Onneksi tääkin loppuu joskus

Taas. VITTU TAAS.
Mun piti olla oksentamatta tänään. Selvisin jokin aikaa ihan hyvin. Tai en hyvin. Turvauduin puuroon ja omenoihin. Vähän kans tollasta kasvissoijasuikalepataruokaa. Ahmin epätoivoisesti omenoita, kunnes olin täynnä. Sitten kävin tupakalla, söin omenan, kurkkua, lisää omenoita. Suunnitelma oli vaan syödä niitä kunnes oon niin täynnä, etten pysty liikkumaan. Söin itseni täyteen. Ja olin saatana syönyt säännöllisin väliajoin, nälkä ei todellakaan ollut. Sitten ei vaan enää pää kestänyt. Vaikka maha oli valtavan kokoinen, kivistävän täynnä. Melkein litran paketti jätskiä ja 4 muffinssia. Kolmannen kohdalla alkoi yököttää, mutta loppuun söin. Oksensin neljä kertaa, paljon myös omenaa. Mulla ei varmaan kohta ole hampaita enää. Ne on muutenkin luonnostaan aika pienet ja köppäset ja nyt sulatan niitä joka vitun päivä tällä saatanan pelleilyllä.

Mutta täytyy myös todeta, että en mä erityisen pahoillani ole. Koska siinä vaiheessa kun päätinkin avata sen jäätelön, laskeskelin, että kalorit oli jo lähempänä 2000, mikä ei ole hyvä. Ja kun kerran oksensin myös omenaa aika paljon ja vaikka otetaan huomioon, että mättöpaskasta ehtii jotain imeytyä, kalorit on nyt pienemmät kuin ennen hulluuden hetkeä. Ja olihan se hetken hyvänmakuista.

Ne perkeleen sipsit vaan pyörii edelleen mielessä. Sellanen kunnon megapussi ja 2 dippiä ja sit vaan ahtaisin. Mutta sitten ainakin on pakko oksentaa. Meinasin jo tänään, mutta yritin selvitä edes päivän. Mutta en pystynyt. Musta on tullut ihan uskomattoman heikko. En osaa olla syömättä hetkeäkään, en osaa edes satuttaa enää. En osaa, en pysty. Se on säälittävää ja vitun noloa. Ja kun mä olen tehnyt hirveästi töitä sen eteen, vuosia, ja nyt se on poissa. Uskoisin, että se liittyy siihen, että terapiassa on johonkin vähän edetty ja puhuttu ihan oikeistakin jutuista. Mun pää on sekotettu, oon taantunut johonkin hirveään paikkaan, jossa tunteet on olemassa ja mä olen täysin hyödytön läskikasaihminen. Joten vittu mitä paskaa sekin. Nyt kun se tosiaan tässä kohta loppuu niin mä jään sitten vaan entistä karseampaan tilanteeseen. Ikinä ei ole jokapäiväinen elämä, jokaikinen hetki ollut tällaista. Näin herranjukeli vaikeaa. Kunnon sotaa itseä vastaan.

Että vittu kiitos. Vittu KIITOS.

Kiitos siitä, etten ole ikinä kokenut sellaista ahdistusta kuin viimeisen vuoden aikana.
Kiitos siitä ensimmäisestä kunnon itsemurhayrityksestä.
Kiitos paskoista lääkkeistä.
Kiitos kaikista niistä loukkauksista, joita mulle on "hoitohenkilökunta" jaellut.
Kiitos siitä, että ootte puhuneet mulle niin kuin asennevammaiselle idiootille.
Kiitos niistä ihanista hatusta vedetyistä diagnooseista.
Kiitos tästä orastavasta alkoholiongelmasta.
Kiitos tästä alati yltyvästä syömisongelmasta.
Kiitos tästä järkyttävästä itseinhosta ja koko itsetunnon romahduttamisesta.

Ja kiitos siitä, että nyt on ainakin selvää mitä mä haluan tehdä.
Mitä mun pitää tehdä.
Ja kukaan ei voi ainakaan sanoa, etten olis yrittänyt.