Väsyttää ihan hulluna. Alkupäivästä oli terapia ja suunnittelin meneväni kattelemaan treenikenkiä, mutta oli vaan niin järkyttävä väsymys, kylmä ja nälkä, etten jaksanut. Söin kyllä, mutta nälkä ei mennyt pois. Vihreä tee auttoi. Sisko kysyi tuunko pumppiin, mutten vaan jaksa.
Terapia oli... mielenkiintoista, hämmentävää, ahdistavaa, pelottavaa. Eli hyödyllistä? Ei turhaa? Se haluais, että mä olisin oma itteni. En mä osaa sellasta. Mä esitän koko ajan jotain. Tänään terapia meni sellasessa hämärässä välitilassa, puhuin paljon ja asiaa, mutta olin mun normaaliroolissani silti osittain. Se rupes viittaamaan siihen oikeaan minään, jota en näytä mun "pimeäksi puoleksi", joka kuulostaa melko huvittavalta ja turhan dramaattiselta. Nyt mun pitäis miettiä miksi se roolin käyttäminen aiheuttaa mulle pahaa oloa. Koska kaikki käyttää jonkinlaisia rooleja eri tilanteissa, mutta se ei aiheuta niille ongelmia. Päädyin taas siihen, että mussa on vaan jotain vikaa.
Valitin painon pomppimisesta. Ja siitä, että kun teen kaiken oikein, liikun ja syön oikein, paino ei mene alas ja mä en nuku. Mä en toimi oikein. Mussa on vikaa. Itkettää koska se on niin vitun epäreilua. Se muistutti mua siitä, että oonhan mä painoa pudottanut jo aika paljonkin. Niin, paastolla ja oksentamisella. Sillä se näköjään toimii.
En oo nyt reiluun viikkoon oksentanu. Kun keskiviikkona tajusin, että siitä on jo niin kauan, kauheet himot ja ihanat fantasiat täytti heti pään, vaikkei niitä ollut ollut siihen asti yhtään. Vaan se, että nyt se toimis ja voisin pelleillä, on jotenkin automaattinen lupa ja syy siihen. Terapeutti sanoi, että vois kokeilla pitää vielä taukoa siitä ja jos ei muuta ahdistuksenhallintakeinoa löydä niin se olis varalla. Ja aattelin, että joo kyllä mä kahteen viikkoon pystyn. Sit ku pääsin sieltä kotiin, se soitti ja sanoi olevansakin lomalla ensi viikon ja mulla on seuraava aika sitä seuraavana perjantaina. Se vitutti ja tuli vähän paha mieli, joten haluisin oksentaa. Kostaisin sen loman ittelleni. Voi hyvä, vitun aikuista ajattelua. Ja se vielä oikein sanoi, että sille tulee paha mieli kun joutuu mun näkemistä lykkäämään ja pitämään lomaa. Siitä tuli ensin hyvä mieli, mutta sitten tuli paha mieli, koska en mä voi mitään tollasta uskoa. Me ollaan puhuttu tosta jonkin verran, että mä en usko kun se sanoo, että mua on kiva nähdä ja että se välitää ja blaablaablaa. Kai se välittää, mutta ihan vaan sen verran kuin sen työnsä kannalta pitää. Enkä mä muuta voi odottakaan. Sehän tulis ite hulluksi jos se olis täysin mukana jokaisen potilaansa elämässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Anna tulla vaan, kommentit on kivoja!