Torstai-illan stoori

Oon vältellyt kirjoittamista kun oon vaan yrittänyt olla ajattelematta eilistä.

Menin siis vanhempien luo käymään, soitin vaan äitille yhtäkkiä ja sekin vähän ihmetteli, että miksi haluan tulla. Mulla tuli heti järkky kylmä hiki päälle kun tajusin mitä olin tehnyt. Vähän laitoin peiteväriä silmään, se on parantunu tosi hyvin, sellanen epäilyttävä puoliympyrä siinä on, mutta kun pitää silmää normaalisti auki, ei se edes kauheesti näy.

Olin aivan saatanan hermona koko ajan siellä, en ollu keksiny mitään millä sais alotettua tollasen keskustelun, joten odotin, että joku ottaa puheeksi ruoan. Meillä keskustellaan paljon ruoasta, mut jotenkin just nyt tuntu, ettei se meinannu tulla esiin ollenkaan. Leikkasin koiran kynnet ja äiti huomas mun "ihottuman" kaulassa. Sit isä kysyy, että haluanko maistaa jotain Lidlin oliivileipää. "Ööö... no... joo, vaikka" Saatanan vaikeaa oli saada sanottua mitään. Sit se kysyy haluanko juustoa. "Emmää..." Sydän hakkas vaan hulluna. Syötiin leipää siinä pyödän ääressä. Ja melkein jo avasin suuni kunnes äiti ottaa sen joulureseptikansion esiin ja rupee kyselemään, että mitä tehdään ja koska ja leivotaanko viikonloppun ja mitä kauppalistaan ja voi kun tää olis kiva ja tätä vois kokeilla. Mä vaan heittelin väliin jotain, että "ei tehdä mitään, syödään lahjapaperia". Siihen ei kukaan reagoinut vaikka sanoin sen kolme kertaa. Ja äiti niin tyytyväisenä muisteli kaikkia jouluruokia ja selitti kuinka pitää kaikkea tehdä, mutta jotain uuttakin ja mun toinen sisko ei nyt vissiin syö vehnää ja mä en syö elukoita ja kaikkea. Ja oikeesti justiin kun olin avaamassa suuni ja suunnilleen vaan aattelin möläyttää, etten osaa enää syödä (samalla kun nypin mun leivänpalaa) isä löytää jonkun iltalehti"uutisen" sen puhelimella ja rupee selittämään sitä. Ja mähän tartuin aiheeseen aivan onnessani ja valitin kuinka niiden kaikki otsikot on niin vammasia lööppejä. Siinä sit vaan istuttiin ja tehtiin osotoslistaa ja meinasin kuolla kun ahdisti niin paljon ja rupesin jo päässäni kirjoittamaan postausta siitä kuinka en saanutkaan sanottua mitään.

Isä meni olkkariin kattomaan jääkiekkoa. Ja sit se tulee: äiti kysyi haluanko syödä jotain. Ennen kuin ehdin vastata se on jo ottamassa esille tarvikkeita tofuNUUDELIkeittoon. Vitun nuudeli, vitun hiilari, mun ei kuulu niitä syödä. Mun vastaamisessa kesti taas sika kauan ja kierrellen sanon jotain myöntävän kuuloista. Sit mä aattelin, että jos en nyt sano niin en sano koskaan ja menin siihen viereen kun äiti pilkko sipulia. Yritin epätoivoisesti löytää jotain jolla aloittaa ja menin kattomaan niiden kaappeja. Siellä oli kolme suklaalevyä. Äiti oikein huomautti, että kuinka ne vaan odottaa siellä, eikä ne noin vaan enää vetäse kaikkea menemään. Ja mä naurahtaen sanon, etten mä voi ikinä pitää kaapissa mitään. Äiti lohduttaa ja sanoo, että kyllä se on lähellä ollut, ettei olis suklaat kadonneet, mutta että se on vaan niin tyhmää syödä kun tulee huono olo. Ja mä sanon, että vielä tyhmempää on ostaa vaikka tietää, että syö. Ja sit se loppu siihen.

Oli pakko vielä yrittää, olin jo noinkin pitkälle päässyt. Ja sit äiti antoi mulle täydellisen aloituksen: "Sulla on paino taas mennyt alaspäin" Ja mua ärsyttää kun en muista sanasta sanaan miten se meni, mut mä kielsin jyrkästi laihtuneeni (koska en todellakaan oo) ja äiti sanoi jotain syömisestä ja mä sanoin, ääneen, omalla äidille "Syöminen on menny tosi vaikeeksi. Tosi, tosi vaikeeksi" Enhän mä voinu enää kattoa siihen päinkään. Heti nousi kyyneleitä silmiin. "Se mitä mä syön on tosi rajoittunuttta ja sit on erikseen ruoka, joka.... Jonka mä... mä... mä... oksennan" Ja tässä pitää mainita, että oksentamisen sanominen ääneen kadutti, ihan vitusti. Äitin reaktio oli: "Eikä! Eikä, Riina"

Siinä hetkessä halusin vaan perua ja juosta pakoon. Tuntu aika epätodelliselta, koska en mä ikinä tollai oikeesti vapaaehtoisesti ole ongelmistani äitille kertonu. Äiti sano jotain, että "tollanenhan voi kehittyä anoreksiaksi saakka" En ihan tiedä mitä se tarkotti tai minkälainen käsitys sillä on syömisongelmista. Sanoin kans siitä, et kesällä paastosin. Sitä se ihmetteli kauan, että miten pysyy pystyssä. (Jos on vararavintoa niin pysyy) Sit se rupes heti puhumaan jotain syömishäiriöpolista. ööö Mä vaan ajattelin, etten mä kehtaa näin lihavana mennä mihinkään sellaseen. Se sano heti et se soittaa johonkin ja otti oikein puhelinluettelon esiin ja rupes selaamaan. Siinä jossain välissä puhuttiin yleisemmin mun voinnista. Sanoin aika rehellisesti, että ei tää oo paremmaksi mennyt. Äiti mainitsi itsetuhoisuuden ja viiltelyn. Vittu kun mua hävetti. Varsinkin kun äiti tekee aina sellasen viiltelyliikkeen sormella ja ranteella, eikä oikeesti mainitse sitä sanaa. Ja munkin on ärrimmäsien vaikeaa sanoa siitä mitään. En tosiaan sanonut tosta kädestä mitään. En saakeli siihen päälle pystynyt sitäkin kasaamaan. Kiva vaan jos se huomaa sen sunnuntaina kun tosiaan sit lupauduin, että meen leipomaan. Isä kävi siinä välissä hakemassa banaanin. Se oli melko huvittavaa kun mä kyylään itkuisena lattiaa ja äitikin nyyhkyttää siinä vieressä, isä tulee just siihen meidän väliin hakemaan välipalaa :D Sit se kysyy, että mitä täällä tapahtuu. Äiti: "Jutellaan vaan" Isä: "Hyvä" Ja häipyy takas olkkariin. Meinasin ruveta nauramaan. Mutten kehdannut.

Seisoin siinä paskajäykkänä kun en jotenkin uskaltanut siirtyä. Onneks meillä on se ihana karvakersa, joka on aina hyvä puheenaihe. Menin sit sitä silittelemään. Äiti jotain jatkoi vielä, että se haluaa vaan, että se sais pitää mut ja, että mulla olis kaikki hyvin. Mulle on vaan niin hemmetin vaikeeta kun ihmiset puhuu tollasia, en mä osaa sanoa mitään ja mun defenssi on aina nauraa tai hymyillä ja sit yritän epätoivoisesti näyttää vakavalta vaikka naurattaa.

Leikin sit koiran kanssa piilosta ja syötiin sitä hemmetin keittoa. Oli vielä kauheempaa syödä sitä kun halusin vaan selittää kuinka mä en ansaitse hiilareita kun en mitään tee. Mut päätin antaa tilanteen rauhottua ja puhuttiin ihan muuta. Sisko tuli tuomaan autoa takasin kun se oli ollut sillä lainassa ja isä vei meidät kotiin. Jouduin olemaan sen kanssa hetken yksin autossa ja se vaan hehkutti kuinka on kiva kun puhuin äitin kanssa.

Loppuillan vaan katoin komediasarjaa ja aktiivisesti olin ajattelematta koko asiaa.

Nyt on ihan ok olo siitä, että sanoin. Vähän kyllä inhottaa jotenkin se, että ne tietää oksentamisesta. Olisi voinut puhua vaan siitä, että on vaikea syödä, mut tehty mikä tehty. Enkä mä kovin paljoa mitään sanonu. Lähinnä vaan, että on ihan hemmetin vaikeaksi mennyt ja että ajattelen syömistä koko ajan. Ei nyt mitään hajua mitä se äiti aikoo sen syömispolijutun kanssa tehdä. Se jotenkin ihmetytti mua kun se otti sen niin vakavasti ja oli heti hääräämässä mua johonkin hoitoon. Kyllähän mäkin tajuan, että ihan sairasta tää touhu on, mutta oonhan mä tästä terapeutille kertonu ja psykiatrillekin, eikä kumpikaan oo mitenkään erityisesti ottanut kantaa. Mutta toki mä halusin kertoa sen takia, että mä en jaksa enää tällasta. Tää on liian vaikeeta ja olis saakelin kiva jos jotenkin sais sitä helpotettua. Tänäänkin oon halunnu oksentaa niin saatanasti koko päivän. Oli jo saakelin lähellä, etten lähtenyt illalla kauppaan. Ja tein tuhmuuksia ja tein uuniomenan kaurasokerivoijuttupäällyksellä. Kalorit 1733. HYIHYIHYI Mut pääasiallisesti ravintoarvot kunnossa joten... Ja eihän se oksu kuitenkaan tulis.

Huh. olipas rankkaa käydä tota läpi, tosi menestyksekkäästi oon jotenkin onnistunu ittelleni esittämään, ettei sitä oikeesti tapahtunut. Vaikka olin tänään isän kanssa kaupassa. Ja se oikeesti kysyi, että uskallanko ottaa pullaa. No vittu en. Ja se hyökkää muhun kiinni aina kun ollaan autossa kahdestaan, se on aina ottanut autossa puheeksi asioita. Se on inhottavaa, siitä on vaikea paeta. Ja sen jeesusjutut on vähän rasittavia.