Moro vaan

Anteeksi yhtäkkinen lopettaminen. Varsinkin se viimeisin teksti. Ei ollut kovin reilua, tiedän. En vaan ole jotenkin enää niin halunnut tai jaksanut blogimaailmaa. En siis ole lukenutkaan kenekään kuulumisia, se vähän harmittaa. Väsymys on ollut niin hirveää, että tekstin aikaansaaminen ja yksinkertaisesti sen näpyttely on ollut kauan aivan liian raskas ajatus. Ja tässä on aika hemmetisti kaikki muuttunut niin tuntuu, etten kuitenkaan saa tarpeeksi selitettyä.

Viimeksi oon kirjoitellut siitä kuinka vaan syön ja lihon ja haluan kuolla. No, lihominen on sentään loppunut. Alimmasta painosta oon lihonut sellaiset 15 kiloa, mikä tuntuu... hirveältä, tappavalta. Sitähän mä kaikkein eniten pelkäsin kun sh-polille menin. En kyllä oikeasti uskonut, että annan näin pahasti painon nousta, pelkäsin vaan. Ja oon itselleni edelleen ajoittain aivan uskomattoman vihainen siitä, että ikinä sinne polille lähdin. Vaikka onhan mun syöminen normalisoitunut merkittävästi. Mä pystyn nykyään syömään leipää niin kuin normaali ihminen. Eli voin syödä yhden palan ja lopettaa. Nykyään voin ostaa leipää ja jopa leipoa sitä, eikä sen olemassaolo häiritse koko ajan. Mulla on polilta ateriasuunnitelma, joka on sellanen tosi perusruokavalio. Joka aterialla on leipää, 5 kertaa päivässä syödään, ihan normiruokaa. Tammikuun olin päiväosastolla. Siinä sai kyllä kiinni siitä säännöllisestä syömisestä, joskin on tässä tullut takapakkiakin sen kanssa, oksentelua myös. Mutta nyt alkaa jopa vähän tuntua, että voin luottaa mun kehon viesteihin enemmän. Vaikka edelleen tuntuu, etten voi syödä kaikkea suunniteltua jos en mitään erikoista päivän aikana tee, uskallan kuitenkin välillä syödäkin joka jutun jos tuntuu, että tarvii. Edelleen kyllä hiilarit aiheuttaa huonoa omaatuntuoa ja melko hysteerisesti välttelen kovaa rasvaa ja laskeskelen, että syön vähintään puoli kiloa vihanneksia päivässä. Hedelmät on nykyään kans listalla, nekin oli kauan pelkkää sokeria eli pannassa. Herkkuja ei kauheasti uskalla syödä, niiden kanssa on tullut sekä onnistumista että sekoamista. 

Silti tuntuu pahalta. Koska joka päivä pitäisi tulla miinuskaloreita, pitäisi laihtua. Mä oon painoindeksin mukaan vähän ylipainoinen. Ja kyllähän nyt silmälläkin näkee, että on ylimääräistä. Ja kun se on kaikki löllöä läskiä. Liikkuminen  on loppunut aikalailla kokonaan, toki kuljen joka paikkaan pyörällä, mut erillinen urheilu on jäänyt muutamaa omaa joogasessiota lukuunottamatta. En halua kohdata sitä kuinka huonoksi kunto on mennyt. Enkä halua näyttäytyä urheiluvaatteissa, joista suurin osa on melkoisen tiukkoja tässä kunnossa. Hävettää yleisestikin liikkua ihmisten ilmoilla ihan vaan läskeyden vuoksi, saatika sitten lähteä kuntosalille löllymään oikein kunnolla. Ja pelottaahan se, että vedän sen taas överiksi. Kun heti alkaa suunnitelmat rullamaan kun vähänkin mietin salille lähtöä. Kuinka sitten pitää se ja vähintään niin paljon ja seuraavaksi se. Oon yrittänyt hokea itselleni, että mä ehdin kyllä ja nyt vaan pitäisi saada syömiseen oikeasti kunnon rutiinit. Ja muutenkin enemmän energiaa. Melkein joka päivä oon tässä kuukauden ajan nukkunut pari tuntia päivällä koska yksinkertaisesti vaan väsyttää. Saattaa osaksi johtua uudesta lääkkeestä, joka tosin taas vaihdetaan, mutta paljon varmasti jatkuvasti stressistä. Nukkuminen on harvoin mitenkään virkistävää, viime aikoina varsinkin nään joka yö unta siitä, että oon ruoan ympäröimä. Ja tiedän, että mun pitää syödä ne kaikki. Tänään on ensimmäinen päivä pitkään aikaan kun on tuntunut siltä, että vois jotain tehdäkin. Ei vaan oikein ole selkeää tekemistä ja on ollut koko päivän epämääräisen ahdistunut ja levoton olo. Aamulla jopa niin pahasti, että tuntui itsetuhoiselta. Oon sitten siivoillut ja puuhaillut kaikkea pientä. Huono omatunto heti kun en lähde kotoa mihinkään. Ja taas väsyttää niin perkeleesti. 

Seurustelusuhde mulla on. Mikä on edelleen välillä tosi outo ajatus. Nykyään jopa kaipaan sen seuraa ja nähdäänkin kyllä tosi usein ja vietän sen luona öitä. Se myös aiheuttaa pahaa mieltä ja ahdistusta, mutta pääsasiassa se on hyvä juttu. Välillä tuntuu niin hirvittävän itsekkäältä. Se ansaitsisi paljon parempaa. Viime aikoina on tuntunut, että sitä ei niin kiinnosta enää. Ehkä se on alkuhuuman laimentumista. Tuntuu vaan ettei mun seura niin innosta. Tai mun sanomiset tai mielipiteet. Tai mun keho. Silloin kuitenkin kun ruvettiin tapailemaan mä olin huomattavasti pienempi ja se on joutunut kattelemaan kun mä itken läskejäni ja lihon vaan. Kyllä se mulle vakuuttelee, etten ole lihava, mutta kyllä mä silti ajattelen, että se tykkäis jos mä olisin laihempi. Ja kun mä jaksaisin ja haluaisin tehdäkin sen kanssa jotain muuta kuin olla kotona. Kun olisin mieleltäni vähemmän sairas.

No kai kokonaisuudessaan voi sanoa, että paremmin menee sitten viime kuulumisen. Vaikka usein läskit täyttää pään ja tuntuu, että oon pilannut kaiken ja voisin ihan hyvin kuolla. Mutta nyt kun jälkeenpäin miettii minkälaista mun olemassaoloni oli kesällä... hirveästi mä haikailen sen koon perään. Kun ei tarvinnut hävetä ulkonäköään ja pystyi pukeutumaan niin kuin halusi. Mutta olinhan mä aivan pihalla. Mä en todellakaan ymmärtänyt silloin, että olin todella aliravittu. Nyt sen vasta ymmärtää, ettei mun aivot todellakaan toimineet. Eli te jotka kituutatte jollain naurettavilla minikaloreilla päivästä toiseen, voin vakuuttaa, että te olette aliravittuja ja se vaikuttaa ajattelukykyyn. Ja se ei korjaannu jollain yhdellä aterialla. 

En nyt osaa sanoa, miten mun postailu jatkuu. Ehkä kirjoitan, ehkä en.

Vitun vitun vittu, haluun kuolla

Kirjoitettu 27.9.
En viiltäny. Epäonnistuminen pelotti vaan niin paljon. Join ja söin aivan vitusti. Keskiviikon aikalailla nukuin, illalla olin muutaman tunnin hereillä. Lopetin syömisen keskiviikkona ja torstaina, oli vaan pakko. Muuten olisin tehny jotain typerää, mikä olis vituttanu kauan sen jälkeen. Se helpotti kyllä oloa aivan valtavasti. Päässä oli niin rauhallista ja levollista kun syömistä ei tarvinnut miettiä. Ei tarvinnut miettiä mitään muuta kuin mitä sitä tekisi. Mitä huvittaisi tehdä. Hassua kuinka se taas onnistui noin vain. Päätin vaan, että otan vähän lomaa syömisestä ja ei siinä ollut mitään ongelmaa. Suolisto-oireet tuli kyllä heti torstaina. Oon selvästi saanut jonkinlaista vahinkoa aikaan viime vuoden paastoiluilla. Oli melko tuskaisaa kun perjantaina yhtäkkiä söinkin ihan normiruokaa. Ensin sh-polilla ja sit vanhempien luona.

Tänään 2.10.
Mun on taas pitänyt kirjoittaa, oon halunnut purkaa asioita tänne. Jotenkin se vaan on niin rankkaa ja vie mun kallisarvoista aikaani. HO. Huvittavaa kuinka musta tuntuu, että on kiire, vaikkei ole mitään päivätyötä tai opiskelua. Nyt oon taas kännissä, avasin viinilaatikon vähän yhdentoista jälkeen. Eli joo, vitun loistavasti menee. Masennus on pahentunut aivan perkeleesti sen myötä kun ruoan ja syömisen hallinta ja kontrollointi on hävinnyt. Mulla ei ole mitään mihin tukeutua, mitään minkä takia nousta aamulla ylös. Onhan mulla edelleen se J, mutta ei paljon auta. Ja sen takia varsinkin pitäisi laihduttaa, olla nätimpi. Alan olla oksettava. Vaikka se vakuuttelee toista.

Olin eilen luennolla syömishäiriöistä. Siellä puhui itsekin syömishäiriön sairastanut ihminen. Oli melko hyytävää tajuta, ettei se motivoinut mua parantumaan yhtään. Ainoa lohduttava juttu oli se, kun se sanoi että aina voi palata takaisin. Haluan niin helvetista palata aikaan viisi kiloa sitten. Kun ei ollut hiilariturvotusta. Kun maha oli pienempi. Kun vaatteet oli melkein jopa kiva juttu. Se sanoi, ettei parantumisen yrittämisellä menetä mitään. Musta kyllä tuntuu, et oon menettänyt aivan helvetin paljon. Kaikki kokemus elämänhallinnasta on mennyt. Itsekunnioitus varsinkin. Nyt tuntuu, että oon vaan täysin arvoton kasa paskaa kun en edes osaa olla lihomatta.

Olis ollut terapia tänään, mut en mennyt. Osaksi koska oon kipee eli flunssainen. Mut paljolti, koska en halua, ei huvita. Ei ole IKINÄ aikaisemmin ollut tällaista. Silloinkin kun todella tuntui, ettei se mitään auta ja terapeuttikin vitutti joka kerta, menin ja halusin mennä. Nyt tuntuu, että multa on lähtenyt kaikki. Kaikki toivo paremmasta, kaikki elämänhalu, kaikki ilo. Mulla ei ole mitään mihin tukeutua, mistä pitää kiinni. Sillä luennollakin kuvailtiin syömishäiriötä pelastusköytenä, joka otetaan käyttöön kun ei pysty käsittelemään omia kokemuksiaan ja tunteitaan. Yhdyn tohon ihan täysin. Nyt mä oon luopunut erittäin isosta osasta mun syömishäiriötä. (Saatatte huomata, että toistan sanaa syömishäiriö. Se on ihan sen takia, että se todella uppoaisi mun kallooni. Edelleen se on vaikea myöntää ja jos hetkenkin menee paremmin, oon vakuuttunut, ettei mulla ole mitään ongelmaa.) En laske kaloreita, oon syönyt PALJON  puuroa, leipää, perunaa eli sitä hirvittävän kamalaa ja vaarallista hiilaria. Oon luopunut tietyista kellonajoista, vaikka yritänkin suunnitella päivän niin, että söisin kolmen tunnin välein. Sain ateriasuunnitelmankin, mutta se on niin täynnä leipää/hiilaria, en voi millään sitä noudattaa. En hypi vaa'alla koko ajan. olin noin puolitoista viikkoa tietämättä mitä painan. Mut kaiken päälle, en nuku. Tai siis nukun, mutta laatu on paskaa. Oon niin helvetin väsynyt koko ajan, kaikilla tavoilla. Se tietenkin paskentaa kaikkea yleisesti ja vaikeuttaa elämistä. Silloin tulee himo kännäillä. Ja kun kännäilen, syön. Eli lihon taas lisää, vaikka se aiheuttaa mulle aivan valtavaa ahdistusta. Vittu kun oon fiksu.

Päässä on taas soinut "haluan kuolla". Se tulee aivan kutsumatta. Itkettää, mut ei se edelleenkään onnistu ilman seuraa. Se on (kai) positiivista, että onnistuin vähän itkemään Jn seurassa. itkin väsymystä ja läskejä ja se lohdutti. Se eilenkin oikein erikseen sanoi, että mä oon tärkeä sille, Mua rupes itkettämään, enkä oikein osannut reagoida. Se on liian ihana tällaiselle idiootille. Ja mulle tuli toissapäivänä sellainen ajatus, että lähtisin baariin ja ottaisin mukaani jonkun täysin randomin. Ihan vaan, että Jllä olis syy jättää mut. (Epäiröin kirjoittaa sanan "jättää", koska se viittaa seurusteluun, enkä edelleenkää oo varma voidaanko meidän juttua kutsua seurusteluksi. Vaikka oonkin siellä yötä harva se yö ja vähintäänkin nähdään joka päivä.) Se menee kotipaikkakunnallensa viikonlopuksi eli voin rauhassa sekoilla. Heti kun se sanoi, että on menossa sinne, rupesin suunnittelemaan kännäilyä. Bulimiabileet olis ollu vielä jokin aika sitten selkiö, mutta
MINÄ EN ENÄÄ OKSENNA. Sen mä todella haluan lopettaa. Aina voi laihduttaa, mutta oksentamisen tekemiä vaurioita ei niin vain korjata. Varsinkin ne hampaat.

Oon vitun ristiriitainen. Samaan aikaan haluan kuolla, eikä millään ole mitään väliä ja kuitenkin välitän oksentamisen aiheuttamista haitoista. Eilen kun päässäni suunnittelin tän päivän sekoilua, mä vähän pelkäsin itteäni. Että puolivahingossa tapan itteni. Tänään se on tuntunut pelkästään kivalta ajatukselta. Sikäli mulla on turvallinen olo, koska jos tuntuu, että saatan tehdä jotain, joka kaduttaa, voin soittaa vanhemmille, terapeutille (riippuen kellonajasta) tai ihan vaan päivystykseen. Hassua, kuinka sekin on muka nykyään vaihtoehto. Ennen oli täysin selvää, etten ikinä kehtaisi mennä "pahan olon" takia sairaalaan. Nyt se on oikeestaan vaan lohdullinen ajatus. Aina on ihmisiä, jotka yrittää auttaa. Aina on joku, joka voi ottaa vastuun sillä hetkellä kun ei itse pysty.

Tää teksti alkaa olla melkoisen pitkä.
Kiitos kaikille, jotka lukevat loppuun asti. Pelkästään se, että Blogger näyttää useampia katsomiskertoja auttaa.

Ja se, että mulla on 45 lukijaa <3 Aivan uskomatonta kuinka kivalta tuntuu, että ihmisiä kiinnostaa. Että joku jaksaa lukea. Että joku välittää.
Te olette kaikki ihan  hirveän tärkeitä. Eikä tää ole vain känni :D ihan oikeesti. Kyllä mä hävettävän usein kyylään, josko olis kommenttia tullut. Ja kuinka monta katselukertaa tekstit saa.

Se on kans pitänyt kirjoittaa, että multahan saa aina kysyä ihan mitä vaan ja kommentoida ihan vapaasti. En usko, että erilliseen kysymyspostaukseen tulisi kovin paljoa materiaalia. Joten pistäkää kommenttia jos vaan vähänkin siltä tuntuu.

Jos jos on jotain postausideoita, tänne vaan!

Vitun vaikee elämä

Paha mieli. Ahdistaa. Haluun kuolla. Se soi taas päässä.

J on vitun ihana. Oon ollu sille hiton rehellinen ja suhtautuu kaikkeen ihan saakelin hyvin. En tajua. En oikeesti tajua sitä. Miten onkin kohdalle osunut tollanen ihminen?! Se on niin huomaavainen ja rehellinen. Mä pystyn olemaan melko lailla oma itteni. En toki ihan täysin, mut paljon enemmän kuin olisin ikinä voinu kuvitella. Eli sen suhteen pitäis mennä ihan saatanan hyvin. Perjantaina juotiin vähän viiniä ja mä pystyin olemaan muka ihan ok kaloreiden suhteen. Syötiinkin siinä ruissipsejä ja yöllä vielä jumalauta ranskalaisia ja leipää. Muutenkin 2 edellistä päivää meni törkeillä kaloreilla. En vaan ymmärrä miten se syöminen ei meinaa auttaa nälkään. Kun vaikka kuinka vedän ruokaa naamaan, silti tekee mieli lisää ja on ihan oikea nälkä.

Torstaina olin sh-polilla ja se oli mulle lupa syödä. Vaikka se ahdistaa ja hävettää ja itkettää pelkkä ajatus mennä sinne syömään ensi perjantaina. Hyi perse. Silloin otetaan myös paino ja taas se tarkoittaa mulle sitä, että on pakko laihduttaa sitä varten. Eli kolme päivää meni isommilla kaloreilla ja oikein uhoavalla motivaatiolla, että minähän pääsen tästä syömishäiriöstä eroon. Juu, vitun loistavasti menikin sit eilinen. Olin taas yötä Jn luona. Nukuttiin aika pitkään ja syötiin aamupalaksi jäätelöä. Mikä oli tietenkin virhe, jäätelösessiot on himottanut muutenkin jo monta päivää ja sen pienen määrän jälkeen vasta heräsikin niin hirvee himo siihen, että oksat pois. Silti söin sen luona vielä leipää ja vitusti juustoa. Heti kun pääsin viiden aikaan kotiin kun se meni kaverille saunomaan, lähdin kauppaan ja kotiin sessioimaan. Ja voi kuinka se syöminen tuntui hyvältä. En käsitä miten mulla voi olla koko ajan jotenkin aliravittu olo, ruoka tuntuu niin ihanalta ja rauhallisesta syömisestä ei tule mitään. Perjantaina vetelin kukkakaalta niin hirveessä paniikissa, että puraisin haarukkaa ja hampaasta lähti jumalauta pala. Että vitun kiva juttu. Silti vedin 2 kierrosta oksentelua eilen. Vähän pelästyin kuinka ihanaa se oli. Ja kuinka helposti se tuli. On ihan varma, että kestää kauan ja vaikeaa tulee olemaan, mut jumalauta kun tuli sellainen aivan nostalginen fiilis. Oksentaminen tuntui samalta kuin joskus kauan sitten kun se oli uutta ja jännää ja pelkästään kiva asia. Vähän pelottavaa. Luulin jo, että suurin viehätys siitä olis kadonnut ihan senkin takia, että se on ollut niin vaikeaa viime kertoina.

Kohta lähden taas vanhempien luo kattelemaan kun koirat riehuu ja syömään ruokaa, jonka kaloreita ei voi laskea. En laskenut aamupalaakaan ja oon varma, että siinä oli aivan liikaa kaloreita ja inhoan itteäni. Enkä todellakaan voi ajatella oksentamista tänään, sovittiin jo Jn kanssa pyörälenkistä kun tuun kotiin. Tuntuu jo tarpeeksi pahalta kun suoraan valehtelin sille eilisestä. Oksentamisesta en voi sille kertoa. Se on liian ällöttävää ja häpeällistä touhua. Nyt vaan taas vähän verenpurkaumia silmien ympärillä. Pelottaa, että äiti tai joku kysyy niistä. Eilen pahimmassa oksennusväsymyksessä tuntui taas, että haluan vaan sanoa suoraan kaikille kuinka vitun oksettava paskaläjä oon. Sitten taas hetken päästä kun ehdin vähän toipua, tuntuu erittäin typerältä idealta kertoa ihmisille tästä puuhasta.

Oksettaa. Ihan pelkkä ahdistus, mutta myös se liian iso aamupala. Tää on liian vaikeeta. En haluais ajatella mitään. Liikunta pyörii kans päässä, mut nukkumisesta taas huomaa, et nyt pitää ottaa rauhallisemmin. Eli pakko pitää syöminen hanskassa.

Äääääää. Vittu.

Vihaan itteeni, listikää mut nyt heti pliis

Oon oksettava. Läski. Paska ihminen. Valehtelen päin naamaa. Hymyilen ja huijaan.

Ei menny ihan putkeen se koirienhoitokeikka. Sellanen kolmen päivän oksennusputki. Mun pää ei vaan kestänyt sitä nälkää, ahdistusta ja päälle vielä eri paikka. Ja niillä ei edes ollut mitään erikoista kaapeissa, ainoa herkku oli paketti Dominoita, jotka vedin sit perjantaina. Mä kuitenkin vielä ihan illallakin sinnittelin ja laskin kaikein, vielä hunajasuolapähkinöidenkin kohdalla punnitsin ne ja kuvittelin, että kestän. Mut joo, lervailuksi meni. Lauantaina menin vanhempien luo niin koirat sai juosta ja uida. Siellä sellasta aika paniikinomaista syömistä. Oksensin siellä, onneksi sain selitettyä vessassa oleskelua sillä, että söin liikaa mansikoita. Hävettää myöntää, mut menin vielä erikseen metsäänkin oksentamaan, koska isä oli sisällä päikkäreillä. Jotain hyötyä siitä, että on paskat polvet, ne nimittäin oikeesti jäykistyi huonosta istuma-asennosta johtuen ja sain syyn käydä kävelemässä keskenäni rannassa ja verrytellä polvia. Eli oksentamassa metsässä.

Ei muuten mitään ihan hirveitä verenpurkaumia, vasta sunnuntaina viimeisellä kierroksella tuli selkeitä pisteitä toisen silmän ympärille, mut ei kukaan oo erikoisesti niitä kattonut. Ne näyttää pisamilta. Perjantaina olin oikein hellävarainen, mut mun oksennusrefleksi on vaan niin heikko, että oli pakko ottaa hiukan väkivaltaisempi ote jo lauantai-iltana.

Eilen olin vielä siellä koirien luona ja kun lähdin oli vielä ihan varmaa, että lervaan kotona, mut onneksi en, koska se vitun bestman tuli käymään illalla. Se sanoi, että oli ollut ikävä ja se olis halunnut, että meen yöksi sinne. Sanoin etten jaksa vaikka oikeesti en vaan halunnut. Se tais vähän loukkaantua. Se oli kyllä selvästi innoissaan kun se näki mut ja mäkin olin vaan pelkkää hymyä ja pusuja siinä, vaikka oon vaan ollut tyytyväinen kun on ollut hyvä syy olla näkemättä sitä. Oon vitun kamala ihminen. En oo hetkeäkään kaivannut sitä ja kun se on laittanut viestiä ja kysellyt miten on päivä mennyt mua vaan ahdistaa. Ja kun se ei todellakaan johdu siitä, mussa on vaan vikaa. En vaan tunne mitään erityistä sen kanssa. Mietin vaan kuinka mun maha pullottaa ja oon niin ällöttävä. Varsinkin eilen kun oon oksentelun jäljiltä hiton turvonnut. Paino pomppas heti melkein kaksi kiloa ylöpäin. Nyt se tosin on jo vähän tasoittunut.

Perjantaina on sh-polin lääkärikäynti. Ja oikeesti ajattelen, että pitää laihduttaa sitä varten. Kuvittelisin, että mut punnitaan ja haluan, että se olis pienempi kuin viimeksi. Että olisin jotenkin uskottava syömishäiriöinen. Vittu oon tyhmä. Koko aamun oon miettinyt, että pitää mennä lenkille, juoksemaan. Mutta kun kauhee nälkä taas ja varsinkin toinen polvi on ollut koko viikon hemmetin huono. Ja tiedän, että aamupalasta tulee taas törkeen huono olo. Sit mun pitää taas pari tuntia vaan maata ja toipua siitä.

Paha mieli. Ahdistaa. Itkettää. Terapeutille soittaminen tuntuu taas vaikeelta tän tauon jälkeen. Äsken kyllä yritin, mut ei se vastannut.

Niin perkeleen sekaisin

Miten voi olla näin ristiriidassa ittensä kanssa jatkuvasti? Ajatukset heiluu järkevyyden ja typeryyden välissä aivan koko ajan. Mä oon keventynyt hääpäivän aamusta 1,7 kiloa eli siinä oli välissä jäätävät juomingit ja syömingit. Kalorit on viikon heilunu 1100 paikkeilla ja oon liikkunutkin. Sunnuntaina olin juoksemassa pitkästä aikaa ja muutenkin tullut sellaista perusaktiivisuutta enemmän, enkä oo vaan maannu kotona. Ja oon ihan täpinöissäni mun painosta. Siis tää on jotain niin uskomatonta. Vaikka vähän aikaa sitten sanoin, että rupeen liikkumaan ja syömään enemmän. Ja tällä tyylillä ei kauaa mene kun se mun tähänastinen "viimeinen raja" tulee vastaan eli jonka alle en sais mennä. Siis ihan itse joskus asetin sen rajaksi. Varsinkin kun en mä halua olla laihaläski tai lapsen näköinen ja fyysisesti heikko. Ja lihakset painaa. Mun bmi on nyt 20,4 eli ihan hyvä turvaväli ylipainoon. Mut siltikin mä takerrun juurikin tohon. Että mä olen normaalipainoinen eli en mä voi noin vain syödä, koska ei mulla ole mitään tarvetta nostaa painoa.

Pyörin tänään vähän vaatekaupoissa. Senkin pitäis mulle jotain kertoa, että vaatteet on nykyään kokoa S ja XS. Ja joskus ajattelin, että siitä ainakin tajuan mitä koko mä olen. Mut onhan tässä nyt jumalauta ylimääräistä. MUTTA kun se pitäis ottaa liikkumalla pois. Miksi mä en voi tehdä niin? Koska jos mä liikun enemmän, pitäis myös syödä enemmän ja jumalauta miten on mahdollista, että siitä on tullut näin vaikeaa? Ollaan hengailtu sen bestmanin kanssa ja en oo syöny kertaakaan sen edessä, lukuunottamatta palaa banaanista, jonka otin hetken mielijohteesta vastaan. Ja oon ollu pari yötä sen luona ja siis pitkiä aikoja mennyt syömättä sen takia. Yhtenä iltana oltiin pyöräilemässä ja tultiin mun luokse ja olin aivan todella tosissani syömässä jotain. Mutta en pystynyt. Vaikka olisin voinut ihan normaalisti punnita kaiken ja laskea kalorit. Ja oon vähän yrittänyt sille selittää mun vammasuuksiani. Otin rahkankin jääkaapista pöydälle kunnes järkyttävän ahdistuksen takia luovutin, enkä syönyt. Mä en osannut odottaa, että olisin seonnut niin pahasti toisen ihmisen seurassa. En pystyny kattomaan siihen päinkään hetkeen ja halusin vaan ajaa sen ulos, ettei sen tarvis kattella tällasta. Sanoinkin, ettei sen kannattais olla mun kanssa tekemisissä. Vastas vaan, että on aikuinen ihminen.

Joo aika paljon tuli vietettyä viime viikolla aikaa sen kanssa. Nyt se meni kotipaikkakunnalleen vanhempiensa luokse, joten saan olla rauhassa. Siis nimenomaan rauhassa. Mä kyllästyin vähän jo. Oon aika kauhee, mut nyt haluaisin vaan perua koko jutun. Ihmiset on niin uuvuttavia. Parin päivän jälkeen alkoi mennä hermot siihen kun se puhuu koko ajan. Vittu. Ja vaikka se, että se pitää mua kivannäköisenä ja haluaa koskea muhun oli ensin jännää ja kivaa (tosin ihan ensin ahdistavaa ja luonnotonta), ei oikein huvita enää. Vaikka ei ollakkaan mitään vakavaa puuhailtu. Oon vasta pari kertaa ottanut edes pitkähihaisen pois sen kanssa. Ei muuten sanonut mitään mun arvista. Kysyin kyllä, mut se vastas vaan, että mä kerron jos haluan. Se on vielä oikeesti todella kiva ollut koko ajan, eikä painosta mua mihinkään. Silti haluan vaan siitä eroon, olis niin paljon helpompaa.

Sain muuten siskon vanhan Polar Loopin tänään. Jei, auttaa varmaan ihana sikana tähän pakkomielteisyyteen. Ja tuntuu, että koko ajan sit pitäis tehdäkin jotain, mikä on tietysti sen tarkoitus. Nyt suunnittelen aamulenkkiä ja voisin viedä siskon koiria ulos ja voisin mennä juoksemaan ja voisin tehdä lihaskuntoa ja voisin mennä salille. Enkä vieläkään pysty myöntämään, että mulla olis syömishäiriö. Se jotenkin tuntuu niin isolta jutulta. Nyt mä vaan oon vähän sekaisin. Oon kyllä tosissani yrittänyt työstää tätä, että saisin sen sanottua ittelleni, edes mielessä. Koska kyllähän mä sen tiedän. Paitsi sitten kun tulee syötyä enemmän, tänään aamulla vedin tosi ison aamupalan, yli 500 kaloria kerralla. Siinä kun katoin sitä niin hoin vaan kuinka syömishäiriöiset ei vetele tällasia annoksia. Vaikka mun olo oli todella väsynyt ja heikko. Vaikka keho kuinka yrittää sanoa. Ens kuussa taas sinne sh-polille, jospa se auttais. Koska täysin selväähän on, etten mä pysty kovin paljoa muuttamaan tätä ilman apua. Sen takia heinäkuun alussa annoin vaan ittelleni luvan laihduttaa vielä hetken keinolla millä hyvänsä. Koska se jatkuva miettiminen ja soutaminen ja huopaaminen yksin on vitun inhottavaa. Mä tartten apua. Jännä kuinka sen myöntäminen ei ole niin vaikeaa, vaikkakin se on häilyvää, koska heti jos menee hetken paremmin, mä kuvittelen olevani ihan fine yksinkin.

hihii

Voi jumansviidu. Jouduin maanantaina vähän tilille kännisekoiluistani. Oli aika helvetisti tullut kaikennäköistä hommailtua, mut ainakaan kukaan ei ollu loukkaantunu niin kaikki ok. Häpeään meinasin kyllä kuolla. Tai ainakin toivoin, että kuolisin. Lähinnä kyllä vaan oli mun itsetunnolle kyllä ihan hunajaa. Jos joku ei ny tajua niin olin "kahvittelemassa" bestmanin luona. Tulin kotiin joskus yhden jälkeen, eikä nukkumisesta oikein meinannu tulla mitään :D Tänään tulin kotiin joskus neljän jälkeen kun jäin vahingossa yöksi. Hyvin pysyy syöminen hallinnassa kun on muuta mietittävää.

Eli joo, mietin tossa kotimatkalla, että hyvä kun olis muitakin kuin ruoka- ja laihdutusajatuksia, mut mun järkevä puoleni kyllä vähän valittaa, ettei se mikään ihan loistojuttu ole kun reiluun tuhanteen kaloriin jäi kahtena päivänä, tänään söin ekan kerran viiden aikaan. Ja ei oo tullu tankattua sitä vettäkään ihan mun normimääriä, joten on vähän kuivunut fiilis. Mutta on se vaan ihan saatanan kutkuttava ajatus, että huomenna (jos nukun kotona ja pääsen normaalisti vaa'alle) mun paino voi olla jotain niin perkeleen ihanaa. Vaikka tiedän, että nimenomaan nesteitä, eikä läskiä, mutta silti. Mulla ei sinänsä ole mitään tiettyä lukua, jonka haluaisin, kauan oon jo ajatellut, että nyt vaan rupeen liikkumaan ja syömään kunnolla, enkä välittäis niin painosta. Mutta mitä kevyemmäksi mä tuun, sitä enemmän mä haluan jatkaa näin. Jotenkin ihan mielenkiinnosta. Kuinka pitkälle sen veisin? Miltä tuntuis alipaino? Kyllä, tiedän, sairasta. Mut en mä vaan saa muuta aikaiseksi.

Jännissä fiiliksissä kyllä oon.

huh

15.6.

Tän naama olis taas täynnä verenpurkaumia.

Lauantai... Loppujen lopuksi ei niin paha kuin ehdin pelätä. Normaalirooli meni melko hyvin päälle. Jossain vaiheessa olin röökillä ja oikein totesin sen ittelleni, että en tuntenu ahdistusta kunnolla. Tiesin, että se on päällä koko ajan, mut päällimmäinen tunne oli hyvin mitäänsanomaton. Keskityin vaan siihen, etten syö liikaa. Muuten menikin ihan hyvin, söin sen verran kuin muutkin ja en ollu liian täynnä. On vaan kamalaa huomata, ettei oo sellaista sisäsyntyistä taitoa syödä sopivaa määrää. Kun tosiaan kyyläsin muiden syömistä ja otin saman verran ja häpeä esti ottamasta enempää. Aika kamalaa kun sellasen tunteen pitää hallita syömistä. Mut muuten mulle olis tullut ihan helvetin huono olo. Hetkellisesti olikin jo melko inha täysinäisyyden tunne ja oikein haaveilin oksentamisesta ja siitä kuinka se helpottais oloa. Loppuillasta kun päätin, etten lähde mihinkään baariin, rupesin sit napostelemaan lisää ja lisää sillä mielellä, että ne tulee ulos. Sit oikein tein numeron siitä, että otan herkkuja mukaan ja otinkin sit nolon paljon. Kotiin ja kaikki naamaan. Tuli huono olo kyllä melkein heti, mikä oli vähän ideakin, etten sit enää haaveilis niistä seuraavana päivänä. Ihana helpotus kun maha tyhjeni. En vaan käsitä kuinka mun iho ei kestä, toinen poski varsinkin ihan hirvee.

Tänään:

Oon ihan vitun sekasin. On taas pitäny kirjottaa, mut en oo jaksanu. Ton pätkänkin julkaiseminen tuntui vaan turhalta. Viime viikko on ollu ihan saatanan kamala. Polttarien jälkeinen sunnuntai oli aivan järjettömän hirveää sessiointihimojen vastustamista. Sit kuitenkin ajattelin, et säästän seuraavaan viikonloppuun, koska sit on enää pari viikkoa niihin siskon häihin ja pitää miettiä oksennusturvotuksia ja verenpurkaumia. Ja olin ihan varma, että kun selvisin siitä sunnuntaista, maanantai olis elpompi. Ei. Se ei todellakaan ollut helpompi. Se oli taas sitä samaa helvettiä kun muutan mieltäni viiden minuutin välein ja ahdistus on jotain niin saatanallista. Sit kun oli typerä juhannus niin mentiin äitin kanssa kauppaan jo keskiviikkona.  Ja sessiointi alkoi. Torstai meni vielä ihanissa oksennushuuruissa. Perjantai ja lauantai meni sukuloidessa. Ja söin aikalailla niin kuin normali ihminen. Sunnuntaina kaikki levis pahasti käsiin. Odotin niin innolla, että saan vielä yhden päivän sekoilla pää pöntössä. Eka kierros tuli vielä juuri ja juuri ulos. Sitten tajusin, että se ei taas tuu. Ei millään vaikka kuinka yrittää. Ja mulla oli edelleen ihan hemmetisti kaikkea hiilarimössöä. Sit illalla söin vaikka totesin, etten pysty enää oksentamaan. Idioottina kuvittelin, että en välittäist. Ja että söisin vaan sen verran kun tuntuu hyvältä. Olin tuskallisen täynnä ja loppuillan makasin ja toivoin kuolevani. Eilinen olikin sit jännä kun olin ekaa kertaa siellä syömishäiriöpolilla. Se ihminen oli kyllä kiva. Tajusin vasta siinä ovella kuinka hermostunut olin. En ollu ajatellu sitä kauheesti etukäteen ja rupes vaan kädet hikoilemaan hulluna. Se katto mun painon, mikä oli luonnollisesti vitun kiva juttu. Varsinkin kun se sunnuntai nosti sitä ihan törkeesti. Mut oon sentin pidempi kuin olin kuvitellut, aika jännä. Bmi 22 eli eihän mulla mitään ongelmaa ole. Hävettää jotenkin kauheesti koko juttu. Mut kai mä alan olla "virallisesti" syömishäiriöinen. En vaan vieläkään saa sitä myönnettyä ittelleni.

Olin eilisen syömättä sunnuntain takia. Ja ei mun keho kyllä enää oikein kestä tätä mun perseilyä. Todella huono olo ja pääkipu koko päivän. Tänään menny reilu 1400, ihan ok. Kaikki ruoka vaan inhottaa ja keksin hienoja syitä, joilla saan lykättyä sitä pidemmälle. Keho on vaan ihan vitun pihalla. Sydän hakkaa heti kun parit portaat nousee, käsivarsi on kipee pyöräilystä (kyllä, pyöräilystä), paino vaan nousee vaikka teen mitä. Huomenna meen verikokeisiin ja otetaan EKG. Ihan hirveetä kun ei saa edes juoda vettä aamulla. Kun mä ryyppään sitä niin törkeitä määriä niin oon varmaan ihan kuolemassa heti parin tunnin jälkeen. Mulla on kyllä varmaan jonkintasoista puutosta ties mistä, mut en tiedä miten sellaset edes labroissa näkyy.

Mulla on lämmin. Inhottavaa.

Sekopää, lällällää. Haluun leipää.

NÄLKÄ
KARSEA NÄLKÄ

Oon sit kipee ihanasti. Sunnuntaisen oksentelun jälkeen alkoi tuntua kurkku oudolta, mut pistin sen edellämainitun piikkiin. Mut ihan rehellinen flunssa tästä kehkeytyi. Nostin kaloreita hukeasti yli 900. Eli edelleen alle tuhat, mut tänään menee kyllä yli. Aattelin lisätä syömiskertoja viiteen ja jos vetelen noin 200 kaloria aina kerralla niin siitä tulis se tuhat. Hyi. Tunnen itteni kyllä vaan niin heikoksi läskiksi kun en pientä nälkää ja flunssaa ja unettomuutta kestä. Painokin jumittaa, jopa noussut niin vastaushan on syödä enemmän, toki. Mut en mä lihonut ole, ei se ole mahdollista ja haluisin mahdollisimman nopeesti eroon tästä taudista. Eilenkin olin hyvinkin motivoitunut syömään yli tuhat kaloria ja iskin iltapuuron sekaan pähkinöitä ja laskin vasta jälkeenpäin. Ja olin siis vakuuttunut, että se nousee yli tonnin, mut hups vaan, olinkin syönyt sen verran pieniä annoksia päivällä, että loppulukema oli 965. Ja olin vaan ihan sairaan tyytyväinen, helpottunut, onnistunut. Ja ehti siinä vielä tulla nälkäkin vähän, syömisen esti osaksi myös se, että mahaan kertyi taas kummallisesti ilmaa, sitä on ruvennu taas tapahtumaan useammin. Hassua kuinka tulee näitä samoja "oireita" kuin paaston aikana, vaikka tää on aika kaukana paastosta.

Rupesin muuten eilen vähän haikailemaan salille, lenkille, pyöräilemään. Mikä on kai hyvä, koska siihen en rupea yhtään ennen kuin oon syöny edes jonkin aikaa enemmän. Ihan niin sekavaksi en halua ryhtyä, että menisin tällaisilla kaloreilla liikkumaan. Ton liikkumisen suhteen vaan tuntuu niin vittumaiselta kun munhan pitäis alottaa se aivan jäätävän hitaasti ja rauhallisesti. Ylikunnon ja tän ruokapelleilyn takia. Enhän mä oo enää edes käyny kävelyillä tai yhtään mitään niin sais ainakin viikon verran tyytyä todella kevyeen kävelyyn ja pyöräilyyn. Ja se jos mikä vituttaa niin perkeleesti. Mut kyllä mä tänäänkin peilin edessä totesin, että mun ruhoni on nyt just sellanen, että siitä saa edes siedettävän näköisen nimenomaan liikkumalla sen rasvan pois ja kasvattamalla lihasta tilalle. Ei tästä nälkiittymällä mitään kivaa tule. Entistä löllömpi vaan.

Vähän ihmetyttää tää nukkumisen vaikeus. En oo saanu enää päivisin nukuttua yhtään ja yötkin on tosi huonoja. Viime yö oli poikkeus kun en hikoillut yhtään! Ja selvästi auttoi jo seki kun ei ihan niin räkäseltä tunnu nyt. Ja paino toki jumittaa senkin takia kun en saa nukuttua. Ainakin mun kohdalla sillä tuntuu olevan ihan hemmetin iso vaikutus.

Eli tällä hetkellä olisin menossa siihen järkevämpään suuntaan. Vaikka samaan aikaan tekis mieli kaljaa ihan vaan sen takia, ettei nää ajatukset häiritsis niin paljon. Oksentaa ei voi, se on pannassa ainakin vielä viikon, koska se alkoi jo viimeksi olla niin vaikeaa ja ens lauantaina on siskon polttarit ja verenpurkaumat ja palloposket ei oo hyvä lookki. Ja en edes tiedä tarkalleen mitä me tehdään kun ihmiset haluu ottaa sillai rennosti ja mennä fiiliksen mukaan. Mut jos me ollaan menossa johonkin baariin (hyi) olis taas pikkupakko raahautua vaateostoksille. Helkatti. Inhoan sitä puuhaa niin perkeleesti, mut mä en oikeesti omista paljon muita vaatteita kuin ihan perus arkijuttuja ja urheiluvaatteita. Niistäkin on suurin osa turhan isoja. Eli sitäkin varten pitäis kerätä voimia.

Siis oon syöny 2 tuntia sitten ja mulla on ollu nälkä ainakin puolitoista. Vittu. Syömisestä vaan tulee kovempi nälkä. Mutta ei ihmisen tarvitse laihduttaa kun se on kipee. Mä muutan mieltäni perkele koko ajan. Jotenkin vaan hävettää nyt sanoa, et söisin enemmän. Kun on muka niin vaikeaa syödä ja plaaplaaplaa. Nytkö sit vaan syönkin noin vaan? Sekin kun oon terapeutille sanonut syöväni alle tuhat kaloria tarkottaa vaan sitä, et en kehtais sanoa syöneeni enemmän. Ihan hullua. Ihme pöljä mä kans oon. Silloinkin kun se halus laittaa paperille mitä mä syön ja se oli silloin jotain 1200, mua hävetti niin helvetisti. Ja sen jälkeen oli vaan kiva kertoa, et oon pysyny alle tuhannessa. Niin kuin mun pitöis jotenkin todistaa sille, että pystyn? Tai jotain yhtä typerää. Varmaan sekin kun en voi oikein hehkuttaa tällaista juttua kenellekään ja oon ollu itekin niin hämmentynyt tästä mun "itsekurista" niin kiva kertoa jos onnistuu siinä vieläkin  paremmin.

Ei vittu mä oon tyhmä.

Tää vitun hullu vois kuolla

Mietin tässä, että pitäiskö hakeaa lisää kaljaa... eli joo, oon kännissä jo nyt, vedin parit lyricat kans.

Haloo Helsinki!: Huuda! Tykkään, vaikka en ite pysty todellakaan huutamaan ilosta.

Suunnitelma oli juoda peruskännit ja syödä niin, ettei huomenna olis ihan hirvee olo. Sit luin ihmisten suunnitelmia siskon polttareita varten. Saunomista, ruokaa, baareilua, juhlimista. Mä en voi tehdä mitään niistä. Voi jessus kuinka se rupes ahdistamaan. Soitin terapeutille ihan sen takia, että sain vähän itkeä sitä ahdistusta pois. Hävettää sekin. Mun perimmäinen ongelma siis on kai se, että en pysty hyväksymään itseäni tai varsinkaan tykkäämään itsestäni. Munhan pitäis olla itseni paras kaveri, mut enhän mä herranenaika pysty kun oon niin paska ja heikko idiootti.

Niin. Ei pitäis ajatella näin. Ja taas, jos joku muu sanois tai kirjottais jotain tällaista, en ymmärtäisi miksi ne ajattelee niin. Ei kukaan ansaitse pelkkää paskaa. Tai no, ehkä jotkut sadistiset sarjamurhaajat. Mut niitä on aika vähän. Mut kun on kyse musta, en vaan pysty. En suostu hyväksymään, että mun itseinho olis "vaan ajatuksia". Mun läskiys ja roikkuva nahka on kyllä niin saakelin todellista paskaa, ettei kukaan voi ruveta sitä kieltämään. Plus toki kaikki viiltelyarvet.

Arvet. Joita haluaisin kovsti nyt tehdä lisää. Ei ole pitkään aikaan ollut näin kova viiltämishimo. Ja haluisin tietenkin vaan edellistä "paremmat" viillot. Suonia. Auki. Koska mä en välitä.


Kuollut ei voi katua. Kuollut ei enää kärsi.

Tää kaikki olis ohi. Toki muutama ihminen järkyttyis, mut tää on mulle pelkkää helvettiä.

No, kyllä mä nyt tiedän, ettei se hemki kovin helposti viiltämällä lähde. Joten jos vaan vähän. Jos vaan pyörtyisin. Se olis perkeleen kivaa.

Oon itteni kyllä hienoon tilanteeseen saanut

Hyi saatana kuinka hirveet viime päivät. Maanataina odotin kauhulla odottavaa ruokaa ja normaaliympäristön puuttumista, mut kuvittelin kyllä aika kauankin et voisin selvitä lähestulkoon kunnialla. HA, oon niin typerä idioottipaskaläski. Kuinka tyhmä voi ihminen olla, että voi syödä noin vaan yhden jäätelön ja selvitä siitä?! Maanantaina siis menin sinne koiravahdiksi, siinä alkupäivästä. Katoin kaapit läpi: keksejä, jäätelöä, näkkäriä, hapankorppuja, juustoa. Mut myös suht siedettävää, joskin juustoista munakoisopaistosta ja salaattia. Okei, okei, kunhan vaan yritän pitää tän linjan, eli vastustan nälkää, syön suht pieniä annoksia, juon hitosti vettä, kaikki menee hyvin. Vähän sen jätskivuoren kohdalla ajattelin, et saattaa mennäkin pienimuotoiseksi oksentamiseksi. Siihen kahteen asti vetkuttelin sen syömisen kanssa. Oltiin sentään koiran kanssa kävelemässäkin, joten olis ok syödä sitä oikeaa ruokaa. Eli munakoisopaistosta ja salaattia. Söin. Teki hitosti mieli jäätelöä. Kyllähän normaalit ihmiset syö yhden jäätelön silloin tällöin? Olihan vielä ton koirankin kanssa mentävä ulos. Söin sen yhden jäätelön. Mut se ahdistus ja inhotus vaan kasvoi ja kasvoi. Ja siihenhän tietenkin toimii se, että heitetään homma läskiksi, syödään lisää ruokaa ja jäätelöä. Chili- ja suolapähkinöitä. Ja vedetään samalla 2 pakettia suklaakeksejä. Tosi kivat verenpurkaumat taas. En tajua kuinka mun iho on näin heikko.

Oltiin siinä sit koiran kanssa ihan rauhassa. Tosin rupes ahdistus taas kasvamaan sen verran inhottavaksi, että poljin kuntopyörää puoli tuntia. Ihan rauhallisesti kyllä. Katottiin jääkiekkoa. Uskaltauduin syömään näkkileivän juustolla. Minkä jälkeen tein 2x100 vatsaa ja muutamat punnerrukset, joista sydän ei tykännyt. Käytiin vähän ulkona ja yritin olla järkevä ja suunnittelin iltapalaa. Omenaa, jogurttia, mehukeittoa, pähkinöitä. Mut se oli liian iso annos. Se täytti mut aivan liian hyvin, en kestänyt, joten juustomaustettuja riisikakkuja juustolla, keksejä, jäätelöä. Oli muuten kiva kun siinä vaiheessa kun pohdiskelin, että uskallanko syödä, käytiin autotallissa kattomassa olisko siellä kivennäisvettä. Ja löysin sieltä kaapista lisää keksejä. Jokin merkki siitä, että mun pitää oksentaa?

Eli eipä siinä maanantaina tainnut paljoa muuta jäädä sisälle kuin aamupala.

Tiistai meinas mennä paremmin, vaikka aamulla meinasin suunnilleen kuolla kun olo oli niin perkeleen törkee. Mutta sit sisko soitti, että ne tulis juoksuttamaan koiraa ja tuomaan hääkakkua maisteltavaksi. Eli mun piti lähteä kaymään kotona ihan jo senkin takia, että piti saada peitevoidetta tähän naamaan. Ja samallahan voi käydä kaupassa, pitihän mun muutenkin hakea korvaavat keksipaketit, riisikakut ja jäätelöt kotiin, ettei kukaan huomaa mun syöneen ne. Kokonainen myslileipä, keksejä, juustoa, juustokakku, pari croissanttia. Sain syötyä ruokaa siinä päivällä. Olis varmaan menny ahmimiseksi ellei se sisko olis ollu tulossa. Hääkakuksi on tulossa sacher-kakkua, joka oli kyllä hyvää ja kyllä mä seurassa onnistuin hillitsemään itteni, eikä se vanhemmille jätetty pala paljoa häirinny. Sisko sanoi, että mulla on hyvä itsehillintä. Tietäispä vaan mitä mä tein loppuillan. Siinä kymmenen aikaa kuvittelin, et voisin syödä iltapalaksi pari omenaa niin, että sain jotain ravintoakin. Kun huomasin siinä aikaisemmin lervatessani, että tais tulla osa siitä päiväruoastakin ulos. Mut omena oli pahaa, suuri osa meni koiralle. Oksentamisen lopetin vähän kahdentoista jälkeen. Olisin voinu vielä kerran huuhdella, mut en vaan perkele jaksanut. Eikä se mitenkään kovin helposti tuu sieltä taaskaan. Itseasiassa erikoisen vaikeaa. Nukkumaan mentiin kahdelta yöllä.

Tänäänkin meni oksentamiseksi. Vaikka ei todellakaan pitänyt. Ja se aamun uskomaton pahoinvointi ja heikotus vois jollekin fiksummalle olla viimeistään se, joka saa lopettamaan tällaisen pelleilyn. Olin terapiassa saatanan vittuuntunut. Ja nyt se yhtäkkiä jotenkin tajuaa edes vähän kuinka hirveeksi tää syöminen on mennyt. Oon luullu ilmaiseeni melko selkeästi sen, etten enää muuta ajattelekaan, mut nyt se vähän tarttui toimeen ja halus listata mun syömistä. Hävetti ihan sikana. Kun tuntuu, että kaikki syöminen on väärin ja mun kuuluis sanoa, etten syö mitään. Muutenkin hyvä ruoka tuottaa vaan pahaa mieltä, koska mä en näköjään koe ansaitsevani sitä.

Eipä muuten ollu kauheesti hyötyä siitä, että hain korvaavat keksipaketit ja jäätelöt sinne vanhempien luo kun vetäsin ne sit kuitenkin ennen kuin lähdin hakemaan niitä junalta. Hyvä, hienoa. Lähemmäs 30 euroo menny pöntöstä alas, ehkä enemmänkin. Ja huomaan saavani sairasta mielihyvää siitä, että oon jättäny sisälle niin vähän. Tänäänkin sanoisin kaloreiden jäävän noin tuhanteen. Ihana yö taas tulossa.

Terapiassakin vaan hoin sitä kuinka en tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Tai mitä mä haluan tehdä. Jos haluan sinne salille, on pakko syödä enemmän. Ja jumalauta nukkua. Mut syöminen on mennyt niin sairaan vaikeaksi. Mut jos mä haluankin lopettaa syömisen ja laihtua olemattomiin? Saada sydärin ja kuolla? EN MINÄ SAATANA TIEDÄ

Denial is my best friend

Mä en käsitä, mitä mun syömiselle on tapahtunu. Olin ihan varma, että tästä lepäämisestä tulee lihomista, enkä vaan kykene syömään vähemmän. Mutta ainakin vielä oon pysyny kasassa. Tosin eilen vedin taas kännit, mut silti koko päivä jäi alle 1800 kalorin, joista taas ne 600 tuli kaljasta. Kun usein alkoholi vie mut ruoan luo senkin takia kun pelkään krapulaa. Oikeestaan olisin voinu sen parisataa viimeistä kaloria jättää syömättäkin, mut olo oli illalla sen verran heikko, että pidin järkevämpänä ratkaisuna syödä vielä. Oon tosiaan saanu pidettyä itteni kurissa syömisen suhteen. Vaikka on nälkä ja tiedän, että syön liian vähän. Kun en oo saanu nukuttua. Mutta perkele kun se painon putoaminen on vaan niin fantastista. Se korvaa kaiken huonon olon. Nyt vaan on vaarahetkiä tulossa kun meen hoitamaan koiraa vanhempien luo pariksi päiväksi. Tiedän, että siellä on vaarallisia juttuja tarjolla, vähintään varmaan 5 litraa jäätelöä, pari suklaalevyä, keksejä, hedelmiä, suolapähkinöitä. Niitä on siellä aina. Ja mun sisko tuo mahdollista tulevaa hääkakkuaan maisteltavaksi. Ja koska äiti ja isä on just silloin pois, mun täytyy ehkä hengailla talossa sacher-kakun kanssa. Ihanaa. Ja huomenna äitienpäivä. Ja ties kuinka paljon taas tarjoiluja.

Tänään oon syöny 880 kaloria. Ja kyllähän mä jotain vielä syön, mutta en tiedä vielä mitä ja kuinka paljon. Ei taida tulla se 1400 täyteen. Kun se on nyt ollut sellaisena rajana, jonka saisin syödä ilman lihomista kun se mun peruskulutus on jotain sitä luokkaa. Mutta hitto... Kun kerrankin pystyn olemaan syömättä niin miksen hyödyntäisi sitä? Miksi mun pitäisi syödä vastentahtoisesti kun selviän ilmankin? No joo, nukkuminen olis kiva. Ja kyllä, tiedän, etten mä tällä touhulla palaudu ikinä mihinkään salikuntoon, sydän on tänäänkin hakannut järkyttävän raskaasti. Ja aineenvaihdunta hidastuu, ahmimisriski kasvaa, paino lähtee enemmän lihaksesta kuin rasvasta. MUTTA KUN. Mitä nopeammin mä kevenen vielä nää viimeset kilot, sitä nopeammin voin ruveta sitten syömään kunnolla enemmän. Kun saan haalittua tässä miinuskaloreita, voin jo kohta ruveta miettimään sitä painon ylläpitoa ainaisen laihduttamisen sijaan. Ja kun mä en todellakaan ole lähelläkään mitään alipainoa. Ja enhän mä edes paastoa, enkä aiokaan. Enkä mä varmaan kauaa jaksa tätä univelkaakaan kantaa, että ei tää nyt kovin kauaa enää jatku. Haluun vaan ottaa ilon irti kun voin. Hetken päästä ahdistelen kuitenkin sitä, etten pysty lopettamaan syömistä. Ja ainakaan ei tarvi oksentaa.

Oikeesti hävettää kirjottaa mitään noin naiivia tähän. Kyllähän mä järjellä tajuan kuinka typerältä tuo kuulostaa. Kuinka harhaista syömishäiriölogiikkaa se on. Vaikka edelleenkään en oo myöntänyt, että mulla sellainen olis. Pystyn kuitenkin näkemään itteni sen verran objektiivisesti, että tiedän olevani hyvinkin vaarallisilla vesillä tän syömisperseilyn kanssa. Varsinkin nyt kun oon syöny vähemmän ja tajunnu kuinka hyvältä se tuntuu. Kuinka mun painotavoitteet pienenee samaa tahtia sen vaa'an numeron kanssa. Kuinka ahdistus on lisääntynyt vaikka söisin "hallitusti". Enkä halua mennä mihinkään syömishäiriöpolille, koska se saattais vähintäänkin hidastaa mun laihtumista. Ja mähän olen normaalipainoinen. Joten mulla ei ole mitään hätää. Tulkaa sitten valittamaan kun oon oikeesti laiha. Vaikka en todellakaan tavoittele mitään luurankolaihuutta.

Ja kyllähän ihmisen pitäisi itse osata syödä.
Enhän minä nyt sellaiseen apua tarvitse.

Sekoan ja lihon

Joo-o.
Pikkasen lösähti tää homma nyt. Torstaina ahdistus oli vaan niin kauheeta, että kävinpä sit kaupassa. Irtokarkkihyllyllä sekosin aivan täydellisesti. Siis mun piti ottaa kyllä ihan kunnolla. Mutta sit rupesinki valikoimaan sieltä juttuja, joita en edes ikinä ota. Ja kappas vaan. Hyllyn loppupäässä se pussi meni hädin tuskin kiinni. Puolitoista kiloa. Siis YKSI JA PUOLI KILOA irtokarkkeja yhdelle ihmiselle!! Hävetti, mutta suljin sen vaan mielestäni ja kehittelin jotain tarinaa siitä, että mulla olis joku kaveriporukka ja ostan kaikille. Taidan seota. Koska saman tarinan voimin ostin myös 2 megapussia sipsejä. Plus 4 dippiä. Ahdisti, hävetti ja itketti, mutta esitin vielä kotonakin, että kaikki on ok. Koska sit otin vaan toisen repun ja lähdin vielä k-markettiin hakemaan kaljaa. Koska pirkan lager on vähäkalorisin kalja, jonka oon löytäny.

Siinä vaiheessa olin syöny 590 kaloria. Kuudelta avasin ekan kaljan. Toisen jälkeen söin sipsiä ja karkkia. Aattelin, että kännissä en niin välittäis siitä tayden mahan ahdistuksesta ja kaloreista, mutta ei. Oksentamiseksi meni. Ja kiva pikku juttu. Naama aivan täynnä verenpurkaumia. Poskipäissä on aivan kirkkaan punaiset läikät. Niin kuin jotku törkeet palovammat. Sit ku olin saanut mahan tyhjäksi, loput kaljat naamaan. Hetken ahdistelin kun ei tuntunut missään. Kunnes kävin vielä röökillä ja meinasin oksentaa ja sammua samaan aikaan. Mun piti vielä syödä puuroa, mutta aamulla sit heräsin ja huomasin, et se oli edelleen siinä pöydällä. Yllättävän vähän oli huono olo, vaikka tosiaan sammuin aikamoisessa soosissa, maha täynnä kaljaa, eikä mitään muuta.

Perjantai meni sit makoillessa. Ja hups vaan, okentaessa. Taaskaan ei pitäny, mut en vaan kestäny. Katoin jääkiekkoa ekat 2 erää. Kolmannen erän seuraaminen meni sipsinsyöntiin. Ja sit oksentamaan. Iltapalaksi vedin omenan. Ja vitusti karkkia. Eilen alotin sentään  sillä mielellä, että nyt loppui oksentaminen. Mut kun niitä karkkeja oli vielä jäljellä. Sipsit olin edellisenä päivänä tuhonnut, osa meni suoraan roskiin. Mut tylsää oksentaa vaan sellanen pienehkö määrä karkkeja. Olin sentään tunnin hitaalla kävelyllä. Mut siitä ei menny kauaa kun lähdin taas kauppaan. Ja ihan liikaa kaikkea. Oksentamisen välissä tuli melkoinen paska ja ekana syödyt karkit varmaan meni jo eteenpäin koska yhtään ei tullut ulos. Röökin jälkeen oli vieläkin niin täysinäinen olo, että yritin uudestaan, mutta pelkkää vettä tuli. Joten vitusti hienoja kaloreita siitäkin. Ja sit vedin illalla vielä yli jääneen fetataskun ja munkin. Eli oon lihonut ihan vitusti.

Tässä just kivasti huomasin, että oon laskenut väärin aamupuuron kalorit ties kuinka monta kertaa. Kun typerät ravintosisällöt onkin muuttuneet kaura- ja neljän viljan hiutaleissa. Mahtavaa. En tajua, millä saatanan perusteella saman tuotteen kalorit voi yhtäkkiä olla ihan erilaiset. Helvetti sentään. Tänään meen ainakin kävelemään. Eilen rupesin jo suunnittelemaan, että meen spinningiin tänään, mut en ehkä viitti. Eikä tällä naamalla voi mihinkään mennä. Ehkä meen pyöräilemään. Ja teen vatsalihaksia. Ylikunto tai ei, pakko saada jotain tänään kulutettua.

Voi saatana kuinka vihaan itteäni. Huomenna se terkkari. Pitää varata kunnolla aikaa siihen, että peitän koko naaman peitevoiteella. Ei huvita ruveta keskustelemaan oksentamisesta. Pelottaa edes mainita mitään ylikuntoa. Jos oonki ihan väärässä. Tai se ei edes tiedä siitä mitään. Haluaisin, että joku sanois kunnolla missä on vikaa ja miten se korjataan. Eli jos mä oon ylikunnossa, saisin ohjeet siihen mitä saan tehdä ja kuinka paljon. Ettei tarvis ahdistella ja pohtia sitä koko ajan.

Ei mitään ristiriitoja päässä, ei.

Eilinen oli vitun kamala päivä. Ahdistus jatkuvaa ja tosi voimakasta. Olin 45 minuutin pumpissa, ei taaskaan mitään voimaa löytyny lihaksista. Rupes taas itkettämään ihan hirveesti. Kävelin juoksumatolla sit puolisen tuntia ja kyyläsin vaan niitä kulutettuja kaloreita. Hävettää sanoa, että kävelin juoksumatolla, mut polvi on ollu niin kipee, etten viittiny sitä rasittaa enempää. Enkä oikein uskalla juosta siinä, tuntuu niin hämärältä. Sit menin kotiin  ja söin patukan, jota en olis ansainnut ilman sitä kävelemistä. Seisoin suihkussa sika kauan. Sit yritin soittaa mun terapeutille, ei vastannut. Sit söin vähän ja se oksetti niin saatanasti. Sit yritin taas soittaa. Sit vaan makasin ja katoin kelloa ja kaikki pyöri päässä, ruoka, kalorit, liikuntasuoritukset. Ja ahdistus oli vitun kamalaa, en pystyny yhtään keskittymään mihinkään muuhun. Mua ei huvita nykyään enää edes tehdä ruokaa. Mut tiesin, ettei siihen oloon auta muu kuin että yritän tehdä jotain muuta. Kävin röökillä, joka oksetti kun en ollu paljoa syönyt. Yritin taas soittaa. Tiskasin ja rupesin tekemään ruokaa. Siihen meni naurettavan kauan kun joka saakelin asia oli niin vaikea päättää. Söin sit puoli seiskan aikaan. Ihan hyvää, mut se tunne kun se täytti mahaa.. HYI. Oksetti niin naurettavan paljon. Sit yritin neljännen kerran soittaa sille saakelin terapeutille. Hävetti niin saatanasti. Kyllä se sit lopulta joskus seittemän aikaan soitti mulle takaisin. Ja itkin vaan. Mua pelottaa, että tää mun perseily ei lopu koskaan. Ja varsinkin se, että lihon. Lopulta kuitenkin sain syötyä ja kalorit nousi 1780, mikä lieveästi ahdisti. Mut tänään oli aamulla kyllä niin heikko olo ja lihaksiin sattui, että en selvästi oo palautunu kunnolla. Et vois varmaan enemmänkin syödä. Ja tuli sellanen jännä oivallus tässä, että en oo syönykään viime aikoina niin paljon kuin luulin. Mä oon ajatellu, että päivittäin olis menny sellaset 1800 kaloria, mut laskin äsken viimeisen 7 päivän keskiarvon ja se olikin alle 1700. Mikä tuntuu hämmentävältä. Mutta sairaan hyvältä.

Mitä enemmän oon miettiny ruokavalion ja syömisen vapauttamista, sitä vaikeemmaksi se on mennyt. Jääkaappi on niin täynnä, että kaikki lantut ei edes mahdu sinne. Oon syöny vähemmän ihan senkin takia, että maha tuntuu tulevan täyteen paljon helpommin kuin ennen. Mut eilen rupesin miettimään, että onko se enemmänkin ahdistuksen lisääntymistä, eikä sitä, että maha olis täynnä. Koska kaiken ruoan syömiseen on tullu selvästi mukaan enemmän ahdistusta kuin ikinä. Mä oon ruvennu pelkäämään ruokaa ja syömistä. Ja oon myös ihan tosissani yrittänyt ajatella sallivammin ja suunnitellut ties mitä herkkuja ja hiilaripäiviä. Mut en saa niitä toteutettua. Vaikka kuinka olis nälkä, lykkään sitä syömistä. Kyylään kelloa ja jos oon suunnitellu syöväni kuudelta ja kello on kahta vaille, istun ja odotan sen kaksi minuuttia ennen kuin voin syödä. Mulle on muodostunut ihan hirveesti kaikkia uusia pakkomielteitä ja tapoja.

Ja joo, soitin terapeutille vielä uudestaan illalla. Ja sanoin, että voisinkin mennä sinne shpolille. En meinannu saada sitä ulos suustani. Ja vähän kaduttaa. Eilinen oli vaan niin kauhee, että en tollasta jaksa kauaa.

Eilisen kauheus jännästi pyyhkiytyi pois tän aamun painon myötä. Se oli pudonnut. Torstain painosta oon menny KILON alaspäin. Olin saakelin tyytyväinen. Hetken. Sit rupesin miettimään taas, että mitä syön ja kuinka paljon ja koskahan saan sen taas alemmas. Nyt en haluakaan mennä mihinkään syömishäiriöpolille. Mullahan menee vallan mainiosti.

Päättämättömyys vaan vaivaa taas aivan saatanasti. Haluisin jotain erilaista syödä tänään, mut mitä ja kuinka paljon? Tein vähän sitä ajatellen parikyt minsaa lihaskuntoa. Vaikka piti olla lepopäivä, hups. Mulla on ihan sikana kaikkia erikoisaineksia esim. karppileivontaan, jota en oo edelleenkään saanut aikaiseksi kokeiltua kertaakaan. Kaupasta ei oikein löydy muuta kuin hiilariherkkuja ja vedin kuitenkin kaljaa torstaina niin pelottaa, että jos nyt vedän hiilaria, tulee kauhee himo niihin taas. Taas sellanen, että haluisin kaikkee, mut ei huvita mikään.

Nytkin ihan hirvee nälkä ja yritän vaan saada lisää tekstiä aikaiseksi, että aika kuluis.

Ai niin, oli muuten aivan uskomattoman lähellä, ettei eilen menny sessioinniksi. Oli "pakko" käydä kaupassa kun rööki loppui. 2 kertaa pysähdyin paikalleni kun olin suuntaamassa ulos. Otanko repun mukaan? Eli ostanko jotain isompaa kuin askin röökiä? Ja kaupassa elin kyllä niin perkeleen vaarallisesti kun en lyhintä reittiä vaan suunnannut kassalle vaan kävin vähän silmäilemässä valmiskakkuja. Ja vielä pysähdyin kattomaan mitä Halvan Salmiakkimatossa on kaloreita. Koska ne oli tarjouksessakin. Mut selvisin, mä selvisin. Mä en haluis lähteä siihen oksentamisen kierteeseen enää. Kun se ei todellakaan jää kertaan viikossa. Tai kuukaudessa. Se vaan moninkertaistaa kaiken ruoan himoitsemisen.

Sairas, hullu, viallinen

Tiistai oli hirvee. Aamupäivällä olin psykiatrilla, joka kertoi lopettavansa eli en näe sitä sit enää. Sain uuden lääkkeen, jee. En kahdannu pyytää rauhottavia. Mun olis heti pitänyt ottaa se puheeksi niin kuin olin ajatellut, mut en pystynyt. Sieltä menin siskon luo vahtimaan niiden koiranpentua. Siellä söin PUUROA, LEIPÄÄ, JUUSTOA ja 2 protskupatukkaa. Niin ja vähän pähkinöitä ja mustikoita. Olin vaan niin törkeen väsynyt. Ja masentunut. Surullinen. Oikeesti kuvittelin, että kestän kyllä sen ahdistuksen, mut eihän se niin menny. Eli oksensin siellä ja koira ihmetteli oven toisella puolella.

Kotona vedin papuja pestolla. 2 pakettia. Ja taas protsukpatukka. Nekin kuvittelin kestäväni, mut ei. En tosin siinä vaiheessa kauheesti jaksanut oksentaa kun se on tosi raskasta ilman oksennusrefleksiä. Sit vaan masennuin siitäkin. Hetken päästä söin taas lisää papuja pestolla, eihän ne enää edes hyvältä maistunut. Ja sitten... 7, siis seitsemän proteiinipatukkaa. Kalliiksi tuli se sekoaminen. Sit oksensin sika kauan kun se on tosiaan niin tiukassa. Sit oli niin hirvee olo et yritin soittaa mun terapeutille, vaikka hävetti sekin ja kello oli jotain puoli yhdeksän illalla. Ei se vastannu. Mä olisin sanonut, et voisin ehkä mennä syömishäiriöpolille. No, ei se enää tunnu niin "pahalta". Tai en jaksa välittää. Sairas kun olen.

Ihana keskiviikko sitten. En saa työttömyystukea, koska ei ole ammatillista koulutusta. Eli ei rahaa mulle, en sitä toki ansaisekaan, mut mun luottamus Suomen sosiaaliturvaan oli aika kova ennen tätä. Ei oo enää. Turha tulla mulle valittamaan, että valtiolta saa rahaa liian helposti. Kuntoutustukihakemus piti tehdä uudestaan jo aikoja sitten, mut se mun psykiatri ei saanut edes vastattua mun sähköpostiin kolmeen viikkoon ja nyt se laittoi lähetteen sairaalaan ja mun pitää mennä johonkin, jossa arvioidaan mun toimintakyky. Ei mitään hajua kuinka kauan siinäkin menee, jippii. Ja samalla ostelen vaan kaikkea, joka päätyy sit viemäriin. Niin se tieto aiheutti sit niin hirveen ahdistuksen, että melkein harkitsin soittamista päivystykseen. Siis oikeesti, ei oo ennen tullu sellanen mieleen. Ja vitutti kun en saanut pyydettyä niitä huumeita kun niille olis ollu tarvetta. Sairas kun olen.

Eilen olin terapiassa. Ja nyt se päätti oikein olla vitun vaativa, mahtavan hetken valitsi sille, Ihan hirveetä oli. Sen jälkeen menin kauppaan ja kyyläsin kaikki keksihyllyt läpi, mut en ostanu. Illemmalla sit vaan tuli ihan oikee nälkä kun ei ollut ruoka mennyt tiistain jälkeen kauheen hyvin alas. Sit tulikin jo niin vitusti kaloreita, etten kestänyt, lähdin kauppaan, pari pakettia keksejä. Aika vaivalloista oksentamista, mut en voi sanoa, et siitä olis tullu paska olo. Se helpotti. Sairas kun olen.

Se kiva juttu siinä keskiviikossa ja siinä törkeessä ahdistuksessa, että ruoka ei oikeesti vaan meinannut mennä alas ja kaloreita kertyi "vaan" reilut 800. Se on mulle sika vähän. Ja oli se vitun ihanaa nähdä siinä paperilla. Sairas kun olen.

Kaikki sipsit, karkit ja keksit pyörii päässä.

Sairas kun olen.

PARTY?

Lidl-kierros. Mukaan tuli suklaadonitseja, hillomunkkeja, amerikkalaisia pannukakkuja, maalaisleipa, loota kermaperunoita, juustoa. Parikyt euroo täysin hukkaan. Plus rööki, mut se nyt on automaattisesti turha ja typerä ostos.

Eikä oo mitenkään mahtava fiilis, hävettää. Ahdistaa ihan sikana, eilinen oli kauhee päivä. Ruokarytmi meni perselleen, enkä ollu varautunu, että mennään vanhempien luo. Vispipuuroa, sokeritujaus josta tulin alas tosi nopeesti ja rupes itkettämään. Fyysinen olo vei ihan hirveeseen mielentilaankin. Nyt on koko päivä ollut kylmä, jäätävä päänsärky, maha kapinoi ruokaa vastaan, huimaa. Ja nyt mulla on kuumemittari ja näköjään alilämpöä. Alan itsekin nyt miettiä, että pitäiskö mennä lääkäriin, tää alkaa vituttaa sen verran. Varsinkin kun se menee ylös alas koko ajan, välillä on tosi hyvä ja sit iskee kauhee yleinen paskaoloisuus, eikä halua edes seistä. Eilen kun pääsin viimein seittemän aikaan kotiin, oli pirun lähellä reissu lähikauppaan, joko syötävää tai juotavaa. Mut en edes sitä vaan jaksanu.

voi plöö

Tuskantäyteinen olemassaolo

Törkee olo. Heräsin ihanasti viiden aikaan järkyttävään mahatuskaan. Siis todella kamalaan. Kipu säteili selkään ja hartioihin ja voi helevetti kun oli kauheeta. Ja se palas aamulla kun sit heräsin taas. ja vielä hirveempänä. Yritin oksentaa ilmaa pois, mut ei se suostunut tulemaan. Ihanaa mahahappoa sain maistella. Se vaan paheni ja lopulta otin viimeisen keinon käyttöön ja söin kauravelliä. Ensin paheni aivan törkeeksi, mut sit alko helpottaa. Yhdentoista aikaan uskalsin juoda kahvia, vähän sattui. Mut puuro sai sen vielä yltymään hetkeksi. Nyt söin asken taas erittäin löysää kaurapuuroa ja alkaa selkeesti helpottaa. Hirvee himo kaikkeen ruokaan. Mut en todellakaan oo oksentamassa.

En tarkalleen edelleenkään tiedä miksi se maha vittuilee, mut jonkinlainen mekaaninen ongelma se on. Siihen vaikuttaa hirveesti se, että kuinka paljon kerralla syön ja kuinka usein. Eilen tein porkkanakeittoa, jota tuli vedeltyä aivan liikaa kerralla. Ahdistukseen sitä söin, mikä on tietenkin typerää. Ja se, että viimesen kerran söin joskus kahdeksan jälkeen illalla ja menin nukkumaan vasta kahdentoista aikaan, joten ruokaväli oli liian pitkä. Maha ei jotenkin tunnu palautuvan isommista annoksista ellei sen jälkeen syö jotain pientä ennen pidempää taukoa. Sit se kramppaa aivan saatanasti ja tuntuu olevan täynnä ilmaa.

Nyt heikottaa, päähän sattuu, väsyttää. Silmiin sattuu pirusti. Ja en eilen ollu salilla tai tehny muutakaan niin tänään pitäis todellakin mennä, mut en usko, että onnistuu. Tai ei siitä mitään hyötyä olisi.

Ja kyllä, tiedän, pitäis mennä lääkäriin, mutta kun en vaan halua. Kun oon niin tällainen ääliö. Enkä edes usko, että sille voi mitään tehdä. Mähän söin jotain mahansuojalääkettä joskus kesällä, eikä se vaikuttanu mitenkään. Joten ei lääkkeet auta, eikä mahaa voi vaihtaa. Toki siihen varmasti jonkin verran vaikuttaa ahdistus ja stressi. Ainakin kuvittelisin, koska eilen ahdisti ja paljon. Matkalla kaupasta kotiin mulle rupes juttelemaan joku mies. Ihan mukava, mut (anteeksi rasisitinen sävy) tyypillinen afrikkalainen mies. Olin kuulemma niin kovin kaunis ja niin mukava ihminen ja meistä tulee parhaat ystävät nyt. Ja hävettää myöntää, että annoin sille mun numeron. Kun en vaan kehdannut kieltäytyä. Vaikka täysi oikeushan mulla siihen olis ollut, siltikään en vaan pystynyt.

Sontaläjä.

Ihan hirvee epäonnistumisen tunne eilen stepissä. Alko ihan hyvin, mut jossain vaiheessa vaan ei saatana jaksanut, rupesin sekoilemaan, jalka ei enää noussut, polveen sattui ja kaikki oli paskaa. Kyyneleet kihos silmiin ja hävetti niin vitusti. Niin saatanan paska fiilis, täysin huono ihminen kun en jaksa tunnin steppiä. Varsinkin kun viimeksi meni niin hyvin niin se, ettei päässyt edes samalle tasolle oli vitun kauheeta. Kyllähän mä taas tajuan sen, että ei joka kerta voikaan mennä ihan putkeen ja muutama viime yö on ollu niin perseestä, että eihän ole mikään ihme, ettei jaksa. Plus oksensin kuitenkin vähän edellisenä päivänä. Ja onhan tunnin steppi melkoista hullun hommaa muutenkin. Mutta kun se epäonnistuminen on mulle vaan niin uskomattoman kauheeta. Halusin lähteä kesken pois, mutta en mä nyt sellaista ainakaan kehtaa tehdä. Halusin vaan päästä kotiin itkemään, mut itku loppuu sillä sekunnilla kun oon yksin. Vittu sentään. Itkeminen vois sentään vähän helpottaa sitä oloa, mut ei se vaan yksin tuu. Meinasin soittaa terapeutille, ihan senkin takia, että saisin itkettyä, mut en sit viitsinyt/kehdannut. Vaikka se aina kannustaa mua siihen ja on sanonut, ettei mikään asia ole liian pieni, ettenkö voisi soittaa. Mut en mä silti jotenkin viitsi häiritä sitä mun vammasuudellani. Varsinkin kun tuo nyt oli sellanen juttu, jolle se ei voi mitään tehdä, enkä mä tarvinnut mitään neuvoja tai muuta. Munhan pitäis itse osata lohduttaa itseäni ja olla myötätuntoinen itseäni kohtaan. Loppuilta meni taas niin, että en antanu itteni ajatella koko asiaa, vaan katoin telkkaria ja söin. Vaikka tuntu, etten edes ansaitse ruokaa kun oon niin paska. Stepistä lähtiessä kävi mielessä, etten ansaitse edes vettä. ! Oikeesti, mitä helvettiä?! Mun ajatukset vaan kieroutuu koko ajan enemmän.

Ruma naama ja läskit posket

Meni melko perseelleen eilen. Ne kaverin tuparit. Ensin koko alkupäivä meni kahteen kauppareissuun, koska mun keittiövaa'asta loppui tiistai-iltana patterit (paniikki) ja piti mennä hakemaan heti, ahdisti jo tarpeeksi kun jouduin iltapalakukkakaalen ja aamupuuron arvioimaan ilman punnitsemista. Ja mulla kestää sinne kävellä hyvälläkin kelillä 20 minuuttia ja osa reitistä oli ihan silkkaa jäätä, eikä ole nastoja pyörässä, joten meni kauan. Ja sitten tajuan matkalla, etten kattonut minkäkokoinen patteri siinä oli ja niitä oli just 2 melkein samankokoista kaupassa. Eli piti vielä käydä kotona ottamassa vanhat patterit mukaan ja mennä uudestaan kauppaan. Sitten hirvee väsy, kauhee nälkä. Söin, makasin ja venyttelin. Sitten värjäsin hiukset, koska oli just sopiva ikkuna siihen ja vitutti se oranssi, joka jäi tyveen viime vaalennuksen jälkeen. Sitten oikeesti meinasin unohtaa syödä, melkein en edes ehtiny syödä kun piti laittaa naamaa jotenkin normaalin näköiseksi (vain tajutakseni kuinka vitun ruma mä oon ja kuinka hirveä mun iho on). Lappasin just ennen kun lähdin puuroa ja raejuustoa. Sitten menin sinne kaverin luo. Ensimmäisenä mainitaan hyytelöshotit, joita en kuitenkaan ottanut, koska liivate. Sitten mulle tarjotaan madeiraa. No, maistoin vähän, oli pahaa. Sitten sinne tulikin muutama ihminen enemmän kuin odotin ja ahdisti niin vitusti. oon niin vitun ruma ja lihava ja sen vessassa oli vielä oikein kirkas ja valkoinen valo ja voi vittu mun naama on kauhee.

Oli vitun tylsää, ahdistavaa ja inhottavaa seisoskelua. Jotkut lauloi singstarilla ja se oli hirveetä kuunneltavaa. Multa kyseltiin opiskeluista, sain kommenttia siitä, että oon laihtunut. Tosin ainoastaan siltä yhdeltä vitun rasittavalta ja hämärältä tyypiltä. Ja just se tyyppi tekee jotain niin sairasta, että koski mun niskaan. Se oli olevinaan jokin vitsi ja halusin vaan oksentaaa siihen paikkaan. Sitten siellä ruvettiin uppopaistamaan sieniä, voi vittu jee. En syöny. Oli myös sipsejä ja dippiä tarjolla, en syöny. Sitten se uppopaistaa vielä mozzarellaa. Ja siinä vaiheessa mä aloin vaan olla niin vitun väsynyt ja nälkäinen, että maistoin yhden. Mun piti maistaa vaan yksi, koska epäilin, että se johtaa juurikin siihen mihin se johti, eli jatkuvaan naposteluun. Vielä yksi, no pari vielä, no otan vähän sipsejäkin. Ja joo, oksensin sitten. Sen kaverin luona. Ja onneksi oksensin, helpotti oloa ihan sikana, vaikken mitään törkeää määrää syönytkään. Ja kun edellisestä kerrasta on jo sen verran aikaa, se tuli ulos ihanan helposti ja hiljaisesti. Mutta mun naama turpos varmaan kaksinkertaiseksi. Silmiä ei meinannu saada auki, nenä meni tukkoon. Siis ihan järkyttävää. Piti sitten äkkiä lähteä kotiin, ettei kukaan kysele tai huomaa.

Oon nyt sit nukkunu ehkä 6 tuntia. Paino noussut vähän, tuskin läskiä, mutta kuitenkin. Nyt vaan pelkään, että keho menee ihan sekaisin tästä. Ja tänään olis tunnin pumppi. Ja mun polvi vaan paskenee koko ajan, en vittu tiedä mitä mun pitäis sille tehdä.

Ja kauhee kaljahimo. Kauhee oksennushimo. Väsyttää, yököttää, sydän hakkaa. Näin ittestäni kuvan, jonka kaveri oli laittanut facebookiin. Vittun mun naama on lihava ja ruma. Rupes itkettämään kun näin sen.

Paskaa kaikki

AIJAI, sattuu. Pari kulausta kahvia ja aika paha mahatuska. Miksi? En vittu tiedä. Eikö se nyt olekaan ok jos syön illalla? Eilen söin rahkaa ja mehukeittoa vielä yhdeksän jälkeen, ehkä se oli kuitenkin liian iso määrä. Toissailtana vedin kyllä enemmän ja myöhemmin, eikä ollut ongelmaa aamulla. Joten en vittu tiedä, vitut, vittu kun vituttaa tällainen vittuilu.

Paino meni viimein vähän alas maanantaina, mutta nyt taas enemmän. Ja joo, oon syöny melko paljon, suunnilleen sen 1600 päivässä nukkumisen toivossa. Mutta saatana kun yritän järjellä ja tiedolla ajatella, en voi olla lihonut. Vituttaa vaan niin saatanasti, miksi sen pitää pomppia edestakaisin koko ajan?! Enkä oo nukkunutkaan mitenkään hyvin. Pari yötä sentään jotenkin melkein ookoosti, mutta ei se oikein riitä.

Maanantaina olin tanssillisella jumppatunnilla. (Btw, inhoan sanaa jumppa, mut se on kätevämpi kuin ryhmäliikunta.) Aivan uskomatonta TAAS kuinka voin olla näin typerä, että kuvittelen voivani mennä sinne ja olla välittämättä muista ihmisistä ja siitä, että tunnen itseni täydeksi idiootiksi. Hävetti vaan niin paljon. Ja ei auttanut yhtään se, että siellä oli ihan hitosti porukkaa. En oo ennen ollu millään tollasella tunnilla, niin en tietenkään osannu mitään. Ja fiilis paskeni ihan senkin takia, että se oli tosi huono mun paskalle polvelleni. Jeesus oikeesti miten sellanen voi ottaa päähän. Ja tunnen itteni vaan huonoksi. Koska itte oon polveni hajottanut lääkepäissäni. Se on vaan nykyään tosi huono, hirveen löysän tuntunen ja vaikee tehdä monia juttuja. Niin kuin joku vanhus.

Joo olin sen tanssin jälkeen vielä parissa muussakin, jotka oli molemmat tosi polvipainotteisia, joten paskaksi meni nekin. Tänään yritän taas. Toivottavasti ei oo niin paljoa ihmisiä. Vaikkei mulla ookaan erityisen pahaa sosiaalista ahdistusta niin kyllä isompi ihmisjoukko on jo itsessään äärimmäisen inhottava. Ja kukaan ei todellakasn kattonu mua, olin ihan takarivissä ja silti pelkästään se ajatus siitä, että niin moni voi kattoa mua on oksettava. Halusin koko ajan lähteä pois, mutten kehdannut sitäkään tehdä. Ja toki se, että en osaa jotain tai en pysty tekemään jotain on mulle melko musertavaa.

tyhmä, typerä, idiootti

Tänään sitten vedin oikein kunnon överit. VOI VITTU. Miten, miten mä voin olla näin äärettömän typerä?! Mentiin siskon kanssa vanhempien luo kun se tarttee autoa lainaan huomenna. Syötiin tietenkin ja mä olin jollain vitun idioottilogiikalla ajatellut, että en välitä mitä syön vaan oksennan vaikka joku huomaisikin. Oikeesti?! Aivan niin kuin en tietäisi, että mun on vaikea oksentaa muualla kuin kotona. Vedin sit mahan oikein kunnolla täyteen. Menin vessaan, mut ei siitä mitään tullut. Kun se on muutenkin vaikeeta ja sit mietin vaan, että kuinka kova ääni musta tulee. Myöhemmin menin koirien kanssa ulos ja sain vähän oksennettua. Mutta todella vähän. Sitten taas menikin pari tuntia ennen kuin pääsin kotiin ja oksensin kyllä, mutta ei sieltä enää mitään merkittävää määrää saanut ulos. Joten haluan taas kuolla vähän enemmän. Piti mennä sunnuntaina bodypumppiin, mut lupauduin jo menemään kotiin, että isä kattoo sen mun köyhäinavustushakemuksen läpi. Tulostin siihen juttuja tänään ja voi vittu kun hävettää. Hävettää olla näin vammanen turha läskikasa. Ja hävettää niin paljon kertoa isälle kuinka paska tää mun rahatilanne on kun jotenkin tuntuu, et oon taas vaan pettymys ja musta on vaivaa. Isä kyllä sanoi, ettei musta ole vaivaa, mutta siltä se tuntuu. Itkinkin kun se vaan tuli.

Maha tuntuu valtavalta. Inhoan itteäni niin paljon. Miksi mun pitää vaan lihottaa itteäni..? Saatanan ääliö.