Mustaa

Haluaisin niin kirjoittaa, laittaa ajatukset tänne. Kyyneleet, ahdistuksen, surun.

Psykiatri. Näin sen tänään. Mun on vaikea puhua sille. Tai ehkä mulla ei vaan ole sanottavaa. Vaikka se on niin ihana. Se oikeasti kuuntelee mitä mä sanon. En ole ikinä tavannut ketään tollasta. Ja vähän toivon, etten olisi tavannut. Koska nyt mä en taas näe sitä. Ennen elokuuta. Onkohan mua enää elokuussa..?

Se vaan tuntuu ymmärtävän miltä musta tuntuu. Mutta se ei missään vaiheessa kuvittele tietävänsä.
Se ei vähättele mua. Se ei epäile mun sanomisia.
Se mainitsi mun ensimmäisen blogin, jota se viime kesänä, kun kaikki "hoito" alkoi, vähän luki. Eikä se pitänyt mua lapsellisena. Se ei pitänyt sitä huomionhakemisena. Se sanoi silloin, että se oli aito. Tänään se jo toisen kerran sanoi jotain siitä kuinka ihmisten on vaikea kohdata pimeyttä. Sellaista pilkkopimeää.
Niin kuin minä. Joka ei halua elää. Joka haluaa kuolla. Joka ei edes tiedä minkälaista hyvä olo on.

Nyt musta tuntuu, että mä vaan hukkasin koko tunnin. En oikeastaan sanonut mitään.

Se antoi mulle uusia nappeja kun edellisillä ei ollut vaikutusta. Jätin mainitsematta, että oon jo lopettanut sen mirtatsapiinin. Mutta se olisi lopetettu muutenkin. En todellakaan suostu lihomaan.

En oo tänäänkään syönyt mitään. Hyvin erikoista. Mutta ensin pitää mennä lenkille. Vasta sitten saa syödä. Ja päivässä pitää tulla vähintään 2 tuntia.
Huomenna olisi ihkupihku DKT-ryhmäpaska. Kun kävelen sinne ja takaisin, tulee 2 tuntia, reippaat 10 kilometriä. Joten huomenna saisi syödä. En vaan tiedä uskallanko. Mä en osaa syödä vähän. Tai se on pirun vaikeaa. On helpompaa olla syömättä kun toinen vaihtoehto on vetää maha niin täyteen, että sattuu. (ja sitten pitää oksentaa)