Epäonnistunut, itsetuhoinen, läski

Olin sitten siellä terapeuttien työnohjauksessa. Oli aika jännää. Olin siellä melkein tunnin ja puhuin ittestäni kaikkien edessä niiden vetäjän tai ohjaajan tai sellasen kanssa.

Jäi aika ristiriitaiset fiilikset. Se vaikutti pätevältä ja kivalta, puhui paljon ja nopeasti, mutta asiaa. Se halusi nähdä mun käden. Säikähdin ihan hitosti, mutta näytin. Ja se sanoi, ettei ne ollut mitenkään pahoja. Olisi vaan suoraan sanonut, että mä olen epäonnistunut. Eihän se toki sitä tarkoittanut, mutta se tuntui siltä. Ja kun se on totta, ei mun viillot ole ikinä ollut mitenkään pahoja. Tiedän kyllä itsekin. Paluumatkalla kotiin muhun iski järkyttävä epäonnistumisen tunne. Siitä, etten osaa viiltää ja siitä etten sanonut mun suonen viiltämisestä. Se ei vissiin siitä tiennyt, ei ainakaan sanonut. Suonen auki viiltäminen, muistaakseni 5 kertaa, on antanut mulle huikeita onnistumisen tunteita. Ja kai mä sain jotain aikaan kun hemoglobiini oli sen 58. Mutta nyt epäilen sitäkin, etten onnistunut siinäkään. Mä oon pitänyt sitä niin sairaan ihanana onnistumisena ja nyt ei enää tunnu siltä.

Kun pääsin kotiin, iski kauhea epätoivoinen halu onnistua. Kun se viiltely ei näköjään multa luonnistu, kokeilin muuta. Kuristin itteäni, käsin ja vyöllä. Hakkasin kättäni käsipainolla melkein puoli tuntia. Yritin murtaa sormeni jättämällä sen oven väliin. En onnistunut.
Epäonnistuin.

Mulla ei yleensä ole niin ongelmia epäonnistumisen tunteen kanssa. En jää sitä miettimään, eikä se kauaa mua häiritse. Nyt häiritsee. Joten en todellakaan syö tänään mitään. Haluan saada sen 5 päivää täyteen ja katon uudestaan taas huomenna. Nyt on taas ihan normaali olo, vesi, kahvi ja energiajuoma auttaa. Aamu oli taas vaikea, koska en taaskaan saanut unta. Voisin olla syömättä kauemmin jos vaan nukkuisin. Kävelin sentään taas sinne ja takaisin eli noin 2 tuntia. Menomatkalla olin huolissani siitä, etten vaan ole myöhässä ja yritin kävellä nopeasti ja tehokkasti. Ja reidet vaan hyllyy ja heiluu ympäriinsä. Joka askeleella tuntuu vaan kaikki se löysä ihra. Jota on kaikkialla. Oksettaa.

Itkettää, mutta ei se taas onnistu. Voisin varmaan soittaa mun terapeutille, mutta oon puhelinvammanen, enkä halua. Eikä se voi auttaa. Tänään tuli esille se kuinka paljon loukkaannuin sen toiminnasta, enkä taas välttämättä halua puhua sen kanssa.