Ei menny niin kuin Strömsössä

Taas tuli todistettua kuinka tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Mun pieni ja rento iltakävely venyi vähän. Tunti ja 40 minuuttia, rapiat 10 000 askelta. Tosi rauhallisesti kyllä menin, nautin maisemista ja säästä, oikein pysähdyin ihailemaan merta. Kiva vaan kun viimeiset 10 minuuttia sainkin nauttia järkyttävästä kaatosateesta ja mun hyvät kengät, joita oon niin yrittänyt suojella kastumiselta on edelleen ihan märät. Reilun tunnin jälkeen alkoi jo tuntua vähän polvissa kun ne ei kauheesti tykkää kun oon juossut enemmän. Jossain vaiheessa piti kumartua säätämään kengännauhoja ja pikkuusen huippas kun nousin pystyyn, mut jatkoin vaan. Ensin vaan hoin, että puoli tuntia riittää. Sitten se olikin, että olis se tuntikin kiva saada täyteen. Sitten halusinkin, että olisin seuraavan tasatunnin kohdalla kotona. Ja siihen tuli vielä parikymmentä minuuttia päälle. Söin kyllä sit vielä pähkinöitä illalla kun oon tosissani yrittänyt panostaa siihen, että saisin enemmän rasvaa. Enkä edes punninnut niitä! Koska ei muutenkaan mitään käsitystä päivän kaloreista niin mitä järkeä, se olis vaan pienentänyt sitä määrää ja kyllä sitä rasvaa vaan tarvitsee.

Meen tänään siskon koirien kanssa kävelemään ja koska ne pronaatiotuetut kengät on märät, polvituskaa tiedossa. Enkä voi mennä juoksemaan samasta syystä. Salilla ei oo enää iltapäivällä mitään tarjolla, joten hirvee paniikki, että mitä teen jotta saan kulutettua tarpeeksi. Jatkoin kyllä syömishulluttelua eilisestä huolimatta ja vedin aamupalaksi mantelimaitoon tehtyä kaurapuuroa (puuro taas viime aikoina jäänyt kokonasn pois), mansikoita, raejuustoa ja cashewpähkinöitä, 455 kaloria. Ja rintaa puristaa, raskasta hengittää, yököttää. Niin kuin aina. Pakko hetki makoilla ja toipua taas syömisestä.

Huvittavaa kuinka helposti mä uskottelen ittelleni, että oon ihan ok, eikä mulla ole mitään ongelmaa. Koska söin eilen niin kuin normaali ihminen ja olin ihan tosissani sen kanssa, että lepääminen on hyvä juttu, enkä mä nyt liho yhden päivän takia. Heti haluan perua puheeni mistään syömishäiriöstä. Ja sitten se iskee niin päin pläsiä, että moro vaan. Eilen kun sanoinkin siskoille vähän siitä, että on hullua pakkoliikkumista, polviin sattuu ja muuta, vitsaillen kyllä, mut kuitenkin yritin olla vähän avoimempi sen suhteen mitä mä ittestäni ajattelen, tuli heti niin mukaterve fiilis, että tässä mä vaan paranen kohisten kun en edes salaile tätä niin paljon. Juupajuu. Eilen kävellessä kyllä pohdin tätä sanaa "parantua". Mun on hirveen vaikea ajatella, että yrittäisin parantua syömishäiriöstä, koska mä en oo ikinä osannut syödä rennosti ja terveellisesti. Enemmän mä ajattelen, että tää tulee olemaan jonkintasoinen juttu koko elämän, sitä voi ehkä vaan hallita paremmin. Koska ruokaa ei pääse pakoon, sen kanssa on pakko olla.

Niin, kai mulla kuitenkin on se syömishäiriö. Edelleen sen myöntäminen on niin pirun vaikeaa. Tällä hetkellä olis kyllä motivaatiota yrittää päästä siitä eroon. Todennäköisesti se taas laimenee täsdä seuraavan ruoka-ajan koittaessa. Mitähän mieltä mä oln sit elokuussa kun meen sinne sh-polille...