Kännitekstiä

Olin taas niin olevani normaali ja terve ja sellanen, joka huolehtii itsestään.
juu

Aamulla olin psykiatrilla. Tuntu ihan hyvältä, se on tosi kiva ja todella osaa kuunnella. Se on puhunutkin siitä, että sen mielestä joskus sen hoitavan ihmisen pitää vaan osata olla siinä, kuunnella ja ottaa vastaan sen ihmisen ahdinko. Monelle se on vaikeaa ja sitä halutaan vähätellä tai selitellä tai jotenkin helpottaa. Mutta mä koen sen usein vaan loukkaavana. Terapiassa puhuin mun salipelleilystä ja se oli niin innoissaan ja oli niin tyytyväinen kun pidän ittestäni niin hyvää huolta. Mutta kun en pidä. Ei salilla käyminen ole huolenpitoa. Se on itsevihaa, ällötystä omaa kehoa kohtaan. Mun syömisen tarkkailu on kontrollointia, se ei ole nauttimista tai mitenkään kivaa. Tai tykkään toki ruoan tekemisestä ja muuta, mutta on se vaan niin rajoittunuttta. Kaikki on vaan turhaa energiaa. Ei mun kuulu syödä parin tunnin välein kun oon edelleen niin läski. Mutta koska en saa oksennettua, on pakko yrittää syödä usein ja vähän. Ja laittaa kaikki ylös ja ahdistua joka purkkapalasta, jonka suuhunsa laittaa. Oikeesti, missä vaiheessa Jenkki on ruvennu tekemään kalorikkaampaa purkkaa?! Ennen siinä pussissa luki, että kahdessa palassa on 4 kcal, mutta ei lue enää ja mun vaakakin on niin saatanan vammanen, että sen punnitusväli on 2 grammaa, joten en edes oo täysin varma kuinka paljon yksi pala painaa ja muutenkin kaksihan pitäisi syödä, joten oon laskenu aina 6 kaloria. Siis purkassa?! Ja jos sitä syö joka aterian jälkeen, esim. 5 kertaa, siitä tulee jo 30! VITTU Mä ihan tosissani jätin eilen purkan syömättä välipalan jälkeen ihan vaan kun en kestäny laittaa ruokapäiväkirjaan sitä lukua.

Onneks mulla on kaalisalaattia. Ja papuja. Niissäkin on niin vitusti hiilaria. Jota mä en tarvi. En oo tänäänkään mitään oikeesti tehny.

Niin, siis kun mun piti kiirehtiä sen psykiatrin luota terapiaan, ehdin vaan kävästä kotona ottamassa evästä mukaan kun oli ehtinyt aamupalasta kulua jo vähän liiankin kauan. Manteleita ja taateleitä, yhteensä 209 kcal. Mä en oikeestaan ajatellut kunnolla, olin niin hyvällä tuulella ja vähän normaaliroolissa. Otin siis ne mun huikeat eväät terapiaan. JA SÖIN SEN IHMISEN EDESSÄ. Ja todella äänekkäästi. Mä itse inhoan kuunnella kun muut syö, inhoan kaikkia syömisääniä ja sitten olin siinä ja pureskelin manteleita. Ja en edes ensin tajunnut kuinka vitusti se mua ahdisti. Sitten vaan vittuunuin kaikesta mitä se sanoi. Ja taustalla oli koko ajan hirvee olo siitä syömisestä. Musta tuntui taas, että se vähättelee, että se ei vaan jotenkin pysty hyväksymään sitä kuinka vitun vakeaa kaikki on mulle. Kuinka paljon mä inhoan ja häpeän itteäni. Kuinka paljon mä mietin kaloreita. Kuinka paljon mä haluan kuolla. Se vaan hehkuttaa kuinka on kiva kun liikun. Mä vaan itkin. Ja sit kun olin justiin saanut itteni jotenkin kasaan ja olin lähdössä, se sanoi, että olis kiva kun menisin siihen Dkt-ryhmään vittuuntumaan ja tuntemaan niitä negatiivisia tunteita. Mulle se kuulosti vaan siltä, että se ajattelee, että mä oon vaikee kun en mee sinne ryhmään joka viikko. Että mulla on vaan asennevamma. Että mun pitää vaan vähän sietää niitä tunteita. Mitähän muuta se kuvittelee, että mä yleensäkään tunnen?! Kun muhun oikeesti sattuu se, että musta oletetaan jotain. Mua loukkaa verisesti se, että mulle joku tulee neuvomaan asioita, joista ne ei itse edes tajua mitään. Asioita, jotka mä olen ihan itse havainnut, ihan omilla aivoilla tajunnut.

Oon vittu aina tehny kaiken itse.