Muisteloita

Olis varmaan kiva kun vanhemmat rakastaa... Huolehtii ja oikeasti haluaa kuulla mitä on sanottavana.

Mä en ainakaan muista mitään sellaista. Mä muistan vaan kuinka kukaan ei välittänyt kun mä lopetin syömisen meidän ensimmäisen koiran kuoltua. Mä muistan vaan kuinka huudettiin kun me joskus leikittiin sisällä. Mä muistan kuinka mä säälin mun isää kun mä luulin, että se oli kipeä, vaikka se oli vaan juonut liikaa. Mä muistan kuinka äiti ei halunnut lukea mulle. Mä muistan kun se sanoi, että on mun oma vika, että mä olen lihava. Mä muistan kuinka mua pelotti kun isä unohti hakea mut kuvataidekoulusta. Mä muistan kuinka kaikki negatiiviset asiat oli väärin ja piti salata muilta. Mä muistan kun kaikki illat mä suunnittelin itsemurhaa.

Mä muistan kuinka mä salaa ostin karkkia ja sipsejä. Kuinka mä olin niin masentunut, että käytin mun veljen vanhoja verkkareita lukiossa joka päivä. Mä muistan kun mä riitelin mun isän kanssa. Molemmat huusi, mä halusin, että se menee mun huoneesta pois. Sen mielestä se omisti koko talon, koska oli sen maksanut, joten se ei mennyt pois. Mä muistan kuinka meidän ihana pikku koira pysyi mun luona, mun sylissä, vaikka mä huusin. Mä muistan kuinka ihana se oli kun se nukkui mun kanssa sen yön. Mä muistan kun mä kuulin äidin puhuvan jotain mun "emotionaalisista lukoista" ja kuinka ne pitäisi saada auki. Mä muistan kun äiti ehdotti jotain nuorisopsykologia.

Mä löysin mun äidin vanhoja unilääkkeitä joskus kun mä olin lukion ekalla. Mä vedin niitä niin paljon kun pystyin, ne rupes oksettamaan. Nukuin seuraavana aamuna liian pitkään ja pyysin osa-aikaeläkkäälle olevaa isääni viemään mut kouluun. Se huusi mulle siitä etten mennyt äitini kanssa samalla kyydillä ja että hänen täytyi tuhlata lisää polttoainetta. Mulla oli eilisen meikit vielä naamassa. Pesin ja laitoin uudet. Ja menin kouluun. Enkä ikinä kertonut kenellekään mitään.

Mä olisin tarvinnut niitä, vanhempia.
Nyt kun ne yrittää on liian myöhäistä.
Mä en tarvitse niitä.
Mä en halua niitä.