Eipä ole hetkeen mennyt näin paskasti

Taas kännissä. Tekee niin helvetisti mieli viiltää. Tehdä jotain saatanan typerää ja mielellään vaarallista. Ostin uusia teriä, niin paljon haluan. Viimeksi oon viiltänyt joulukuussa, jolloin terapeutti joutui viemään mut päivystykseen. Ja tiedän, etten saisi minkäänlaista tyydytystä muista kuin tikattavista haavoista. Ja seuraavana päivänä kyllä vituttaa kun niiden parantumista pitää odottaa. Ja meenkö muka itse päivystykseen? Enpä usko, pitäis soittaa jollekin. En haluaisi sitäkään, että ne joudutaan avaamaan uudelleen ja se kaikki häslinki, että kuka edes suostuu siihen. Viimeksi tehtiin selväksi se, että sain olla kiitollinen kun joku sen teki. Ja tiedän, että oli mulle paljon helpompi se, että ne avattiin ja tikattiin kuin se, että ne olis vaan sidottu ja annettu parantua sellaisina. Oonkin kiitollinen, enkä haluaisi vaivata uudestaan samanlaisella jutulla.

Viimeksi join koiravahtina siskon luona lauantaina, jolloin jännästi myös kirjoitin tänne. Jotenkin blogger on jäänyt kun tuntuu, että on koko ajan kiire. Kiire, ihmisellä jolla ei ole mitään tekemistä. Kuin syödä, liikkua ja lihoa. Toki se J on vienyt aika paljon aikaa. Koskahan kehtaan sen nähdä kun vaan turpoan koko ajan. Auttaa paljon tää kaljan kittaaminen ja leipominen. Mä oon niin väsynyt koko ajan. Vitun hormonit taas, mun unet menee vituilleen niiden takia. Ja väsymyshän tietenkin vaikeuttaa aivan kaikkea.

Mä oon vitun epätoivoinen. Syöminen menee vituilleen koko ajan. Syön siis liikaa, varsinkin hiilaria. Kun kaikki sanoo, että voin syödä, mutta en mä osaa syödä sopivaa määrää. Ja nyt tosissani yritän lopettaa oksentamisen. Laihduttaminen on kuitenkin helpompaa kuin uusien hampaiden hankkiminen. Plus tietenkin kaikki muut paskuudet, jotka oksentamisen mukana tulee. Aina kun jotain syön, haluan lisää. Vaikkei ole enää nälkä koko ajan, koska oon syönyt isompia annoksia. Tätähän mä pelkäsin, että kun annan itselleni luvan syödä, en lopeta. Pelottaa niin helvetisti. Se että en missään vaiheessa onnistu syömisessä ja lihon vaan, kunnes joudun aloittamaan alusta koko laihdutusurakan. Mielummin kyllä kuolen, se on selvä. Mutta enpä ole aikaisemminkaan kuolemisessa onnistunut, joten pelottaa. Mä en pysty elämään läskinä. En vaan voi. En halua.

Nytkin oon heittänyt hukkaan kuukausien työn. Vaikka tiedä, että pitäisi ajatella niin, että syömisen opettelu vaatii aikaa, Mähän joudun etsimään täysin uuden tavan ajatella koko jutun, koska en oo ikinä syönyt "normaalisti". Tottakai se on vaikeaa, hidasta ja työlästä. Kuinka paljon vaan ehdin tehdä itselleni vahinkoa? Tiedän senkin, ettei kaikki tää energia, jonka oon itseeni ahtanut, ole mennyt läskiksi, oon kuitenkin liikkunutkin ja kunto paranee koko ajan.

Silti... Haluan kuolla, ei tarvisi ajatella, tuntea, kärsiä. Aina välillä, nykyään useammin vituttaa kun en onnistunut silloin joskus kun tosissani yritin. Perjantaina oli jännä hetki kun tuntui, että pelkäsin, että teen itselleni jotain. Ikinä ei oo sellaista ollut, lähinnä oon vaan toivonut, että sekoaisin ja tappaisin itseni. Silloin tosin olin koiravahtina, että ehkä se vastuu teki sen. Koska nyt ei pelota, nyt vaan todella haluaisin viiltää itseni hengiltä.

Hämmentävä elämä

Hilpeä fiilis :D

Terapia jatkui eilen kuukauden tauon jälkeen, mikä oli mukavaa. Puhuttiin muun muassa tästä bestmanista. On perkeleen hämmentävää, että mulla on aihetta miettiä tällasia asioita. Mulla ei ole ikinä ollut minkäänlaisia poikaystäviä tai yhtään mitään, joten oon melko pihalla tän suhteen. Ja taidan olla vaan entistä enemmän pihalla tänään. Tämä bestman, viittaan siihen tästä lähtien vaan J:nä, tuli sit käymään iltapäivällä. Olin terapiassa puhunut siihen suuntaan, että se ei oikeesti kiinnosta mua vaan sen seurassa kiehtoo enemmän se, että joku on musta kiinnostunut. Ja terapeutti kehotti mua vaan tekemään niin kuin itse haluan, eikä niin kuin ajattelen toisen haluavan. Eli oikeastaan en olis halunnut, että se tulee käymään, mutta kaloriahdistus puski päälle. Olin syönyt liian paljon jo valmiiksi, neljän jälkeen nukahdin vaikka piti mennä lenkille ja olin syömässä lisää kun se laittoi viestiä, että on lähistöllä. Eli onnessani tartuin tilaisuuteen ehkäistä ylensyönti ja sitä seuraava oksentaminen. Sessiontihimot on nääs valtaisat.

Ensin oltiin siinä niin kuin ennenkin, se iski muhun kiinni ja pussailtiin. Sit se otti esille tän meidän jutun. Vittu oon kyllä onnekas, että se on niin rauhallinen ja aikuinen ja sanoo asiat ääneen. Puhuttiin siitä, että se haluaisi enemmän kontaktia muhun kun taas mä oon tällainen erakko ja ihmiset väsyttää mua. Oon ollut järkyttävän rehellinen sille, oon kertonut, että käyn terapiassa ja että oon vitun vammanen. Ja sanoin, etten halua mitään oikeaa parisuhdetta. Siinä vaiheessa vaikutti sitlä, että se ei halua jatkaa, mut menin sen luokse vielä illalla ja vielä erikseen sanoin, etten mä pysty olemaan tämän aktiivisempi yhteydenpidon kanssa. Sit se tuntuikin olevan ihan ok sille. Vähän pelottaa, että se nyt tyytyy vähempään kuin mitä se oikeasti haluaisi. Mut kai mun pitää luottaa siihen, että se sanoo. Koska mä olin mielestäni tarpeeksi selkokielinen sen suhteen, että mä en pysty aina vastaamaan tai näkemään ihan koska oon näin hullu.

Nyt oon vähän kännissä, hih.
Kaikkee muutakin piti kirjoittaa, mut en jaksa keskittyä :D

Sairas, hullu, viallinen

Tiistai oli hirvee. Aamupäivällä olin psykiatrilla, joka kertoi lopettavansa eli en näe sitä sit enää. Sain uuden lääkkeen, jee. En kahdannu pyytää rauhottavia. Mun olis heti pitänyt ottaa se puheeksi niin kuin olin ajatellut, mut en pystynyt. Sieltä menin siskon luo vahtimaan niiden koiranpentua. Siellä söin PUUROA, LEIPÄÄ, JUUSTOA ja 2 protskupatukkaa. Niin ja vähän pähkinöitä ja mustikoita. Olin vaan niin törkeen väsynyt. Ja masentunut. Surullinen. Oikeesti kuvittelin, että kestän kyllä sen ahdistuksen, mut eihän se niin menny. Eli oksensin siellä ja koira ihmetteli oven toisella puolella.

Kotona vedin papuja pestolla. 2 pakettia. Ja taas protsukpatukka. Nekin kuvittelin kestäväni, mut ei. En tosin siinä vaiheessa kauheesti jaksanut oksentaa kun se on tosi raskasta ilman oksennusrefleksiä. Sit vaan masennuin siitäkin. Hetken päästä söin taas lisää papuja pestolla, eihän ne enää edes hyvältä maistunut. Ja sitten... 7, siis seitsemän proteiinipatukkaa. Kalliiksi tuli se sekoaminen. Sit oksensin sika kauan kun se on tosiaan niin tiukassa. Sit oli niin hirvee olo et yritin soittaa mun terapeutille, vaikka hävetti sekin ja kello oli jotain puoli yhdeksän illalla. Ei se vastannu. Mä olisin sanonut, et voisin ehkä mennä syömishäiriöpolille. No, ei se enää tunnu niin "pahalta". Tai en jaksa välittää. Sairas kun olen.

Ihana keskiviikko sitten. En saa työttömyystukea, koska ei ole ammatillista koulutusta. Eli ei rahaa mulle, en sitä toki ansaisekaan, mut mun luottamus Suomen sosiaaliturvaan oli aika kova ennen tätä. Ei oo enää. Turha tulla mulle valittamaan, että valtiolta saa rahaa liian helposti. Kuntoutustukihakemus piti tehdä uudestaan jo aikoja sitten, mut se mun psykiatri ei saanut edes vastattua mun sähköpostiin kolmeen viikkoon ja nyt se laittoi lähetteen sairaalaan ja mun pitää mennä johonkin, jossa arvioidaan mun toimintakyky. Ei mitään hajua kuinka kauan siinäkin menee, jippii. Ja samalla ostelen vaan kaikkea, joka päätyy sit viemäriin. Niin se tieto aiheutti sit niin hirveen ahdistuksen, että melkein harkitsin soittamista päivystykseen. Siis oikeesti, ei oo ennen tullu sellanen mieleen. Ja vitutti kun en saanut pyydettyä niitä huumeita kun niille olis ollu tarvetta. Sairas kun olen.

Eilen olin terapiassa. Ja nyt se päätti oikein olla vitun vaativa, mahtavan hetken valitsi sille, Ihan hirveetä oli. Sen jälkeen menin kauppaan ja kyyläsin kaikki keksihyllyt läpi, mut en ostanu. Illemmalla sit vaan tuli ihan oikee nälkä kun ei ollut ruoka mennyt tiistain jälkeen kauheen hyvin alas. Sit tulikin jo niin vitusti kaloreita, etten kestänyt, lähdin kauppaan, pari pakettia keksejä. Aika vaivalloista oksentamista, mut en voi sanoa, et siitä olis tullu paska olo. Se helpotti. Sairas kun olen.

Se kiva juttu siinä keskiviikossa ja siinä törkeessä ahdistuksessa, että ruoka ei oikeesti vaan meinannut mennä alas ja kaloreita kertyi "vaan" reilut 800. Se on mulle sika vähän. Ja oli se vitun ihanaa nähdä siinä paperilla. Sairas kun olen.

Kaikki sipsit, karkit ja keksit pyörii päässä.

Sairas kun olen.

VITUN LÄSKI PASKA

Lihakset vähän kipeet ja jumissa. En oo venytelly yhtään sen lauantain pumppiräpellyksen jälkeen. Mun piti kyllä, mut ei sen oksentamisen jälkeen huvittanut ja aikasemmin päivällä ajattelin, että tuskin ne kovin jumiin voi mennä kun oli niin vaikee tehdä. Ja kävi jännästi taas mielessä, että en ansaitse sen venyttelyn tuomaa helpotusta. Edelleenkään.

Niin, meni sit läskiksi eilenkin. Ja vielä illalla kirjaimellisesti läskiksi. Kävin ostamassa muun muassa sipsejä. Kuvittelin, et kun syön sen 300 gramman pussillisen, niin tulee taas huono olo ja suu kipeeksi niin, ettei tarvi hetkeen haaveilla niistä. Joo, ei onnistunu. Oli liian vähän kaikkea, ei tarvinnu oksentaa syömisen välissä, ei tullu maha tuskallisen täyteen, ei ruvennu yököttämään jo syödessä. Eli haluun taas kaikkea. Ja se kivoin juttu: refleksi ihan saakelin huono. Tosi vaikee saada ulos, enkä edes varmasti saanu kaikkea. Ja tosiaan meni sit ihan lihomisen puolelle kun siinä yhentoista jälkeen tein taas mikrossa suklaakakkua, paljon senkin takia, että pääsin eroon siitä lopusta vaniljajäätelöstä, jonka olin lauantaina ostanu. Kun sitä oli enää niin vähän ja mä mietin sitä koko ajan. Yllättävän vähän ahdisti sen syöminen. Tai siis oikeestaan se sisällä  pitäminen. Toki se oli täysin selvää, että oksentamisesta siinä ei ollut kyse, joten kai se auttoi. Ja siis rupesin oikeesti haaveilemaan vaan kaikesta väärästä ruoasta. Että rupeen elämään jollain valmismuffinsseilla jos vaan ne mahtuu kalorirajoihin. Mut eihän se nyt ole mulle mahdollista, kyllä mä kaipaan oikeaa ruokaa hemmetin nopeesti. Ja aivan niin kuin muutenkaan kestäisin kaiken sen sonnan sulattamista. Siis siihenhän kun ajattelu on mennyt ihan kokonaan, että kaikki määrät kiellettyjä juttuja on liikaa.

Tekee mieli vaan luovuttaa ja ruveta taas rappiokaudelle. Eli kaljaa ja sipsejä ja lihomista. Mut en sit kuitenkaan halua. Tänkin aamun vaakalukema oli niin inhottava, etten kyllä kestäis yhtään suurempaa. Mutta on vaan niin masentunu ja väsynyt olo. Kun ei edes huvita miettiä mitään salille lähtemistä kun en kuitenkaan jaksa tehdä. itkettää. Vituttaa tää itkuisuus. En oo ollu tällainen yläasteaikojen jälkeen. Että itkettää ja vituttaa ja masentaa niin etten saa mitään aikaiseksi. Mieliala heittelee. Tunnen itteni henkisesti taas niin heikoksi. Mä oon jotenkin taantunu. Syytän terapiaa. Musta on tullu vaan koko ajan vammasempi ku oon ollu siellä. Ne yrittää tehdä musta tällasta epävakaata hullua. Ne haluaa, että mä vaan sekoan. Vihaan niitä kaikkia.

Haluun luovuttaa. Kuolla. Kadota.

Pyöräily on parasta

Olin pyöräilemässää, ihan vaan koska huvitti. Kuumetta ei varmaan oo enää tiistain jälkeen ollu ja pyöräily tuntu jo eilen niin saakelin mahtavalta että voi ihanuus sentään :D Oli niin perkeleen kivaa, tietkin alkaa olla niin sulaneet, että sai päästellä menemään niin kovaa kuin pääsi. Siis jumansviidu ei oo ikinä tullu noin hyvä fiilis... mistään. Ja sai tuntumaa reisilihaksiin, mulla on siis sellaisetkin olemassa. Ja ihana hikinen selkä kun tulin kotiin, alkoi heti tuntua normaalimmalta, eikä sairaalta.

Eilen olin terapiassa ja menin sinne hyvällä tuulella, kuuntelin aamulla musiikkia ja pyöräily oli tosiaan kivaa. Mut sit se saakelin "terapeutti" oli aivan järkyttävä sontaläjä ja kyllä meni tehokkasti kaikki hyvä mieli helvettiin. Siis oikeesti, se kuvittelee tuntevansa mut, eikä muka ole vieläkään tajunnut, että sille opetetut koirakoulumetodit ei toimi mulla. Siis itsetuhoisuudesta, kyseessä oksentaminen, ei saa puhua. Koska sen avulla ei saa saada huomiota. Niin, koska juurikin sen takia mä sitä teen, joopajoo. Eikä ole perkele ensimmäinen kerta kun mä olen tästä sanonut. Ja se tietää, etten ole ikinä hakenut huomiota sillä. Mullehan on erikoista, että mä tollasesta kenellekkään kertoisin. Ja kyllä, ymmärän minkälaiseen logiikkaan tuo perustuu. Totta kai jos on tottunut saamaan huomiota sellasella niin ei sitä saa vahvistaa.

Ensin mä siis yritin sanoa, et on typeriä suunnitelmia sunnuntaille. Ei se tajunnu ensin mistä mä puhuin (eli siis sessioinnista) ja oikein innostui ja kehotti selittämään. Ja sit kun se tajus niin aihetta piti vaihtaa äkkiä. Sit kun mä halusin hehkuttaa pullataikinamaailman ihanuutta, se ei meinannu millään antaa mun sanoa sitä. Puhu vaan suoraan päälle jotain ihan muuta. Sit se kysyi, että minkälaiset ajatukset on aiheuttanut erityisen paljon ongelmia viikon aikana, rupesin puhumaan syömisestä ja kaloreista. Mutta ei, sekään ei ollut sovelias puheenaihe. Sen se kuittas sillä, että se aiheuttaa ongelmia koko ajan, että on tullut selväksi. No vittu anteeksi, en oo vissiin tarpeeks mielenkiintoinen kun ei mun päässäni paljon muuta liikukaan kuin ruoka ja syöminen ja kalorit. Sit alko palaa käämi ja aloin oikeesti olla vitun loukkaantunut ja sanoin, että se vaihtaa puheenaihetta koko ajan. Sit se rupes oikein "perustelemaan" sitä sillä, että miljoonat ihmiset ympäri maailmaa on hyötynyt tollasesta ja sit ne on oppinu pyytämään apua eri tavalla ja plaaplaaplaa. MUTTA KUN MÄ EN OLE JUST SIT SELLANEN IHMINEN. En mä kerro sille mistään viiltelystä tai muustakaan vaan sen takia, että se rupeis kauhistelemaan tai voivottelemaan sitä. Sellaseen oon pari kertaa törmänny ja voi vittu kun se on ärsyttävää. En todellakaan kaipaa mitään sääliä tai vastaavaa. MÄ kerron sille, koska oon yrittäny olla rehellinen. Se tuntu olevan niin varma omasta systeemistään ja mulla oli niin paha mieli, että ei edes huvittanu ruveta sitä selittämää. Joten lähdin sieltä todella loukkaantuneena, pahalla tuulella, itkuisena. Ja tuli ihan törkeet sessiointihimot. Ihan hirveet. Onneksi oli jalkahoito niin en voinu vaan painua kauppaan. Ja oli sellanen fiilis, että en vaan sit kerro sille kun ei kerran kiinnosta.

Juu, meinasin soittaa sille sit myöhemmin, mut en viittiny kun olin niin vihanen sille ja olisin vaan halunnu lyödä. Ajattelin odottaa ja soitinkin sille sit tänään. Ja se myönsi olleensa väärässä ja pyysi anteeks. Jännä, odotin jo, että mun pitää ruveta tappelemaan tosta asiasta. Ja se helpotti siitä johtuvaa ahdistusta. Joskin saan taas kivoja ajtuksia päähäni siitä, että valehteleekohan se mulle vaan. Aika useinkin tulee rajusti kyseenalaistettua sen sanomisia, mulla on edelleenkin isoja ongelmia luottamisen kanssa. Mulla kesti yli puoli vuotta ennen kuin rupesin sille mitään oikeesti kertomaankaan. Enkä siis edes ajatellut, että vois enemmänkin jakaa. Kun en oo ikinä sellaista harrastanut.

Eli kertaus: vittumainen päivä eilen, nyt saatanan hyvä. Huomenna nään koiranpentujaa!!!

Ei mee hyvin

Törkee himo kännäillä. Perkele. Eikä auta se, että eilinen terapia oli äärimmäisen ahdistavaa ja kaikin puolin epämukavaa. Mun terapeutti on nyt niin vaativa kun kuulemma ollaan päästy asioiden ytimeen. Ihan vitun kauheeta. Ja nyt tuntuu, etten enää tykkää koko ihmisestä, enkä halua sitä enää nähdä. Mikä tietenkin tarkottaa sitä, että todella ollaan edetty johonkin. Jos se tulee olemaan tollasta niin mä vähän uskon, etten pysty siihen. Koska sen aikana ja jälkeen mulla oli kaikin puolin aivan hirveä olo. Ahdistus oksetti aivan jumalattomasti ja halusin vaan mennä kaupan kautta kotiin sessioimaan. Tai sit vetää hirveet perseet. Onnistuin kuitenkin hakemaan vaan ne pari proteiinipatukkaa, jotka pitikin. Tosin mukaan tuli myös urheilujuomajauhetta, koska olin siinä vaiheessa syöny vaan aamiaisen, kävellyt terapiaan (5k suunta), en todellakaan ollut juonut tarpeeksi ja se henkinen ahdistus on ihan hirveen kuluttavaa ja olin koko ajan suunnittelut meneväni salille. Kotiin päästyä olo oli aivan järkyttävän hirvee. Väsymys ja nälkä jo pelkästään itketti. Kaupassa meni saakelin kauan ja en jaksanut kävellä mitään hyvää vauhtia, joten ehdin just lapata vähän ruokaa suuhun ja pitikin jo lähteä. Itkua vääntäen suunnilleen, mutta oli pakko mennä, koska en edellisenä päivänä ollut. Oon ajatellut, että vähintään joka toinen päivä siellä pitäis olla. Oksennus meinas tulla siitä syömisestä, silmissä vähän pimeni kun kumarruin ottaakseni vesipullon ja kaikin puolin halusin vaan kuolla niin helvetisti. Pystyin kuitenkin keksittymään siihen tuntiin ja sain vähän tehtyäkin, vatsalihakset tosin tuntui olevan jollain lomalla.

En saanut loppuiltana muuta tehtyä kuin syötyä ja maattua. Oli kyllä aika jännä huomata kuinka nopeesti keho imeytti itteensä sen ruoan mitä söin. Ja veden. Paino ei millään meinannut nousta normaaliin iltalukemaan vaikka kuinka söin ja join. Ja olihan se taas vähän alempana tänä aamuna.

Nyt vaan ihan hirveä halua juoda. En oo ollu kännissä sen joulukuun alun jälkeen. Sessioida en saisi, viime oksennuksesta ei ole viikkoa. Plus se sekottaa ton ihanan laskusuhdanteen painossa. Mutta jos juon niin kaloreitahan tulee heti ihan liikaa. Aamusta asti ollut sellanen fiilis, että känniä tarvittais. Olin 45 minuutin pumpissa ja sinnekin lähdin ihan pakottamalla. Aamulla ahdisti aivan törkeesti, eilinen nyt ainakin, mut näin ihan vitun vammasia unia taas ja se ahdistus ei meinannu hellittää millään. Huimas ja oksetti. Itketti. Ja kun en mä edelleenkään hyvin nuku. Psykiatri kirjotti mulle lisää sitä pregabaliinia, jolla pelleilin joulukuussa. En kertonu pelleilystä. En vittu kehdannut. Ja haluun nukkua. Se vaan tuntuukin pahentavan unia ja aamuisin huimaa ja oksettaa.

Väsyttää ihan hitosti. Pitäis venytellä.

Vittu. Jos vaihtoehdot on juoda (pari? silti lihoa), lääkekännäillä (kallista), sessioida (kallista ja kaikki ne muut syyt), kärsiä (niin kuin aina), mikä on paras. Jos yritän järkevästi ajatella, kyllähän mun pitäis pystyä käsittelemään tätä ilman mitään kemikaaleja. Mutta, edelleen järkevästi, kyllähän normaalit ihmiset välillä pari kaljaa juo. Voisin soittaa terapeutille, mutta en oikein haluaisi tai kehtaisi häiritä sitä lauantai-iltana. Ja mä en tällä hetkellä oikein tykkää siitä.

Itkettää. En osaa päättää. Pää on niin vitun painava.

Löllykkä oon mä

Joo, se paniikkipäivä... Perseelleen meni, ylläri. Soitin uudestaan terapeutille ja se vastas. Kehotti mua olemaan rehellinen ja sanomaan, että on vaikeeta kun on ruokaa ja en voi laskea kaloreita. No en todellakaan pystynyt mihinkään sellaiseen. En laskenut sen salaatin kaloreita, vitutti niin saatanasti, koska niinhän se meni, että sain loput mukaani. Pystyin kuitenkin edellisten salaatti"reseptien" perusteella arvioimaan aika hyvin, joten se ei ahdistanut niin pahasti. Mutta se vitun makea saa mut aina sekoamaan. Olisin voinut ottaa vaan vähän tai edes vaan kerran, mutta ei, otin kolme kertaa, koska se oli vaan niin saakelin hyvää. Ja siinä hetkessä kun söin, tajusin kyllä, että tulee liikaa kaloreita, enkä uskalla oksentaa vanhempien luona. Tajusin, että voin vielä lopettaa tähän yhteen palaan. Mutta en vaan pystynyt. En syö mitään sokeria normaalisti. Ja se vaan sai mut sekoamaan, vähän niin kuin alkoholi, kaikki tuntui ihanalta ja helpolta, eikä vaan pystynyt välittämään. Sitten kun olin syönyt ja rupesin selviämään sokerihumalasta, tuli hirveä katumus ja halusin vaan oksentamaan. Oli ihan hirveetä kun jouduin vielä odottamaan sen aikaa kun sisko halusi kokeilla toisen siskon vaakaa, jolla voi mitata rasvaprosentin. Mikä oli muutenkin ihan hyödytöntä, koska ei tollanen kotilaite ole luotettava kuin heti aamulla, joten se näytti ihan naurettavia lukuja. Ja koko ajan se sokeri ja rasva imeytyi lisää. Yritin vielä ajatella järkevästi. Kyllähän normaalit ihmiset syö välillä tollasta. Saman verran mun laiha siskonikin söi. Ja ajattelin sitä, kuinka keho alkaa jumittaa, hampaat kuluu, maha ei tykkää. Mut sit se lihomisen pelko on vaan niin kauhee. Ja koska en syö sokeria, pelotti, että tollasen sulattaminen johtaa taas kauheeseeen hiilarihimoon. Sen voi sentään saada pienemmäksi jos oksentaa. Ja todellakin oksensin heti kun pääsin kotiin, pakkohan mun oli. Ja kieltämättä olin taas perkeleen tyytyväinen kun oksensin, helpotti todella paljon. Heitin jonkinlaista arviota ja söin kuitenkin sen jalkeen, joten yritin heti palata normaalitilaan. Seuraava päivä oli kyllä yhtä taistelua oksennushimoa vastaan. Teki niin mieli sokeria. Hyi jos olisin antanut sen paskan jäädä sulamaan kokonaan, minkälainen se himo olis sitten ollut. Muutenkin seuraava päivä oli tosi huonovointinen, kaikki ruoka oksetti.

Yllättävän hyvin kuitenkin oon jo palautunut. Ei tullut sellaista jumitusta kuin aikaisemmin. Paino jopa alempana kuin koskaan tänään. Mä olin ajatellut, että sitten kun pääsen tällaisiin lukemiin kehtaisin oikeesti sen kertoakin. Mut nyt sanon vaan, että aamupaino on jo jonkin aikaa ollut normaalipainon puolella. Mikä tuntuu todella typerältä kun oon tällainen löllykkä edelleen. Varsinkin vatsa on aivan saakelin kamala. Senkin takia, että ihoa on aivan liikaa. Se tulee aina olemaan löysä. Kuten käsivarretkin. Ihan kiva. 23-vuotias ja näytän siltä, että mulla olis vähintään 3 lasta. Hyi vittu.

On muuten aika jännää kuinka mun ajattelu on muuttunut. Pystyn näkemään ruoan enemmänkin polttoaineena kuin koko elämän tarkoituksena. Vaikka edelleenkin ajattelen koko ajan ruokaa ja mulla menee ihan törkeesti aikaa sen tekemiseen. Ja nautin siitä, teen hyvää ruokaa. Mut pariin kertaan oon oikeesti saanut puolipakolla lapata ruokaa suuhuni, jotta saisin tarpeeksi kaloreita. Ihan senkin takia, koska teen aika vähäkalorista ruokaa. Kun käyn siellä salilla kuitenkin noin joka toinen päivä. Eihan siitä mitään hyötyä ole jos ei mitään jaksa siellä tehdä. Tai ei anna keholle tarpeeksi ravintoa sen jälkeen. Eilenkin maha oli niin hemmetin täynnä, mutta kaloreita oli "vaan" 1593 ja olin muutamassa jumpassa. Menin sit vielä illalla röökille ajatellen, etten vaan jaksa syödä enää. Röökistä tuli aivan järjettömän huono olo, oli oikeesti lähellä, ettei oksennus vaan tullut. Selvä merkki siitä, ettei oo syöny tarpeeksi. Onneksi mulla on nyt proteiinijuomajauhetta, sain sellasen sentään alas ja se paransi kyllä oloa. Nytkin kun oon aamupalan vasta syönyt, ylösnouseminen saa aikaan huimausta, joten vähän niin kuin pakko syödä. Järkyttävää.

Väsynyt hullu

Väsyttää ihan hulluna. Alkupäivästä oli terapia ja suunnittelin meneväni kattelemaan treenikenkiä, mutta oli vaan niin järkyttävä väsymys, kylmä ja nälkä, etten jaksanut. Söin kyllä, mutta nälkä ei mennyt pois. Vihreä tee auttoi. Sisko kysyi tuunko pumppiin, mutten vaan jaksa.

Terapia oli... mielenkiintoista, hämmentävää, ahdistavaa, pelottavaa. Eli hyödyllistä? Ei turhaa? Se haluais, että mä olisin oma itteni. En mä osaa sellasta. Mä esitän koko ajan jotain. Tänään terapia meni sellasessa hämärässä välitilassa, puhuin paljon ja asiaa, mutta olin mun normaaliroolissani silti osittain. Se rupes viittaamaan siihen oikeaan minään, jota en näytä mun "pimeäksi puoleksi", joka kuulostaa melko huvittavalta ja turhan dramaattiselta. Nyt mun pitäis miettiä miksi se roolin käyttäminen aiheuttaa mulle pahaa oloa. Koska kaikki käyttää jonkinlaisia rooleja eri tilanteissa, mutta se ei aiheuta niille ongelmia. Päädyin taas siihen, että mussa on vaan jotain vikaa.

Valitin painon pomppimisesta. Ja siitä, että kun teen kaiken oikein, liikun ja syön oikein, paino ei mene alas ja mä en nuku. Mä en toimi oikein. Mussa on vikaa. Itkettää koska se on niin vitun epäreilua. Se muistutti mua siitä, että oonhan mä painoa pudottanut jo aika paljonkin. Niin, paastolla ja oksentamisella. Sillä se näköjään toimii.

En oo nyt reiluun viikkoon oksentanu. Kun keskiviikkona tajusin, että siitä on jo niin kauan, kauheet himot ja ihanat fantasiat täytti heti pään, vaikkei niitä ollut ollut siihen asti yhtään. Vaan se, että nyt se toimis ja voisin pelleillä, on jotenkin automaattinen lupa ja syy siihen. Terapeutti sanoi, että vois kokeilla pitää vielä taukoa siitä ja jos ei muuta ahdistuksenhallintakeinoa löydä niin se olis varalla. Ja aattelin, että joo kyllä mä kahteen viikkoon pystyn. Sit ku pääsin sieltä kotiin, se soitti ja sanoi olevansakin lomalla ensi viikon ja mulla on seuraava aika sitä seuraavana perjantaina. Se vitutti ja tuli vähän paha mieli, joten haluisin oksentaa. Kostaisin sen loman ittelleni. Voi hyvä, vitun aikuista ajattelua. Ja se vielä oikein sanoi, että sille tulee paha mieli kun joutuu mun näkemistä lykkäämään ja pitämään lomaa. Siitä tuli ensin hyvä mieli, mutta sitten tuli paha mieli, koska en mä voi mitään tollasta uskoa. Me ollaan puhuttu tosta jonkin verran, että mä en usko kun se sanoo, että mua on kiva nähdä ja että se välitää ja blaablaablaa. Kai se välittää, mutta ihan vaan sen verran kuin sen työnsä kannalta pitää. Enkä mä muuta voi odottakaan. Sehän tulis ite hulluksi jos se olis täysin mukana jokaisen potilaansa elämässä.

Voi hepuli

Hei, tonttu-ukot hyppikää, nyt on ruoan läskeimmän aika!
Hei, läskiukot hyppikää, ootte syöneet suklaata liikaa.
Liian pitkä on elämä, niin vitun synkkä ja ikävä.
Hei, läskipallot hyppikää, nyt on oksennuksenne aika!

Tänään se on, voi helvetinperse. Ja huomenna sukulointia.

Mä oon muuten nukkunu aika hyvin. Ilman mitään iltalääkettä. Ja totesin sen taas kerran eilen, mä nukun paremmin kun en liiku. Vittu kun reilua. Ja vaikka oon syöny aika paljon, sitä mun 1300 kalorin rajaa ei oo näkyny aikoihin, silti paino on ehkä jopa laskusuunnassa! Kyllä se nukkuminen vaan on niin saakelin tärkeetä. Tää on vaan niin vitun epäreilua, kaikkialla toitotetaan, että liiku niin nukut paremmin. Ja pakkohan sinne salille on mennä kun siitä kerran maksaa. Toki liikkumisen lisäksi vaikuttaa ruoan määrä. Voihan se olla myös sitä, että mun löllykkäkehoni pitää sitä 1300 liian vähänä ja yrittää pysytellä hereillä, jotta voisi etsiä ruokaa.

En tiedä miten saisin itteni pidettyä sillai kasassa tänään, etten söis aivan hirveesti. Kun kotona mä meen siihen normaalirooliin ja vedän vaan. Ajattelin laittaa huulipunaa jos se vähintäänkin rauhottais syömisen tahtia. Ja oon kotona myös sellanen, että tungen ruokaa suuhuni salaa. Oikein odotan, että oon keittiössä yksin ja voin lykätä jotain suuhuni ilman, että kukaan näkee. Sairasta. Se on vaan jääny lapsuudesta ja nuoruudesta päälle. Kun aina on hävettänyt kun ihmiset näkee tällaisen läskin syövän.

Terapia oli eilen. Sain kotiläksyksi kirjoittaa ahdistusta aiheuttavia tilanteita ja ajatuksia ylös, jotta voitais tutkia, että mistä ne johtuu ja onko niissä järkeä. Ja se haluaa, että mä kyseenalaistaisin mun ydinuskomuksia. Yksi niistä on se, että oon ruma ja lihava. Se vähän  jopa korotti ääntään kun hoin vaan että oon läski ja se ei kuulemma näe mussa mitään ylimääräistä. Ho. Mut se onki sellanen, joka ei välitä ulkonäöstä kauheesti.

Ja yritän tässä vaan keksiä kirjotettavaa, jotta mun ei tarvi miettiä tulevaa ruoka- ja läskiahdistusta.

Ihanata

Aivan helevatsn mahtava päivä. Siis oikein jepujee.

Menin sinne terapiaan, pyörä oli vaan helpompi. Pomput otti vähän käteen, heehee. Kerroin terapeutille mitä olin yrittänyt ja näytin käden. Ja sit se päättiki, että se oli niin paha, ettei se voinu päästä mua pois. Se soitti ja kysy neuvoa ainakin viideltä eri ihmiseltä. Ja ei voinut vissiin jättää mua yksin sen vertaa, et olisi hakenut jotain taksilappuja viereisestä rakennuksesta. (Mitä mä olisin muka tehny, lähtenyt pakoon?) Sitäkin varten piti joku soittaa tuomaan ne. Joten se siis vei mut päivystykseen. Ei yhtään noloa. Ei yhtään noloa kun jouduttiin istumaan siellä koko vitun päivä. (se joutu perumaan kahden muun ihmisen terapiat) Ei yhtään noloa selittää miljoonalle hoitajalle, jotka tuli siihen pällistelemään ja miettimään, että mitähän sille pitäis tehdä. Ja jokaisen piti erikseen tarttua tohon silmään ja noihin säälittäviin naarmuihin, jotka olin kaulaani vääntänyt. Ja nöyryytys jatkuu huomenna kun pitää mennä kirurgian polille se laittamaan. Jep. Ja sain semisaarnan kuinka inhottavasti toimin näin ja että kannattaako edes mitään tehdä jos vaan revin sen heti auki uudestaan ja että miksen mä muka oo jo kuollu jos sitä yritän ja olis kuulemma pakkohoidon kriteerit täynnä. Siis ihan kiva se hoitaja oli kyllä, yritti oikeesti kysellä ja auttaa. Mutta Ihanasti muistui mieleen miksi en ikinä lääkäriin mene. Paitsi vasta jonkun muun viemänä. Ja nyt tohon käteen sattuukin melkoisesti kun sitä putsattiin ja tungettiin jotain ihme paloja, jotka oikein piti miljoonaan kertaan painella siihen avohaavaan. Ja ei yhtään vaivaannuttavat miljoona tuntia siinä kun en edes kehdannut mitään sanoa. Terapeutti tarjoutui hakemaan mulle jotain syötävääkin. Juu rupeisin siinä vielä SYÖMÄÄN kun muahan ei hävettänyt jo tarpeeksi. Lähinnä kyllä muutenkin oksetti että ei siinä mitään.

Ja ihanasti oon tietenkin lihonut niin kuin syöttöporsaat joulun tullen, enkä pääse salille riehumaan nyt hetkeen. JEI

Kännitekstiä

Olin taas niin olevani normaali ja terve ja sellanen, joka huolehtii itsestään.
juu

Aamulla olin psykiatrilla. Tuntu ihan hyvältä, se on tosi kiva ja todella osaa kuunnella. Se on puhunutkin siitä, että sen mielestä joskus sen hoitavan ihmisen pitää vaan osata olla siinä, kuunnella ja ottaa vastaan sen ihmisen ahdinko. Monelle se on vaikeaa ja sitä halutaan vähätellä tai selitellä tai jotenkin helpottaa. Mutta mä koen sen usein vaan loukkaavana. Terapiassa puhuin mun salipelleilystä ja se oli niin innoissaan ja oli niin tyytyväinen kun pidän ittestäni niin hyvää huolta. Mutta kun en pidä. Ei salilla käyminen ole huolenpitoa. Se on itsevihaa, ällötystä omaa kehoa kohtaan. Mun syömisen tarkkailu on kontrollointia, se ei ole nauttimista tai mitenkään kivaa. Tai tykkään toki ruoan tekemisestä ja muuta, mutta on se vaan niin rajoittunuttta. Kaikki on vaan turhaa energiaa. Ei mun kuulu syödä parin tunnin välein kun oon edelleen niin läski. Mutta koska en saa oksennettua, on pakko yrittää syödä usein ja vähän. Ja laittaa kaikki ylös ja ahdistua joka purkkapalasta, jonka suuhunsa laittaa. Oikeesti, missä vaiheessa Jenkki on ruvennu tekemään kalorikkaampaa purkkaa?! Ennen siinä pussissa luki, että kahdessa palassa on 4 kcal, mutta ei lue enää ja mun vaakakin on niin saatanan vammanen, että sen punnitusväli on 2 grammaa, joten en edes oo täysin varma kuinka paljon yksi pala painaa ja muutenkin kaksihan pitäisi syödä, joten oon laskenu aina 6 kaloria. Siis purkassa?! Ja jos sitä syö joka aterian jälkeen, esim. 5 kertaa, siitä tulee jo 30! VITTU Mä ihan tosissani jätin eilen purkan syömättä välipalan jälkeen ihan vaan kun en kestäny laittaa ruokapäiväkirjaan sitä lukua.

Onneks mulla on kaalisalaattia. Ja papuja. Niissäkin on niin vitusti hiilaria. Jota mä en tarvi. En oo tänäänkään mitään oikeesti tehny.

Niin, siis kun mun piti kiirehtiä sen psykiatrin luota terapiaan, ehdin vaan kävästä kotona ottamassa evästä mukaan kun oli ehtinyt aamupalasta kulua jo vähän liiankin kauan. Manteleita ja taateleitä, yhteensä 209 kcal. Mä en oikeestaan ajatellut kunnolla, olin niin hyvällä tuulella ja vähän normaaliroolissa. Otin siis ne mun huikeat eväät terapiaan. JA SÖIN SEN IHMISEN EDESSÄ. Ja todella äänekkäästi. Mä itse inhoan kuunnella kun muut syö, inhoan kaikkia syömisääniä ja sitten olin siinä ja pureskelin manteleita. Ja en edes ensin tajunnut kuinka vitusti se mua ahdisti. Sitten vaan vittuunuin kaikesta mitä se sanoi. Ja taustalla oli koko ajan hirvee olo siitä syömisestä. Musta tuntui taas, että se vähättelee, että se ei vaan jotenkin pysty hyväksymään sitä kuinka vitun vakeaa kaikki on mulle. Kuinka paljon mä inhoan ja häpeän itteäni. Kuinka paljon mä mietin kaloreita. Kuinka paljon mä haluan kuolla. Se vaan hehkuttaa kuinka on kiva kun liikun. Mä vaan itkin. Ja sit kun olin justiin saanut itteni jotenkin kasaan ja olin lähdössä, se sanoi, että olis kiva kun menisin siihen Dkt-ryhmään vittuuntumaan ja tuntemaan niitä negatiivisia tunteita. Mulle se kuulosti vaan siltä, että se ajattelee, että mä oon vaikee kun en mee sinne ryhmään joka viikko. Että mulla on vaan asennevamma. Että mun pitää vaan vähän sietää niitä tunteita. Mitähän muuta se kuvittelee, että mä yleensäkään tunnen?! Kun muhun oikeesti sattuu se, että musta oletetaan jotain. Mua loukkaa verisesti se, että mulle joku tulee neuvomaan asioita, joista ne ei itse edes tajua mitään. Asioita, jotka mä olen ihan itse havainnut, ihan omilla aivoilla tajunnut.

Oon vittu aina tehny kaiken itse.

yökötys

Yliannostus oksettaa. Heilun kun kävelen, muistuttaa peruskänniä aika hyvin. Mutta oksettaa ihan helevtisti. Söin puuroa ja yritin sillä saada olon paremmaksi kun en oo tänään paljoa syönyt (jee!) niin ajattelin, että huono olo johtuu myös siitä. No ei auttanut, päässä vaan heilui enemmän, joten pönttöön se meni.

JOTEN VOIN ILOLLA ILMOITTAA: KALORIT ALLE TUHAT

Ei oo pitkään aikaan ollut tällaista. Oon oppinu syömään todella hitaasti. Ja suurin osa mun ruoasta on raakaa kasvista. Tänääkin mennyt 2 kesäkurpitsaa, 2 porkkanaa ja paprika. Plus mun raakasalaattia.

Ei saaatna kun yököttää...
Ja mähän ansaitsen tän huonon olon. Mitäs oon niin tyhmä, että vetelen vaan lääkkeitä huvikseni.

Ja tää teksitikin on kauheeta, mut se vaan joenkin tulee vaan kun on sekavassa tilassa.

Vitun terapia.

Se ei tee mulle hyvää

KLO 23.46

Toinen oksennus, koska huono olo.
Jee, vähemmän kaloreita, vähemmmän läskiä.

Sekavaa kamaa, mut kiva jos joku lukee

Lääkekänni, hih.

Terapia saa mussa aikaan tän. Hirveän halun vaan lakata olemasta, tehdä jotain vahingollista, juoda kännit, KUOLLAKUOLLAKUOLLAKUOLLAKUOLLAKUOLLA

Terapeutti sanoi, että mä oon selvästi muuttunut. Ja oon toki, pystyn puhumaan ja olemaan oma itseni. Mitä mä en pysty tekemään kenekään muun kanssa. Mutta silti mä oon vaan mennyt huonompaa suuntaan.

Mun itsetunto ei oo ikinä ollut näin paska. Siis mä oon laihduttanut yli 20 kiloa reilun vuoden aikana. Siis oikeesti 20. Sehän on paljon, eikö olekin? Vai onko? Kun mulla olis edelleen noin 10 kiloa jäljellä. Miten mä voisin iloita tehdystä kun vieläkin pitäis vaan jatkaa? Ja siis mä paastosin kesän aikana yhteensä melkein 4 viikkoa. Kahdessa erässä. Siis mullahan on hyvä itsekuri. Mutta eihän se ole kun en enää sitä edes yritä. Mä tiedän, etten nyt vaan pysty siihen.

Mä oon vitun hullu. En mä ole ennen puhunut ittestäni niin kuin nykyään. Ja mä joudun todella sanomaan ääneen juttuja, joita en vielä puolitoista vuotta sitten olis kuvitellutkaan kertovani IKINÄ kenellekään. En oo ikinä joutunut myöntämään ja toistelemaan sitä kuinka vitun sekasin oon.

Ja kiva kun rupesin lukemaan ana- ja miafoorumeita. Ehkä mä haluankin olla liian laiha.

Oon myös huomannut, että mulla on ajatuksia, joita ennen pystynyt millään ymmärtämään. Kuten se, että ehkä mä en ansaitse hyviä asioita. Että niiden eteen pitää aina tehdä jotain. Ehkä mä en ansaitse mitään ruokaa, ellen tule salilta aivan täysillä tehneenä. Ja ehkä mun kuulukin polttaa ja kuolla aina vähän lisää.

Oon lievästi sekavassa tilassa, tuli melkoisen jännä teksti, hoh.

Epämääräistä touhua

Mä en tosiaan ymmärrä miksi mun syöminen ja liikkuminen on tosi kausittaista ilman syytä. Yhtäkkiä vaan jaksankin välittää vähän enemmän, käyn lenkillä, lasken kalorit, pysyn "järkevänä". Monta viikkoa on mennyt hyvin epäjärkevällä vaihteella. Kun oon vaan jatkuvasti, joka sekunti halunnut syödä, oksentaa tai juoda alkoholia. Toki nytkin oon jo monena iltana meinannut lähteä kauppaan hakemaan jotain, mutta sen himon voittaminen on ollut hiukan helpompaa viimeiset pari päivää. En tajua. Olin tiistaina juoksemassakin pitkästä aikaa. Juoksin sellaiset 6(!?) kilometriä. Siis minä, tällainen järkyttävä plösö. Läskit vaan heiluu kun tuolla lyllerrän menemään. Polvet kipeyty melko pahasti. Ne on tosi heikot. Varmaan se koko elämän kestänyt läskiys on ehtinyt jo kuluttaa niitä. Kiva. Oon myös tehnyt mahdollisimman vähäkalorista ruokaa, joka on ollut pirun hyvää, mutten oo syöny kaikkea kerralla, uu.

Seuraavaa aallonpohjaa odotellessa.

Tein muuten sopimuksen toisesta DKT-vuodesta. Ja on pakko mennä siihen ryhmään, hyi saatana. Mutta onpahan sentään jotain "tekemistä" jopa sen kaksi kertaa viikossa. Kyllä  mua hävettää niin vitusti kun oon tällainen yhteiskunnan elätti, syöttöporsas.

Sangen omituista, mutta totta, mun mysteerimaha on vittuillut entistä enemmän kun en oo oksentanut. Taas tuntuu, että mun keho toimii ihan kummallisesti ja täysin epäloogisesti.
Vikakappale, kuten on todettu moneen kertaan.

Kun ei vaan halua elää

Siihen loppu se oksentamattomuus...

Olin siinä työnohjausjutussa, parin tunnin "unien" virkistämänä. Eipä uutta sikäli, nyt vaan on varmaa, että on pakko jatkaa myös ryhmäperseilyä jos on DKT:ssä. Joten haista, terapeuttini, iso paska kun edes vihjasit, että voisin käydä vaan yksilöterapiassa. Oon jotenkin surullinen. Ja masentunut. Koska ei mua vittu kiinnosta ruveta hankkimaan mitään "elämisen arvoista elämää". En tiedä edes mitä se sellainen on ja bottom line tässä mun touhussani on edelleen se, että mä en halua olla elossa. En mä halua elämää. Ainoa syy miksi mä vielä elän on se, että oon liian heikko, saamaton ja laiska, että saisin vedettyä itteni kiikkuun.

On se aika lannistavaa kun sanotaan suoraan, että asioiden muuttaminen vaatii multa ihan saatanasti duunia ja että se on vaikeaa ja raskasta. Että huonompaa on luvassa. Kiva. Kun nyt onkin niin helppoa. Niin kuin viimeiset 10 vuotta. Ja kun ei ole mitään motivaatiota tehdä mitään. Ei mulla ole mitään käsitystä edes siitä minkälaista olis kiva elämä. Olis kaikille helpompaa kun jäisin huomenna auton alle. Varsinkin mulle.

Tulin siis sieltä kotiin aika ahdistuneissa fiiliksissä. Samaan aikaan oli nälkä ja oksetti ihan saatanasti. Ja olin vaan niin vitun väsynyt, että pari tuntia meni vaan peiton alla. Sain käytyä kaupassa ja nakerrettua vähän kaalta ja porkkanaa ja oikeesti kuvittelin, idiootti minä, että saisinkin pidettyä homman kasassa. Ihan ookoosti meni iltaan asti. Seittemän aikaan olin jo melkein lähdössä kaljaostoksille, mutta syöksyin suihkuun. Jonka jälkeen nälkä ja karsee oksentamisen halu. Nyt oli todella kyse vaan siitä, että saan oksentaa. Vaikka pakastekinuskikampa oli yllättävän namia. Mulla on jokin kinuski/karamelli/toffeeobsessio. En vaan vieläkään ymmärrä miten mahalaukku muka toimii. Taas sai 7 kertaa oksentaa. Ja edelleen näin paprikaa, jonka söin ekana. Ne vois saakeli tulla oikeessa järjestyksessä ulos...


Mä olen vaan niin kovin väsynyt.

Ja voi perse kun haluan viiltää suonen auki. iih

kaikki on paskaa

Mä haluaisin, että mut raiskattaisiin. Eikä missään viattomassa seksifantasiassa, vaan oikeasti. Vastoin mun tahtoa, pakolla, tuskallisesti. Silloin mulla olisi syy olla näin vammainen, vaikea ja tuskainen ihminen. Oon haaveillut siitä jo vuosia. Todella kauan. Jotta mulla olisi aihetta tähän. Siihen, että kaikki on vaikeaa, siihen, etten halua mitään. Siihen, että haluan kuolla. Haluan, että joku hakkais mua, pahasti. Kuristaisi, löisi, pahoinpitelisi.

Olin vanhempien luona, koko perhe koolla. Kun mun veli selittää jotain filosofiaa kaikki on hiljaa ja antaa sen puhua. Kun mä yritän selittää, kertoa jotain, vaikka koirasta (joka on todella tärkeä) mun päälle puhutaan.

Mun terapia loppuu tän kuun lopussa. Ellei mun terapeutti saa puhuttua mua siihen ohjelmaan mukaan ilman, että käyn siinä ryhmässä. Kun oon sellaisessa DKT-ohjelmassa johon kuuluu sekä yksilö- että ryhmähommeli. Ja mun pää ei vaan saakeli kestä sitä ryhmää. Haluaisin jatkaa mun terapeutin kanssa, mutta en tiedä saanko.

Itkin kun se sanoi, että en ehkä saakaan. Se sanoi, että se yrittää vielä. Se sanoi, että sekin itkee kohta. Se sanoi, että jos tää loppuu se on kuin avioero. Siis iso ja huono juttu. Se sanoi, että se taistelee mun puolesta. Niin varmaan.

Kun mä en vaan voi mennä siihen ryhmään. Kun se vaan selkeästi satuttaa mua. Aiheuttaa haittaa. Loukkaa mua. En halua mennä, en voi, en pysty.

Ehkä mä vaan olen vaikea. Jotenkin viallinen. Kun en hyödy siitä ryhmästä. Sen vetäjäkin tuntuu olevan sitä mieltä, että mulla on vaan asennevamma. Että on mun omaa syytä kun se ei auta.

Mä en voi, suostu, halua uskoa sitä.

Kun mä en todellakaan ole epävakaa, ei mulla ole sellaisia ongelmia, johon tuo koko ohjelma perustuu... Mä en tarvitse sitä, mä en tee sillä mitään. Se ryhmäjuttu vaan on paskaa kun siellä oletetaan, että mä olen tietynlainen. Vaikka mä en todellakaan ole. Mulla ei ole sellaisia ongelmia. mä en tee sillä mitään.

Mä todella olen yrittänyt tutkia itseäni. Olla rehellinen ja löytää kaikki mun viat ja tuoda ne päivänvaloon. Ja siltikään mä en sovellu tohon. DKTeehen. Se ei vaan ole mua varten, se ei sovellu  mulle.

Onneksi tääkin loppuu joskus

Taas. VITTU TAAS.
Mun piti olla oksentamatta tänään. Selvisin jokin aikaa ihan hyvin. Tai en hyvin. Turvauduin puuroon ja omenoihin. Vähän kans tollasta kasvissoijasuikalepataruokaa. Ahmin epätoivoisesti omenoita, kunnes olin täynnä. Sitten kävin tupakalla, söin omenan, kurkkua, lisää omenoita. Suunnitelma oli vaan syödä niitä kunnes oon niin täynnä, etten pysty liikkumaan. Söin itseni täyteen. Ja olin saatana syönyt säännöllisin väliajoin, nälkä ei todellakaan ollut. Sitten ei vaan enää pää kestänyt. Vaikka maha oli valtavan kokoinen, kivistävän täynnä. Melkein litran paketti jätskiä ja 4 muffinssia. Kolmannen kohdalla alkoi yököttää, mutta loppuun söin. Oksensin neljä kertaa, paljon myös omenaa. Mulla ei varmaan kohta ole hampaita enää. Ne on muutenkin luonnostaan aika pienet ja köppäset ja nyt sulatan niitä joka vitun päivä tällä saatanan pelleilyllä.

Mutta täytyy myös todeta, että en mä erityisen pahoillani ole. Koska siinä vaiheessa kun päätinkin avata sen jäätelön, laskeskelin, että kalorit oli jo lähempänä 2000, mikä ei ole hyvä. Ja kun kerran oksensin myös omenaa aika paljon ja vaikka otetaan huomioon, että mättöpaskasta ehtii jotain imeytyä, kalorit on nyt pienemmät kuin ennen hulluuden hetkeä. Ja olihan se hetken hyvänmakuista.

Ne perkeleen sipsit vaan pyörii edelleen mielessä. Sellanen kunnon megapussi ja 2 dippiä ja sit vaan ahtaisin. Mutta sitten ainakin on pakko oksentaa. Meinasin jo tänään, mutta yritin selvitä edes päivän. Mutta en pystynyt. Musta on tullut ihan uskomattoman heikko. En osaa olla syömättä hetkeäkään, en osaa edes satuttaa enää. En osaa, en pysty. Se on säälittävää ja vitun noloa. Ja kun mä olen tehnyt hirveästi töitä sen eteen, vuosia, ja nyt se on poissa. Uskoisin, että se liittyy siihen, että terapiassa on johonkin vähän edetty ja puhuttu ihan oikeistakin jutuista. Mun pää on sekotettu, oon taantunut johonkin hirveään paikkaan, jossa tunteet on olemassa ja mä olen täysin hyödytön läskikasaihminen. Joten vittu mitä paskaa sekin. Nyt kun se tosiaan tässä kohta loppuu niin mä jään sitten vaan entistä karseampaan tilanteeseen. Ikinä ei ole jokapäiväinen elämä, jokaikinen hetki ollut tällaista. Näin herranjukeli vaikeaa. Kunnon sotaa itseä vastaan.

Että vittu kiitos. Vittu KIITOS.

Kiitos siitä, etten ole ikinä kokenut sellaista ahdistusta kuin viimeisen vuoden aikana.
Kiitos siitä ensimmäisestä kunnon itsemurhayrityksestä.
Kiitos paskoista lääkkeistä.
Kiitos kaikista niistä loukkauksista, joita mulle on "hoitohenkilökunta" jaellut.
Kiitos siitä, että ootte puhuneet mulle niin kuin asennevammaiselle idiootille.
Kiitos niistä ihanista hatusta vedetyistä diagnooseista.
Kiitos tästä orastavasta alkoholiongelmasta.
Kiitos tästä alati yltyvästä syömisongelmasta.
Kiitos tästä järkyttävästä itseinhosta ja koko itsetunnon romahduttamisesta.

Ja kiitos siitä, että nyt on ainakin selvää mitä mä haluan tehdä.
Mitä mun pitää tehdä.
Ja kukaan ei voi ainakaan sanoa, etten olis yrittänyt.

Ei aina jaksa

Heh, tuli pientä riitaa terapeutin kanssa. Korotin ääntä ja lähdin vetään vähän etuajassa. Puhuttiin syömisestä. Ja kun ei se tajua. Ja enemmän ärsytti se, että se luulee tajuavansa. Toki mä nyt ymmärrän, ettei terapeutti ole voinut kokea just samoja juttuja kuin mä, mutta tää syömis/ruoka/liikunta-systeemi on meillä ihan eri ääripäistä. Ja sitten se sanoo mulle, että syö säännöllisesti niin ei tarvi ahmia. NIIN. Sehän ei tullut itselle mieleen, enkä myöskään ole ikinä niin tehnyt. Sitten se sanoi, ettei koe puhuvansa mulle niin kuin idiootille, mistä valitin kans, ja että aina voi yrittää uudestaan.

Kuinka vitun monta kertaa pitää yrittää?!
Koska saa luovuttaa?
Mä oon yrittänyt, mä yritän.
Jossain vaiheessa vaan tulee seinä vastaan, eikä jaksa enää.
Vaikka läskiys inhottaa, ahmiminen ja oksentaminen on typerää ja tunnen itteni vaan koko ajan vammasemmaseksi, mä en siltikään tunnu välittävän tarpeeksi, että jaksaisin taas yrittää.

Oon kyllä vähän yllättynyt kuinka vähän mua ahdistaa tai millään tavalla haittaa, että häivyin kesken kaiken ja ettei edes sanottu hei tai sovittu uutta aikaa. Vähän nolottaa kyllä, mutta muuten en jaksa siitäkään välittää. Ihan sama, kohta sekin loppuu, joten mitä väliä?

Tänään muuten kaljotellaan, ihanaa!

Hitto

Voihan perse.
Mulla tuntuu olevan jonkinlainen tarve ihmiskontaktiin. Vittu. Vitun biologia, vitun luonto. Ihminen jos joku on laumaeläin. Ja kai mäkin sitten oon. En vaan ole halunnut tai suostunut myöntämään sitä. Enkä halua edelleenkään, mutta nyt se vaan puskee entistä enemmän läpi. Juttelin siskon kanssa whatsapin kautta, jota ei muuten tapahdu ikinä, ja tykkäsin siitä! Kun avaan tietokoneen ja bloggerin, kaipaan uusia postauksia ja kommentteja. Ja kun oon lukenut, tuntuu ihan tyhjältä, että mitä nyt..?

Mun terapeutti kehotti käyttämään mun mahdollisuuttani soittaa sille. Kun kysyin miksi, se sanoi, että koska kaipaan juttuseuraa. Vaikka väitän, että mun on hyvä yksin, mä kaipaan muita ihmisiä, kaipaan kontaktia. Mun on oikeasti hyvä olla yksin, mutta kaipa se seurakin kelpaisi. Aina välillä. Ajoittain. Joskus. Ehkä.

Ei musta edelleenkään tunnu ikinä yksinäiseltä.
Mutta kai se on kiva purkaa jollekin.
Kun joku kuuntelee.
Kun joku ymmärtää mitä itse tuntee.

Mun terapeutti ei kyllä ymmärrä, sillai kunnolla, oikeasti. Me ollaan hirveän erilaisia ihmisiä, eikä sillä ole omaa kokemusta mistään mistä mä puhun. Mutta oon kyllä ruvennut kaipaamaan senkin seuraa.

Ei hyvä. En tykkää. Ei tunnu hyvältä idealta ruveta kiintymään kehenkään. Kaipaamaan kenenkään seuraa. Se loppuu kuitenkin jossain vaiheessa. Ja sitten tuntuu pahalta, sitten sattuu.
Ja muhun sattuu jo ihan tarpeeksi.

Onko elämää sellaista, normaalin tasapainoista, toisenlaista?

Tää itseinho on melko valtaisaa ja kaikenkattavaa tällä hetkellä. Se on vaan lisääntynyt sitä mukaa kun oon keskittynyt muhun ja mun ongelmiin ja varsinkin mun yökkäilyä aiheuttavaan kehooni. Mähän jätin sen ennen huomiotta, söin vaan ja lihoin. Välillä tuskailin läskejä, mutta yleensä vaan esitin ettei niitä ole ja keskityin ihailemaan mun huikeita älyllisiä lahjojani ja ubermielenkiintoista persoonaani.

Nyt mulla ei ole mitään. Juu, pidän itseäni edelleen älykkäänä, itsetietoisena ja ajattelevana ihmisenä, joka muodostaa omat mielipiteensä tarjolla olevan tiedon pohjalta, mutta ei kuvittele olevansa mikään maailman paras missään asiassa. (Ja on mun vitsit välillä ihan hyviä.)

Mutta kun enhän mä edes käytä mun upeaa henkistä kapasiteettiani mihinkään. Mua ei kiinnosta enää sivistää itseäni. Joskus mä halusin tietää kaikesta kaiken ja osata kaiken ja olla kaikessa vähintään keskivertoa parempi. Ja kyllä mä sikäli haluan edelleen, mutta ei mua todellakaan kiinnosta tarpeeksi mikään, että mä jotain tekisinkin. Menin opiskelemaan englantia, koska se on mulle helppoa. Kirjallisuuskurssit on ihan ok, ainakin silloin kun pystyy vähääkään keskittymään siihen lukemiseen. Muuten kielentutkimus tai kielioppi ei anna mulle mitään ihkupihku oivalluksen hetkiä tai saa mua tutkimaan sanojen etymologiaa niin kuin läski sipsipussin sisältöä.

Ja enhän mä sielläkään ole vuoteen ollut. Mä oon vaan maannut kotona ja itkenyt sitä kuinka haluan kuolla. Nytkään mä en löytänyt yhtäkään kurssia, jonka mä ehkä jopa saisin tehtyä. Ja ne jotka mun pitäisi tehdä sitä kandia varten on kaikki keväällä. Enkä mä niitäkään halua tehdä. Mutta kohta loppuu tuo terapiakin ja sitten mulla ei ole senkään vertaa tekemistä. Ja sitten vasta olenkin nolo luuseri, yhteiskunnan elätti ja paska ihminen. Ja kalorien kuluttamisesta tulee vielä vaikeampaa.

No, jos mä sitten keskittyisin mun ruumiiseeni, tähän läskisolujen valtakuntaan. Menisin salille, voisin ainakin fyysisesti paremmin, ehkä tutustuisin ihmisiin ja löytäisin uusia mielenkiinnon kohteita. Ho, juu, toki, heti. Hetken mä melkein tosissani leikittelin sillä ajatuksella. Fyysisestä hyvinvoinnista. Nyt se tuntuu taas niin kaukaiselta. En mä taida pystyä siihen. Koska mä en halua esitellä itteäni missään, varsinkaan paikassa, jossa on nimenomaan kyse kehosta. Se on ihan vieras alue. Ja mä oon niin huonokuntoinen ja lihava ja ruma. Olisin siellä niin kuin sorsa merenpohjassa. Ja mä en tykkää näyttää ihmisille, etten osaa jotain. Se on nöyryyttävää. Kamalaa. Vastoin kaikkea mitä, ainakin ennen, ajattelin ittestäni. Nytkin mä oon taas joutunut tappelemaan ruokaa ja läskiminää vastaan niin helevetin kovaa. Mun kontrolli on kadonnut jonnekin kaukaiseen maahan. Jonne on tällaisilta heikoilta, lihavilta ja laiskoilta löllyköiltä pääsy kielletty. Maassaololupa peruttu, viisumi evätty.

Olin tänään terapoitavana. Ja itkin vaan sitä kuinka oon niin vammanen ja heikko ja typerä. Ja se vaan kehuu mua kun pystyn niin hyvin avautumaan ja näyttämään tunteita. Ja mä vaan tunsin itseni entistäkin ällöttävämmäksi, heikoksi, lihavaksi, noloksi ja typeräksi. Varsinkin typeräksi. Ja se on ihan hirveä tunne. Yksi vaikeimmista mulle, koska sitä mä olen aina eniten vältellyt. Ja heikkous, kontrollin puute. Se syö mut elävältä.

Niin, mulla taitaa näitä psyykeen ongelmia olla vähän enemmän kuin ajattelinkaan. Tai enemmänkin ne haittaa mun elämää enemmän kuin luulin. Tunnevammaisuus ja muuta.

Mä en oikein meinaa jaksaa enää.