Hullu ja sekava

Eilisen piti olla hyvä päivä. Hallittu, terve päivä. Tein halpaa ja hyvää ruokaa, kaalilaatikkoa. Iltapalaan asti meni aika hyvin, päivällä söin paljon kasviksia sillä välin kun laatikko valmistui. Ja vaikka söinkin sitä liikaa kerralla ja se vitutti ja halusin oksentaa, päätin että se oli kuitenkin hyvää ja terveellistä. Kunnes sitten tuli iltapalan aika. Ja kun se koko loppu kaalilaatikko oli siinä pöydällä edelleen ja se oli tosi hyvää ja halusin sitä, päätin, että vedän sitä vähän lisää. Kahden lautasellisen jälkeen vitutti taas kun ei voi tyytyä siihen yhteen. No, ei se vielä mitään, nythän olin sitten tarpeeksi saanut. Meni varmaan 15 tuskaista minuttia. Kunnes murruin ja otin "vähän" lisää. Ja lisää ja lisää ja lisää. Kunnes koko saakelin laatikosta, josta olisi siis riittänyt ainakin neljän hengen perheelle kunnon ateriaksi, oli jäljellä murenat. Joten samallahan sitten söin sen pois. Ja siellä kaapissa oli edelleen yksi levy tummaa suklaata. Söin sitten senkin. Niiden oksentamiseen tarvittiin 2 tuntia ja 8 (9?) oksennuskertaa. Kun ei ne vaan meinannut tulla ulos. Ja se suklaa tuntuu jotenkin uppoavan johonkin mahan pohjamutiin. Niin että kaikki muukin tulee siinä samalla ulos. Ja se suklaahan nyt varsinki oli pakko saada pois.

Ja nyt taas tappelen itseäni vastaan. Yritän ajatella mun hampaita. Rahaa. Läskejä. Jos menisin kauempaan kauppaan mättöostoksille, tulisi samalla liikuntaa. Mutta mitä vitun järkeä siinä nyt on?! Kun en mä voi koskaan luottaa siihen, että saisin edes kaiken ulos itsestäni niin etten lihoisi. Ja kun mä olen jo lihonut niin helvetin paljon. Hyi perse sentään. En oo ollut juoksemassa taas pitkään aikaan, vaikka aina on ollut kiva huomata kuinka siinä on kehittynyt. Ja pyöräily on kivaa. Kaali on hyvää. On ihana tietää, että tilillä on rahaa.

Joten miksi mä haluan syödä? Syödä niin, että suuhun sattuu, tuntee kuinka mahalaukku venyy, oksettaa, itkettää ja vituttaa? Yksi syy on ihan se ruoka. Se on hyvää, ainakin hetken. Se on yksi ihmisen perustarpeista. Sokeri ja rasva on luonnollisesti mahtavia energialähteitä, joten on normaalia himota niitä. Siihenhän ruokateollisuus perustuu.

Siihen se normaalius loppuu.

Mä haluan syödä koska mua ahdistaa, koska musta tuntuu pahalta. Mikä mua ahdistaa? Elämä, olemassaolo. Kun mä en halua mitään. Mulla ei ole mitään suuntaa, mitään tavoitteita, mitään elämää. Se että mä en tykkää itsestäni, se että en hallitse itseäni tai muita, en pysty kontrolloimaan. Se että mä en halua muita ihmisiä, se että mä tarvin niitä. Se että mä en osaa lohduttaa itseäni, se että mä en ole kokenut olevani rakastettu. Se että mä en halua tuntea vaan yritän kieltää sellaisen itseltäni. Se että mä olen niin väsynyt. Se että mä olen toivoton. Se että mä en näe mitään muuta tulevaisuutta kuin tämän saman alati pahenevan paskan.

En mä tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Kun en edes osaa päättää mitä teen seuraavat puoli tuntia.

Eli kyllä mulle on sikäli selvää miksi mä syön. Mutta ei se kauheasti auta sen hallitsemisessa. Tai sen korjaamisessa. Kun silti mä haluan. Osaksi myös koska se satuttaa mua. Sen takia mä röökiäkin poltan.