jatkuva miettiminen ja soutaminen ja huopaaminen yksin on vitun inhottavaa. Mä tartten apua. Jännä kuinka sen myöntäminen ei ole niin vaikeaa, vaikkakin se on häilyvää, koska heti jos menee hetken paremmin, mä kuvittelen olevani ihan fine yksinkin.

hihii

Voi jumansviidu. Jouduin maanantaina vähän tilille kännisekoiluistani. Oli aika helvetisti tullut kaikennäköistä hommailtua, mut ainakaan kukaan ei ollu loukkaantunu niin kaikki ok. Häpeään meinasin kyllä kuolla. Tai ainakin toivoin, että kuolisin. Lähinnä kyllä vaan oli mun itsetunnolle kyllä ihan hunajaa. Jos joku ei ny tajua niin olin "kahvittelemassa" bestmanin luona. Tulin kotiin joskus yhden jälkeen, eikä nukkumisesta oikein meinannu tulla mitään :D Tänään tulin kotiin joskus neljän jälkeen kun jäin vahingossa yöksi. Hyvin pysyy syöminen hallinnassa kun on muuta mietittävää.

Eli joo, mietin tossa kotimatkalla, että hyvä kun olis muitakin kuin ruoka- ja laihdutusajatuksia, mut mun järkevä puoleni kyllä vähän valittaa, ettei se mikään ihan loistojuttu ole kun reiluun tuhanteen kaloriin jäi kahtena päivänä, tänään söin ekan kerran viiden aikaan. Ja ei oo tullu tankattua sitä vettäkään ihan mun normimääriä, joten on vähän kuivunut fiilis. Mutta on se vaan ihan saatanan kutkuttava ajatus, että huomenna (jos nukun kotona ja pääsen normaalisti vaa'alle) mun paino voi olla jotain niin perkeleen ihanaa. Vaikka tiedän, että nimenomaan nesteitä, eikä läskiä, mutta silti. Mulla ei sinänsä ole mitään tiettyä lukua, jonka haluaisin, kauan oon jo ajatellut, että nyt vaan rupeen liikkumaan ja syömään kunnolla, enkä välittäis niin painosta. Mutta mitä kevyemmäksi mä tuun, sitä enemmän mä haluan jatkaa näin. Jotenkin ihan mielenkiinnosta. Kuinka pitkälle sen veisin? Miltä tuntuis alipaino? Kyllä, tiedän, sairasta. Mut en mä vaan saa muuta aikaiseksi.

Jännissä fiiliksissä kyllä oon.

Hermostuttaa

Miten naputtelu voikin olla niin ylitsepääsemättömän raskasta? Oon taas halunnu kirjottaa ja järjestellä ajatuksia, mutta kun en mä jaksa. Siis mä en vaan saatana jaksa. Mä oon aivan helvetin väsynyt ja mua nukuttaa melkein koko ajan. Siihen ei auta syöminen, syömättömyys, liikunta tai lepääminen. Keskiviikkona nukahdin tunnin kävelyn ja ruoan jälkeen joskus viiden jälkeen iltapäivällä. Heräsin puoli kahdeksan aikaan. Ja menin  taas kahdeltatoista nukkumaan. Oon kyllä saanut nukuttua enemmän kuin pitkään aikaan, nukahtaminenkin onnistuu ilman tuntien pyörimistä tai lääkkeitä. Tuntuu vaan, että mikään määrä ei riitä. Kai mä oon vaan niin uupunut. Ja tätä on jatkunut niin kauan. Mun on vaan vaikee sietää tällaista heikkoutta kun ei sille ole mitään "kunnon" syytä. Kun niissä labroissa ei näkynyt mitään niin päässä vaan vikaa. Eli ei mun tarvis niin välittää, että nukahdan keskellä päivää ja syöminen on fyysisesti vitun raskasta. On heti niin heikkoläskipaskafiilis. Mut on mun vähän pakko vaan uskoa, että keho ei jaksa.  Koko torstain makasin. Eilen tuli sentään liikuntaa. Sen seurana jatkuva huono olo. Pää on ollut taas tosi kipee parina pävänä ja se aiheuttaa yököttävää oloa. Huimaus, heikotus ja voimattomuus. Kaikki kuuluu mun perusoloon.

On ne häät muuten tänään. Oon vitun typerän asun kans valinnut, mut minkäs teet kun mikään kiva ei sovi päälle. Tulee vissiin kuitenkin kiire, vaikka pelkäsin, että mulla on liikaakin aikaa hermoilla. Mut kun pitää miettiä miten saadaan kaikki ihmiset ja tavarat juhlapaikalke ja kuka pystyy ajamaan illalla. Mä olisin halunnut meikata ja pukeutua rauhassa. Kampaaja kuitenkin vasta puoli yhdeltä, eikä oo oikein järkeä mennä suihkuun tai ruveta meikkaamaan ennen sitä, meen sinne pyörällä ja hikoan kuitenkin. Ne polttarit oli hyvää harjoitusta kyllä, parempi keskittyä syömiseen kuin juomiseen, mutta vitun tarkkana saa olla. Täysinäinen olo on vaan niin vitun kamala ja vaatteetkin on sellaset, että maha rupee näkymään jos se ihan hirveesti pömpöttää. Ja haluun kuitenkin kivan pikkukännin, että kehtaan tanssiakin. Rupee varmaan kyllä nukuttamaan joka tapauksessa niin pirusti, et en tiexä yhtään.

Aika ok

Fiilis on... ok. Hyvä? Usein vähän mitäänsanomaton, koska elän täysin syömisen ja ruoka-aikojen mukaan. Eilinen oli kyllä oikeesti aika hyvä päivä, tuli käveltyä vähän ja lähdin illalla vielä pyöräilemään. Mä en ole lenkille lähtenyt niin saatanan pitkään aikaan, että oli saavutus. Söin kans aika säntillisesti kolmen tunnin välein ja kaloreita tuli reilu 1500, mikä aiheutti kyllä ahdistusta, koska iltapalasuunnitelmat vaihtui niin lennosta, etten tarpeeksi kauaa miettinyt kalorimäärää. Mut mä nukuin aika kivasti ja tänään oli ehkä vieläkin parempi päivä, koska sain skipattua yhden ruokailun. Ja ihan vahingossa, ei ollu tarkoitus. Mentiin siskon kanssa vanhempien luo leipomaan häihin jotain iltanaposteltavaa ja siinä meni kello neljän ruoka ohi ja tulin kotiin ihanasti siinä seittemän aikaan eli ruoka-aikaan. Vaikka eilen oikein vakuuttelin itselleni, että pidän kiinni tasaisesta syömisestä. Mut ei ollu mun vika. Kyllähän se kolmen tunnin välein syöminen vaan toimii, et kyllä aion sitä jatkaa.

On vaan ollu jotenkin aika helppoa tän syömisen kanssa. Ainakin sen jälkeen kun sain lauantaina monen tunnin pohtimisen jälkeen tehtyä yllättävän vähäkalorisia ja herkullisia tortilloja. Tähän asti ne riitti eli ei ole tarvinnut ahdistella ja pohdiskella niin paljoa mitä söisi. Kalorit heitelly 1200-1500 välissä eli aika ok. En kauheesti uskalla mennä sen 1400 yli, koska kyllähän mä laihdutan. Päässä käyn väittelyitä siitä, valitsenkö järkevän vai typerän tien, nyt oon tyytyny tällaiseen kompromissiin. Syön kyllä, mut saakelin tarkasti. Välillä havahdun pohtimaan tätä mun vammasuuttani, mut en mä oikein tiedäkään mitä mä sille tekisin. En mä noin vaan voi enää syödä. Tänäänkin leipoessa en jumalauta yhtään murusta suuhuni laittanut. Ihan vaan koska en tiedä sen kaloreita. Eilen katoin hetken jotain leipomisohjelmaa, jossa just sanottiin, että leipomisessa on kivaa juurikin kun saa maistella. Mut en vaan perkele voi. Syön sit niissä häissä. Vittu kun pelottaa, että vedän sen yli. Enemmänkin sen alkoholin kanssa, koska se vaikuttaa siihen syömiseenkin niin paljon ja mä en halua ruveta nolaamaan itteäni siellä. Ja just kun tuntuu, et oon löytänyt vähän tällaisen flow-tilan tän suhteen. Liikkuminenkin ruvennut taas kiinnostamaan enemmän. Ja mulle jää helposti se putki päälle yhden pelleilyn jälkeen. Ja toki ihan se fyysinen fakta, että se sokeri himottaa vaan enemmän kun sitä syö. Se on mulle tosi paha paikka, pystyn sekoamatta syömään "huonoa" suolaista, esim. ne ranskalaiset vähän aikaa sitten, koska se sentään on jollakin lailla ruokaa, mut sokeri on pelkästään turhaa myrkkyä, jolla kehokaan ei tee mitään.

Eli ihan peruselämää mulle. Tappelen itteni kanssa, enkä oikein etene mihinkään.

piru

Eilen:
Uu, ku iski ahdistus päälle. Laihdutusahdistus. Maanantain juopottelun ja syöpöttelyn jälkeen paino tietenkin nousi ja nyt tuntuu, että on kauhee kiire saada se taas alas. Pitäis mennä lenkille. Vittu ku siitä on kauan kun oon viimeksi ollut minkäänlaisella lenkillä. Eilen tuli vähän vahingossa "vaan" 1300 kaloria, mut voi jessus kun se tuntui hyvältä. Haluun vielä vähän pienentyä. Piti kyllä ruveta liikkumaan, mut ei huvita. Kiva kun maksan sitä salijäsenyyttä, enkä oo käyny siellä pariin kuukauteen.

Tänään:

Mulla pyörii koko ajan jonkinlainen pätkä uutta blogitekstiä päässä, mutta en jaksa miettiä tarpeeksi, että saisin enemmän kuin 5 lausetta aikaiseksi. Oli kyllä pirun kivaa eilen kun se paino oli mennyt alaspäin, nyt taas vaihteeksi toiseen suuntaan, koska oon syönyt pitkästä aikaa kaalisalaattia. Se ei meinaa ihan noin vaan sulaa ja koko eilinen oli kyllä niin hemmetin inhottavan turpea olo. Mut kaali on niin hyvää! Varsinkin kun nyt saa varhaiskaalta, nami nam, ja nyt sitä on taas aika paljon kun oltiin eilen äitin kanssa kaupassa. Ja oh btw, otin tortillatarvikkeita! Oon haaveillut niistä pirun kauan, mut olin aatellut, että teen ne salaatinlehtiin tai ihan vaan jonkinlaisena muhennoksena. Mut ei, taas tein aika nopean päätöksen. Mua on ruvennu pelottamaan ihan perkeleesti. Mulla on tullu paljon useammin näitä "ihan sama"-hetkiä, jolloin laihduttaminen vähintäänkin hidastuu. Nyt varsinkin kun oksentaminen ei oo vaihtoehto, oon ollu huomattavan rento varsinkin hiilarien suhteen. Toki oon laskenu kaikki kalorit, mut oikeesti pelottaa välillä, että en jaksakaan enää, luovutan ja alan paisua. Ei, saatana. Mun pää ei oikeesti kestäis sitä.

Tänään sentään vihdoin liikuntaa kun meen koiravahdiksi. Piti eilen mennä lenkille, mutta syöminen nukutti taas niin törkeesti, että en sit saanu taaskaan aikaiseksi. Vituttaa nää täysin ennalta-arvaamattomat reaktiot ruokaan. En halua syödä, koska usein en sit sen jälkeen saa mitään tehtyä kun joko tulee vaan huono olo tai silmät ei pysy auki. Kai se siitä ahdistuksesta tulee kun ei mitään fyysistä vikaa ollut. Vitun hullu siis.

kfmhd

Tänään taas ettimässä vaatteita. Miksi mun pitää olla niin typerän mallinen?! Nyt kun mä vihdoin en ole enää sitä suurinta mahdollista kokoa ja joku voisi kuvitella, että mä löydän vaatteita helposti... Pitää olla pitkät hihat, ettei viiltelyarvet ja löllöt käsivarret näy. Pitää olla tietyn pituinen, ettei viiltelyarvet, löllöys ja lyhyys korostu. Pitää olla oikean mallinen, ettei mun typerän rintakehän leveys näy. Olis saatanan kiva kun olis kivan värinen, eikä valkoinen tai musta.

Mä en jaksa miettiä vaatteita, taidan mennä vitun rumana niihin häihin, mutta ihan sama, kukaan ei kuitenkaan kato mua. Olisin vaan kerrankin elämässäni halunnut pukeutua juuri niin kuin minä haluan ja itse tuntea näyttäväni hyvältä. Ei sitten, ihan sama.

Nyt oon kännissä. Se on himottanut perjantaista asti. Vaikka se seuraava päivä on inhottava. Syön ja juon nyt sitten. Kalorit nousee vähintäänkin sinne 2000:een. Hyi helkkari. Justiin kun paino on lähtenyt laskemaan. Terapeutti soitti tänään ja epäili, että mun fyysiset oireet syömisen kanssa olis paniikkihäiriötä. Mikä kyllä selittäis hemmetin hyvin tän mun erittäin epäjärkevän oireilun. Kun ei labroissa tai sydänfilmissä ollut mitään erikoista ja silti niin perkelen huono olo jatkuvasti. Varsinkin kun syön. On se kyllä tosi ihana kun soittaa mulle. Se on nyt heinäkuun lomalla, eikä mulla ole mitään hoitotahoa koko kuukauteen. Mulla on kyllä numero, johon voin soittaa, mut en todellakaan soita. Oon tavannut sen ehkä kaksi kertaa, en tosiaan rupea selittämään sille yhtään mitään. Aivan niin kuin en olisi ennekin selvinnyt ilman apua. Hyvää harjoitusta vaan. Ei ihmisillä ole normaalisti jotain terapeuttia, jolle soittaa kun tulee paha mieli.

"Haluan kuolla" "Miksen mä voi kuolla?" Nää soi mun päässä ihan automaattisesti heti kun on huono olo, paha mieli, vituttaa, oksettaa, ihan mitä tahansa. Kun se kuoleminen olis se helppo vaihtoehto. Kaikki olis ohi, ei enää ikinä tarvis miettiä yhtään mitään. Kaikki olis vaan mennyttä, niin kuin ei olis ikinä ollutkaan. Mä en ole ikinä mieltänyt itseäni vahvaksi tai taistelijaksi tai miksikään, joka yrittää. Mutta enhän mä edelleenkään ole kuollut. Vaikka vieläkin välillä tosissani kadun sitä, etten viime vuonna odottanut paria kuukautta, saanut reseptiä uusittua ja yrittänyt itsaria suuremmalla määrällä lääkkeitä. Tässä on kuitenkin puolisen vuotta mennyt ilman oikeita itsemurha-ajatuksia. Se on aika paljon kun ajattelee mun elämää noin 13-vuotiaasta saakka. Olin ehkä 15 tai 16 kun löysin purkillisen äidin vanhoja unilääkkeitä ja vetelin menemään, välittämättä mitä tapahtuisi. Masennus on ollur osa mua jo hemmetin kauan, se on ihan normaalia. Sekin, että jos jokin ottaa päähän tai tuntuu pahalta, voisin ihan hyivn kuolla välttääkseni sen.

Kuten nää siskon häät. VOI HERRANJEESUS kuinka voi ihmistä ahdistaa yksi asu?! Kaikki vaatteet on rumia, huonon mallisia tai väärän värisiä. Mulla on liian leveät hartiat, liian pienet tissit, liian leveä rintakehä, liian iso maha, liian iso perse. Tänään ajattelin tyytyä hyvinkin arkiseen asuun, josta äiti ei varmastikaan tykkää, mutta jos mun sisko ehdotti mulle raidallista trikoomekkoa, sitä ei haittaa, vaikka mä en ole erityisen juhlava.

Ruma olen kuitenkin.

en tajua

Miksi tän pitää olla näin vaikeaa? Eilen söin tasaisesti, kaloreita kertyi yli 1500, lepäsin vaan ja nukuin yönkin aika hyvin. Ja koko päivän mulla oli ihan hirveen huono olo. Päähän sattui, sydän tuntui raskaalta, niin kuin happi olis meinannu loppua kesken. Kaiken kaikkiaan todella huono olo, plus jatkuva nälkä. Tänään aamupalan jälkeen tuntui taas ihan kauhealta, lähdin kuitenkin shoppailemaan (enkä mitään löytäny edes), huono olo meni ohi ja nyt oon syöny salaattia, yhteensä noin 500 kaloria täynnä. Vähän sattuu päähän ja nälkä tietenkin, mut miksi tuntuu koko ajan,  että mun keho ei tykkää kun syön? Sydän varsinkin rupee hakkaamasn todella raskaan oloisesti, tulee yököttävä ja tukkoinen olo. Syöminen vaan väsyttää ja aiheuttaa pahaa mieltä. Silti meinaan tässä nyt ihan tosissani syödä ranskalaisia, vaikka tiedän, että varsinkin hiilarit tekee tosi huonon ja raskaan olon. Mutta kun kai ihmisen pitäis syödä? Kaikki mulle toitottaa, että mun pitäis syödä, mutta miksi siitä tulee vaan fyysisesti helvetin huono olo?

Olin verikokeessa ja siinä ihkupihku EKG:ssä torstaina ja kaikki oli ok, immuunipuolustus vissiin vaan vähän heikoilla. Eli kun ei mussa mitään vikaa edes ole, eihän mun tarvi syödä. Normaalit ihmiset olis tyytyväisiä, että kaikki on kunnossa ja mulle se oli vähän pettymys. Kun olin just ruvennut vähän ajattelemaan niin, että keho oikeesti tarvis enemmän ravintoa ja ostin omenoita, vaikka oon kaikista hedelmistä eli turhasta hiilarista aikalailla luopunut. Olisin huonoilla labratuloksilla saanut jonkinlaisen luvan syödä, mut ei sitten. Että kiva. Paino tosin viimeinkin näyttää laskemisen merkkejä, joten ihan sen perusteella voisin jatkaa tällä 1400-1500 kaloreilla. En vaan pysty käsittämään miten mun pitäisi toimia, että ei olisi huono olo joka perkeleen päivä.

Mä en jaksa, saatana.

Kyllä on vaikiaa

Meen huomenna tökittäväksi. Niin törkee sää, ettei huvita lähteä kastumaan kun voin mennä huomennakin. Karsee päänsärky kun en meinannu nukahtaa ja heräsin aikasemmin kuin yleensä. Korvat soi todella inhottavasti. Helkkari alkaa mennä hermot tähän väsymykseen. Se alkaa olla sellasta, että asiat jää tekemättä. Kauan mä oon ollut kyllä väsynyt, mutta aina on saanut revittyä ittestänsä vaikka mitä irti kun on ollu pakko. Nyt alkaa jäädä asiat tekemättä tai ainakin lykkääntyy koko ajan eteenpäin. Mulla kesti melkein viikko saada haettua lyrican lopettamisannos apteekista. Dkt-ryhmän vetäjät ja mun terapeutti olis halunnu tavata ja jutella siitä miksi mun on niin vaikea mennä sinne. Se olis ollu aamulla, niitä polttareita edeltävänä perjantaina eli en vaan jaksanut. Eilen oli dkt-ryhmä ja lähdin taas puolessavälissä kun en vaan jaksanut istua siellä. Mun asunto ei oo aikoihin ollut näin törkeessä kuosissa, mutta en helvetissä jaksa siivota. Suihkustakin on tullu kauheen raskasta, oon jo viikkoja sitten luovuttanut sen suhteen, että tekisin sen joka päivä. Mikä on tosi kiva kun hikoilen joka saatanan yö niin ällöttävän paljon.

Itkettää. Taas. Mut en saa sitä aikaiseksi yksin. Edelleenkään.

Inha levottomuus taas. Syömisen jälkeen on alle tunnin päästä taas ihan hirvee nälkä. Ei mun aineenvaihdunta kovin pysähdyksissä voi ainakaan sen perusteella olla. Oon tässä puolisen tuntia jahkaillat sen kanssa mitä söisin ja nyt olis ruoka-aika. Tosissani meinasin syödä vähän joltain sessiointikerralta jääneitä ranskalaisia, mut kun punnitsin sen annoksen, se näytti niin pieneltä, että en uskaltanu. Jos sit tuleekin sellasesta määrästä vaan paha mieli ja haluun vaan lisää. Ruokaa olis, mut oon tota samaa syöny jo reilun viikon, eikä huvita yhtään. Mitään en tee mieli, paitsi jotain hiilarimättöä.

Oikeesti rupee kyllä vähän itteäkin mietityttämään tää mun kuntoni. Eilen oli taas flunssainen olo, nytkin oon aivastellut. Ja äsken huomasin, että tuli vähän verta nenästä, viimeksi myös sunnuntaina kun yritin oksentaa, eikä se meinannu loppua millään. Siltikään mä en vaan saa laitettua sitä ruokaa suuhuni. Ja edelleenkin hoen ittelleni sitä, että en oo laiha vaan ihan normaalipainoinen, joten en kai mä voi kovin aliravittu olla. Eilen kyllä mietin sitä, että vähintäänkin nää univaikudet vie aivokapasiteettia niin paljon, että ehkä mä en pystykään enää ajattelemaan ihan kaikkea ja näkemään mun tilannetta ihan selkeästi. Koska mä olin erittäin poikkeuksellisesti pirteä lauantaiaamuna ja vasta silloin oikeasti tajusin kuinka väsynyt mä oon jatkuvasti. Lihaksiinkin on ruvennut vähän sattumaan. Ja nyt kun kirjotan tätä tuntuu, että mun sanavarasto on kutistunut ihan hemmetisti. Ja en oo yhtään varma onko mun pilkut oikeissa kohdissa.

Tekis vähän koko ajan mieli soittaa terapeutille ihan vaan, että saisin itkettyä tätä kaikkea jotenkin ulos musta. Ja aina kun meinaan syödä, haluaisin soittaa sille. Koska ruoasta on nyt tullut lähinnä vaan inhottava juttu. Syöminen tuntuu niin turhalta ja kaikki ällöttää. Aivan uskomatonta kyllä kuinka nopeesti voi seota näin täydellisesti. Tää on muuttunut parissa kuukaudessa aivan täydeksi helvetiksi.

huh

15.6.

Tän naama olis taas täynnä verenpurkaumia.

Lauantai... Loppujen lopuksi ei niin paha kuin ehdin pelätä. Normaalirooli meni melko hyvin päälle. Jossain vaiheessa olin röökillä ja oikein totesin sen ittelleni, että en tuntenu ahdistusta kunnolla. Tiesin, että se on päällä koko ajan, mut päällimmäinen tunne oli hyvin mitäänsanomaton. Keskityin vaan siihen, etten syö liikaa. Muuten menikin ihan hyvin, söin sen verran kuin muutkin ja en ollu liian täynnä. On vaan kamalaa huomata, ettei oo sellaista sisäsyntyistä taitoa syödä sopivaa määrää. Kun tosiaan kyyläsin muiden syömistä ja otin saman verran ja häpeä esti ottamasta enempää. Aika kamalaa kun sellasen tunteen pitää hallita syömistä. Mut muuten mulle olis tullut ihan helvetin huono olo. Hetkellisesti olikin jo melko inha täysinäisyyden tunne ja oikein haaveilin oksentamisesta ja siitä kuinka se helpottais oloa. Loppuillasta kun päätin, etten lähde mihinkään baariin, rupesin sit napostelemaan lisää ja lisää sillä mielellä, että ne tulee ulos. Sit oikein tein numeron siitä, että otan herkkuja mukaan ja otinkin sit nolon paljon. Kotiin ja kaikki naamaan. Tuli huono olo kyllä melkein heti, mikä oli vähän ideakin, etten sit enää haaveilis niistä seuraavana päivänä. Ihana helpotus kun maha tyhjeni. En vaan käsitä kuinka mun iho ei kestä, toinen poski varsinkin ihan hirvee.

Tänään:

Oon ihan vitun sekasin. On taas pitäny kirjottaa, mut en oo jaksanu. Ton pätkänkin julkaiseminen tuntui vaan turhalta. Viime viikko on ollu ihan saatanan kamala. Polttarien jälkeinen sunnuntai oli aivan järjettömän hirveää sessiointihimojen vastustamista. Sit kuitenkin ajattelin, et säästän seuraavaan viikonloppuun, koska sit on enää pari viikkoa niihin siskon häihin ja pitää miettiä oksennusturvotuksia ja verenpurkaumia. Ja olin ihan varma, että kun selvisin siitä sunnuntaista, maanantai olis elpompi. Ei. Se ei todellakaan ollut helpompi. Se oli taas sitä samaa helvettiä kun muutan mieltäni viiden minuutin välein ja ahdistus on jotain niin saatanallista. Sit kun oli typerä juhannus niin mentiin äitin kanssa kauppaan jo keskiviikkona.  Ja sessiointi alkoi. Torstai meni vielä ihanissa oksennushuuruissa. Perjantai ja lauantai meni sukuloidessa. Ja söin aikalailla niin kuin normali ihminen. Sunnuntaina kaikki levis pahasti käsiin. Odotin niin innolla, että saan vielä yhden päivän sekoilla pää pöntössä. Eka kierros tuli vielä juuri ja juuri ulos. Sitten tajusin, että se ei taas tuu. Ei millään vaikka kuinka yrittää. Ja mulla oli edelleen ihan hemmetisti kaikkea hiilarimössöä. Sit illalla söin vaikka totesin, etten pysty enää oksentamaan. Idioottina kuvittelin, että en välittäist. Ja että söisin vaan sen verran kun tuntuu hyvältä. Olin tuskallisen täynnä ja loppuillan makasin ja toivoin kuolevani. Eilinen olikin sit jännä kun olin ekaa kertaa siellä syömishäiriöpolilla. Se ihminen oli kyllä kiva. Tajusin vasta siinä ovella kuinka hermostunut olin. En ollu ajatellu sitä kauheesti etukäteen ja rupes vaan kädet hikoilemaan hulluna. Se katto mun painon, mikä oli luonnollisesti vitun kiva juttu. Varsinkin kun se sunnuntai nosti sitä ihan törkeesti. Mut oon sentin pidempi kuin olin kuvitellut, aika jännä. Bmi 22 eli eihän mulla mitään ongelmaa ole. Hävettää jotenkin kauheesti koko juttu. Mut kai mä alan olla "virallisesti" syömishäiriöinen. En vaan vieläkään saa sitä myönnettyä ittelleni.

Olin eilisen syömättä sunnuntain takia. Ja ei mun keho kyllä enää oikein kestä tätä mun perseilyä. Todella huono olo ja pääkipu koko päivän. Tänään menny reilu 1400, ihan ok. Kaikki ruoka vaan inhottaa ja keksin hienoja syitä, joilla saan lykättyä sitä pidemmälle. Keho on vaan ihan vitun pihalla. Sydän hakkaa heti kun parit portaat nousee, käsivarsi on kipee pyöräilystä (kyllä, pyöräilystä), paino vaan nousee vaikka teen mitä. Huomenna meen verikokeisiin ja otetaan EKG. Ihan hirveetä kun ei saa edes juoda vettä aamulla. Kun mä ryyppään sitä niin törkeitä määriä niin oon varmaan ihan kuolemassa heti parin tunnin jälkeen. Mulla on kyllä varmaan jonkintasoista puutosta ties mistä, mut en tiedä miten sellaset edes labroissa näkyy.

Mulla on lämmin. Inhottavaa.

Epävarma ja epätoivoinen

Hirvee olo. Päähän sattuu, oksettaa. En saanu taaskaan unta ennen sitä kahta. Ylläri. Vittumaista kun siinä kahdentoista jälkeen olin jo niin väsynyt ja päähän sattui niin ihan tosissani luulin, että saisin nukuttua. Mutta sittwnhän mä sen ahdistuksen vasta tunsinkin.

Yritän miettiä kannattaisko syödä jokin pieni juttu. Heti on kyllä ruokaa tarjolla kun mennään yllättämään se sisko, mut vissiin enemmänkin leipää kuin mitään muuta. Joten olis ehkä ihan hyvä syödä nyt jotain muuta kuin hiilaria. Mut lisäkaloreitahan ne kuitenkin on. Oikeesti pelottaa kuinka vitun paljon niitä ehtii päivän aikana tulla. Mun paino ei oo laskenu reiluun kahteen viikkoon yhtään ja nyt se on pompannu eilisestä yli kilolla ylöspäin. Aika mielenkiintoista. Millään se ei kaikki ihraa ole, paskaa ny lähinnä, mutta voi jumalauta. Mä en käsitä kuinka se näin kauan jaksaa jumittaa.

Pitää vieläkin ahdistella vaatteita. Mietin ihan hulluna vasa, että näytänkö tyhmältä ja mitähän muilla on päällä. Kun ketään ei nyt kuitenkaan paljoa kiinnosta. Ja jos kiinnostaa niin mitä se mua liikuttaa? Mun hiuksetkin on vaan niin pirun rumat. Tyvi on karseen sävynen, ne on niin typerän kellertävät, huonokuntoset, ei niissä oo edes minkäänlaista leikkausta. Ne vaan on rumat. Plus tietdnkin tää karsee naama, vammanen iho, jota on saatanan vaikea meikata kun se alkaa heti punoittaa. Varsinkin kun sen meimin pitäisi kestää koko päivä.

Siis vittu tappakaa mut. Tää on aivan liian vaikeaa. Miksi pitää olla näin vammanen?

Huomenna

Mitähän tapahtuu? Sekoanko ja kuinka pahasti? On vaan pakko pysyä pää mukana, en halua toki ihan törkeetä kalorikasaa, mut varsinkin se, ettei tulis oikeesti todella huono olo ja ähky. Se on todella kamalaa ja kun ei se oksentaminen tietenkään ole mahdollista. Olin tänään vanhempien hyvässä keittiössä leipomassa. Oli kyllä aika kivaa, en oo tosi pitkään aikaan tehny mitään tollasta. Mut kyllä se vaan ahdistaa niin saatanasti. En uskaltanu maistaa mitään, etten sekoa etuajassa. Vois olla aikalailla kokonaan juomatta, turhia kaloreita vaan ja se ei ainakaan auta syömisen hallitsemisessa. Ja just olin tiistaina kännissä, en muuten silloinkaan nukahtanut ennen kahta, ja nyt oon kyllä sitä liikuntaa taas miettiny enemmän. Toki oon vielä vähän flunssainen, et ihan vaan kävelylenkkiä ajattelin.

Tulee vaan ihan sairaan pitkä päivä kun saatana pitää jo puoli kympin aikoihin olla yllättämässä juhlakalua. Toivottavasti en joudu kärsimään pahaa mahatuskaa, joka on nyt ollu taas kuvioissa. Ja pystyisin olemaan sen verran rennosti, ettei tarvis koko ajan vetää vatsaa sisään. Sitten ainakin tulee maha kipeeksi.

Väsyttää... Ihan hirveetä kuinka paljon ongelmia tällanen aiheuttaa mulle. Kun pitäis olla vaan kivaa ja meinaan seota jo vaatteidenkin miettimisen kanssa.

en jaksais tätä yhtään

Vittu. Vitun helvetti, miksi mä en saa nukkua?! Siis oon oikeesti niin vihainen kun en taaskaan saanut unta ennen kahta. Mun piti herätä kaheksalta, kun piti saada autokin vietyä äitille ennen puolta kahta. Heräämiseen meni 1,5 tuntia. Nukahdin vaan heti uudelleen. En kyllä ymmärrä miten oon ruvennu reagoimaan mielipahaan ja ahdistukseen sillä, että suunnittelen syömisen lopettamista. Siis oikeesti, yöllä kun unettomuus vitutti niin saatanasti, ensimmäinen reaktio on lopettaa syöminen. ? Öö..? Mitähän persettä se auttais?! Toinen hieno ongelmanratkaisukeino, joka tuli siinä mieleen oli sessiointi. Niin.

Taisi olla melkoista itsepetosta ilmassa eilen kun kirjotin ton edellisen tekstin. Nimittäin nukkumisen esti nimenomaan vaatteista ja ruoasta tuleva karsee ahdistus. Kaikki vaan pyöri päässä ihan hirveellä voimalla. Nyt taas vaan vituttaa koko juttu, liian vaikeeta kaiken miettiminen. Eikä oo vieläkään vaateongelma täysin ratkaistu. Miksi kaikki vaatteet on nykyään neliön mallisia? Suunnilleen jokainen vähänkin kiva paita on hihaton neliö, joka ei todellakaan ole hyvä malli mulle. Ja kun sit aina se hihaongelma, turha ostaa mitään nättiä paitaa jos se pitää peittää jollain rumalla villatakilla.

 Ei muuten tullut sitä 1500 täyteen, mikä oli kyllä taas helpotus. Paino ei liiku mihinkään, en oikein tajua. Tekis vitusti mieli vetää kännit. Mut sit aikalailla koko huominen menis vaan makasmiseen. Vaikka en kyl tiedä jaksaisinko muutenkaan huomenna mennä taas kattomaan niitä samoja vastteita. Niin, ainakin nukahtaisin kun nyt joisin. Tällä menolla oon ihan pihalla koko lauantain kun alotetaankin niin aikaisin aamulla.

Haluun shoppausassarin

Vaateostokset, voi yök. Jotain löyty, mut vaikeeta on kun kaikki on jotenkin mun päällä rumaa... Tai sit hihat ei peitä tarpeeksi tai vatsamakkarat näkyy tai se on liian kallis. Tai se, että näköjään suuntaan oikeiden kesävaatteiden luo, mikä on kummallista kun en oo ikinä sellasia päälläni pitänyt, mut on niin perkuleen kylmä, ettei tuolla voi millään pienellä vaatetuksella kuleksia. Oli hassua kyllä todeta näyttävänsä pieneltä. Kun noissa mun liian isoissa rytkyissäni näytän sellaselta raukalta, nälkiintyneeltä lapselta kun oon niin lyhytkin :D Tosin sit kun on oikeen kokoiset vaatteet päällä niin en mä kyllä laiha oo, melko tukevaa tavaraa. Vaikkakin oon pystyny nyt olemaan jopa jossain määrin tyytyväinen. Ainakin silla lailla, että oon sellanen keskikokoinen, en laiha, mut en lihavakaan. Toki voisin haluta olla vähän sirompi ja varsinkin kiinteämpi, mut sehän vaatii juurikin sitä liikuntaa. Ja siis hemmetin jännä juttu niiden polttarien suhteen: mä taidan jopa odottaa sitä herkkujen syömistä. Enimmäkseen kauhulla, mut myös vähän innolla. Kun eilen mun pää rupes illalla vaan pyörittelemään miljoonaa leipomusideaa kun yritin mennä nukkumaan. Silloin ahdisti niin perkuleesti, mut nyt alan tottua ajatukseen. Tosin se seuraava päivähän on se kamala paikka kun alkoholi haihtuu ja selvin päin ajattelee kaikkea mitä tuli syötyä. Plus, että hyvin mahdollisesti tulee kaikille jotain evästä sieltä mukaan kun se mun sisko on herkkusuu ja aateltiin tehdä kunnolla kaikkee. Sekään ei saa tuhottua ihan niin paljoa makeaa yhdessä illassa.

Välillä kuitenkin ajattelen, että nyt jos koska pitäis säästää hulluna kaloreita, jotta voi sit lauantaina syödä. Mut ehkä mä oon tässä muutaman viikon aikana saanut sen verran säästettyä, etten liho satakiloiseksi yhdessä päivässä. Tänäänkin ajattelin ihan reilusti vetää ruokaa, oon sentään kävelly suurimman osan päivästä ja huomennakin pitäis jaksaa mennä. Ja nukuin viime yön taas huonommin niin sille olis tarvetta. Taitaa tulla jukolauta 1500 täyteen. Aika järkyttävää. Pari päivää sitten se oli alle tuhat... Hyi saakeli, nyt pisti ahdistamaan.

Sain muuten ajan ravitsemusterapeutille. En oikein käsitä miksi. Ei sillä voi mitään uutta tietoa mulle ainakaan olla. Eikä mua kiinnosta kenekään tekemät ruokasuunnitelmat jos se on tarkoituksena. En mä tiedä enää koko shpolista. Mähän vetelen täällä menemään ihan ittekseni. Kai.

En mää tiedä

Ehheh, ohhoh, huppistakeikkaa. Päräytin sit eilen menemään reilut 1400 kaloria. Soitin terapeutillekin kun piti saada sanoa näitä juttuja ääneen. Kun oon niin tosi sekasin kun mun mieli muuttuu koko ajan ja en tiedä mitä haluan. Päätin sit siinä seittemän aikaan kun oli niin törkee nälkä, että nyt vedän kunnolla. En taida vaan enää jaksaa tätä nälässä kitumista ja kellon kyttäämistä, paskoja yöunia ja ahdistusta. Nukuinkin sit aika hyvin, tosi flunssanen olo kyllä. Mutta kyllähän se 1400 häiritsi kun olin menossa nukkumaan, rupesin heti suunnittelemaan pientä vähennystä, se 1300 olis kuitenkin helpompi sietää. Jos en enää menis sen tuhannen alle ainakaan... Eli joo, en pysty kyllä sit kuitenkaan siirtymään mihinkään "normaalin" ihmisen kaloreihin noin vaan. Ja vaikka tänään tää keho on tuntunu ihan siedettävältä, otin mitatkin ja kun katoin itteäni peilistä, olin edelleen sitä mieltä, että liikkumaan pitää kyllä päästä.

Kirjotin edellisen kappaleen alkupäivästä, fiilis pikkasen muuttui kun luin porukan keskustelua niistä polttareista. Syömistä, juomista, ruokaa, alkoholia. Ei mitään hajua kuinka se tulee menemään. Pakotan itteni vaateostoksille huomenna jos sais sen pois mielestä edes. Olin just syömässä valtavaa lautasellista kurkkua, paprikaa ja avokadoa kun luin niitä ehdotuksia ja hehkutusta. Rupes ahdistamaan ja oli vaikee ruveta syömään. Jännä kuinka nykyään ahdistus vaikeuttaa syömistä kun taas ennen ruoka oli ensimmäinen ajatus. Meinas siitä ahdistuksesta ja massiivisesta kasvisannoksesta tulleen mahatuskan takia jäädä kalorit himpan päälle 1200, mutta vetäsimpä tossa ruoan päälle vielä sellasen pienen proteiinipatukan, joten tulee just hyvin pikkasen alle sen 1400 eli helpompi kestää, mut luulis auttavan nukkumisen kanssa ja huomisen shoppailun suhteen. Mulla menee nimittäin siinä hommassa hermot ja voimat niin nopeesti muutenkin, että paras vaan saada kunnon energiatöräykset tähän väliin niin jos saisin sen tehokkaasti hoidettua.

Eli edelleen oon pysyny sen syömisen kannalla. Ahdistus vaan saa mut haluamaan sitä oksentamista niin pirusti, että pelottaa syödä jos meneekin överiksi ja on "pakko" ruveta oksentamaan. Jaa-a. Kovin levoton olo.

Sekopää, lällällää. Haluun leipää.

NÄLKÄ
KARSEA NÄLKÄ

Oon sit kipee ihanasti. Sunnuntaisen oksentelun jälkeen alkoi tuntua kurkku oudolta, mut pistin sen edellämainitun piikkiin. Mut ihan rehellinen flunssa tästä kehkeytyi. Nostin kaloreita hukeasti yli 900. Eli edelleen alle tuhat, mut tänään menee kyllä yli. Aattelin lisätä syömiskertoja viiteen ja jos vetelen noin 200 kaloria aina kerralla niin siitä tulis se tuhat. Hyi. Tunnen itteni kyllä vaan niin heikoksi läskiksi kun en pientä nälkää ja flunssaa ja unettomuutta kestä. Painokin jumittaa, jopa noussut niin vastaushan on syödä enemmän, toki. Mut en mä lihonut ole, ei se ole mahdollista ja haluisin mahdollisimman nopeesti eroon tästä taudista. Eilenkin olin hyvinkin motivoitunut syömään yli tuhat kaloria ja iskin iltapuuron sekaan pähkinöitä ja laskin vasta jälkeenpäin. Ja olin siis vakuuttunut, että se nousee yli tonnin, mut hups vaan, olinkin syönyt sen verran pieniä annoksia päivällä, että loppulukema oli 965. Ja olin vaan ihan sairaan tyytyväinen, helpottunut, onnistunut. Ja ehti siinä vielä tulla nälkäkin vähän, syömisen esti osaksi myös se, että mahaan kertyi taas kummallisesti ilmaa, sitä on ruvennu taas tapahtumaan useammin. Hassua kuinka tulee näitä samoja "oireita" kuin paaston aikana, vaikka tää on aika kaukana paastosta.

Rupesin muuten eilen vähän haikailemaan salille, lenkille, pyöräilemään. Mikä on kai hyvä, koska siihen en rupea yhtään ennen kuin oon syöny edes jonkin aikaa enemmän. Ihan niin sekavaksi en halua ryhtyä, että menisin tällaisilla kaloreilla liikkumaan. Ton liikkumisen suhteen vaan tuntuu niin vittumaiselta kun munhan pitäis alottaa se aivan jäätävän hitaasti ja rauhallisesti. Ylikunnon ja tän ruokapelleilyn takia. Enhän mä oo enää edes käyny kävelyillä tai yhtään mitään niin sais ainakin viikon verran tyytyä todella kevyeen kävelyyn ja pyöräilyyn. Ja se jos mikä vituttaa niin perkeleesti. Mut kyllä mä tänäänkin peilin edessä totesin, että mun ruhoni on nyt just sellanen, että siitä saa edes siedettävän näköisen nimenomaan liikkumalla sen rasvan pois ja kasvattamalla lihasta tilalle. Ei tästä nälkiittymällä mitään kivaa tule. Entistä löllömpi vaan.

Vähän ihmetyttää tää nukkumisen vaikeus. En oo saanu enää päivisin nukuttua yhtään ja yötkin on tosi huonoja. Viime yö oli poikkeus kun en hikoillut yhtään! Ja selvästi auttoi jo seki kun ei ihan niin räkäseltä tunnu nyt. Ja paino toki jumittaa senkin takia kun en saa nukuttua. Ainakin mun kohdalla sillä tuntuu olevan ihan hemmetin iso vaikutus.

Eli tällä hetkellä olisin menossa siihen järkevämpään suuntaan. Vaikka samaan aikaan tekis mieli kaljaa ihan vaan sen takia, ettei nää ajatukset häiritsis niin paljon. Oksentaa ei voi, se on pannassa ainakin vielä viikon, koska se alkoi jo viimeksi olla niin vaikeaa ja ens lauantaina on siskon polttarit ja verenpurkaumat ja palloposket ei oo hyvä lookki. Ja en edes tiedä tarkalleen mitä me tehdään kun ihmiset haluu ottaa sillai rennosti ja mennä fiiliksen mukaan. Mut jos me ollaan menossa johonkin baariin (hyi) olis taas pikkupakko raahautua vaateostoksille. Helkatti. Inhoan sitä puuhaa niin perkeleesti, mut mä en oikeesti omista paljon muita vaatteita kuin ihan perus arkijuttuja ja urheiluvaatteita. Niistäkin on suurin osa turhan isoja. Eli sitäkin varten pitäis kerätä voimia.

Siis oon syöny 2 tuntia sitten ja mulla on ollu nälkä ainakin puolitoista. Vittu. Syömisestä vaan tulee kovempi nälkä. Mutta ei ihmisen tarvitse laihduttaa kun se on kipee. Mä muutan mieltäni perkele koko ajan. Jotenkin vaan hävettää nyt sanoa, et söisin enemmän. Kun on muka niin vaikeaa syödä ja plaaplaaplaa. Nytkö sit vaan syönkin noin vaan? Sekin kun oon terapeutille sanonut syöväni alle tuhat kaloria tarkottaa vaan sitä, et en kehtais sanoa syöneeni enemmän. Ihan hullua. Ihme pöljä mä kans oon. Silloinkin kun se halus laittaa paperille mitä mä syön ja se oli silloin jotain 1200, mua hävetti niin helvetisti. Ja sen jälkeen oli vaan kiva kertoa, et oon pysyny alle tuhannessa. Niin kuin mun pitöis jotenkin todistaa sille, että pystyn? Tai jotain yhtä typerää. Varmaan sekin kun en voi oikein hehkuttaa tällaista juttua kenellekään ja oon ollu itekin niin hämmentynyt tästä mun "itsekurista" niin kiva kertoa jos onnistuu siinä vieläkin  paremmin.

Ei vittu mä oon tyhmä.

Vittumaiseksi olen elämäni tehnyt

Jaapajuu. Oksentamiseksi meni. Ja nyt oon kännissä. Vitun perhe, vitun äiti, vitun siskon synttärit. Vitun eilinen kun oltiin toisen siskon ja äitin kanssa yksissä yo-juhlissa, ahdisti niin helvatun perkeleesti, siellä oli paljon enemmän ihmisiä kuin odotin ja mä oon vaan niin ruma ja leveä ja iso. Oikeesti siis, mulla on suht laaja rintakehä eli oon leveä vaikka olisin kuinka laiha. Tuntui, että vien ihan hitosti tilaa kun oli muutenkin ahdasta. En sentään syöny mitään, vaikka sitä siinä ihmeteltiinkin. En olis varmaan ahdistukseltani vaan saanut suunnilleen nieltyä mitään. Olin jo niin sellasessa mielentilassa, että oksentamiseen nyt kunnon tauko. Listasin oikein juttuja, miksi ei voi oksentaa.

Ja tänään meni ihan plörinäksi kun mentiin käymään vanhempien luona syömässä siskon synttäreiden kunniaksi. Varmaan vaikutti se, että eilinen oli niin ahdistava kun meni se mun "normaalirooli" noin vaan päälle, kai suojellakseni itseäni siltä ahdistukselta. Plus se, että se siskon miekkonen oli siellä niin en en viittiny ruveta ahdistelemaan sitä ruokaa, etten vaan aiheuta kenellekään epämukavaa oloa. Ja äiti oli tehny ihan vääränlaista ruokaa, tofuNUUDELIkeittoa ja PERUNAlaatikkoa. Mähän en muita hiilaripommeja sulata kuin aamupuuron (joka jäi heräämisvaikeuksien takia tänään välistä), joten heti kun kauhoin keittoa lautaselle, peli oli menetetty, joten vedin sit oikein kunnolla. Oksentaminen oli aika vaikeeta, alkaa taas refleksi mennä. Eli nyt se on poissa pelistä, oksentaa ei voi, joten syömisen kanssa täytyy pysyä tarkkana. Tulin muuten kauheeseen sokerihumalaan ihanasta jälkiruoasta ja hetken oli hemmetin hauskaa, joten ei ihan hukkaan mennnyt se syöminen. Ehti kyllä varmasti imeytyä sikana sokereita ja en mahaa tyhjäksi kyllä saanut. Vanhemmat kyllä tuntui kyyläävän mun lautastakin, et ihan hyvä, että nyt söin niin ehkä ne ei valita mun "pienestä" koosta niin paljon.

Olin ajatellut kyllä sitä kaljottelua jo tälle päivälle, mut siinä vaiheessa kun oksensin niin ajattelin, että ei kuitenkaan tänään. Kunnes sisko soitti kun ne löysi koiran korvasta punkin ja ihan paniikkissa pyysi mut sinne ottamaan sen pois :D Ne oli kuulemma molemmat ihan hermona ja tottakai menin. Sain vähän liikuntaa sentään. Ja sen jälkeen jotenkin vaan oli "pakko" saada kännit. Kun sisko soitti ja nauroi, että ne on niin säälittäviä, ettei halua itte sitä tehdä, mäkin "nauroin" niin kuin mikäkin. Heti kun laitoin puhelimen alas, hymy valahti vaan kasvoilta ja kauheella kiireellä peittämään verenpurkaumat silmien ympäriltä. Turpos muuten ihan kivasti sylkirauhasetkin, en oo aikasemmin huomannu, että olis noin pahat ollu. En kyllä huomannu, että ne olis mitenkään erityisesti mun naamaa kattonu, joten ei kai se niin paha ollu. Poistin punkin ilman ongelmaa ja ne raukat vaan kuvitteli tuntevansa punkkeja joka puolella. Ja koira tais vähän järkyttyä kun vaan tulin sinne ja sitten kidutan. Ja kaikki häärää ympärillä koskettelemassa, ettei vaan löydy lisää. Ja kyllä, meidän perhe on aika hullu koiriensa suhteen, mä taidan olla ainoa, joka pysyy selväjärkisenä kun jotain tapahtuu. Muut sekoaa, joten mut kutsutaan apuun :D

Joo-o. Kännäilen sit, katotaan nyt kuinka paljon. En tosiaan oo muuta syöny kuin ne oksennetut ruoat, joten kaloreiden suhteen ei hätää. Vituttaa vaan kyllä kun ei mun pitänyt hetkeen oksentaa kun on ne siskon polttaritkin tässä parin viikon päästä ja tää naama on taas melko kauhee. Äiti tekee vaan niin hyvää ruokaa. Ja en mä vaan voi mitään pastaa tai perunaa tai sokeria pitää sisälläni. Vaikka ruoan jälkeen kävi mielessä, että tää vois olla jonkinlainen "buustipäivä" aineenvaihdunnalle, mut vedin kyllä niin saatanan paljon kaikkea, että ei se olis millään onnistunu.

Eikö olis vaan helpompaa kuolla? Tää on niin saatanan vaikeeta... Vähän tekis mieli viiltää, mut tuskin siitä mitään edes tulis. Sitä oon viimeksi joulukuussa tehnyt. Ja tiedän, et se vaan vituttaa kun pitää odottaa niiden paranemista. Odotin jo, että huomenna saattais olla kunnon pudotus painossa pitkään aikaan, kun tuli viime viikolla oksenneltua niin paljon, mut ei vissiin.

Saatana.
Vituttaa.

Kaikki on niin sekavaa ja hullua, sairasta helvettiä

Jepulis. Lauantaista sit lähti sellanen pieni 4 päivän lervausputki. Eihän sen todellakaan pitäny noin kauaa kestää, eikä edes alkaa jo lauantaina. Mut lähdin siinä lauantaina hakemaan vessapaperia ja piti vaan jotain saada tehdä kun ahdisti niin pahasti. Sitten vasta tajusinkin, että sunnuntai oli joku vitun helluntai ja kaupat kiinni. Siinä vaiheessa kyllä ajattelin, että sehän olis vaan hyvä kun vielä kestäisin kuuteen asti ja kauppaan pääsis vasta maanantaina. Mut ei. Se kituminen ei vaan olis onnistunu ja hyvin nopeesti rupesin kyyläilemään tarjouksia. Irtokarkit ei ollu tarjouksessa, mut ostin kuitenkin. Suklaapatukoita lähti kans mukaan. Sipsitkin oli tarjouksessa, mut kävin ensin lidlissä kattomassa hintoja ja hakemassa miljoona muuta juttua. Sit uudestaan minimaniin ja fiksuna 2 megapussia sipsiä ja 3 dippiä. Kiva. Ei oo ikinä tollasia määriä tullu osteltua, sellaset 30 euroa meni niihin, vaikka ei olis rahaa yhtään mihinkään.

Eli lauantaina yks kierros. Oksentamisen jälkeen oli aivan saatanan ihana olo. Niin helpottunut ja kevyt olo. Niin sairaan ihanaa. Siinä illalla vaan iski aivan törkeä päänsärky. Hyiyi. Sunnuntaina mentiinkin käymään vanhempien luona toisen siskon ja ja sen koirien kanssa. Verenpurkaumat sai peitettyä kyllä ihan hyvin, ei ne niin pahoja enää ole kuin ne, jotka tuli sen kuukauden oksentamistauon jälkeen. Sit sunnuntaina tietenkin illalla lisää tätä fiksua toimintaa. Maanantaina 2 kertaa ja alkoi jo selvästi voimat loppua, ei vaan meinannut enää jaksaa oksentaa, reidet rupes tärisemään kun kumarruin kirjottamaan ruokapäiväkirjaan. Tiistaina ei todellakaan pitänyt enää oksentaa, mut pakkasessa oli vieläkin 2 jäätelöä ja roskakasan uumenista kaivoin vielä sen viimeisen puolikkaan tuplan, joka ei mennyt alas tiistaina. Ja ne kauan kaapissa kummitelleet makaronit pois. Ja siis en meinannu saada niitä ulos. Oksentamisen aloittamisesta on tullut helvetin vaikeaa. Uskon, että mun mahaportti on sen verran tiukka edelleen, että jos maha on ihan täynnä, se massa ei vaan jotenkin pääse ulos. Meni sika kauan siis saada ne ulos ja ehti jo aika paha paniikki tulla. Mut huh, selvisin. Vihdoin oon saanu palata "normaaliin" syömiseen, eli alle tuhannen pitää jäädä.

Näin eilen lääkärin. Ja nyt se tekee lähetteen syömishäiriöpolille. Mun järkevä ja hullu puoli huutelee keskenään koko ajan ja mä en tiedä mitä mä haluan. Tai eniten tietenkin laihtua, mutta kyllähän mä voisin laihduttaa sillä terveelliselläkin tavalla. Mutta tää vähäinen syöminen ei oo ikinä ollut näin helppoa. Ja sehän tuli nähtyä, että en mä enää pysty noin vaan syömään normaalisti, vaikka niin kuvittelin. Se lääkäri oli kuulemma kovin huolestunut mun oksentamisesta. Ja terapeutti sanoi, että kaikki on niin huolestuneita mun syömisestä ja laihduttamisesta. Mikä on mun mielestä edelleen aika turhaa. Mähän oon normaalipainoinen. Enkä edes paastoa.  Itsepetostahan tuo on, tiedän.

Ja koittakaa arvata mikä ahdistaa eniten siinä shpolille menossa? Lääkärin terveystarkastus.  Se sanoi, että siihen kuuluu perus sydämen ja keuhkojen kuuntelu ja mahan painelu. Mahan painelu. MAHAN PAINELU. Se aikoo koskea mun mahaan. Mun kehon hirveimpään, rumimpaan, löysimpään kohtaan. Pelkästään se, että se koskee muhun on vitun kamala ajatus, mutta mun maha. En tiedä mitä sanon sit siinä vaiheessa...

Voi jeesus kun väsyttää. Kaikki voimat meni kauppareissuun äitin kanssa, pyykin pesuun ja tiskaukseen. Ja vielä pitäis tehdä ruokaa, joka vaatii hitosti kuorimista, punnitsemista, kirjaamista ja laskemista. Pakko saada käytettyä noita vanhoja kasviksia pois. Joudun varmaan jo heittämään puolikkaan kaalen roskiin. En oo viikon aika saanu edes kahtakurkkua tuhottua, kiitos lervailun.

Aaarghh

Aivan mielettömän jumalattomat, HELVETILLISET sessiointihimot. En muista koska tää olis ollu näin pahana. Ja koska olisin viimeksi taistellut näin paljon. Tää on oikeestaan ollut jo tiistai-illasta asti päällä, oon vaan lykänny hetkillä eteenpäin ja keskiviikkona ainoa asia, jolla sain sen estettyä oli känni. Ja voi luoja kuinka olin sekaisin. Hain tosiaan lisää kaljaa, mut en niistä yhtäkään juonut. Ja olin niin vitun sekasin, että röökillä kaaduin ja tuli kunnon ruhje polveen. Sen jälkeen taisin istua pöntöllä noin 2 tuntia, pää polviin nojaten kun kaikki pyöri ja väsytti vaan niin etten jaksanut nousta. Kiitos siis sekakäytön. Pitää kyllä ens viikolla sanoa lääkärille, että lopetan sen lyrican kun ei siitä mitään hyötyä tunnu olevan ja poistuu houkutus käyttää niitä väärin. Niistä vielä tulee niin saatananmoisen huono olo, että hyi perse sentään.

Tää päivä piti vielä olla selvästi "normipäivä" eli ei oksentamista. Koska jos siskot haluu taas mennä vanhempien luo juoksuttamaan koiria niin ei oo kiva järkyttävän turvonnut naama ja todennäköisesti taas valtaisat verenpurkaumat ympäri poskia, vaikka ne saakin suht hyvin peitettyä. Ja aamulla olin vaan tyytyväinen kun on niin kauhee sää, ettei kauheesti houkuttele lähteä mihinkään kauppaan. Mut tää vaan pahenee koko ajan, vittu soikoon. En saa hetkenkään rauhaa kun kaikki mahdolliset ruoat pyörii päässä. En saanu eilenkään nukuttua päikkäreitä kun en saa aivoja hiljennettyä, yökin oli todella paska ja näin unta irtokarkeista. Nytkin väsyttää niin saamaristi ja päähän sattuu, mut en saa edes pidettyä silmiä kiinni kun mietinnät siitä jaksaisinko leipoa lähtee heti käyntiin. Ja kun ei tarvi välittää, etten sit jaksa urheilla.

Tuun hulluksi.

HEE!

HAA!
Hain lisää kaljaa, hävetti ja oli ihan varmsti tuomitseva myyjä, Onhan nyt kuitenkin pikkulauantai. Ja just ne Pirkka Lagerin neljän pakkauksen oli kummasti kadonneet viime ostoskerran jälkeen. Joten en oo ainoa, joka on kännissä tällä hetkellä. Kiva vaan kun piti vältellä naapuriakin kun se oli lähikaupassa samaan aikaan. Se vaikuttaa kovin tavalliselta. En usko, että se pitäis keskiviikkokännejä hyvänä.

Heh, kesti ihan naurettavan kauan saada huppari päälle äsken, kun en vaan tajunnut, miten päin se on ja mihin ne kädet menee.

Joo, oon melko sekaisin. Kolme puolen litran kaljaa ja lyricaa, joka hädin tuskin alkaa vaikuttaa. Ja haluan vaan lisää, Haluan olla niin vitun sekasin, etten tajua mitään. Vaikka samaan aikaan tiedän, että se hävettää seuraavana päivänä. Paljon.

Ehkä mä vaam haluan kuolla. Mutta tiedän, etten osaa viiltää tarpeeksi sitä varten. Sitä paitsi alkaa nukuttaa pirusti.

Kirjoittaminen alkaa olla haastavaa.

Tää vitun hullu vois kuolla

Mietin tässä, että pitäiskö hakeaa lisää kaljaa... eli joo, oon kännissä jo nyt, vedin parit lyricat kans.

Haloo Helsinki!: Huuda! Tykkään, vaikka en ite pysty todellakaan huutamaan ilosta.

Suunnitelma oli juoda peruskännit ja syödä niin, ettei huomenna olis ihan hirvee olo. Sit luin ihmisten suunnitelmia siskon polttareita varten. Saunomista, ruokaa, baareilua, juhlimista. Mä en voi tehdä mitään niistä. Voi jessus kuinka se rupes ahdistamaan. Soitin terapeutille ihan sen takia, että sain vähän itkeä sitä ahdistusta pois. Hävettää sekin. Mun perimmäinen ongelma siis on kai se, että en pysty hyväksymään itseäni tai varsinkaan tykkäämään itsestäni. Munhan pitäis olla itseni paras kaveri, mut enhän mä herranenaika pysty kun oon niin paska ja heikko idiootti.

Niin. Ei pitäis ajatella näin. Ja taas, jos joku muu sanois tai kirjottais jotain tällaista, en ymmärtäisi miksi ne ajattelee niin. Ei kukaan ansaitse pelkkää paskaa. Tai no, ehkä jotkut sadistiset sarjamurhaajat. Mut niitä on aika vähän. Mut kun on kyse musta, en vaan pysty. En suostu hyväksymään, että mun itseinho olis "vaan ajatuksia". Mun läskiys ja roikkuva nahka on kyllä niin saakelin todellista paskaa, ettei kukaan voi ruveta sitä kieltämään. Plus toki kaikki viiltelyarvet.

Arvet. Joita haluaisin kovsti nyt tehdä lisää. Ei ole pitkään aikaan ollut näin kova viiltämishimo. Ja haluisin tietenkin vaan edellistä "paremmat" viillot. Suonia. Auki. Koska mä en välitä.


Kuollut ei voi katua. Kuollut ei enää kärsi.

Tää kaikki olis ohi. Toki muutama ihminen järkyttyis, mut tää on mulle pelkkää helvettiä.

No, kyllä mä nyt tiedän, ettei se hemki kovin helposti viiltämällä lähde. Joten jos vaan vähän. Jos vaan pyörtyisin. Se olis perkeleen kivaa.

Tää päättämättömyys taas, saatana

Voi ihmiset, mitä mä teen..?
Kalja pyörii päässä.
Oksentaminen pyörii päässä.
Ja tietenkin se kirottu ruoka itsessään vaivaa ajatuksia.
Ääh.
Mulla meni niin kepeästi tässä pari päivää. Olin ihan ok sen suhteen, että syön vähän ja laihdutan. Eilen ahdistus alkoi jotenkin kasaantua, olis pitäny mennä dkt-ryhmään, mut en vaan perkele jaksanut. Fyysinen olo oli erityisen huono eilen, sai tosissaan taistella oksentamista vastaan. Ja päiväunien jälkeen pari kertaa pyörrytti oikein kunnolla kun nousi ylös. Ja se helvetin ruoka. Kun siitäkin tulee huono olo ja pää kipeeksi.

Haluisin viiniä. Mut eihän mun todellakaan pitäisi nyt miettiä mitään alkoholia. Vaikka onnistuisinkin juomaan maltillisesti, pelottaa kuinka törkee olo olis seuraavana päivänä. Kun on heikko fiilis jo muutenkin ja jo pari viime kertaa tässä kun oon juonu, seuraava päivä ei todellakaan ole ollut mitenkään hehkeä. Silloin joskus viime vuoden puolella kun join tosi paljonkin yhdessä vaiheessa, mulla ei ollut mitään erityistä krapulaa, koska mä söin niin törkeitä määriä ruokaa. Enkä edes tajua mikä siinä houkuttaa. Kännissä on kivaa vaan se pieni nousuhumalan hetki ja sit onkin tylsää, eikä tiedä mitä sillä fiiliksellä pitäis tehdä. Vittu.

Eilen iski törkeimmät sessiointihimot aikoihin. Oli jo aika lähellä, etten illalla lähtenyt kauppaan. Mutta en vaan olis edes jaksanut. Ja pelottaa se refleksin meneminen ja se, että kun oon niin väsynyt, entä jos en edes jaksa oksentaa kunnolla? Plus tietenkin kaikki muut paskuudet mitä saa siinä kaupanpäällisinä. Ja tottakai tajuan, että tää johtuu nälästä ja väsymyksestä. Myös tylsyydestä ja yleisestä ahdistuksesta. Ei pitäis antaa niiden ohjailla mua.

Oon heikko. Henkisesti ja fyysisesti. En tajua miten varsinkin tää mun ruhoni voi olla näin heikko? Siis oon huikeat 2 viikkoa nyt mennyt vähän pienemmillä kaloreilla ja alkaa muka jo voimat loppua. Saatana. Mähän saakeli makaan vaan kotona. Jotkut vetää selkeesti vähemmällä ruoalla ja käy koulussa tai töissä. Typerää.

Viiltäminenkin huvittais. Vaikka ei oo mitään syytä. Koska en kuitenkaan onnistu. Senkin takia, että vaan valtavat, edellistä suuremmat tois mulle mitään onnistumisen tunnetta. Ja se tarkottais lääkäriä ja tikkejä, enkä tosiaan olis menossa. Ja sit vaan vituttaa kun pitää niistä toipua. Tuskin saisin ainakaan selvin päin edes mitään muuta aikaiseksi kuin pintanaarmuja. Heikko.

Joten taas kerran nää samat vaihtoehdot pyörii päässä. Hyvin mahdollisesti taas kärsin vaan koko päivän niiden kanssa ja viimeistään seuraavana aamuna oon tyytyväinen, etten mitään tehnyt. Helvetti. Miten normaalit ihmiset hallitsee ahdistustaan? En käsitä. Tai sit niiden ahdistus ei vasn oo tällaista. Olis mulla noita dkt-juttuja, mutta perse niiden kanssa. Ei tähän ainaiseen ahdistukseen auta mikään jääpalojen pitäminen kädessä. Kun se on siinä se ongelma. Mä en toimi sillä tavalla kuin siinä oletetaan, joten niiden keinot ei sovi mulle.

Olen tyhmä, mut ei se haittaa

Syömisen vaikeus jatkuu. Ihmettelen edelleen. Torstaina söin vielä suht "normisti", kaloreita tuli 1200. Sit oonki ollu kummallinen ja nukkunut päivisin. Vähemmän aikaa syödä, hyvä juttu. Kalorit ollu aika reilusti alle tuhannen, mikä tuntuu hemmetin miellyttävältä. Jotenkin sen nyt kuuluu jäädä kolminumeroiseen lukuun. Oon muutenkin päässyt jotenkin sinuiksi tän syömisen kanssa. Siis siinä mielessä, että sitä ei tarvi ahdistella koko ajan, ajatukset ei veivaa edestakaisin sen typerän ja järkevän vaihtoehdon välillä. Syön kun siltä todella tuntuu, säästän kaloreita, laihdutan. En jaksa enää vaivata kovasti itteäni millään terveysseikoilla, ihan sama.

Mua vaan nukuttaa niin pirusti. Oon tosiaan antanut itteni nukkua päivisin, mikä on ollu hemmetin mukavaa. Eihän mulla mitään tekemistäkään ole niin miksen voisi levätä kun sitä selvästi tarviin. Nukkuminenhan on niin hyvä laihdutuskeinokin ja se on näkyny kyllä painon laskemisena. Eilenkin heti aamukahvin jälkeen olin ihan innoissani kun suunnittelin meneväni nukkumaan. Tänään käydään äitin kanssa kattomassa siskon koiria kun niillä olis muuten ihan liian pitkä päivä siellä keskenään. Joten oon aikatauluttanu itselleni muutaman tunnin lepäämistä varten. Nukahtaminen kestää tosi kauan, mut on tosi kivaa edes levätä. Varsinkin kun on sitä univelkaa ja yleensä vähempi syöminen johtaa vaan pahempaan unettomuuteen niin pitää kyllä nyt hyödyntää tää uneliaisuus, eikä yrittää väkisin olla hereillä.

Yks juttu vaan mikä lievästi mietityttää on tän mun ruoansulatuksen tila. Ravaan siis vessassa koko ajan ja kaikki ruoka tulee niin sanotusti läpi. Mikä on kyllä niin paljon mukavampaa kuin pallomaha ja jumitus. Mut alkaa vähän mietityttää tuo imeytyminen. Vaikka ei kyllä haittaa yhtään vaikka ei imeytyis yhtään mitään. Ihmetyttää vaan vähän kun tää alko heti kun rupesin vähentämään syömistä. Ja tää on vähän samanlaista kuin silloin kun viimeksi paastosin ja se pari viikkoa sen jälkeen. Oon varmaan herkistänyt jotenkin mun suolistoa silloin ja sen takia se reagoi näin voimakkaasti nyt. Näin sen oon ajatellut, koska oon ottanu niin rennosti nyt jo muutaman päivän, joten ei tää täysin psyykkistäkään voi olla.

Niin laihdutan siis, se on tärkeintä. Eikä tosiaan mitään hätää ole kun on niin paljon mistä ottaa. Näin hoen ittelleni ja suljen järkevät ajatukset vittuun. Katotaan sitten uudestaan kun oon oikeesti laiha.

Hyvin alkaa tämäkin päivä

Nyt on sitten liian "hyvä" olo. Ei siis silmissä pimene. Oksettaa, mut sydän ei meinaa tulla rinnasta ulos. Väsyttää, mut ei heikota niin, että pitäis istua lattialla, jotta saa henkeä. Joten oon syöny "liikaa". Ehti tietenkin imeytyä vaikka kuinka paljon sokeria niistä jäätelöistä ja kekseistä, jotka vetäsin siinä eilen illalla vanhempien luona, oksentamaan kun pääsin vasta reilun tunnin päästä kotona. Nyt ei oo mitään ruokaa valmiina syötäväksi. Ja jotta sitä saisi tehtyä, pitäisi ensin tiskata. Pitäisi myös imuroida, pestä pyykkiä, kaikenlaista. tekemistä löytyy, mutta mikään ei todellakaan huvita. Ainoa tekeminen, joka päässä pyörii olis lenkille lähtö. Mutta voi saatana kun ei siitä mitään hyötyä ole. Ei todellakaan.

Vaikka oon aika hyvin koko ajan tiedostanut, että tää mun touhuni on vaan menny sairaampaan suuntaan, en oo sit kuitenkaan tainnut oikeesti tajuta kuinka pahaan jamaan oon itteni jo saanut. Kun tosiaan kuvittelin, että pystyn ottamaan lomaa kaloreista kun olin menossa sinne vanhempien luo. Että kyllä mä voin lopettaa tän pelleilyn heti kun haluan ja syödä normaalisti. Mut en mä taida pystyä. Osata. Haluta.

Mä taidan olla tosi sairas. Hullu. Tyhmä. Järjetön ääliö. VITUN IDIOOTTI
PASKA IHMINEN
LÄSKI
RUMA
TURHA

Kaiken kaikkiaan vaan.... jotain jonka vois poistaa tätä maailman kovalevyä kuormittamasta.
Right click ->Delete

Ja muistetaan heti tyhjentää roskakori.

Oon itteni kyllä hienoon tilanteeseen saanut

Hyi saatana kuinka hirveet viime päivät. Maanataina odotin kauhulla odottavaa ruokaa ja normaaliympäristön puuttumista, mut kuvittelin kyllä aika kauankin et voisin selvitä lähestulkoon kunnialla. HA, oon niin typerä idioottipaskaläski. Kuinka tyhmä voi ihminen olla, että voi syödä noin vaan yhden jäätelön ja selvitä siitä?! Maanantaina siis menin sinne koiravahdiksi, siinä alkupäivästä. Katoin kaapit läpi: keksejä, jäätelöä, näkkäriä, hapankorppuja, juustoa. Mut myös suht siedettävää, joskin juustoista munakoisopaistosta ja salaattia. Okei, okei, kunhan vaan yritän pitää tän linjan, eli vastustan nälkää, syön suht pieniä annoksia, juon hitosti vettä, kaikki menee hyvin. Vähän sen jätskivuoren kohdalla ajattelin, et saattaa mennäkin pienimuotoiseksi oksentamiseksi. Siihen kahteen asti vetkuttelin sen syömisen kanssa. Oltiin sentään koiran kanssa kävelemässäkin, joten olis ok syödä sitä oikeaa ruokaa. Eli munakoisopaistosta ja salaattia. Söin. Teki hitosti mieli jäätelöä. Kyllähän normaalit ihmiset syö yhden jäätelön silloin tällöin? Olihan vielä ton koirankin kanssa mentävä ulos. Söin sen yhden jäätelön. Mut se ahdistus ja inhotus vaan kasvoi ja kasvoi. Ja siihenhän tietenkin toimii se, että heitetään homma läskiksi, syödään lisää ruokaa ja jäätelöä. Chili- ja suolapähkinöitä. Ja vedetään samalla 2 pakettia suklaakeksejä. Tosi kivat verenpurkaumat taas. En tajua kuinka mun iho on näin heikko.

Oltiin siinä sit koiran kanssa ihan rauhassa. Tosin rupes ahdistus taas kasvamaan sen verran inhottavaksi, että poljin kuntopyörää puoli tuntia. Ihan rauhallisesti kyllä. Katottiin jääkiekkoa. Uskaltauduin syömään näkkileivän juustolla. Minkä jälkeen tein 2x100 vatsaa ja muutamat punnerrukset, joista sydän ei tykännyt. Käytiin vähän ulkona ja yritin olla järkevä ja suunnittelin iltapalaa. Omenaa, jogurttia, mehukeittoa, pähkinöitä. Mut se oli liian iso annos. Se täytti mut aivan liian hyvin, en kestänyt, joten juustomaustettuja riisikakkuja juustolla, keksejä, jäätelöä. Oli muuten kiva kun siinä vaiheessa kun pohdiskelin, että uskallanko syödä, käytiin autotallissa kattomassa olisko siellä kivennäisvettä. Ja löysin sieltä kaapista lisää keksejä. Jokin merkki siitä, että mun pitää oksentaa?

Eli eipä siinä maanantaina tainnut paljoa muuta jäädä sisälle kuin aamupala.

Tiistai meinas mennä paremmin, vaikka aamulla meinasin suunnilleen kuolla kun olo oli niin perkeleen törkee. Mutta sit sisko soitti, että ne tulis juoksuttamaan koiraa ja tuomaan hääkakkua maisteltavaksi. Eli mun piti lähteä kaymään kotona ihan jo senkin takia, että piti saada peitevoidetta tähän naamaan. Ja samallahan voi käydä kaupassa, pitihän mun muutenkin hakea korvaavat keksipaketit, riisikakut ja jäätelöt kotiin, ettei kukaan huomaa mun syöneen ne. Kokonainen myslileipä, keksejä, juustoa, juustokakku, pari croissanttia. Sain syötyä ruokaa siinä päivällä. Olis varmaan menny ahmimiseksi ellei se sisko olis ollu tulossa. Hääkakuksi on tulossa sacher-kakkua, joka oli kyllä hyvää ja kyllä mä seurassa onnistuin hillitsemään itteni, eikä se vanhemmille jätetty pala paljoa häirinny. Sisko sanoi, että mulla on hyvä itsehillintä. Tietäispä vaan mitä mä tein loppuillan. Siinä kymmenen aikaa kuvittelin, et voisin syödä iltapalaksi pari omenaa niin, että sain jotain ravintoakin. Kun huomasin siinä aikaisemmin lervatessani, että tais tulla osa siitä päiväruoastakin ulos. Mut omena oli pahaa, suuri osa meni koiralle. Oksentamisen lopetin vähän kahdentoista jälkeen. Olisin voinu vielä kerran huuhdella, mut en vaan perkele jaksanut. Eikä se mitenkään kovin helposti tuu sieltä taaskaan. Itseasiassa erikoisen vaikeaa. Nukkumaan mentiin kahdelta yöllä.

Tänäänkin meni oksentamiseksi. Vaikka ei todellakaan pitänyt. Ja se aamun uskomaton pahoinvointi ja heikotus vois jollekin fiksummalle olla viimeistään se, joka saa lopettamaan tällaisen pelleilyn. Olin terapiassa saatanan vittuuntunut. Ja nyt se yhtäkkiä jotenkin tajuaa edes vähän kuinka hirveeksi tää syöminen on mennyt. Oon luullu ilmaiseeni melko selkeästi sen, etten enää muuta ajattelekaan, mut nyt se vähän tarttui toimeen ja halus listata mun syömistä. Hävetti ihan sikana. Kun tuntuu, että kaikki syöminen on väärin ja mun kuuluis sanoa, etten syö mitään. Muutenkin hyvä ruoka tuottaa vaan pahaa mieltä, koska mä en näköjään koe ansaitsevani sitä.

Eipä muuten ollu kauheesti hyötyä siitä, että hain korvaavat keksipaketit ja jäätelöt sinne vanhempien luo kun vetäsin ne sit kuitenkin ennen kuin lähdin hakemaan niitä junalta. Hyvä, hienoa. Lähemmäs 30 euroo menny pöntöstä alas, ehkä enemmänkin. Ja huomaan saavani sairasta mielihyvää siitä, että oon jättäny sisälle niin vähän. Tänäänkin sanoisin kaloreiden jäävän noin tuhanteen. Ihana yö taas tulossa.

Terapiassakin vaan hoin sitä kuinka en tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Tai mitä mä haluan tehdä. Jos haluan sinne salille, on pakko syödä enemmän. Ja jumalauta nukkua. Mut syöminen on mennyt niin sairaan vaikeaksi. Mut jos mä haluankin lopettaa syömisen ja laihtua olemattomiin? Saada sydärin ja kuolla? EN MINÄ SAATANA TIEDÄ