Sontaläjä.

Ihan hirvee epäonnistumisen tunne eilen stepissä. Alko ihan hyvin, mut jossain vaiheessa vaan ei saatana jaksanut, rupesin sekoilemaan, jalka ei enää noussut, polveen sattui ja kaikki oli paskaa. Kyyneleet kihos silmiin ja hävetti niin vitusti. Niin saatanan paska fiilis, täysin huono ihminen kun en jaksa tunnin steppiä. Varsinkin kun viimeksi meni niin hyvin niin se, ettei päässyt edes samalle tasolle oli vitun kauheeta. Kyllähän mä taas tajuan sen, että ei joka kerta voikaan mennä ihan putkeen ja muutama viime yö on ollu niin perseestä, että eihän ole mikään ihme, ettei jaksa. Plus oksensin kuitenkin vähän edellisenä päivänä. Ja onhan tunnin steppi melkoista hullun hommaa muutenkin. Mutta kun se epäonnistuminen on mulle vaan niin uskomattoman kauheeta. Halusin lähteä kesken pois, mutta en mä nyt sellaista ainakaan kehtaa tehdä. Halusin vaan päästä kotiin itkemään, mut itku loppuu sillä sekunnilla kun oon yksin. Vittu sentään. Itkeminen vois sentään vähän helpottaa sitä oloa, mut ei se vaan yksin tuu. Meinasin soittaa terapeutille, ihan senkin takia, että saisin itkettyä, mut en sit viitsinyt/kehdannut. Vaikka se aina kannustaa mua siihen ja on sanonut, ettei mikään asia ole liian pieni, ettenkö voisi soittaa. Mut en mä silti jotenkin viitsi häiritä sitä mun vammasuudellani. Varsinkin kun tuo nyt oli sellanen juttu, jolle se ei voi mitään tehdä, enkä mä tarvinnut mitään neuvoja tai muuta. Munhan pitäis itse osata lohduttaa itseäni ja olla myötätuntoinen itseäni kohtaan. Loppuilta meni taas niin, että en antanu itteni ajatella koko asiaa, vaan katoin telkkaria ja söin. Vaikka tuntu, etten edes ansaitse ruokaa kun oon niin paska. Stepistä lähtiessä kävi mielessä, etten ansaitse edes vettä. ! Oikeesti, mitä helvettiä?! Mun ajatukset vaan kieroutuu koko ajan enemmän.